Niin on kirjoitettu

Bronte sopii aina Ystävänpäivään - vai sopiiko?

2012-02-14T03:30:00.003-08:00

Rakkaus fiktiossa on minulle haastava laji. En pidä romanttisista elokuvista tai kirjoista ja iTunes-soittolistani ovat hyvin epäromanttisia - rakkauden sijaan dystopia ja sodankäynti tuntuvat olevan hallitsevia teemoja jonkinlaisen fantastisen todellisuuspaon lisäksi. Nykyajan pariutumistavat eivät sovi vanhoilliselle luonteelleni ollenkaan joten romantiikka oli minulle pitkään yhtä spekulatiivinen aihe kuin sodankäynti ja fantasia-aiheet. Kuitenkin, sekä omaksi, että lähimmäisteni ihmetykseksi loysin miehen, johon rakastuin ja jonka kanssa menin naimisiin.

Vaikka pidän romantiikkaa ikävystyttävänä teemana fiktiossa, olen osoittautunut hyvin romanttiseksi luonteeksi tosielämässä. Ehkä en ymmärrä romanttista fiktiota sen takia, että se korostaa ensi-ihastusta ja siihen liittyvää tunnekuohua. En ole ikinä kokenut mitään tuollaista, minulle rakkaus tarkoittaa aivan eri asiaa. Fantasiagenren termein selitettynä minulle rakkaus on yhteinen seikkailu ja varmuus siitä , että minua suojellaan lohikäärmeiltä.

Teini-iässä ihastuin kovasti Bronten sisarusten kirjoihin, varsinkin Humisevaan Harjuun joka tarjoaa tunnekuohua ja onnetonta rakkautta herkille lukutoukille. Oikeastaan nautin pitkään vain epätoivoisista romansseista koska ne tarjoavat jotain samanlaista kuin muutkin Romantiikan tropeet: "subliimia" (jota kai etsin kaikkialta), antisankareita ja eräänlaista tuhon ihannointia. Humiseva Harju menetti kuitenkin hohtonsa sitä mukaa kun ikävuosia karttui. Yksi Bronten sisarusten kirja kuitenkin on kestosuosikkini, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen: Anne Bronten Wildfell Hallin asukas.

Wildfell Hallin asukas oli aikanaan hyvin kritisoitu ja pahamaineinen kirja, koska se kuvaa onnetonta avioliittoa ja naista, joka hylkää miehensä. Jälkipolvet ovat usein pitäneet sitä yhtenä ensimmäisistä feministisistä kirjoista, mutta en ole tuosta aivan samaa mieltä. Vaikka siinä käsitellään naisen oikeuksiin liittyvää asiaa, sen pääasiallinen kiinnostus on se, miten monenlaisilla tavoilla sekä miehet, että naiset voivat joko tehdä muiden elämän helvetiksi tai toisaalta auttaa toisiaan. Kirjan tärkeimpien henkiloiden lisäksi tarinassa kulkee alusta loppuun asti kiinnostava (rakastan sivuhenkiloitä!) sivuhenkilokaarti, joista jokainen kehittyy pahempaan tai parempaan suuntaan. Tämä erilaisten ihmissuhteiden kudelma tekee kirjasta omissa silmissäni niin kiehtovan ja on taas kerran syy siihen, miksi tarinan filmatisointi on mielestäni epäonnistunut. Nuo ohjaajat saisivat jo ymmärtää miten tärkeä funktio sivuhahmoilla on tarinoissa!

Naimisiin mentyäni olen taas innostunut tarinasta aivan uudella tavalla, mikä on vähän erikoista, koska oma avioliittoni on hyvin onnellinen ja tämä kirja kertoo todella surullisista liitoista ja niiden hajoamisesta. Myos kaltaiselleni historianopiskelijalle kirja tarjoaa kiehtovaa ajankuvaa käsitellessään yhtä aikakauden ongelmista, jota moni kartanoromantiikan ystävä ei ole varmaan tullut ajatelleeksikaan: yläluokan joutilaisuutta ja sitä pahaa, mitä jatkuva joutilaisuus saa aikaan.

Tarinan päähenkilo, Helen, menee naimisiin hyvin nuorena ihastuttuaan komeaan Arthur Huntingtoniin. Huntingtonilla on jokseenkin paha maine, mutta naiivi Helen ajattelee parantavansa hänet kaikista hänen huonoista tavoistaan. Anne Bronte, kuten tarinan sankaritar Helenkin, oli hyvin uskonnollinen, mutta se ei estänyt häntä käsittelemästä uskonnollista vakaumusta välillä mustalla huumorilla. Helen jopa siteeraa epäluuloiselle tädilleen Raamattua etsien sieltä kohtia, joilla perustella avioliittoaan hulttiomaineessa olevan miehen kanssa. Myohemmin kirjassa uskontoa käytetään muutenkin aseena Heleniä vastaan hyvin kaavoihinsa kangistuneen pappismiehen toimesta.

Arthur Huntington on luonteeltaan pinnallinen, hemmoteltu ja hedonistinen. Hän kyllästyy pian vaimoonsa, jättää tämän pitkiksi ajoiksi yksin karatessaan huvittelumatkoilleen ja on tätä kohtaan uskoton. Hänen ei ole milloinkaan tarvinnut kantaa vastuuta tai oikeastaan tehdä mitään - tuo sama ongelma on myos hänen ystävillään, joista kukaan ei tee mitään elääkseen, he kaikki tulevat toimeen perinnoillään ja tiluksillaan.

Lordi Lowborough ja Annabella muodostavat seurapiirin toisen tärkeän parin, jossa hiukan odottamattomasti 1800-luvun kontekstissa vaimo onkin se tuhoava osapuoli. Lordi Lowborough on synkkä ja addiktiivinen persoonallisuus, joka itse päättää parantaa tapana ja myos pysyy päätoksessään. Annabella taas nai hänet aatelistittelin takia, pettää miestään, kohtelee tätä huonosti ja lopulta jättää tämän karatessaan uuden rakastajan kanssa. Kolmas pariskunta on Ralph Hattersley ja hänen nuori vaimonsa Millicent. Tämä avioliitto on järjestetty, arka tytto painostetaan rahanahneen äidin ja veljen taholta naimisiin ja Hattersley valitsee vaimonsa sillä perusteella, että tämä on sopivan alistuvainen. Lähtokohdat eivät siis ole lupaavat, mutta tarinan loppua kohden Hattersley alkaa parantaa tapojaan.

Kirjan aiheuttama skandaali on helppo ymmärtää. Oikeasti tuona aikana pariskuntien erilleenmuuttaminen ei ollut täysin ennenkuulumatonta, mutta uhmakkaasti huonotapaista miestään vastustava nainen fiktiossa oli kuitenkin radikaali aihe. Lisäksi kirjan karkeutta kauhisteltiin kovasti - muutama sen kohtauksista kyllä onnistuu hätkäyttämään silkalla ilkeydellään kaikkeen tottunutta nykylukijaakin eikä Huntingtonin käytos olisi sopivaa meidän aikanammekaan. Hän kiusaa tahallaan nuorta morsiantaan kertailemalla vanhoja naisjuttujaan, ehdottaa vaimonvaihtoa Lordi Lowboroughille jäädessään kiinni suhteesta tämän vaimon kanssa ja opettaa pientä poikaansa ryyppäämään kuin miehet.

Tarinan kertojana toimii Gilbert Markham, maanviljelijä, joka ihastuu Heleniin tämän eläessä salanimen turvin piilossa mieheltään. Tarina on myos Gilbertin ja Helenin rakkauskertomus, jossa suhde etenee hyvin varovasti. Gilbert ei ole kartanoromanssien sankari - hän tekee toitä elääkseen, ei ole erityisen salaperäinen tai karismaattinen eikä aina toimi kovinkaan järkevästi ja harkiten. Sen takia hän ehkä tuntuukin minusta niin sympaattiselta.

Vaikka kirjaa omana aikanaan paheksuttiinkin, se oli myos äärimmäisen suosittu ja sen ensimmäinen painos myi loppuun nopeasti. Anne Bronte lisäsi toiseen painokseen alkupuheen, jossa hän puolustautui saamaansa kritiikkiä vastaan.

"(I) wished to tell the truth, for truth always conveys its own moral to those who are able to receive it"

Pelkästään tuo tekee minusta hänen ihailijansa. Niin monta valhetta tarjotaan kauniissa kääreissä ja niin monta totuutta karkeammalla tavalla.

2012 eli miten lakkasin pelkäämästä länsimaisen sivilisaation degeneraatiota ja opin rakastamaan maailmanloppua

2012-02-11T09:53:00.000-08:00

Fortean Timesin, suosikkilehteni, uusin numero on omistettu 2012-spekulaatiolle. Fortean Times on yliluonnollisiin ja omituisiin ilmioihin keskittyvä aikakausilehti, jonka kohderyhmä on enemmän kaltaiseni spekulatiivisen fiktion lukijat ja kirjoittajat kuin new age-uskovat. Jotkut sen artikkeleista ovat olleet todella laadukkaita - kiitos Fortean Timesin sain tietää John Martin-näyttelystä Tate Britain-museossa ja lehden Dennis Wheatley-spesiaali oli suorastaan herkullinen. Lehti ei petä myoskään 2012-ilmion kanssa, vaan tarjoaa hyvää analyysia siitä, miten nykyihmisillä on taipumusta heijastaa fantasioitaan menneisyyden kulttuureihin, miten 2012 toimii esimerkkinä kasvavasta epäluottamuksesta tieteen tarjoamiin virallisiin selityksiin ja miten koko ilmio on "balkanisoitunut", fragmentoitunut, jokaisen kultin, gurun ja salaliittoteoreetikon lisätessä omiaan ja tulkitessa ilmiotä omasta näkokulmastaan. Turha mainitakaan, että 2012 on myos bisnes, kirjallisuudessa ja oheissälässä on mistä valita ja joku käärii tästäkin showsta hyvät rahat. Sitten 1900-luvun alun 2012-teoriat ovat siirtyneet pienistä okkulttisista piireistä ensin vaihtoehto-ja vastakulttuuriin ja lopulta täysin mainstreamiin parodioineen ja Hollywood-hitteineen.

Ajatus maailmanlopusta tuntuu olevan ihmisille jollain tavalla elintärkeä. Sitä mukaa kun kulttuuri on maallistunut, Raamatun kuvaamat meidän maailmamme tuhot ovat korvautuneet sekulaareilla maailmanlopun visioilla - aluksi ihmiskunnan piti tuhoutua liikakansoitukseen ja luonnonvarojen loppumiseen jo 1800-luvulla, sitten odotettiin ydinsodan aiheuttamaa apokalypsia, sitten piti tulle jääkausi, sitten lämmin kausi ja vielä mitä. Kävin viime vuonna Lontoon Natural History Museumissa jonka oli suorastaan vallannut ihmisen aiheuttaman lopunajan odotus, lapsiystävällisellä ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Olenkin sitä mieltä, että nykyinen ekologinen ajattelu ja aktivismi tarjoaa aivan kaiken saman kuin lopun aikoja odottava uskonto - siinähän on synti, parannuksen mahdollisuus tai lopullinen tuho, enemmän sääntojä kuin Raamatussa eli koko paketti. Kristinuskon jättämän aukon ovat täyttäneet siis monet eri opit ja ismit - oikeastaan kaikki muu paitsi rationaalinen ajattelu. Emme varmasti ole vuosisataan olleet yhtä taikauskoisia kuin juuri nyt omana aikanamme.

Yksi aikamme ärsyttävimmistä piirteistä on se, että naurettavat asiat, jotka ennen olisi ohitettu olankohautuksella tunkevat nykyään päälle niin aggresiivisesti, että niihin on pakko alkaa ottaa kantaa. Yksi tällainen ei mitään huomiota ansaitseva naurettavuus oli Zeitgeist-huuhaa, jota aivan järkevinä pitämäni tuttavat linkittivät viime vuonna innokkaasti Facebookissa. 2012 on samanlainen ilmio - en kerta kaikkiaan keksi mitään syytä miksi minun pitäisi välittää ammoin rappeutuneen ja tuhoutuneen sivilisaation ennustuksista - sellaisen kulttuurin, jonka mukaan pellot vihannoivat jos suoritat rituaalin jossa vedetään piikkilankaa kielen tai peniksen läpi ja joka harjoitti myos ihmisuhrausta. Ainoa selitys tähän on länsimaisen kulttuurin oma rappio ja itseinho. Koska emme enää usko itseemme, mutta edelleen kaipaamme varmuutta elämään, on muiden siviilisaatioiden sitten pakko olla meitä parempia ja tietää vastaukset meitä vaivaaviin kysymyksiin. Mitä ihmeellisintä roskaa voi nykyään myydä "muinaisena intiaanien viisautena", asuinkaupungissani on jopa tuolle skenelle omistettu liike, joka on pysynyt pystyssä näin lama-aikanakin.

Pidän siis masentavana sitä tosiasiaa, että itse olen edes tietoinen 2012-ilmiostä. Samalla kuitenkin tekopyhästi olen valmis surffaamaan tämän aallon harjalla - ehdotin URS-kirjoittajaryhmän keskustelusivulla, että julkaisisimme antologian maailmanloppu-teemalla ja näin me myos teemme. Olen kuitenkin dystooppisen ja post-apokalyptisen fiktion ystävä ja tanssin oman sivilisaationi raunioilla muiden mukana. Vaikka ihailen korkeakulttuuria ja sivistyneempien aikojen arvoja, olen oman aikani tuote ja kirjoitan synkkiä tarinoita rappiosta kun en muutakaan oikein näe ympärilläni.

Oikeastihan Mayat eivät luvanneet maailmanloppua vuodelle 2012 ja moni on tulkinnut tuon kalenterin siten, että nykyinen ongelmientäyttämä maailmamme muuttuisikin jollain ihmetempulla paremmaksi. En tietenkään usko tuohonkaan, mutta toivon kuitenkin, että ilmio aiheuttaisi jonkinlaista kriittistä itsetutkiskelua uskovaisissaan eikä mitään Heaven's Gate-tyylistä tragediaa.

Murhahommat kannattaa tehdä selvinpäin - eli oma Dickens-iltani

2012-02-09T06:45:00.000-08:00

Täällä Britanniassa vietetään parasta aikaa Charles Dickens-juhlavuotta. Kirjailijan syntymästä on kulunut 200 vuotta ja kaksi päivää sitten vietettiin noita "syntymäpäiviä" - maassa järjestettiin muistotapahtumia ja sanomalehdet julkaisivat päivänsankarista artikkeleita jotka vaihtelivat hehkuttavasta kriittiseen. Osallistuin itse juhlintaan lukemalla aiemmin aloittamani Edwin Droodin loppuun. Tai siis oikeasti puoleenväliin, koska tunnetusti Dickens kuoli ennen kuin ehti saada murhamysteeriään (?) päätokseen.

Itse en oikein tiedä mitä mieltä olen Dickensistä. En oikeastaan jaksa sentimentaalisuutta ja orpoparkojen kärsimyksiä. En ikinä yrittäisi lukea kaikkia Dickensin kirjoja ja olen jättänyt niistä useamman kesken. Muutamaa taas luen mielelläni aina uudestaan ja uudestaan. Oliver Twist ja Nicholas Nickleby ovat mielestäni nautinnollista luettavaa, kuten myos uskomaton tiiliskivi Dombey ja Poika.

Dickens kirjoitti usealla eri tyylillä ja kertojanäänellä ja tuo on se, minkä perusteella pidän hänen joistakin kirjoistaan pitäen taas loppuja ikävystyttävinä. Hän käytti hauskasti sarkastisen pisteliästä tyyliä ja juuri tuo sarkastinen kertoja ja musta huumori tekevät Oliver Twististä hyvän. Tuo kertojanääni ei käänny oikein valkokankaalle ja siksi kirjan filmatisoinnit ovat olleet aina huonompia kuin alkuperäisteos.

Dickens on yksi harvoja 1800-luvun kirjailijoita, jonka kirjat myyvät vieläkin ympäri maailmaa ja joka ei tunnu menevän ollenkaan pois muodista. Tähän kestosuosioon on varmasti monia syitä - jokaiseen sukupolveen vetoaa melodraama, karrikoidut pahikset ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus, oli kyse sitten koyhäinhuollosta tai Britannian byrokratiasta (joka kaikesta päätellen ei ole juuri muuttunut kahden vuosisadan aikana - jo Dickens kuvasi valtion virkamiehiä joiden ainoa tehtävä on pyoritellä paperipinkkoja poydällään ja nykyään tuollaiset hommat varmasti tyollistävät miljoonia). Dickensin luomat henkilohahmot nousevat kuitenkin aina tärkeimmäksi syyksi siihen, miksi hän ei ole vaipunut unohduksen alhoon ystävänsä ja kilpailijansa Wilkie Collinsin kanssa. Kuka nyt ei muistaisi Rouva Havishamia, Faginia, kaikkia eksentrisiä vanhojapoikia ja lipeviä roistoja, henkiloitä joilla on hauskoja nimiä kuten Uriah Heep tai Mr Bumble. Muutaman hänen kirjoistaan persoonallinen henkilokaarti suorastaan pelastaa - esim Dombey ja Poika on jäänyt mieleeni lähinnä aivan kummallisen kuihtuneen entisen kaunottaren takia joka kuolinvuoteellaankin vielä sisustaa huoneensa "ihoa nuorentavalla vaaleanpunaisella" ja keimailee ohikulkeville herrasmiehille pyorätuolistaan.

Mutta toisaalta Dickensin henkilohahmot ovat myos hänen tarinoittensa heikkous. Kun kaikki tarinat on kansoitettu kummallisilla kävelevillä stereotypioilla jää henkilohahmoista puuttumaan syvyyttä ja monitulkintaisuutta. Ainakaan kenenkään motiiveja ei tarvitse lähteä arvailemaan...

Entisessä yliopistossani kirjallisuudenkurssilla oikeastaan välteltiin Dickensiä ja korostettiin enemmän Wilkie Collinsia, koska tämä oli enemmän professorieni mieleen jollain tavalla "subversiivisempana" vaihtoehtona, kapinallisen boheemin elämäntapansa takia. Wilkie Collins oli huomattavan suosittu omana aikanaan, mutta sittemmin mennyt pois muodista, dekkarigenren esi-isä rikosmysteereineen. Omaan makuuni Collins on uskomattoman ikävystyttävää kaikesta "sensaationaalisuudestaan" ja melodraamastaan huolimatta, mutta minä nyt en olekaan niin dekkarigenren ystävä.

Dickensin kirjoista lukemani Edwin Drood on ehdottomasti "collinsilaisin". Se heijastaa monia Collinsille tyypillisiä teemoja, mutta käsittelee niitä erilailla kuin Collins. Se on murhamysteeri (kaikesta päätellen), mutta ei ratkea, koska ei ehdi loppuun asti. Collinsin Moonstonessa oopiumi esitetään jotenkin mystisenä ja jännittävänä, Edwin Droodissa taas negatiivisessa valossa. Jos Dickens tosiaan kirjoitti Collinsin inspiroimana, olisi tarinassa varmasti riittänyt äkillisiä juonenkäänteitä, valepukuja ja dramaattisia perhesalaisuuksia jos hän olisi ehtinyt loppuun asti. BBC:n Edwin Droodin käsikirjoittajan mukaan Dickens luonnosteli tarinalleen 17 eri loppua.

Edwin Drood sijoittuu pikkukaupunkiin, jossa kaikki sosiaalinen elämä tuntuu pyorivän keskiaikaisen katedraalin ympärillä. Nimihenkilo on nuori insinoori, joka saapuu kaupunkiin tarinan alussa tapaamaan setäänsä John Jasperia ja morsiantaan Rosa Budia (en kestä näitä nimiä). Nuorenparin avioliitto on järjestetty eivätkä he selvästikään sovi toisilleen. Myos John Jasper haluaa Rosan itselleen ja ahdistelee tätä melkoisesti. Soppaan lisätään Ceylonista saapuvat kaksoset, joiden miehekkäämpi osapuoli ihastuu myos Rosaan ja riitautuu Edwinin kanssa. Lopulta Edwin katoaa ja siihen tarina sitten loppuukin.

John Jasperia pedataan koko tarinan ajan murhaajaksi. Hän tuntuu itse usuttavan Rosan kilpakosijoita toisiaan vastaan, lavastavan ceylonilaisen Nevillen syylliseksi, hänen mustaa huiviaan (joka nähtävästi oli intialaisen thuggee-kultin rituaalinen rikosväline) kuvaillaan antamuksella, hän kuristaa kiusallista kerjäläispoikaa ja sanoo ollessaan oopiumin vaikutuksen alainen, että hän on mielikuvituksessaan tehnyt "sen" satoja, tuhansia kertoja. Hän tuntuu kadehtivan Edwin Droodia joka saa ammattinsa takia matkustaa kun taas hän on jumiutunut pikkukaupunkiin ja katedraalin kuoronjohtajan ammattiin joka ei tyydytä hänen kunnianhimoaan. Hän, vaikka onkin Edwinin setä, on tätä vain muutaman vuoden vanhempi (perhesalaisuusmahdollisuus!)

Tuo päähenkilon esittäminen mahdollisimman negatiivisessa ja epäilyttävässä valossa aiheuttaa hieman samanlaisen tilanteen kuin jos Agatha Christie-tarina alkaisi murhasta, jonka tekijä olisi alusta asti selvillä ja loppusivut Hercule Poirot vain sivelisi viiksiään mietteliäästi. Tämän vuoden BBC-filmatisointi onnistui kuitenkin olemaan lopulta ihan yllättävä, vaikka en nyt tuota ala otsikkoa enempää spoilaamaan, sarja kun varmasti tulee jossain vaiheessa Suomessakin.

Lopulta tässäkin tarinassa mieleenpainuvimpia ovat ne eksentriset sivuhenkilot - oma suosikkini näistä oli turhautunut sihteeri Bazzard joka BBC-versiossakin oli viihdyttävä. Edwin ja Rosa taas jäivät jokseenkin persoonattomiksi.

Seuraavaksi aion ottaa oikein tosiurakan ja kokeilla kärsivällisyyttäni Pickwick-kerhon kanssa. Vain siksi, että luin jossakin kiehtovan pienen "goottilaisen" tarinan joka oli otettu tuosta kirjasta. Lukemani mukaan Pickwickissä vuorottelevat kevyen humoristiset tarinat ja synkemmät kertomukset. Dickens itse piti goottilaisesta kauhusta, vaikka se jo hänen aikanaan alkoi olla parodia-altista materiaalia.

Zofloya eli miten hemmoteltu hienostoneiti tappaa sinutkin!

2011-12-28T08:56:00.001-08:00

1770-1820-välillä kirjoitettu ns ensimmäisen aallon goottilainen kauhukirjallisuus jaetaan yleensä reippaasti mutkia suoraksi vetäen feminiiniseen ja maskuliiniseen lokeroon. Tuon genren kirjallisuus oli hyvin suosittua, mutta myos kiisteltyä Iso-Britanniassa ja suuressa määrin naisten kirjoittamaan ja lukemaa. Genren aloitti suuri idolini, esikuvani ja ihailuni kohde - Horace Walpole (hyvin heikkotasoisella, mutta minä ihailenkin häntä aivan eri syistä) kirjallaan “The Castle of Otranto” ja häntä seurasivat Beckfordin ja Lewisin kaltaisen eliittieksentrikot sekä enemmän ammattikirjailijoina toimivat naiset kuten Ann Radcliffe. Jälkeenpäin viisastelevien akateemikoiden mielestä naisellista goottikauhua edustivat Radcliffen tarinat, joissa ei oikeastaan ollut yliluonnollisia ilmioitä, päähenkilonä oli viaton vainottu neito jonka kierot pahikset yrittivät sulkea synkkien kartanoiden kellareihin ja maskuliinista siipeä taas Lewisin “The Monkin” kaltaiset reippaan sadistiset, veriset ja mielipuolisen hurjat teokset.

Yksi asia, minkä olen oppinut yliopistossa kirjallisuuskursseilla istuessani on se, että akateemikot antavat harvoin tosiasioiden tulla hienojen teorioiden tielle. Tästäkin huolimatta 1700-1800-vaihteen kauhukirjallisuus oli sekä mies, että naiskirjoittajien osalta kokeilevaa, genrerajoja rikkovaa ja toisilta reilusti plagioivaa, sillä tuohon aikaan oli vaikeampaa perätä oikeuksiaan alkuperäisteoksista.

Tuon ajan kauhukirjallisuus pyrki olemaan eksoottista ja eskapistista (paria poikkeusta lukkunottamatta) ja yleisin tapahtuma-aika oli 1300-1500-luku ja paikka Välimerellinen Etelä-Eurooppa tai muu eksoottinen paikka. Käytossä oli koko katoliseen kulttuuripiiriin liittyvä klisekimara inkvisitiosta luostariin pakotettuihin noviiseihin ja olisi hauska tietää mitä vaikka 1800-luvun venetsialaiset ajattelivat siitä kuvasta, joka heistä luotiin näissä bestsellereissä. Joka tapauksessa, viimeisin tuttavuuteni tästä genrestä on Charlotte Dacren vuonna 1806 julkaistu “Zofloya, or the Moor” joka sekin sijoittuu renessanssiajan Venetsiaan. Tämä on naisen kirjoittama kirja, jossa on naispäähenkilo, kaunis ja hurjaluonteinen Victoria. Sankarittareksi häntä ei voi kuitenkaan kutsua, sillä hän kehittyy tarinan edetessä hemmotellusta hienostotytostä moninkertaiseksi murhaajaksi joka saa apua rikoksiinsa itseltään Saatanalta!

Tarina alkaa Victorian perhettä koskevasta skandaalista - hänen äitinsä pettää miestään, joka on kaikin puolin kunnon mies, ja aiheuttaa suuren häpeän koko perheelle. Perhe hajoaa ja Victorian veli Leonardo karkaa kotoa, koska häpeää äitiään niin suuresti. Kumpikin, Victoria ja Leonardo ovat kaikkea muuta kuin kunnollisia itse - Leonardo on astetta kunniallisempi, mutta helposti muiden manipuloitavissa ja Victoria vailla minkäänlaista omaatuntoa tai myotätuntoa toisia kohtaan. Tarina saa huvittavia piirteitä siitä, että kumpikin sisaruksista syyttää kaikista, myos itseaiheuttamistaan, ongelmista äitiään säälitellen omaa kohtaloaan kun ovat saaneet niin kurjan osan maailmassa. Victoria ei anna äidilleen anteeksi, vaikka itse myrkyttää oman aviomiehensä kyllästyttyään tähän ja ihastuttuaan toiseen.

Romaani on kirjoitettu varsin hysteeriseen ja tunnepitoiseen tyyliin, niin kovasti kaikkien luonteenpiirteitä liioitellen, että lukijan on vaikea samaistua tai kiintyä henkilohahmoihin. Rakenteellisesti tarina on erikoinen, nimihenkilo Zofloya, maurilaispalvelijana esiintyvä paholainen ilmaantuu paikalle vasta romaanin puolivälin paikkeilla.

Harvoin kirjallisuudessa tormää näin vastemieliseen päähenkiloon. Luku, jossa Victoria myrkyttää hitaasti miestään ja samaan aikaan teeskentelee hoitavansa tätä sai kylmät väreen selkäpiihin vielä 2000-luvun kaikkeen tottuneella lukijallakin. Ei ole kaikista tyypillisitä loytää 1800-luvun alussa naisen kirjoittama romaani, jossa naiset ovat näin tuhoisia ja miehet naisten vietävissä ja tapettavissa. Suositellaan kaikille muille paitsi niille, joiden hienot teoriat tällainen tarina on vaarassa luhistuttaa kokonaan!

Every corner of the universe has a story to tell, but there is no greater than that of humanity

2011-12-26T07:01:00.000-08:00

Olen viettänyt tämän Joululoman pitkälti katsomalla "Earth Final Conflict" sarjaa. Tämä sarja tuli Suomessa aikoinaan Sunnuntai-aamupäivisin joskus vuosituhannen taitteessa enkä silloin oikein saanut sarjasta otetta, koska katsoin yhden jakson sieltä, toisen täältä. Nyt, koko sarjan nähtyäni fanitan sitä armottomasti!

Näin henkevännäkoistä otusta ei heti uskoisi lajin edustajaksi, joka ihmisiä kehittyneemmästä fysiologiastaan, tekniikastaan ja kyvyistään huolimatta onnistuu ryssimään itsensä sukupuuttoon. Taelonin ovat monella tavalla kiehtova laji - toisaalta lahjoittavat ihmisille paljon tekniikan ja lääketieteen saroilla, toisaalta käyttävät kaikkia noita lahjojaan kiusatakseen ihmisiä. Toisaalta he saarnaavat joka välissä ihmisille näiden julmuudesta ja omaa lajia vastaan käydyistä sodista - toisaalta ovat itse sodassa lähes koko universumin kanssa

ja laittavat muut lait, myos ihmiset, sotimaan puolestaan. Toisaalta heillä on "yhteistietoisuus" ja toisaalta he puukottavat toisiaan selkään joka välissä. Taelonit ovat suorastaan herkullisen varmoja omasta erinomaisuudestaan ja varsinkin heistä fanaattisimman, Zo'orin käytostä, ilmeitä ja elekieltä oli hauska seurata, hänelle kun tuotti suuria vaikeuksia pitää yllä hyväntahtoisen ihmiskunnan pelastajan roolia vaikka hän kaikista taeloneista eniten omasi ihmistyyppistä individualismia ja vallanhimoisuutta. Yhtä sulavaa sormiliikkeiden käyttämistä tunteita kuvastamassa en ole muuten nähnyt muualla kuin 1700-luvun hovikulttuuriin liittyvissä näytelmissä.

Taelonit olivat ehdottomasti sarjan kiehtovinta antia ja viimeisen tuotantokauden avoimemmin agressiiviset atavukset eivät olleet läheskään yhtä

viihdyttäviä vieraita. Myos ihmisten kohdalla henkilohahmot olivat kovasti mieleeni. Vastarintataistelijat, kollaboraattorit, sotilaat ja siviilit olivat persoonallisia sekä ysärivaatteineen, että luonteineen, henkilokaartin suhteen oli onnistuttu hyvin siinä, että kaikki olivat inhimillisiä hyvine ja pahoine puolineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen, ilman, että sarja sortui nykyään suosittuun "dark and edgy"-kuoppaan jota henkilohahmot nykyään mielellään kansoittavat. Lisäksi henkiloiden rohkeutta ja neuvokkuutta oli helppo ihailla ja tsempata niin sankareita kuin pahiksiakin. Jopa viihteen suurimmat pahikset - suuryhtioiden johto - oli kuvattu monitahoisesti, sekä ahneina ja häikäilemättominä, että ihmiskunnan asialla olevina, joskus jopa samaan aikaan.

Aivan kuin vuosituhannen vaihteessa sarjaa

seuratessani, oli nytkin suosikkini kuitenkin krooninen selkäänpuukottaja ja takinkääntäjä Sandoval johon ihastuin kovasti ja joka ei pettänyt odotuksiani edes kuolinhetkellään. Hänkään ei ollut aivan puhdas pahis tai ainakaan ei osannut päättää haluaisiko jäädä historiaan koko ihmiskunnan pelastajana vai tuhoajana. Melkoinen yli-ihmiskompleksi joka tapauksessa. Ne kohtaukset, jossa hän ja Zo'or juonittelivat milloin muiden pään menoksi ja milloin toisiaan vastaan olivat sarjan parasta antia ja tarjosivat dialogia minuun makuuni. Zo'orin uhkailuun lähestyvästä teloituksestakin hän vastasi "Se olisi strateginen virhe

sinun osaltasi".

Sandoval mon amour! (tässä kuvassa yrittämässä pomonsa salamurhaa)

Tunnelmaltaan, pointiltaan ja sanomaltaan

tämä sarja oli miljoona kertaa enemmän minun makuuni kuin vaikka Battlestar Galactica. Sen ihmiskuva oli, ihmisten jatkuvasta kusipäisyydestä huolimatta, hyvin optimistinen. Vaikka teknologia toi useammalle maailmalle, myos Maalle, suunnatonta tuhoa, ihmiset käyttivät myos vihollistensa teknologiaa hyväkseen sen sijaan, että olisivat ajaneet kenenkään alusta aurinkoon. Tavalla tai toisella ihmisten selviytymisvietti, älykkyys, sopeutumiskyky ja individualismi aiheutti tilanteen, jossa paljon kehittyneempien lajien valloitusideat eivät menneet milloinkaan suunnitelmien mukaan ja lopulta muidenkin lajien pelastus riippui ihmisistä, joita Zo'or kutsui mielellään termillä "sub-species"

Vampyyritrilogian päätos - tarjolla jotain aivan muuta!

2011-12-19T12:55:00.000-08:00

Tänä syksynä tein kirjoittamiseen liittyvän periaatepäätoksen: en enää milloinkaan tule kirjoittamaan mitään vampyyriaiheista missään yhteydessä. Muistan vielä miten innokkaasti kirjoitin muistiin joskus kuusi vuotta sitten listaa kaikista vampyyreihin liittyvistä kirjoista, katselin kaikki versiot Draculasta ja olin sitä mieltä, että tämän on pakko olla kauhu-aiheista kiehtovin. Olin täysin väärässä. Kiehtovaa on se, että kauhukirjoittaja luo oman mytologiansa ja niin minäkin olen tehnyt myohemmin. Kauhuaiheista vähiten kiehtova zombien jälkeen on kaulasuonta hamuava herrasmies.

Olen silti julkaissut kaksi vampyyriaiheista tarinaa, joista toinen on tavallaan ilkeä parodia goottikulttuurista ja toinen 1800-luvulla suosittujen (jos nykyään pahamaineisten) yliluonnollisten siirtomaaseikkailujen retroamista, jonka lähteenä käytin aasialaisen mieheni ja hänen ystäviensä kertomia kaupunkilegendoja. Kaakkois-Aasiassa vampyyrit eivät suinkaan ole kadonnutta kansanperinnettä vaan niihin uskotaan laajalti vielä aivan tosissaan eivätkä ne ole missään tapauksessa romanttisia tai seksikkäitä.

Kontribuutioni vampyyriskenelle loytyy täältä http://www.esc-ape.net/julkaisut.html ja täältä http://urs.fi/index.php?c=pub#dark nimimerkillä Lucilla Lin.

Viimeistellessäni goottikulttuurin vampyyri-innostukseen liittyvää tarinaa Sinä olet saalis, tapahtui kuitenkin se, mikä pilasi koko vampyyriaiheen minulta lopullisesti. Ei Twilight, koska olen liian vanha kuuluakseni sen vaikutuspiiriin, vaan tuo Twilight aikuiseen makuun, eli True Blood. Ollakseen huomattavan verinen ja raaka sarja, True Blood onnistui vesittämään koko vampyyriaiheen ja yhtä aikaa Twilightin ja True Bloodin kanssa vampyyriromantiikka valtasi äkkirynnäkollä kirjakauppojen kauhuhyllyt. Ne eivät kuitenkaan ole kauhua, vaan fantasiaa ja ne tekevät tarinani pointin aivan tarpeettomaksi. Kun aloin kirjoittaa tuota tarinaa, vampyyrit kuvattiin omaan makuuni liian romanttisina ja pliisuina, mutta tarinoiden juonissa ne enimmäkseen olivat silti pahiksia, vaikkakin kiehtovia ja karismaattisia sellaisia. Buffy Vampyyrintappaja on tuosta hyvä esimerkki. Näin tarinani uhri houkuteltiin valhein ja viettelyksin muka jahtaamaan vampyyrejä, mutta toiveet yliluonnollisista seikkailuista päättyivät verisesti. Siinä vaiheessa kun editoin tarinaa koko vampyyrigenre oli kuitenkin keikahtanut päälaelleen - nyt vampyyrit olivatkin poikaystäviä ja vampyyrit olivat saaneet jopa oman Harlekiini-sarjan. Minusta tähän pisteeseen tultaessa koko aiheen voisi jättää rauhaan seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi.

Mutta asiaan. Ohjaaja/kirjailija Guillermo del Toro ja Chuck Hogan kirjoittivat vampyyriaiheisen trilogian tarkoituksenaan elvyttää vampyyrit -kauhuaiheena taas esiin mullan alta. Inspiraationlähteet olivat selvästi Stephen Kingin loistava Salem's Lot ja Rickhard Mathesonin lyhyt scifikauhu I am Legend. Kummassakin vampyyrit ovat epäromanttisia, aiheuttavat suurta tuhoa ja lopulta hävittävät koko ympäroivät yhteison. Mathesonin kirja, vaikka kertoikin vampyyreista, inspiroi modernia zombigenreä (joka muuten mielestäni on tylsintä ja ankeinta mitä kauhukulttuurilla on tarjota) ja Kingiä nähtävästi houkutteli aiheen pariin 70-luvulla suosittu yliluonnollinen saippuasarja, jossa vampyyrit ensimmäistä kertaa televisiossa vesitettiin teinityttoihin vetoaviksi tyypeiksi. Del Toro ja Hogan ovat olleet tarkkoina luodessaan mahdollisimman inhottavan vampyyrityypin ilman romantiikan ja erotiikan häivääkään - ne eivät pure uhrejaan kaulaan vaan iskevät näitä eräänlaisella pistimellä (aasialaisessa vampyyrimytologiassa muuten yleistä), muuttuvat kammottavan näkoisiksi, ulostavat alleensa ammoniakinhajuista ainetta ruokaillessaan ja ovat enimmäkseen aivottomia otuksia muutamaa johtajaa lukuunottamatta. Vampirismi siirtyy uhriin vampyyrin veressä elävien matojen kautta. Tyylilajina on kauhun ja action-painotteisen trillerin sekoitus, paljon toimintaa, vähän tunnelmointia. Kukaan ei varmasti halua treffeille näiden hirvioiden kanssa.

No, trilogia on minulle aina vähän ongelmallinen. Ensimmäinen osa, The Strain oli mielestäni loistava kirja, se esitteli aivan uudenlaisen vampyyrityypin, oli traaginen ja dramaattinen vampyyreiksi muuttuneiden tuhotessa läheisensä ja tarinan pahis, kapinallinen vampyyrijohtaja oli pelottava hahmo, joka kutsui pelkkänä ravintona pitämiään ihmisiä "porsaiksi". Toinen osa, The Fall oli minusta (kuten trilogioiden kakkososat tuppaavat olemaan) ikävystyttävä - pelkkää toimintaa ja säntäilyä sinne tänne. Nämä ovat nyt ihan makukysymyksiä, moni muu ainakin Amazonin sivulla piti kakkososasta. Viimeinen osa The Night Eternal oli minusta hieno. Siinä kuvattu dystopia toimi loistavasti ja muuttuneessa maailmassa henkilohahmotkin vaikuttivat kiinnostavammilta kuin aikaisemmin. Pidin myos siitä, että ensimmäisessä osassa päähenkiloltä ja sankarilta vaikuttanut lääkäri toimi lähinnä epäsankarillisesti eikä trillereihin yleensä kuuluva perheen pelastaminen tai romanssi näyttävän kollegan kanssa mennyt todellakaan suunnitelmien mukaan. Viimeisen osan romanssi, jonka osapuolet eivät normaalitilanteessa olisi kohdanneet toisiaan millään tavalla oli minusta hieno ja uskottava, usein romanssit kauhutarinoissa ovat makuuni epäuskottavia ja vaikuttavat päälleliimatuilta.

Viimeinen osa toi mukaan myos vanhatestamentillista mytologiaa, joka minusta toimi hyvin, mutta jakoi kovasti mielipiteitä lukijakunnan parissa.

Voin vain toivoa, että trilogia filmatisoidaan, koska se tarjoaisi kaivattua vastavoimaa noihin kaulasuonta hamuaviin ensirakastajiin. Trilogia on niin visuaalinen ja nopeatempoinen, että se on saatettu alunperinkin tarkoittaa filmatisoitavaksi. Del Toro ohjasi yhden Blade-elokuvista ja jo siinä esitteli tuon pistintä käyttävän ja eläimellisen vampyyrityypin.

Mutta minun kohdallani aihe on loppuun imetty enkä tule palaamaan siihen todennäkoisesti milloinkaan.

Poliittisesti korrekti pahis

2011-12-11T06:39:00.000-08:00

Nykyään saa olla varovainen fiktiota kirjoittaessaan, vähän samalla tavalla kuin niinä vuosisatoina, jolloin jokaista fiktiivistä teosta pidettiin suoranaisena kirjailijan oman elämän ja mielipiteiden julistuksena. 1800-luvulla lukevalla yleisollä oli aivan erityisen suuria vaikeuksia pitää kirjailijan persoona ja fiktiiviset henkilohahmot erillään - Dickensin epäiltiin sympatisoivan rikollisia vain siksi, että hän kuvasi rikollisten elämää niin tarkasti (ja negatiivisesti) Oliver Twistissa. Suosikkikirjani Melmoth the Wandererin kirjoittaja, irlantilainen kirkonmies Charles Maturin kirjoitti varmuuden vuoksi kirjaansa alaviitteen, jossa hän vakuuttaa omien mielipiteittensä olevat "diametrically opposite" pahikseen verrattuna. Sinäänsä ihan fiksu veto, koska tarinan pahis pitää kirjassa monta uskontoa ja koko ihmiskuntaa pilkkaavaa monologia. Olen jo pitkään odottanut filmatisointia Melmothista - sillä on potentiaalia loukata kaikkia uskontoja, paitsi protestantismia ja useita eri etnisiä ryhmiä, loogisen ja lineaarisen kerronnan ystävistä puhumattakaan!

Asuinmaani Britannian väki on erityisen herkkää loukkaantumaan, varsinkin muiden puolesta. Tänä vuonna ainakin Tintti-sarjakuva ja elokuva sekä Peppi Pitkätossu ovat puhuttaneet herkkää osaa populaatiosta, josta Spiked- nettilehti käyttää sattuvaa nimitystä "rupatteleva luokka". Varsinkin etnisiä stereotypioita on syytä varoa.

Yhdellä poikkeuksella: Espanjalaiset esitetään surutta kieroina pahiksina ja inkvisitio-henkisinä kiihkokatolisina uusissakin historiallisissa elokuvissa. Tämä oli yksi brittikirjallisuuden tyypillisemmistä kliseistä jo 1700-luvulla ja Daniel Defoe käyttääkin sitä ovelasti hyväkseen Robinson Crusoessa. Siinähän brittilaivan miehisto osoittautuu kapinoiviksi wannabe-merirosvoiksi ja espanjalaiset kunnon miehiksi, vastoin kertojan odotuksia.

Kirjallisuuden puolella pahiksia on kaikenlaisia. Filmatisointien yhteydessä kuitenkin pidetään mielessä poliittinen korrektius ja nykyään varsinkin arabipahikset muutetaan vaikka ylikansallisten yhtioiden johtajiksi. Suuryritysten johtajat ovatkin äkkiä niin suosittu pahisryhmä että jopa yleensä omaperäinen Supernatural-sarja hyppäsi mukaan trendiin. Mikäs sen ikävystyttävämpää lukijalle tai katsojalle kuin lipevä mies kalliissa puvussa istumassa tyopoytänsä takana...

Muita tällä hetkellä korrekteja pahiksia ovat valkoiset itäeurooppalaiset (kylmästä sodasta jäänyt tapa?) ja natsit sekä vaaleat psykopaatit ja sadistit. Hollywood-elokuvissa varsinkin sankari on usein tumma ja pahis vaalea. Myos japanilaisessa animessa harrastetaan vaaleita pahiksia, yleensä mahdollisimman tyttomäisellä tavalla kauniita.

Jos ketään (edes espanjalaisia) ei haluta loukata, turvallisinta olisi tietenkin valita yliluonnollinen pahis jostakin mytologian tai populaarikulttuurin klassikkovalikoimasta. Valitettavasti omalle ajallemme on kuitenkin tyypillistä eräänlainen ihmisviha ja kaikkien ei-ihmisten esittäminen, verenhimoisista hirvioistä porroisiin eläinystäviin saakka jollain tavalla ihmistä coolimpina. Vampyyrit ovat väärinymmärrettyjä ensirakastajia ja avaruusolennot jaloja villejä joita pahat ihmiset kiusaavat. Tämä latistaa melkoisesti sitä genreä, jota ennen kutsuttiin kauhuksi...

Tässä vaiheessa on pakko tunnustaa, että vaikka en arvostakaan nykyistä ylivarovaisuutta, tuo vaalean pahiksen tropee vetoaa minuun kirjoittajana. Olen kehittänyt kokonaisen mytologian albiinomaisten yliluonnollisten pahisten ympärille ja lähes kaikissa tarinoissani esiintyy vaaleita pahiksia. Viimeisimmässä tarinassani on kyllä myos tummaihoinen terroristi (!), mutta lopulta vaalea ja sinisilmäinen nuorimies osoittautuu pahimmaksi. Assosioin vaaleuden kylmyyteen ja lumeen ja talviseen maisemaan, joka on yhtä aikaa kaunis, arvaamaton ja mahdollisesti vaarallinen.

Länsimaisesta viihteestä puuttuu lähes kokonaan sellainen Robespierre-henkinen pahis joka tarkoittaisi pelkkää hyvää, olisi varma asiastaan ja yksityishenkilonä olisi vielä lahjomaton, vaatimaton ja mukava lähipiirilleen. Ehkä siksi, koska kirjailijat ja ohjaajat ovat usein vähän oman elämänsä Robespierrejä ja tuntevat vetoa erilaisiin ääriaatteisiin ja utopioihin. On harvinaista nähdä mitään vaarallista omassa viteryhmässä kun taas lipevät pukumiehet ovat pahoja vain siksi, koska ovat pahoja.

Saippuaefekti. Muutamia ajatuksia tästä ongelmasta

2011-12-10T10:37:00.000-08:00

Voisin oikeastaan käyttää tätä blogia myos kaikkeen fiktioon ja kirjoittamiseen liittyvään pohdintaan, joten rustaanpas tänne pientä pohdintaa, joka pyori tänään aiemmin mielessäni siivoushommissani. Siivoaminen on siitä hieno viikonloppuduuni, että sitä tehdessä ehtii ajatella kaikenlaista muiden häiritsemättä. Kuten vaikka sitä, miksi vihaan saippuaoopperoita.

Kävin kerran yliopitollani kurssia, jossa jouduimme analysoimaan saippuaoopperoita ihan tosissamme. Melkoista ajan (ja rahan, ulkomailla kun tässä opiskellaan) tuhlausta, mutta professorimme mukaan saippuaoopperaa voi käyttää tärkeiden kysymysten käsittelyyn ja Hyvien Asioiden edistämiseen.

Itse pidän kuitenkin mielelläni fiktion fiktiona ja rahvaan valistamisen Koti-lehden sivuilla.

Yksi saippuan ongelma on nykyään niiden pitkäikäisyys. Ellei kirjoittaja tai ohjaaja ole uskomattoman kekseliäs nero, tarina hyotyy suuresti

kunnon alusta, keskivaiheesta ja loppuratkaisusta. Vanhin saippuasarja, jota olen nähnyt on Peyton Place, jota Tampere TV-näytti nostalgiannälkäisille. Tuo sarja erosi kuitenkin huomattavasti uudemmista saippuasarjoista - oikeastaan se ei ollut kovinkaan saippuamainen henkilokaartiltaan tai juoneltaan. 80- luvulta tähän päivään asti väännetyt sarjat, olivat sitten amerikkalaisia, englantilaisia tai suomalaisia ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Eivät kulisseiltaan, sillä jenkkisarjat kertovat usein rikkaasta ja joutilaasta kermasta ja brittisarjat esimerkiksi tyoväenluokasta. Mutta niissä kaikissa on saippuaefekti ja sen takia vihaan niitä kaikkia.

Lisään tässä välissä vielä soppaan muka laatusarjoja suoltavan HBO:n epätasaisine tuotoksineen. Moni HBO:n sarja on puhdasta saippuaa kunhan ne vain kuorii ylenpalttisesta verenvuodatuksesta, mukasyvällisestä psychobabblesta, kirosanoista ja näyttelijättärien rintavarustuksen esittelystä. Puhtain esimerkki tästä lienee Kylmä Rinki (jossa esiteltiin jotain ihan muuta), mutta jossakin määrin sama mentaliteetti on havaittavissa muissakin kanavan tuotoksissa.

Yksi saippuaefektin tekijä on vapaan tahdon puuttuminen. Tarinan henkilot ajautuvat tilanteesta toiseen, valittavat jatkuvasti kohtaloaan, mutta eivät juurikaan tee mitään sitä muuttaakseen. Tämä liittyy varsinkin siihen, miten sarjat käsittelevät ihmissuhteita. Saippuasarjojen käsitystä miehistä ja naisista, parisuhteista ja seksistä kutsun taas termillä saudipremissi.

Saippuasarjoissa sukupuoliasiat nimittäin menevät suunnilleen samalla tavalla kuin Saudi-Arabian vanhoillisimpien mullahien varoittavissa saarnoissa: jos mies ja nainen joutuvat esim tyoskentelemään samassa tilassa, eroottinen vetovoima, aviorikos ja sydänsurut ovat väistämättomiä. Onnellisessa avioliitossa elävän miehen tyopaikalle pelmahtaa uusi hemaiseva kaunotar joka vähän heilauttaa vaaleita kiharoitaan ja heti meistä viedään. Saippuasarjoissa pienikin vetovoima tai ihastus johtaa aina vähintään yhden yon juttuun.

Toinen parisuhteisiin liittyvä ongelma saippuoissa on se, että yksikään avioliitto tai parisuhde ei kestä. Tämän takia en ymmärrä miksi monet hehkuttavat niin innokkaasti saippusarjojen pareja - niihinhän on mahdotonta samaistua ja niiden onnesta iloita, koska sitä tietää katsovansa saippuaa ja ettei tämä onni tule kauaa kestämään. Saippuasarjoissa tosin mikään onni ei kestä kauaa, koska liian pitkään jatkuvaa juonta on pakko viedä eteenpäin vaikka minkälaisella haihyppelyllä. Tämä on se saippuoiden piirre, joka livahtaa helposti myos muuhun fiktioon, keski-ikäisille kotirouville tarkoitetun viihteen ulkopuolelle.

Jokainen 2000-luvun alussa Kylmää Rinkiä seurannut tietää miten tämä menee: joku henkilo päättää parantaa pahat tapansa, ihastuu johonkin toiseen henkiloon, loytää kadonneen veljensä ja hetken aikaa kaikki onkin pelkkää auringonpaistetta ja onnea. Mutta sitten kateellinen sellikämppis kaataa väkisin viunaa kurkusta alas tai heroiinia sieraimiin, tappaa ihastukseksi kohteen ja velipoikakin joutuu auto-onnettomuuteen ja makaa koomassa sairaalassa. Masentuneena palaat takaisin vanhoihin tapoihisi, kunnes

vankilaan tulee uusi hyväsydäminen psykologi tai sellitoveriksi hyväsydäminen pappismies tai imaami, joka saa sinut taas kaidalle polulle - kunnes kateellinen kämppiseksi iskee veitsen psykologin kaulaan ja tyontää uskonmiehen alast portaita. Näinhän se menee, loputtomiin, tosin päiväsaippuoissa vähemmällä väkivallalla. Suunnittelet loistavan iltapuvun kokoelmaasi, tapaat unelmiesi miehen, tilaat lomamatkan Karibian aurinkoon ja kateellinen kilpailijasi sabotoi muotinäytoksesi, viettelee miehesi ja sitten lentokoneesi syoksyy valtamereen. Tämä saa sinut ratkeamaan ryyppäämään, kunnes tiukka, mutta hyväsydäminen matriarkka pitää sinulle puhuttelun ja laittaa kilpailijasikin ruotuun vähäksi aikaa. Mies palaa luoksesi, mutta sitten mies saa uuden seksikkään sihteerikon joka jne.

Minulle on ikuinen mysteeri miten kukaan voisi pitää tällaista juonikuviota mielenkiintoisena. Jos henkilohahmot ovat pelkkiä proppeja joilla koristella juoni mahdollisimman melodramaattiseksi, millään ei lopulta ole mitään merkitystä. Katsoja ei voi iloita henkilohahmojen onnenhetkistä, koska tietää niitä seuraavan katastrofin.

Saippua-allergiani takia en oikein seuraa komediasarjojakaan. Ne ovat usein saippuaa nauravalla yleisollä. Mieheni fanittaa tällä hetkellä kovasti sarjaa "How I met your Mother" jonka suosio tuntuu perustuvan kolmekymppisten nykyelämän epävarmuuteen ja siihen, miten vaikeaa meidän kolmekymppisten on nykyään kasvaa aikuisiksi. Tuo puoli sarjaa viehättää minuakin, vitsit ovat hauskoja ja sarjassa on pariskunta, joka pysyy yhdessä loppuun asti, mikä on aika ainutlaatuista. Mutta silti saippua vaahtoaa sarjassa pahenevassa määrin tuotantokausien seuratessa toisiaan. Olen jo mennyt sekaisin laskuissani siinä kuka pettää ketäkin ja monenko naisen kanssa sarjan kertojaääni ja päähenkilo on seurustellut. Hän tapaa

mukavan tyton, mutta sitten tämä pääseekin unelmaopiskelupaikkaansa ulkomaille. Hän tapaa toisen mukavan tyton, joka on naimisissa, eroaa, he seurustelevat, sitten tulee mutkia matkaan jne. Hän tapaa kolmannen tyton, joka on hänen tyopaikkaansa vastustava aktivisti.

Kuka näiden perässä muka pysyy?

You homo sapiens with your television and your drugs!

2010-04-24T16:43:00.000-07:00

Walter Tevisin "Mockingbird" kertoo ankeasta tulevaisuudesta, jossa, hiukan "Brave New Worldin" tavoin ihmiset pidetään tyytyväisinä huumeilla ja viihteellä eikä kenenkään tarvitse tehdä mitään, muuta kuin toteuttaa itseään ja olla onnellinen, koska robotit tekevät kaikki tyot. Jostain kumman syystä uusin muotivillitys on kuitenkin suorittaa joukkoitsemurha julkisella paikalla, sytyttämällä itsensä tuleen, aina muutama kaupunkilainen yhdessä. Lukutaito on kadonnut maailmasta kokonaan, mutta yliopiston tutkija Bentley oppii vahingossa lukemaan kaivellessaan filmiarkistoja. Hänelle avautuu vanhojen mykkäelokuvaklassikoiden kautta aivan kummallinen maailma, jossa on perheitä, väkivaltaa, sotaa, parisuhdedraamaa ja muuta aivan kummallista. Hänestä kehittyy intohimoinen lukija, joka etsii kirjoja shakkioppaista runokokoelmiin ja Raamattuun.

Suurin osa kirjasta koostuukin hänen päiväkirjamerkinnoistään, jotka välillä ovat pohtivia ja runollisia, välillä kertaavat hänen muistojaan eri kasvatuslaitoksissa, joissa lapset ja nuoret opetettiin huumeiden, videoiden ja meditaation avulla olemaan täysin yksin ja keskittymään vain itseensä haaveena jonkinlaisen new age-nirvanan saavuttaminen. Välillä, kuten hänen päätyessään vankilaan, päiväkirjamerkinnät ovat epätoivoisia ja lyhyitä, kuten "Tiedän, mistä loytäisin täältä bensakanisterin ja minulla on sytytin"

Kirjan edetessä Bentley havahtuu yhä enemmän häntä ympäroivään todellisuuteen, hän alkaa elää yhdessä naisen kanssa ja joutuu tästä syystä vankilaan (koska yhdessä asuminen ja pitkät parisuhteet ovat laittomia), karkaa vankilasta, elää jonkin aikaa yhteiskunnasta erillään piileskelevät puritaanilahkon parissa, jossa hän lukee Raamattua ääneen ja tutustuu elämänsä ensimmäisen kerran yhteisolliseen elämään, ja palaa taas etsimään rakastettuaan New Yorkiin. Kirjan toinen päähenkilo on huippuälykäs robotti, joka haaveilee kuolemasta ja toisaalta taas inhimillisestä elämästä. Kirjassa on omalaatuinen, melankolinen tunnelma ja se tuntuu monella tavalla kypsemmältä ja syvällisemmältä kuin "Brave New World", vaikka näillä kirjoilla onkin paljon yhteistä. Välillä se tarina muuttuu suorastaan surrealistiseksi kauhuksi - esimerkkinä vaikka tehdas, jossa täsmälleen samannäkoiset, ulkoisesti ihmistä muistuttavat robotit ovat koonneet ja purkaneet samoja leivänpaahtimia satojen vuosien ajan, koska yhtään ihmistä en ole enää paikalla korjaamassa koneitten tekemää virhettä. Jatkuvasti huumattuna olevat kaupunkilaiset eivät tajua olevansa viimeisiä lajissaan - kymmeniä vuosia sitten päätettiin vähentää syntyvyyttä ja yhtäkkiä kolmekymppiset ovatkin maailman nuorimpia, sillä valtion jakamissa huumeissa on ehkäisyainetta. Eikä mitään diktatuuria, johtoporrasta tai salaliittoa ole olemassa - ihmiset eivät vaan kerta kaikkiaan kontrolloi enää omia kaupunkejaan.

Nähtävästi kirjailija oli teoksen aikoihin toipumassa alkoholismista, ja havahtuminen maailman kokemiseen täysin selvin aivoin on tärkeä teema kirjassa. Ehkä se myos ottaa kantaa 60-70-luvun kulttuurivirtauksiin (Mockingbird on kirjoitettu vuonna 1980), koska kirjassa kaikki asiat, joita taiteilijapiireissä yleensä on pidetty vapauttavina: huumeet, new-age-tyyppinen itseriittoinen hengellisyys etc. osoittautuvatkin ihmiskunnan uudeksi tyranniaksi.

Ihastuin itse tarinaan melkoisesti, sillä se yhdisti niin monta suosikkiteemaani - dystopian, inhimillisen uteliaisuuden ja tiedonhalun, kirjallisuuden, rakastamani mykkäelokuvat ja runot toimivaksi kokonaisuudeksi.

Me kidutamme, ettei meitä kidutettaisi!

2010-03-28T14:30:00.000-07:00

C.C. Humphreysin "Vlad, the Last Confession" on historiallinen romaani Vlad Draculasta. Historiallisesta hallitsijasta, ei vampyyristä. Vampyyreitä ei ole tässä tarinassa ollenkaan, mutta se on silti pelottavampi, verisempi ja kauhuromanttisempi kuin valtaosa vampyyritarinoista.

Minun mielestäni Vlad Draculan todellinen tarina on paljon mielenkiintosempi kuin Dracula-viitta-kulmahampaat-yhdistelmä. Jossain määrin tunnen jonkinlaist

a myotätuntoa häntä kohtaan, kosk

a noin onnettoman elämän jälkeen ei ansaitse muuttua elokuvateollisuuden monsteriksi, vaikka olisi elinaikanaan tehnyt mitä hirmutoitä.

Vlad Dracula oli Wallachialainen prinssi, joka vietti teinivuotensa Turkkilaisten panttivankina. Hänen isänsä oli lähettänyt kaksi nuorinta poikaansa Turkin sulttaanille oman maansa turvallisuutta ja vapautta vastaan ja turkkilaisten tarkoitus oli kasvattaa Vladista tottelevaine n

ukkehallitsija, joka perisi valtaistuimen isänsä jälkeen. Draculan ollessa noin 16-vuotias tapahtui kuitenkin kauheita - sulttaani sai tietää, että hänen isänsä oli salaa tukemassa vihollisjoukkoja - ja rangaistukseksi Vlad lähetettiin turkkilaisten kidutuskeskukseen. Mitä sen jälkeen tapahtuu, on vaikea uskoa, mutta silti mitä todennäkoisimmin totta - harvoin sitä imperiumia on rakennettu silkalla hyväntahtoisuudella. Vladia pidetään vankityrmässä ja sitten pakotetaan osallistumaan kid

uttamiseen. Tämä selittänee sen, miten hän itse piti oman valtakuntansa kurissa ja nuhteessa hallitusaikanaan.

Kun hänen isänsä ja vanhin veljenseä murhataan raa'asti ja turkkilaiset lähettävät hänet Wallachiaan seuraavana hallitsijana. Mutta hän kääntyykin kasvat

tajiaan ja kiduttajiaan vastaan, pettää sulttaanin ja aloittaa taistelun kaikkia pienen maansa lukuisia vihollisia vastaan. Lännestä Unkari ja saksilaiset, idästä Turkki laajentaa reviiriään. Jatkuvan sodan lisäksi uskonnollisesti fanaatinen taistelee kieroja aatelisiaan, rikollisia ja kaikenlaista moraalittomuutta vastaan - keinoilla jotka todellakin peittoavat minkä tahansa kauhutarinan. Draculan hirmuteoista on vaikea saada todellista selkoa, koska hän eli ja kuoli samoihin aikoihin kuin kirjapaino syntyi ja huhut hänestä perustuvat hänen poliittisten vihollistensa - saksilaisten - painamiin lehtisiin. Romanialaisille, Wallachialaisten jälkeläisille, hän on aina ollut sankari.

Seivästen, sotien ja hovikieroilujen lisäksi romaani tarjoaa myos romantiikkaa sekä tarinan ystävyydestä, lojaaliudesta ja petturuudesta. Historiallisena romaanina se toimii hyvin, sillä 1400-luvun Itä-Eurooppa ja Turkki tuntuvat eläviltä julmuudessaan ja kauneudessaan. Kuten otsikosta huomaa, tämä tarina ei sovi niille, joiden historia-harrastus keskittyy kartanoromantiikkaan. Välillä kirjailija on sotkeutua omaan näppäryyteensä taiteellisessa tunnelmanluomisessa, mutta kuljettaa tarinaa sen verran hyvin, että kirjan lukee ahmimalla, haluten tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Seuraava kirjoitukseni tulee taas liittymään oikeisiin vampyyreihin, kun kirjoitan lyhyen ylistyslaulun taatusti epäromanttisesta vampyyriromaanista "The Strain"!

Lupa tappaa

2009-09-18T14:08:00.000-07:00

James Hogg ja The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner

Tämä "ensimmäisen aallon" goottikauhuun yleensä luettu kirja vuodelta 1824, on mestariteos, joka tutkii uskonnollista fanaattisuutta nokkelasti, hauskasti, oivaltavasti ja pelottavasti. Luonnollisesti en voisi olla pitämättä kirjasta, joka käsittelee niinkin kiehtovia aiheita kuin kalvinismia, ihmisluonnon heikkoutta ja paholaista, puhumattakan veljesvihasta. Kirjaa lukiessa tuli useasti mieleen, että tuo skottilainen lammaspaimen ja runoilija, kirjan luonut James Hogg on suorastaan sukulaissieluni. Näin suomalaisen kannalta ainoa vika suomentamattomassa kirjassa on paikoitellen hankala skottimurre, jota palvelijat yms. rahvas viljelee. Kirjan takaosassa oli onneksi sanasto, mutta eipä sitä ollut mitenkään erityisen nautinnollista selailla tarinaa lukiessa...

Tarina alkaa epäonnistuneesta avioliitosta äärikalvinistisen vaimon ja maallisen miehen välillä, joka päätyy asumuseroon ja siihen, että pariskunnan pojat kasvatetaan erillään toisistaan. Nuorempi pojista kasvaa äitiäänkin pahemmaksi fanaatikoksi ja alka uskoa (epärehellisestä ja kavalasta luonteestaan huolimatta) olevansa yksi niistä valituista, jotka pääsevät taivaaseen, tekivät mitä tahansa elämänsä aikana. Hän vihaa vanhempaa veljeään ja isänsä perijää ja vainoaa tätä tavalla, joka on ajaa koko lähiseudun sekasorron valtaan. Avukseen, oppaakseen ja ainoaksi ystäväkseen nuorukainen saa salaperäisen, maagisia kykyjä omaavan nuoren miehen, jonka kaikkea muuta kuin puhdasoppisten kalvinististen opetusten mukaan pelastetuksi valittu saa vapaasti murhata pahat ihmiset, kuten perinnon tiellä olevat sukulaiset... Näin alkaa kaikkea muuta kuin hyvillä aikeilla kivetty alamäki suoraa... noh, huonostihan siinä käy, kun paholaisen päästää uskonnolliseksi opastajakseen. Kirjan loppupuolella nuorukaista jo käy sääliksi, vaikka hänellä ei tunnu olevan yhtään hyvää luonteenpiirrettä.

Kirja on kaksiosainen, ja kertoo tavallaan saman tarinan kahteen kertaan. Ensin täysin normaaliin tapaan, hiukan yliluonnollisena murhamysteerinä, sitten, kuten kirjan nimi lupaa, murhaajan itsensä muistiinpanojen kautta. Tarina on aidosti synkkä, ahdistava ja vaatii paljon lukijalta, mutta samaan aikaan siinä on outoa ja oivaltavaa huumoria.

Oma lukunsa ovat päälikannet.Tämä on minun versioni. Kirjassa ei kyllä surmata yhtään valkoisiin pukeutunutta neitoa ja ääriprotestantit eivät taatusti kanna rukousnauhoja mukanaan, mutta ainakin on synkkä ja uskontoon liittyvä kuva!

Tämä näkojään William Blaken kuva kieltämättä sopii kirjan aidosti outoon tunnelmaan,

Niin, sijoittuuhan se Skotlantiin ja kansanpuku (johon 1700-luvulla ei muuten kuulunut lyhyttä kilttiä) mainitaankin pariin kertaan. Päälikansi silti lupaa reipashenkistä historiallista seikkailua

Mutta mikä nerous, tyylikkyys ja kauneus tässä vanhemmassa versiossa!

Rebel Sell- kapinoi ja osta

2009-08-31T04:00:00.000-07:00

Rebel Sell päätyi käsiini, koska etsin kriittistä luettavaa skeittikulttuurista. Ylistävää ja pilvissä leijuvaa luettavaahan yliopiston kirjastosta loytää pilvin pimein- juuri vähän aikaa sitten loysin sellaisenkin artikkelin, jonka mukaan skeittikulttuuri kapinoi materialismia, toissäkäyntiä, konformismia ja kapitalistista kaupunkikuvaa vastaan.

Materialismia vastaan?

Heh heh. Selvästikään sen artikkelin kirjoittaja ei ainakaan ole käynyt länsimaiden ulkopuolella skeittareita haastattelemassa.

Rebel Sell esittääkin, että, toisin kuin vastakulttuurien ja alakulttuurien edustajat antavat ymmärtää, valtakulttuuri, Mainstream, ei vaadi konformismia eikä konformismi myoskään ole se, millä bisnestä pyoritetään. Päin vastoin. Kapinallisuus, joukosta erottuminen, vaihtoehtoisuus - nämä kaikki pyorittävät miljardibisnestä. Ne ovat osa "systeemiä", eivät sitä vastaan kapinointia.
Kirjan kahden kirjoittajan mukaan aivan todellisia yhteiskunnallisia ongelmia ei saada ratkaistua, koska 60-luvusta lähtien niitä on yritetty ratkaista vastakulttuurin keinoin, ei todellisella poliittisella vaikuttamisella. LSD, love-init ja myohemmillä vuosikymmenillä katujen valtaamiset ja vastaavat eivät johda mihinkään. Vastakulttuuri on osa valtakulttuuria ja jopa ruokkii sitä - esimerkkinä kirjoittajat kertovat miten mm. konformistisella 50-luvulla miehet eivät käyttäneet juuri ollenkaan rahaa vaatteisiin ja pitivät samaa pukua koko viikon - vasta alakulttuurien tultua muotiin alkoi bisnes kannattaa miestenosastollakin.

En ole taloustutkimuksen asiantuntija, joten en osaa ottaa kantaa siihen, miten paljon virhepäätelmiä kirjoittajat tekevät markkinatalouden analyysin suhteen. Pidän luvusta, jossa käsitellään Freudilaista ja Hobbesilaista näkemystä sivilisaatioista ja viettien tukahduttamisesta. On aina hienoa, kun akateemikko ymmärtää, että Freudilaisuus on vain yksi teoria muiden joukossa, eikä mikään luonnonlaki. Hobbesin mainetta on siis syytä pitää vielä yllä kaikkien näiden vuosisatojen jälkeenkin.

Kirja käsittelee asioita, jotka ovat vaivanneet minua itseäni jo pitkään. Oma yliopistonihan tunnetusti kannattaa tuota vastakulttuuriajattelua, mutta minusta se ei ole ikinä vaikuttanut missään suhteessa vedenpitävältä. Tämä tuli erityisen paljon esille debaatissa, jota kävin sekä professorini, että opiskelutovereitteni kanssa Brightonin Mayday-mellakan jälkeen. Minusta on itsestäänselvyys, että asetehdas ei sulje oviaan keskellä pahinta lamaa, vaikka miten hajoitettaisiin McDonaldsin ikkunoita ja hypittäisiin 1800-luvulla rakennetun Fish &Ships-kioskin katolla. Ennen kaikkea minusta on ilman muuta selvää, että tuolla tavalla toimivat ihmiset välittävän enemmän kapinallisesta hauskanpidosta kuin varsinaisesta (tosielämässä pitkäveteisestä ja hankalasta) poliittisesta vaikuttamisesta.

Ja entäs skeittaus?
"Ohikulkevat bisnesmiehet saattavat katsoa sinua paheksuvasti ja vartijat ajaa sinut pois"
Siinä sitä tilan haltuunottoa ja vallankumouksellisuutta kerrakseen.
Kuka nyt ei haluaisi 15-vuotiaana saada paheksuvia katseita pukumiehiltä?

Vanhentuneet kansalliskirjailijat osoittautuvat kiinnostaviksi

2009-08-10T17:19:00.000-07:00

Lomallani Suomessa luin lähes ainoastaan Zacharias Topeliuksen tarinoita. Ei mikään kaikista trendikkäin ratkaisu, mutta innostuin kirjailijasta aivan tosissani.

Olen pitkään pitänyt kirjailijaa osana tätä kesyä ja ruotsinkielistä kansallisperintoämme, romantiikan edustajana, joka ei voi missään tapauksessa koskettaa nykylukijaa millään tavalla. Toisaalta pidän yleensä enemmän 1800-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta kuin nykyisestä joten päätin kokeilla Jungarin taru- nimistä romaania. Tuosta innostuin niin paljon, että aloin lukea kaikkea muutakin Topeliuksen kirjoittamaa. Välskärin kertomuksille en oikein lämmennyt, joista ehdin lukea vain ensimmäisen kirjan. Liian sotahistoria-pitoinen minun makuuni.

Historian opiskelijana ja harrastajana etsin tietenkin historiallista viihdettä kirjallisuuden ja elokuvien puolelta, mutta harvoin olen historialliseen fiktioon tyytyväinen. Se keskittyy turhan usein joukkotaistelukohtauksiin huipputehosteilla tai pistää selkeästi nykyaikaiset sankarit seikkailemaan kivoissa historiallisissa kulisseissa (esimerkkeinä tästä Kaari Utrion koko tuotanto ja elokuva Kingdom of Heaven) Tai, mikä pahinta, suhtautuu ivallisesti ja jollain tavalla väheksyen kuvaamaansa aikakauteen (taas Kaari Utrion 1800-luvun alkupuolelle sijoittuvat kirjat) Lisäksi, historiallinen fiktio elää trendien mukaan: tietyt aiheet kiinnostavat ja toiset taas eivät. Yhtä varmaa kuin Ylen näyttämien Austen-filmatisointien empirepukujen väistämättomyys on se, ettei ihan lähiaikoina tulla tekemään suuremman luokan elokuvaa tai sarjaa isostavihasta. Tai mistään Ruotsin vallan ajan tapahtumasta.

Osa Topeliuksen viehätyksestä johtuu siis siitä, että tarinat sijoittuvat aikakausiin, joista en etukäteen tiedä lähes mitään (mikä alan puolesta on todella häpeällistä). Sitäpaitsi, mikä oikeasti olisi kiinnostavampi aihe kuin ruotsalainen hovijuonittelu? Topeliuksella on myos muita hyveitä aiheiden lisäksi: nykyaikana jo kadonnut romanttinen käsitys sekä kansoista että ihmisistä, ajoittainen kuiva huumori ja selittelevä tapa kirjoittaa (tietysti 1800-luvun kirjoitustavalla ei nykyään saada Finlandia-palkintoa, mutta se hidastaa lukutapaani tavanomaisesta ahmimisesta hitaaksi nautiskeluksi)
Pikku miinuksina mainittakoon jonkinlainen herätyskristillinen paatos, joka, vaikka onkin osa Topeliuksen kirjojen kauneutta, menee välillä liian pitkälle näin uskonnollisesti epäilevälle lukijalle. Ja, vaikka en pasifisti olekaan, en suoranaisesti näe mitään kadehdittavaa teini-ikäisten sotilaiden kuolemassa - hyvänen aika sentään - kuninkaan - puolesta.

Ulkosuomalaisen kotimaanmatkoihin kuuluu todellisuuspakoinen nostalgia, jossa vältellään festariorvellystä ja luetaan topeliaanisia sankaritarinoita perheen kanssa seurustelun ja hienoissa kansallismaisemissa matkailun lomassa.

Een jälkeen kun on vuoden saanut kuulla yliopistossa miten kaikki entisten aikojen arvot: uhrautuvuus, itsekieltämys, kunnia jne ovat pelkkää ideologisen hegemonian luomaa kontrollia, on välillä pakko paeta menneiden aikojen optimismiin ja romanttiseen ihmiskuvaan. Oli se sitten totta tai ei.

Pitää kuitenkin vierottautua varovasti ja välttää mitään Ballardin tapaista supernihilismiä monen kuukauden ajan. Maamme-kirja tulee onneksi kohta postilaatikkoon!

Toinen venereissu

2009-06-03T11:22:00.000-07:00

Vaikka modernismin klassikoista ja ns. korkeakulttuurista ei saisi varmaan puhua samassa lauseessa kauhun kanssa, en voi malttaa olla vertailematta täällä hiukan Pimeyden Sydäntä ja George R Martinin vampyyrikirjaa Fevre Dream. Fevre Dreamin genre, teemat ja tyyli on tietenkin aivan toinen, mutta siinäkin matkustetaan sekä jokiveneellä pahaenteisissä maisemissa että pohditaan ihmisyyden ja sivilisaation syvintä merkitystä.

Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun Syvään Etelään, plantaasimaille. Kovapintainen kapteeni lähtee matkaan salaperäisen matkustajan kanssa, jota seuraa epäilyttävä retkue vain oisin liikkeillä olevaa väkeä. Tämän kirjan vampyyrit ovat ihmistä vanhempi laji, jotka kutsuvat ihmisiä "kauniiksi karjakseen" ja joiden keskinäinen dynamiikka tuo mieleen susilauman. Vampyyrien kulttuuriin kuuluu ehdoton auktoriteetin seuraaminen ja näin kaksi alfa-vampyyria: absoluuttisen paha Damon Julian ja vampyyrien messiaaksi haaveileva Joshua York, taistelevat johtajan asemasta.

Joshua on ehkä vampyyrikirjallisuuden oudoin sankari: hän yrittää tuoda vampyyrilajinsa "valoon" (vaikka ei kestäkään aurinkoa montaa tuntia), kehittää lääkejuoman, jota nauttimalla vampyyrit pääsevät eroon verenjanostaan ja muutenkin pyrkii taistelemaan pedonluontoaan vastaan. Hänen mielestään vampyyrien pedonluonne on estänyt näitä luomasta sivilisaatiota: taidetta, runoutta, teknologiaa ... koska kaikki energia, taidot ja tahto on käytetty metsästykseen ja ihmisiltä piileskelyyn. Lukija alkaa väkisinkin miettiä - onko tämä oikein? Mitä tapahtuu, kun kokonainen laji pakotetaan, kemiallisesti, luopumaan luonteestaan ja muuttumaan enemmän ihmisten kaltaisiksi. Onko ihmisten kulttuurin nopea kehitys luonut olosuhteet, joissa vampyyrien ainoa keino selviytyä, on luopua vampyyrinluonteestaan?

Tästä kirjasta on turha etsiä romanssia, vampyyrierotiikkaa tai Twilightia. Ihminen ei voi muuttua vampyyriksi ja vampyyrit ovat lähes aseksuaaleja - mitä nyt kerran sadassa vuodessa ehkä innostuvat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on tapa, jolla vampyyrit manipuloivat vallanhaluisia ihmisiä orjikseen - opettavat näitä huvikseen kannibaaleiksi ja lupailevat ikuista elämää, vaikka tietävät, ettei se tule milloinkaan toteutumaan. Amerikan Etelävaltiot sopivat tähän tarinaan - orjuuden aikana ihmishenki oli siellä hollässä ja ihmisten julmuus vertautuu hyvin vampyyrien vastaavaan. Romanssin tilalla on kertomus kahden miehen -ja eri lajin - välisestä ystävyydestä.

Tämän kirjan ansiosta innostuin romantiikan ajan runoilijoista, kuten Byronista ja Shelleystä, joita kirjassa aina välillä siteerataan. Jos vampyyrit jaksavat vielä kiehtoa, mutta teiniromanssit tai Poppy Z. Brite-tyylinen fanfiction ei ole se oma laji, tämä kirja tarjoaa nautinnollisen matkan - noh, pimeyden sydämeen. Runollisuuden ja moraalisen pohdinnan lisäksi verta ja suolenpätkiä piisaa K18-merkinnän edestä, mikä näin kauniissa teoksessa tuntui todella järkyttävältä.

Matka kirjallisuudentutkimuksen synkkään ytimeen

2009-06-03T10:42:00.000-07:00

Viikon kurssikirjani - Joseph Conradin Pimeyden Sydän on hankala tapaus arvioitavaksi. Jo senkin takia, että luen noloa genrekirjallisuutta ja vältän modernismin klassikoita kuin Mustaa Surmaa (rasistinen termi. kirjallisuudentutkijan huomautus)
Conrad kirjoittaa vaikealla tavalla, joka kuitenkin muuttuu kiehtovaksi, kun siihen pääsee sisälle. Tarina alkaa kohtuu normaalisti, kuvaa painajaisenomaisesti Belgian Kongon siirtomaamaisemaa, joka vilisee kertojan ohi, tämän matkustaessa jokilaivalla kohti päämääräänsä ja muuttuu lopussa kuumeisen katkonaiseksi. Tämä nimenomaan on tarina, jota lukiessa ajattelee kuumetta (ja nähtävästi Conrad sairastuikin omalla Kongonmatkallaan), joka vain nousee viimeisen luvun lähestyessä.
Pimeyden Sydän on pahasti ylianalysoitu akateemisella puolella. Pieni, mutta tunnelmallinen ja syvällinen tarina, joka on nyt ajettu vaikka minkä postkolonialistisen, freudilaisen ja marxilaisen mankelin läpi. Joku professori tulkitsee vuorotellen joen ja laivan fallokseksi ja menee itsekin sekaisin mikä nyt sitten lopuksi symboloi mitäkin. Oma yliopistoni panostaa eipäs-juupas-kiistaan rasismin tiimoilta joten koko seminaari tullaan epäilemättä riitelemään siitä, oliko Conrad rasisti vai ei. Hänne kertojansa käyttää hyvin rasistista kieltä ja tietenkin jokaisen fiktiivisen henkilon mielipiteet ovat kirjailijan mielipiteitä. Ai ei vai? Tuhat kirjallisuudentutkijaa ei voi olla väärässä, ei mitään vastalauseita!

Mitä rasismiin tulee, tämän kirjan voi todellakin tulkita ihan miten oma puolue salliikin. Ensin kertoja sanoo eurooppalaisittain pukeutuneiden afrikkalaisten olevan kuin koiria polvihousuissa. Kuitenkin samassa kirjassa, sama henkilo pitää sivilisaatiota asiana, joka nopeasti rapisee jokaisen päältä. Hänen silmissään eurooppalaisen kokemus afrikkalaisista on samanlainen kuin Antiikin roomalaisten kokemus Britanniasta, näiden matkustaessa Thames-jokea pitkin. Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella? Että Conrad oli rasisti? Että Conradin mielestä koko ihmiskunta koostui eläimistä polvihousuissa, valmiina päästämään primitiiviset viettinsä valloilleen?

Entä tuo mystinen herra Kurtz sitten? Tuomassa valistusta, vaurautta ja valoa... päätyen kannattamaan kansanmurhaa? Hänen hahmoonsa liittyy erikoisia, antropologian inspiroimia teorioita, jotka seminaarissa tullan epäilemättää sivuuttamaan nopeasti...

Indiana Jonesin edeltäjät ja goottikauhua viidakossa

2009-05-26T03:56:00.000-07:00

Mikään ei periaatteessa ole helpompaa ja vähemmän palkitsevaa, kuin 1800-1900-lukujen vaihteen imperialistisen seikkailukirjallisuuden analysointi ummehtuneessa seminaariluokassa, brittiopiskelijoiden yltyessä sellaiseen itseruoskintaan, että Dan Brownin pahat katolisetkin kalpenisivat järkytyksestä. Onneksi kuitenkin jotkut näistä Indiana Jonesin edeltäjistä ovat niin merkillisiä, että jokainen yritys selitellä niitä binäärioppositioilla tai "valkoisella katseella" (tiedän kyllä, että lupasin pitää blogin jargonvapaana, mutta nämä termit ovat vain niin herkullisia) tuntuu vähän naurettavalta. Yksi esimerkki tällaisesta analyysiä pakenevasta teoksesta on Rider Haggardin "She" (suomennettu nimellä "Kuolematon Kuningatar")

"She" on yksi näistä vahingossa nerokkaiksi muuttuvista kirjoista, joka alkaa todellakin aivan kuin Indiana Jonesit tai sarjakuvapuolella Tintit: arkeologia yhdistetään nykyajan mysteereihin, joita urheat länsimaiset sankarit lähtevät selvittelemään eksoottisiin kaukomaihin. Kuitenkin tämän kirjan sankarit ovat varsin merkillinen parivaljakko: apinan näkoinen, ruma, mutta älykäs ja rohkea tutkija ja hänen suojattinsa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin typeräksi blondiksi. Tämä kaunokainen, nuori mies nimeltä Leo on todellakin kirjassa mukana pelkkänä naisten ihastelun ja rakkauden kohteena, kultakutrisena seksisymbolina, jälleensyntyneenä kreikkalaisena sankarina, jolla ei jalosta alkuperästään huolimatta ole luonnetta ollenkaan. Tarinan femme fatale on 2000 vuotta vanha barbaarikansan kuningatar, yhtä kaunis kuin älykäskin, arabinainen nimeltää Ayesha.

Kirja alkaa tavanomaisena siirtomaaseikkailuja, jossa paetaan krokotiilien kynsistä, kohdataan villejä ja matkustetaan uskollisten palvelijoiden seurassa. Loppupuolella taas eletään vanhoissa hautakammioissa, tanssitaan muumioista valmistettujen soihtujen palaessa, kolutaan kadonneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka ovat aina vain vanhempia ja vanhempia (aloin jo odottaa merkkejä Suuresta Cthulhusta) ja paljastetaan ikuisen elämän salaisuus. Kirja siis kiihdyttää kierroksia loppua kohden ihastuttavalla tavalla, päätyen kauhutarinaksi, joka on visuaalisuudellaan suorastaan häikäisevä.

Suomalainen sensuuri tunnetusti oli sitä mieltä, että suomalaiset aikuisetkaan eivät kestä kauhua ja näin ollen kauhukirjallisuutta on suomennettu vähänlaisesti. "She" suomennettiin kuitenkin jo 1920-luvulla, osana "parhaita nuortenkirjoja" -sarjaa, mitä voi näin jälkikäteen vain ihmetellä. Suomennos on herkullisen vanhanaikainen, mutta valitettavan valikoiva - suomentaja on poistanut alkuperäisteoksen arkeologiset selostukset ja mielenkiintoisen filosofiset pohdiskelut, joita kirjailija on lisäillyt alaviitteisiin.
Erikseen mainittakoon vielä Rudolf Koivun päälikansi, joka on todella kaunis ja paras niistä, jotka olen itse nähnyt. Oman versioni maksoi pari euroa kirpputorilla.

Ps. Huomasin tätä kirjoitustani tarkistaessani todella monta kirjoitusvirhettä, joissa olin yrittänyt kirjoittaa suomea englantilaisella kieliopilla. Tämä loyto saa minut kauhun valtaan - englanninkieleni ei suinkaan ole täydellistä ja suomeni alkaa takkuilla - täytyy siis kirjoittaa suomeksi sitäkin enemmän, että rakas äidinkieli pysyy notkeana.

Sankareita ja keisareita

2009-05-11T06:01:00.000-07:00

Alunperin kiinnostuin Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertoja-historiikista Ranskan vallankumouksen ansiosta. Roomalainen elämänkertateos inspiroi ainakaan näytelmäkirjailijoita Shakespearesta saakka, mutta 1700-luvulla siitä tuli suosittu sekä ideologisista syistä, että antiikki-muodin sivutuotteena. Ranskan vallankumouksen aikana se antoi inspiraatiota poliitikoille ja wannabe-marttyyreille - kuten Charlotte Cordaylle, Marat'n murhaajalle, joka piti Brutusta esikuvanaan. Kirjan suomennos alkaa mielenkiintoisella 50-luvun alkupuheella, jossa arvioidaan kirjoittajaa tavalla, joka on nykylukijalle melkein yhtä eksoottista kuin antiikin Roomakin. New Age ei tainnut olla kovassa huudossa 50-luvulla, koska alkupuheen lopussa suomentaja toteaa nykylukijalle tuottavan vaikeuksia ymmärtää roomalaisten luottamusta ennemerkkeihin.

Jos lukija kaipaa todella merkillistä maailmankatsomusta, jossa korostetaan kunniaa, uhrautuvuutta, uskollisuutta ja pidetään nautinnonhaluisuutta jotenkin tuomittavana, tällä pääsee oikeaan tunnelmaan. Ei mikään ihme, että Plutarkhos oli bestseller rokokooajan lopulla ja sitä seuraavaan uusklassismia piinasivat pitkään synkeät roomalaismiehet ja hiukan teatterimaiset taistelukohtaukset.

Elämänkerrat on kirjoitettu pohtivalla ja filosofisella otteella, keskittyen luonnekuvauksiin. Se on kiinnostava kurkistus Antiikkiin kaltaiselleni aloittelijalle ja herättää halun oppia lisää aikakaudesta. Suosittelen erityisesti Brutuksen elämänkertaa ja kehoitan vertaamaan sitä Rooma- sarjan antamaan kuvaan Brutuksesta. Kumpaa uskoisi, roomalaista historioitsijaa, jolla on taipumusta moralisointiin vai sensuurin puutteesta innostuneita kaapelikanavat tv-tuottajia?

Valomiekkoja ja kovia otteita

2009-05-09T02:53:00.000-07:00

Olen aina pitänyt Star Warseista (tietysti niistä alkuperäisistä) niiden luoman kiehtovan maailman ja tietysti valomiekkojen takia. Star Warsin heikoin kohta on dialogi, joka oli vanhoissa elokuvissa hassua ja uusissa säälittävää. Tuon dialogiongelman takia kiinnostuin jossain vaiheessa Star Wars kirjoista, jotka olivat sentään oikeiden kirjailijoiden tuotoksia ja vahvempia tuolla saralla. Kirjoittajan näkokulmasta tuollainen franchise-kirjallisuus on sekä kiehtovaa, että uhkaavaa. Star Warsin puolella se avaa uusia mahdollisuuksia, kuten pelkästään Sithien keskinäisiin kahinoihin ja koulutusmetodeihin keskittyvät kirjat osoittavat. Sithit ovat aina kiehtoneet minua enemmän kuin jedit (punaiset valomiekat ja keltaiset silmät)

Samoihin akoihin kun filosofiankurssi oli vaikeimmillaan, aloin lukea aivot narikkaan-tunnelmissa Legacy of the Force -kirjasarjaa. Minun on usein vaikea loytää samaistumisenkohdetta fiktiosta, mutta jo sarjan ensimmäinen kirja sai minut samaistumaan hurjasti Jacen Soloon. Tuo Han ja Leia Solon poika ja Darth Vaderin lapsenlapsi osoittautui epäonnistuvaksi Sithiksi joka sai pahaa jälkeä aikaan, ennen kuin kuoli hurjassa kaksintaistelussa sisartaan vastaan. Jacen oli tällainen well intentioned extremist ja hänen mukaansa tarkoitus pyhitti kaikki keinot kiduttamisesta wookieiden metsien polttamiseen asti. Nautittavinta tuossa kirjasarjassa olivat Jacenin ja hänen metodejaan vastustavien sankarien dialogi. Oma itsetuntohan nousee siinä aina huomattavasti, kun tietää toisten vastustuksesta olevansa ehdottomasti oikeassa. Tästä pääsemme nyt siihen samaistumiseen. Oikeissa olosuhteissa minusta tulisi hirveän hyvä (tai kauhistuttavan huono) ääriliikkeen johtoportaan jäsen. Minulla on siihen sopivia luonteepiirteitä (ylimielisyys, epäilevä suhtautumien "kansaan", empatian puute vieraiden suhteen ja taipumus kannattaa kuria ja järjestystä)

Fiktiossa, varsinkin länsimaisessa sellaisessa, pahikset ovat yleensä puhtaita psykopaatteja, jotka nauttivat väkivallasta puhtaasta tappelemisen ilosta, nauravat demonisesti ja ovat muutenkin tosi rumia ja tosi pahoja. Tietysti historia osoittaa, että suurta tuhoa aiheuttavat aivan kansalleen parasta tarkoittavat ja itsestään liikoja luulevat johtajat, jotka ovat koska tahansa valmiita uhraamaan itsensä asiansa puolesta. Ranskan vallankumous (anteeksi) on tästä hyvä esimerkki - tosielämän Robespierre oli omahyväinen ja marttyyrihenkinen johtaja, joka eli vaatimattomasti ja yritti auttaa ystäviään. Malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun Rousseaulaiset fantasiat jalosta kansasta kohtaavat todellisuuden ja idealisti loytää itsensä ihan tavallisten opportunistien seurasta. Elokuvissa Robespierre on aina kuvattu jonkinlaisena Suurena Saatanana, joka uneksii koko Ranskan giljotiiniin joutumisesta. Periaatteessa länsimaisen fiktion pahis kulminoutuu hurjasti nauravaan Disney-hirvioon, joka lopussa heitetään rotkoon ja sen jälkeen kaikki tanssivat kukkaniityllä piiritanssia.

Ei mikään ihme, että koin ensimmäistä mangaani lukiessani miellyttävän yllätyksen. Japanilaisessa populaarikulttuurissa omasta mielestään hyvällä asialla olevat pahikset ovat vakiotavaraa - hassuksi sekoiluksi asti - kuten opimme Code Geassista.

Tiesin tietysti alusta asti, että Jacen kuolisi sarjan lopussa - Star Warsin logiikan mukaan tuollaisen henkilon olemassaolo liian pitkään on aina ongelmallista. Olin silti hyvin surullinen lopussa, enkä pelkästään King Learista lainatun kuolinkohtauksen takia.

Hankin vähän aikaa sitten uusimman Star Wars-romaanin, mutta se osoittautui ikäväksi. Minulla ei kerta kaikkiaan ole siinä ketään, jonka puolesta pelätä ja riemuita.

Laadusta ja outoudesta

2009-04-17T04:56:00.001-07:00

Olen lukenut kirjoja laidasta laitaan 8-vuotiaasta asti. Sekä kirjallisuuden virallisia klassikoita, että heikkoa tusinatavaraa (Victoria Holtin kartanoromansseja), huumorimielessä heikkolaatuisia kulttikirjoja (Lost Souls) sekä loytänyt jossain vaiheessa omat suosikkini. Jotkut suosikkini eivät kuulu ns. kirjallisuuden kaanoniin (Runotytot), jotkut taas kuuluvat (Dostojevski) ja jotkut taas loytyvät halveksituista genreistä, kuten scifistä tai kauhusta.

Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että hyvä kirja ei välttämättä ole sama asia kuin hyvin kirjoitettu. Flaubertin Madame Bovary on kirjoitettu täydellisesti: kaikki langat solmitaan lopussa yhteen, ajankuva, luonnekuvaus ja kieli on loppuun asti mietittyä ja yhtenäistä. Kirja on myos jollain tavalla ikävystyttävä, liian kyyninen ja sen henkilohahmot niin vastemielisiä, että koko tarina herättää turhaantumisentunteen kahdella tasolla: koska ei itse osaa kirjoittaa noin hyvin ja koska inhoaa kaikki henkiloitä niin paljon.

Toisaalta kirjojen klassikkoarvo ei vielä takaa taiturimaista kirjoitusta. Pääsisiko Dostojevski edes läpi kustantajalta nykyään? Korvaavatko unohtumattomat henkilot, kiehtovat filosofiset pohdinnat ja ylikierroksilla käyvä dialogi loppuun asti hiotun, virheettomän juonenkuljetuksen?

Olen ottanut hyvän ja huonon kirjallisuuden rinnalle oman laatua kuvaavan käsitteen: outo kirjallisuus. Jotkut kirjat ovat sekä kiistatta hyviä, että ehdottomasti outoja (Karamazovin veljekset), jotkut taas laadullisesti heikompia, mutta nerokkaan outoja (Lovecraft) Outoja kirjoja on hauska metsästää, etsiä muilta kirjojen ystäviltä vinkkejä ja johtolankoja. Joskus ne ovat outoja meidän aikakaudellemme vieraan ajattelutavan takia, joskus koska ne ovat niin eksoottisia (mangan suosio saattaa hyvinkin johtua tuosta outousaspektista) ja joskus ne ovat outoja aivan vahingossa.

Tässä listani teoksista, joista nautin tuon outouden takia. Joukossa on sekä näytelmiä, runoja, että kirjoja

Euripides - Bakkantit
Selitähän nyt tämän näytelmän opetus sillä tavalla, ettei se vaikuttaisi todella epäilyttävältä.
Plutakhoras - Kuuluisien miesten elämänkertoja
Nykyihmiselle vierasta mutta sitäkin kiehtovampaa kunnian ja moraalin korostamista, joka saa Rooma-sarjan kirjoittajat vaikuttamaan likaviemäreiltä.
Walther von der Vogelweide - Palästinalied
Sekä vieras, että oudon tottu laulu ristiretkistä, joka alkaa sanoilla: nyt olen loytänyt elämälleni tarkoituksen
(valtava aukko renessanssi-1600-välillä. varmasti paljon aarteita, joista en ole kuullutkaan)
Erasmus Darwin - Loves of the plants
Runomuotoista kasvioppia, jossa tiede, mytologia ja taide sekoittuvat nykyihmistä kummastuttavalla tavalla.
William Godwin - Caleb Williams
Propagandaa ja trilleriä samassa paketissa, joka on lopulta aika kummallinen
Tuntematon - The Spectre Bride
Pieni tarina, joka sekoittaa ylivedettyä romantiikkaa ja moralisointia
Charles Maturin - Melmoth the Wanderer
Suosikkikirjani, joka vaatii pitkää pinnaa ja loppuviitteitä
Edgar Allan Poe - Dream-Land
Tai oikeastaan mikä tahansa Poen runoista
Dostojevski - Karamazovin veljekset
Ainoa virallisesti hyvä klassikko listassa. Pitkälti dialogin ja henkilokaartin ansiosta
James Thomson- City of the dreadfull night
Tästä mallia todelliseen synkistelyyn gootit ja ernut!
H.R Haggard - Kuolematon Kuningatar
Vahingossa hieno kirja, joka alkaa Indiana Jones-tyyppisenä seikkailuna mutta lisää kierroksia loppua kohden. Ei joka kirjassa kuitenkaan tanssita muumiosoihtujen valossa
Maila Talvio - Pimeän pirtin hävitys
Outoa melodraamaa kotimaisissa maisemissa
William Hope Hodgson - Night Land
Sietämätontä tekoarkaaista tekstiä, mutta saa paljon anteeksi luomansa hienon maailman takia
Stanislav Lem - Solaris
Tuntematon elämä avaruudessa voi olla muutakin kuin heikosti verhottua nykypolitiikan kommentointia. Se voi olla jotain paljon syvempää
James Tiptree Jr - And I awoke and found me here at the cold hill's side
Lyhyt scifitarina, joka sai avaruusoliot yhtäkkiä tuntumaan uudelta ja ihmeelliseltä aiheelta. Kuvaa ihmisten suhdetta vieraaseen (kulttuurintutkimuksen vanha kunnon termi Other) lauseella "Cargo cult of the soul" Tämä itse asiassa taitaa vaatia ihan oman kirjoituksensa.
George R.R Martin - Fevre Dream
Ainoa vampyyrikirja, jota suosittelen vilpittomästi muussakin kuin huumorimielessä.
Jeff Long - Helvetin piirit
Uusin suosikkini

Sama outouskriteeri pätee myos elokuvissa ja niin Metropolis on suosikkini, vaikka sen juonenkuljetuksessa on niin paljon toivomisen varaa. Ja loppuratkaisussa.

Outoja sukulaisia oudoissa paikoissa

2009-04-17T04:07:00.000-07:00

Jeff Longin Helvetin piirit (the Descent) on tähän mennessä hienoin kirjaloytoni tänä vuonna. Se ei ole täydellinen kirja, siinä on virheitä, tylsiä kohtia ja epämääräinen loppu. Se yrittää olla yhtä aikaa seikkailua, spefiä, kauhua, trilleriä, uskonnollista pohdintaa ja mytologiaa. Joitain arvostelijoita on häirinnyt suuresti tuo hyppeleminen tyylistä toiseen. Ensin yksi luku runollisiin mittasuhteisiin kasvavaa painajaista ja sitten jotain armeijaseikkailua heti perään. Itse pidän nimenomaan näin epätasaisista kirjoista, onhan suosikkini Charles Maturinin Melmoth the Wanderer jota on helpointa kuvata ruokatermeillä: sillisalaatti ja sipuli.

Helvetin piirit alkaa sekä hauskalla, että pelottavalla kohtauksella, jossa joukko new-age trekkereitä eksyy vuoristovaelluksellaan. Heidä oppaansa, Ike, vie ryhmän suojaan luolaan, josta loytyy kuollut mies, täynnä tatuointeja, arpia ja ihomaalausta, jolla hän on itse kertonut oman nimensä: Isaac, ja elämäntarinansa. Kirjoitukset viittaavat orjaan, joka on rakastanut omistajaansa. Lopulta koko turistiryhmä päätyy maan alla vaanivien hurjien olentojen kynsiin ja kaikki vaikuttavat menehtyvän. Kirjan mielenkiintoisimmat henkilot: Isaac ja Ike esitellään näin jo aivan alussa. Kirjan sankaritar on nunna Ali, mistä plussapisteitä kirjailijalle. Koska nainen on nunna, romanssi etenee asianmukaisen hitaasti eikä pääse haittamaan mielenkiintoisempia juonenkuvioita.

Kirjan alkupuolella käy ilmi, että maapallon alapuolella, syvissä tunneleissa, elää hadaaleiksi kutsuttu laji, joka on koko ihmiskunnan historian ajan toiminut inspiraationa helvetin ja demonien mytologialle. Heidän asuinmaansa, maapallon syvyydet, ovat täynnä luonnonvaroja, joten tieto tunneleista laukaisee 1800-luvun kolonialisaatioinnostukseen verrattavissa olevan ryntäyksen maan uumeniin. Alisen maan tutkimuksen bisnespiirteet kuvataan ns. perussetillä ahneudesta ja alkuasukkaiden hävittämisestä. Kun suuryhtioitä kiinnostavat kaikki nuo luonnonvarat, seikkailijoita valloittamattomat maat ja armeijaa uusien vihollisten tuhoaminen, uskonnolliset tahot alkavat pohtia, josko maan alta loytyisi itse pääpiru. Uskonnollinen pikku salaseura ujuttaa Alin tutkijaryhmän mukaan hadaalien maille. Tuo matka halki helvetin on merkillinen sekoitus seikkailumieltä ja äärimmäisen raadollisesti kuvattua sivistyksen rappiota, nälkää ja painajaisnäkyjä. Oppaana toimii jälleen Ike, joka on elänyt vuosia hadaalien parissa; heidän orjanaan ja lopulta jonkinlaisena muiden orjien valvojana.

Kirjassa ei missään vaiheessa mennä varsinaisesti hadaalin pään sisään, mutta jo hadaalien parissa eläneet ihmiset muuttuvat tarpeeksi eksoottisiksi hirvioiksi. He eivät näytä enää ihmisiltä ja jotkut heistä ovat myos täysin hadaalien puolella. Hadaalit kuvataan äärimmäisen julmiksi ja pelottaviksi, kauan sitten he ovat olleet sivilisaationsa huipulla, mutta nyt unohtaneet vanhan kirjakielensä ja historiansa. Ihmiset ovat heille karjaa ja ruokaa. He itse ovat ihmisen kolonisaation uhreja, mutta eivät todellakaan mitään jaloja villejä. Kirjan hadaaliosuudet tuovat mieleen Clive Barkerin ja ovat melkoisessa ristiriidassa tieteellisen seikkailun kanssa. Vahingossa hadaaliluolaan pudonneen perhosenkerääjän lyhyt tarina, joka on yhtä aikaa inhottavan julma ja lopulta kummallisella tavalla kaunis on oma suosikkini.

Viimeisissä luvuissa näyttämolle astuu lopulta itse Saatana, joka on yhtä aikaa hadaali ja ihminen, soturikuningas ja tutkijaryhmään soluttautunut kirkonmies. Saatana on kutsunut kansansa pakopaikkaan maan syvempiin uumeniin ja samaan aikaan ihmiset valmistautuvat hävittävään biologisella sodankäynnillä koko hadaalilajin. Loppu on kaikkea muuta kuin sulava ja tyydyttävä, mutta paikoitellen visuaalisesti vaikuttava. Mielenkiintoisinta lopussa on Iken, tuon loputtoman taitavalta ja itsenäiseltä vaikuttavan oppaan käytos - hän sekä polvistuu noyränä orjana isäntänsä eteen, että haluaa pelastaa Alin, johon on rakastunut.

Jatko osa Helvetin piireihin ilmestyi vähän aikaa sitten. Mikä nyt pahan tappaisi? Jeff Longin muiden kirjojen takakansien ja arviointien perusteella epäilen Helvetin piirien kuuluvan lopulta näiden ihan vahingossa upeiden kirjojen sarjaan, samalla tavalla kuin Haggardin Kuolemattoman kuningattaren tai tuon Melmoth the Wandererin. Outo kirja se on ehdottomasti. Suomessa se on tyrkyllä jokaisessa kirjakaupassa, mutta Englannissa suorastaan mahdoton saada muualta kuin internetistä. Toivon vilpittomästi, että hadaalien tarina jatkuisi vielä loputtomasti ja muodostuisi Cthulhu-tyyppiseksi mytologiaksi (ilman niitä pehmoleluja kuitenkin) Yhtä kovasti toivon, ettei se ikinä saa sellaista kulttiarvoa, että päätyisi akateemisen kirjallisuudentutkimuksen raatelemaksi.

Mikä juoni? Mikä maa?

2009-04-05T06:11:00.000-07:00

En lue yleensä mangasarjoja, joita useampi fiksuna pitämäni taho ei ole ensin suositellut juonen kannalta omaperäisenä ja esteettisesti viehättävänä, mutta aivan uteliaisuuttani lainasin täällä kotimaassa nyt vieraillessani kaupunginkirjaston sarjakuvahyllystä Hellsingin ensimmäisen, suomennetun osan. Lukukokemus oli nopea ja jokseenkin tuskallinen.

Kuten jokainen jossain vaiheessa elämäänsä luovan kirjoittamisen kurssilla käynyt on varmaan saanut kuulla, tosiasioilla ja uskottavuudella on suuri merkitys - myös kauhussa, scifissä ja fantasiassa, heti kun jotain todelliseen maantieteeseen tai historiaan liittyvää ollaan yhdistämässä mielikuvituksen tuottamiin juonikuvioihin. Englannissa asuvana koen tämän teoksen perusidean - protestanttisten ja katolisten tahojen fanaattisen vihamielisyyden ja siihen liittyvän sananvaihdon kerettiläisistä - epäuskottavan esimodernina. Euroopan maallistumisprosessin jälkeen katolisten ja protestanttien välillä ei ole enää mitään 1500-1600-luvun rintamalinjoja, enemmänkin, ainakin protestantit, varsinkin Englannissa keskittyvät nöyristelyyn, kuin palavaan taisteluun oikean uskon puolesta. Pohjois-Irlannissa enemmistö on protestantteja, joten mangan tekijä, Kohta Hirano tekee virheen kutsuessaan sitä katoliseksi alueeksi. Toisaalta, hän sekoittaa Irlannin ja Pohjois-Irlannin keskenään. Ehkä olisi kannattanut keksiä jotain fantasiamaita jos maantieto tuntuu liian vaativalta?

Juonellisesti tarina on, noh, aika juoneton. Vampyyrimytologian kanssa on näköjään haluttu olla omaperäisiä, joten kaikkia vampyyreita kutsutaan "draculoiksi" (naisvampyyreitä draculinoiksi!) Eikö tämä Vlad III:n postuumi häpäiseminen voisi jo loppua? Mies koki varmaan jo ihan tarpeeksi kovia todellisen elämänsä aikana. Hauska veto (sarkasmia), että tässä tarinassa vampyyrien uhrit muuttuvat ghouleiksi, paitsi neitsyet, jotka muuttuvat myös vampyyriksi. Tämä antaa epäilemättä materiaalia hyviin neitsytvitseihin. Vampyyriksi muuttuminen ei tunnu olevan mikään kuolemattoman sielun menettämisen paikka, koska bimbon "poliisitytöksi" kutsutun henkilön luonne ei oikeastaan muutu vampyyriksi tulon myötä.

Piirustusjälki on ankeaa, hahmot rumia ja taustat ns. matalan aidan osastoa. Alucardin suhteen on oltu huolellisimpia, koska hänellä tuntuu olevan jonkinlaista verenhimoista persoonallisuuttakin. Taistelukohtaukset ja isot aseet ovat sarjakuvan parasta antia, ja se, että joku kylä on nimetty Cheddariksi (sen niminen kylä tietenkin on olemassa, mutta silti) Loppuun liitetty pieni erillinen tarina on yllättäen hauskempi kuin muu osa mangaa - tai ainakin niin poliittisesti epäkorrekti, että alkaa naurattaa. Tappelut, pyssyt ja mahdolliset jatko-osien neitsytvitsit eivät kuitenkaan houkuttele toisen osan pariin, koska en ole 15-vuotias poika. Korostan kuitenkin, ettei tässä ole kyse pelkästään siitä, että en ole kohderyhmää. Tuleville vampyyrisarjakuvien tekijöille suosittelisin Draculan unohtamista ja jotain aidosti ennennäkemätöntä mytologiaa. Tai alkuperäisen vampyyrimytologian käyttöönottoa. Unohtakaa Stoker. Ottakaa selvää oikeasta Vlad Draculista. Ottakaa selvää historiasta.

Kerrankin asiallinen kauhun historiikki!

2009-03-13T17:13:00.000-07:00

Itsensä Lovecraftin kirjoittama essee kauhukirjallisuudesta, Supernatural in Horror Literature, osoittautui viihdyttävämmäksi kauhuhistoriikiksi, kuin yliopistoni aiheesta tarjoama materiaali. Olen Lovecraftin lailla kiinnostuneempi kauhusta, jossa aidosti on kyse ihmisparan ja jonkin tuntemattoman voiman kohtaamisesta, kuin viktoriaanisia perhetraumoja penkovasta ihmissuhdekauhusta. Tiedättehän, miten nykyään kaikki "vähäisemmät genret" tulkitaan joko freudilaisen tai feministisen analyysin kautta (ai, eiko teillä?)
Se ajaa kauhun ystävän välillä epätoivoon, sellaiseen, jota vaikkapa arkeologi voi kokea, jouduttuaan faaraoiden vankikammioon todistamaan kummallista rituaalia, johon tuntuu osallistuvan aika epäinhimillisiä otuksia...

Supernatural in Horror Literature aloittaa esittelemällä muutaman klassisen esimerkin kauhuvisioista ennen varsinaista kauhugenreä - ja siirtyy sitten käsittelemään 1700-1800-lukujen vaihteen goottikauhua. Kuten kaikki rehelliset ihmiset ovat valmiita myontämään, suurin osa tuon ajan kauhusta on hirveää kuraa - sekä allekirjoittanut, että Lovecraft arvostaa tuon ajan klassikoista eniten Melmoth the Wandereria (lempikirjani, jota kukaan muu ei ole lukenut) vaikka myontää sen rakenteelliset ongelmat.

Kirja esittelee kauhun historiaa, keskittyen Lovecraftin ihailemaan "kosmiseen kauhuun" 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Koska Lovecraft nimenomaan etsii muuta kuin psykologisointia (hän itse alkusanoissa vinoilee freudilaiselle analyysille) hän loytää sitä sellaisistakin tarinoista, jotka itse asiassa eivät sukella kovinkaan syvälle, kuten vaikka Keltaisesta Seinäpaperista. Lovecraft arvioi kauhukirjoittajia taidon ja vision mukaan, nauttii enemmän omaperäisestä otteesta, (kuten Edgar Allan Poen teoksista) kuin muodikkaista spiritualistisista selityksistä ja suhtautuu naiskirjailijoihin yllättävän positiivisesti, ottaen huomioon sen tosiasian, että hänen itsensä tarinoissa naiset eivät juurikaan seikkaile. Outouden klassikoita, kuten Night Landia hän käsittelee rahellisesti, kehuen hyviä puolia ja kritisoiden heikkouksia (Night Landin tapauksessa tarpeetonta alkukertomusta ja feikkiarkaaista kirjoitustyyliä)

Kirja etenee kronologisesti ja puokkoilematta, esitellen sekä uusia tuttavuuksia, että vanhoja suosikkeja. Muuta moittimisen arvoista materiaalia ei koko teoksesta loydy, kuin sen lyhyys ja hämäräperäiset rotuteoriat. Ei kirja täysin rasistinenkaan ole (mikä Lovecraftin tuntien on melkoinen saavutus) koska Golem ja muut juutalaisten kirjailijoiden kauhutarinat saavat kehuja.

"The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown"

Nuoruusajan suosikkeja: kulkurielämää ja 1800-luvun maaseutua

2009-03-12T05:47:00.000-07:00

Koska perheelläni ei yli kymmeneen vuoteen ollut televisiota laisinkaan, jäivät kaikki vahingossakin näkemäni tv-ohjelmien ja elokuvien pätkät mieleen pitkäksi aikaa, aiheuttaen joskus painajaisia (Disneyn piirretyt) ja joskus innostusta. 8-vuotiaana, asuessani Ranskassa, näin kerran ollessani naapurin luona kyläillessässä pienen pätkän mustavalkoista elokuvaa, jossa joukko ihmisiä oli jäänyt loukkoon luhistuneeseen hiilikaivokseen. 9-vuotislahjakseni sain isovanhemmiltani parhaan mahdollisen lahjan, jota ulkomailla asuvalle voi antaa - suomenkielisen kirjan. Kirja oli alunperin ranskalainen, Hector Malot'n 1800-luvun lopulla kirjoittama Koditon. Luin kirjan siltä istumalta ja olin ihmeissäni, kun tormäsin samaan kaivoskohtaukseen, jonka olin nähnyt aikaisemmin televisiossa. Kirjasta tuli suosikkini, johon palasin aina uudestaan ja uudestaan - viime kesällä viimeksi, jolloin loysin siitä mielenkiintoista materiaalia 1800-luvun kulttuurihistorian ja maantieteen kannalta!

1800-luku oli fiktiossa sentamentaalisuuden ja suurisilmäisten orpolapsien kulta-aikaa. Kodittoman inspiraationa on epäilemättä ollut Oliver Twist, koska siitäkin loytyy ilkeän sukulaisen juonittelun takia kurjiin oloihin joutunut pikkupoika, yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jaloja hyväntekijoitä ja ammattirikollisia. Koditon on kuitenkin, vähäisemmästä klassikkostatuksestaan huolimatta joissain suhteissa parempi. Ensinnäkin siinä kierrellään ympäri Eurooppaa ja tutustutaan pikkukylien ja kaupunkien elämään 1800-luvulla ja minä pidän vaellustarinoista (jopa Peukaloisen retket villihanhien seurassa on hyvä!) Mikä ihmeellisintä, päähenkilo, Remi, on oikeasti sympaattinen poika, ei mikään Dickensiläinen pikku enkeli. Remi on ahkera ja lahjakas, eikä vailla inhimillisiä heikkouksia. Ja hän matkustaa mielenkiintoisessa seurassa.

Tarinan alussa Remi asuu Ranskan maaseudulla koyhän naisen kasvattina, jonka mies on Pariisissa toissä. Kun hänen kasvatusisänsä loukkaantuu ja rampautuu, 8-9-vuotias Remi myydään kulkevalle vanhalle laulajalle ja viihdyttäjälle oppipojaksi. Remin isäntä, Vitalis, on yksi 1800-luvun monista kiertävistä minisirkuksen pitäjistä, jalkaisin matkaavaan seurueeseen kuuluu Remin lisäksi koiria ja koulutettu apina.

Vastoin lukijan odotuksia, Vitalis osoittautuu kiltiksi (joksikin tempperamenttiseksi) mieheksi, joka opettaa Remin lukemaan ja kirjoittamaan laulu -soitto - ja pantomiimitaitojen ohella. Sekalainen retkue vaeltaa kyläpahasesta toiseen, herättäen aina huomiota. Matkan aikana lukija saa oppitunnin sekä 1800-luvun Ranskan ilmastosta (talvet olivat tuolloin kylmiä ja lumisia), vanhasta kunnon tasavaltalaisesta byrokratiasta (seurue joutuu vähän väliä vaikeuksiin viranomaisten kanssa, koska koirien kuuluisi pitää kuonokoppia ja kaiken maailman papereiden puutteesta) sekä 1800-luvun hygieniasta ja kaupunkikuvasta (Pariisi kuvataan lannanhajuisena, likaisena ja ikävänä loukkona)

Vitaliksen dramaattisen kuoleman jälkeen Remin hupeneva seurue koostuu Remin sydänystäväksi päätyvästä italialaispojasta Mattiasta ja yhdestä koirasta. Vuosien kuluessa Remi yrittää asettua aloilleen pariin kertaan, aina epäonnisesti, tyoskentelee hetken aikaa sekä puutarhurina, että kaivoksessa (kaivosonnettomuus kohdalla kirjailija ottaa kantaa lapsityovoimaan ja vaarallisiin kaivosoloihin) ja kuulee lopulta entisen kasvatti-isänsä loytäneen oikeat vanhempansa, Lontoosta.

Englantilaiset osoittautuvat yllättäen juopoiksi ja roistoiksi, mikä tuskin yllättää Englannissa asuvaa lukijakuntaa. Remi suhtautuu aluksi vanhempinaan esiintyviin petkuttajiin hyväuskoisesti, vaikka Mattia, englannintaitoisena ja kyynisyyteen taipuvana epäilee alusta asti heidän rehellisyyttään. Nämä väärät vanhemmat ostavat varastettuja vaatteita, leikkaavat niistä nimilaput irti (historianopiskelijan kannalta mielenkiintoinen ammatti) ja kiertelevät kesätapahtumissa vankkureilla myymässä saalistaan. Lontoosta etelään pidettävillä kuuluisilla hevosajoilla Remin "perhe" murtautuu kirkkoon koko miesväen voimin ja päätyy vihdoinkin vankilaan. Viime kesänä, kun luin kirjan pitkästä aikaa, päättelin murtovarkauden tapahtuneen kotikaupungissani Brightonissa, joka on 1700-luvun lopulta asti ollut suosittu kesälomapaikka ja erityisen tunnettu laukkakilpailuistaan.

Vasta lopussa kirjailija siirtyy 1800-lukua piinaavaan melodraamavaihteeseen ja kaikki päättyy tyypillisesti: Remi pääsee takaisin rikkaan äitinsä helmoihin, joka ottaa hoiviinsa koko seurueen, Vitalis paljastuu entiseksi oopperasuuruudeksi, Mattiasta tulee kuuluisa muusikko ja Remistä kirjailija. Mielenkiintoista, miten wanhan ajan romaaneissa kiltit orpopojat ovat aina pohjimmiltaan porvarissukua (suomalaisissa kirjoissa aatelissukua, mikä on oikeasti vielä kummallisempaa) Kirjan aikana Remi kehittyy itkevästä 8-vuotiaasta omillaan toimeen tulevaksi teini-ikäiseksi, joka selviytyy sekä virkavallan, että roistojen kynsistä ja jopa lehmäkaupoista kunnialla. Kirjan parasta antia on Remin ja Mattian ystävyyden kuvaus ja matkustaminen... on helppo ymmärtää miksi se ilahdutti pikkukaupungeissa jumittavaa nuorta Lucifelia aikanaan.

Kirjasta on tehty useita ranskankielisiä filmatisointeja ja tietysti animesarja! Kuvan perusteella tuo ei vaikuta kovinkaan lupaavalta - japanilaiset ovat toki tunnettuja herttaisten ja hiukan raaempien elementtien yhdistämisestä, mutta en usko animen ohjaajan pysyvän kovinkaan uskollisena 1800-luvun kulttuurille. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää loytyyko noin karamellivärisestä paketista synkkiä itsemurhapuheita luhistuneessa kaivoksessa tai kuoliaaksi paleltumista lumihankeen... Entäs kuka tuo irvistelevä hattupäinen tyyppi on? Onko tuo tonttulakkinen naurava pikkupoika Mattia, joka kirjassa oli sairaalloisen näkoinen eikä mikään mahdottoman hilpeä nuorimies?

En oikeastaan halua nähdä noita filmatisointeja, koska 1800-luvulla kirjoitettu kirja ei ollut lastenkirja, vaan kaikille sopiva kehityskertomus - uudemmat elokuvaversiot sen sijaan ovat selvästi lastenosastoa, ja tuskin näyttelijäkään kasvaa niissä maagisesti viittä vuotta.

Valehtelijoiden lista

2009-03-08T04:29:00.000-07:00

The Times - lehden internetsivun mukaan tämä on top 10 lista kirjoista, joita ihmiset keskustelun yhteydessä ovat väittäneet lukeneensa, vaikka ovat jättäneet kesken muutaman sivun jälkeen.

1) 1984 by George Orwell (42 percent)

2) War and Peace by Leo Tolstoy (31 percent)

3) Ulysses by James Joyce (25 percent)

4) The Bible (it doesn't say which testament! 24 percent)

5) Madame Bovary by Gustave Flaubert (16 percent)

6) A Brief History of Time by Stephen Hawking (15 percent)

7) Midnight's Children by Salman Rushdie (14 percent)

8) In Remembrance of Things Past by Marcel Proust (9 percent)

9) Dreams from my Father by Barack Obama (6 percent)

10) The Selfish Gene by Richard Dawkins (6 percent)

Olen itse lukenut (ihan oikeasti) tästä listasta vain Raamatun, 1984 ja Madame Bovaryn. Madame Bovaryn suhteen ymmärrän hyvin, miksi se jätetään kesken. Olen lukenut Raamatusta jopa ne nimiluettelot - itse asiassa pidän niistä nimiluetteloista, koska spefikirjailija tarvitsee aina jännittäviä nimiä nimienkeräysvihkoon. 1984 on minusta todella hyvä kirja ja Madame Bovary jotenkin...no, turha, mikä on ilkeästi sanottu, kun ottaa huomioon, miten Gustave Flaubert piti taidetta tärkeimpänä asiana koko elämässään ja hioi klassikkoaan viiden vuoden ajan.

Historianopiskelijana varmasti tartun Sotaan ja Rauhaan sopivan loman aikana ja varmasti arvostankin sitä - venäläinen kirjallisuus tuntuu olevan aivan erityisen vaikeaa briteille, minkä huomaa jo siitä, että harva edes tietää kuka on Dostojevski. Ulysseusta olen joutunut lukemaan pätkittäin yliopistossa ja -erään Timesin lukijakommentin kirjoittajan tavoin haluaisin mielelläni käyttää sitä ovenpidikkeenä.

Modern Art and the Death of a Culture

2009-03-07T15:24:00.000-08:00

H. R. Rookmaakerin Modern Art and the Death of a Culture on kristillinen näkokulma taide-ja mentaliteettihistoriaan. Se tarkastelee kuvataiteen trendejä renessanssista nykytaiteeseen, mieltäni lämmittävällä tuomiopäivän otteella.

Oma suhteeni nykytaiteeseen on varovaisen vihamielinen. En ole yksi niistä, jotka eivät ymmärrä nykytaidetta - olen opiskellut taidehistoriaa tarpeeksi moneen otteeseen lukiosta ammattikorkeakouluun asti ja istunut ihan kiinnostavilla käsitetaiteen luennoilla. Taide on oman aikakautensa kuva, joten on aivan luontevaa, että minulla on vaikeuksia hyväksyä nykytaidetta - minun on nimittäin vaikea hyväksyä nykymaailmaa noin muutenkin, miltei jokaisella elämänalueella.

Kävellessä läpi taidemuseon aikakausien mukaan, keskiajasta nykypäivään sen huomaa aivan selvästi - jossain vaiheessa tekniikka kehittyy tasolle, jonka toivon aiheuttavan lievää häpeäntunnetta nykyisissä taidekoulujen opiskelijoissa ja sitten lasketaankin jo alamäkeä. 1900-luvulla katoaa taiteen magia, joten taidemuseokierroksen jälkeen olen aina lievän pettymyksen ja ahdistuksen vallassa. Magialla tarkoitan sisältoä, vahvaa näkemystä ja varmuutta jostain meitä suuremmasta voimasta ja omasta paikastamme universumissa - 1800-luvulla jo alkoi usko horjua, mutta silti symbolistit osasivat kuvata tuota horjumista kauniisti. 1920-luvun myotä katoaa kauneus, mikä on ihan luonnollista - niin se katosi muustakin kuin taiteesta. Kurjuuden huippu saavutetaan pop-taiteessa, joka tuo museoihin nykykulttuuria riivaavan mustan surman, eli ironian.

Näin taide liittyy mentaliteettihistoriaan. 1900-luvulla alkoi modernin kulttuurin kriisi, jonka hedelmistä nautimme-tai kärsimme, kuten minun tapauksessani - vieläkin. Aikamme relativismi, kaikki käy-meininki ja rumuus, kaikessa taiteessa - kertoo syvemmästä kriisistä kulttuurissamme. Uskon (enkä tarkoita tällä pelkästään kristinuskoa, vaan uskoa ainutlaatuisuuteen, tarkoitukseen ja päämäärään) menetyksen jälkeen meillä on vain tyhjyys ja vuorottain ironiset ja tuskaiset yritykset yrittää olla välittämättä siitä.

Modern Art and the Death of a Culture on hiukan epätoivoinen kehoituksessaan uuteen kristillisen taiteen luomiseen. Tyhjästä on vaikea nyhjäistä ja kuolevaa sivilisaatiota potkaista takaisin jaloilleen. Kirja on 1970-luvun tuotoksena vanhentunut, on tässä jännempiäkin juttuja nähty kuin hippien surkuhupaisa yritys luoda kemiallisesta päänsekoittamisesta uutta uskontoa. Populaarimusiikki on sitäpaitsi minun mielestäni niin vähäarvoista, etten mainitsisi sitä samassa kirjassa oikean taiteen kanssa. Parasta kirjassa on taiteen ismien käsitteleminen historiallisessa kontekstissaan - ja lopun vihjailut siitä, että Tuomiopäivä on lähellä!

En kyllä itse ole kristitty, mutta nautin todella paljon yliopistoni oppien ulkopuolisista näkemyksistä. Rookmaakerin mukaan me olemme menettäneet uskontomme, mutta minun mielestäni kyse on paljon monimutkaisemmasta menetyksestä. Ateisti Jacques-Louis David ei vielä ollut menettänyt varmuuttaan maalatessaan Marat'n kuoleman. Modernistit olivatkin jo menettäneet kaiken.

Seuraava sivilisaatioteoriaa liippaava kirjani (se saapui tänään postissa ja oli niin painava, että pudotti kerrostaloni yhteisen postilaatikon) on Jacques Barzunin liki satavuotiaana kirjoittama From Dawn to Decadence - 500 years of Western Cultural Life
Nimestä huolimatta tuota kirjaa on väitetty optimistiseksi. Käsittääkseni jotkut näkevät länsimaiden nykyisen surkean tilan vain alkusoittona uudelle renessanssille - minä en kyllä pidättele tuon suhteen hengitystäni.

Seuraava tekstini tulee liittymään modernin kulttuurin ongelmallisuuteen - luvassa on Franz Kafkan Metamorphosis. Maltan tuskin odottaa.

Blogin esittely

2009-03-05T15:30:00.001-08:00

Valitsin viime kesänä kurssivaihtoehdoksi kirjallisuuden tutkimuksen kurssin nimeltä "Fictions in History" ja olen jälkeenpäin katunut tuota melkoisesti. Ensimmäisellä lukukaudella käytiin läpi kauhufiktiota suorastaan fanaattisella freudilaisella ja feministisellä otteella, mikä ei käytännossä opettanut mitään kyseisestä genrestä, mutta sitäkin enemmän 2000-luvun akateemisesta kirjallisuudentutkimuksesta.

Kirjoittajana ja kirjojen ystävänä minulla on erilainen ote tuohon nuoruuteni pelastajaan ja parhaaseen vapaa-ajan aktiviteettiin (lukeminen) Kirjat ovat joko hyviä tai huonoja. Hyvissä kirjoissa on kolmiuloitteisia henkilohahmoja, nautinnollista dialogia ja mukaansa tempaava dialogi.
Hyvien ja huonojen kirjojen lisäksi on olemassa outoja kirjoja. Kirjoja, joiden kirjoittaja ei ole kiinnostunut aikakautensa trendeistä ja tuntuu elävän aivan omassa todellisuudessaan. Jos olette lukeneet fantasiaklassikon Night Land, tiedätte mitä tarkoitan.

Minä kerään outoja kirjoja.

Tässä blogissa tulen kertomaan oman, jargonvapaan ja mahdollisesti poliittisesti epäkorrektin mielipiteeni niistä kirjoista, joita minun pitää (kirja viikossa periaatteella) lukea kurssiani varten. Tämän lisäksi käsittelen artikkeleita (aiheina filosofia, historia ja uskonto) sekä omaa vapaa-ajan lukemistani, johon kuuluu kaikenlaista Lovecraftista taidehistoriaan ja sivilisaatioteorioihin. Yliopiston BA-loppuprojektia (opiskelen Englannissa) varten tutkin parasta aikaa fascismia ja futurismia, joten 1900-luvun omituisuudet tulevat ajoittain hallitsemaan lukulistaani.

Suosikkigenrejäni ovat kauhu, scifi ja fantasia, mutta olen valikoiva suosikkieni suhteen.

Mahdollisilta lukijoiltani toivon lukuvinkkejä. Ei, en aio lukea Darren Shania tai Twilightia. Etsin parasta aikaa kirjoja, joissa on demoneita.