lauantai 7. maaliskuuta 2009

Modern Art and the Death of a Culture


H. R. Rookmaakerin Modern Art and the Death of a Culture on kristillinen näkokulma taide-ja mentaliteettihistoriaan. Se tarkastelee kuvataiteen trendejä renessanssista nykytaiteeseen, mieltäni lämmittävällä tuomiopäivän otteella.

Oma suhteeni nykytaiteeseen on varovaisen vihamielinen. En ole yksi niistä, jotka eivät ymmärrä nykytaidetta - olen opiskellut taidehistoriaa tarpeeksi moneen otteeseen lukiosta ammattikorkeakouluun asti ja istunut ihan kiinnostavilla käsitetaiteen luennoilla. Taide on oman aikakautensa kuva, joten on aivan luontevaa, että minulla on vaikeuksia hyväksyä nykytaidetta - minun on nimittäin vaikea hyväksyä nykymaailmaa noin muutenkin, miltei jokaisella elämänalueella.

Kävellessä läpi taidemuseon aikakausien mukaan, keskiajasta nykypäivään sen huomaa aivan selvästi - jossain vaiheessa tekniikka kehittyy tasolle, jonka toivon aiheuttavan lievää häpeäntunnetta nykyisissä taidekoulujen opiskelijoissa ja sitten lasketaankin jo alamäkeä. 1900-luvulla katoaa taiteen magia, joten taidemuseokierroksen jälkeen olen aina lievän pettymyksen ja ahdistuksen vallassa. Magialla tarkoitan sisältoä, vahvaa näkemystä ja varmuutta jostain meitä suuremmasta voimasta ja omasta paikastamme universumissa - 1800-luvulla jo alkoi usko horjua, mutta silti symbolistit osasivat kuvata tuota horjumista kauniisti. 1920-luvun myotä katoaa kauneus, mikä on ihan luonnollista - niin se katosi muustakin kuin taiteesta. Kurjuuden huippu saavutetaan pop-taiteessa, joka tuo museoihin nykykulttuuria riivaavan mustan surman, eli ironian.

Näin taide liittyy mentaliteettihistoriaan. 1900-luvulla alkoi modernin kulttuurin kriisi, jonka hedelmistä nautimme-tai kärsimme, kuten minun tapauksessani - vieläkin. Aikamme relativismi, kaikki käy-meininki ja rumuus, kaikessa taiteessa - kertoo syvemmästä kriisistä kulttuurissamme. Uskon (enkä tarkoita tällä pelkästään kristinuskoa, vaan uskoa ainutlaatuisuuteen, tarkoitukseen ja päämäärään) menetyksen jälkeen meillä on vain tyhjyys ja vuorottain ironiset ja tuskaiset yritykset yrittää olla välittämättä siitä.

Modern Art and the Death of a Culture on hiukan epätoivoinen kehoituksessaan uuteen kristillisen taiteen luomiseen. Tyhjästä on vaikea nyhjäistä ja kuolevaa sivilisaatiota potkaista takaisin jaloilleen. Kirja on 1970-luvun tuotoksena vanhentunut, on tässä jännempiäkin juttuja nähty kuin hippien surkuhupaisa yritys luoda kemiallisesta päänsekoittamisesta uutta uskontoa. Populaarimusiikki on sitäpaitsi minun mielestäni niin vähäarvoista, etten mainitsisi sitä samassa kirjassa oikean taiteen kanssa. Parasta kirjassa on taiteen ismien käsitteleminen historiallisessa kontekstissaan - ja lopun vihjailut siitä, että Tuomiopäivä on lähellä!

En kyllä itse ole kristitty, mutta nautin todella paljon yliopistoni oppien ulkopuolisista näkemyksistä. Rookmaakerin mukaan me olemme menettäneet uskontomme, mutta minun mielestäni kyse on paljon monimutkaisemmasta menetyksestä. Ateisti Jacques-Louis David ei vielä ollut menettänyt varmuuttaan maalatessaan Marat'n kuoleman. Modernistit olivatkin jo menettäneet kaiken.

Seuraava sivilisaatioteoriaa liippaava kirjani (se saapui tänään postissa ja oli niin painava, että pudotti kerrostaloni yhteisen postilaatikon) on Jacques Barzunin liki satavuotiaana kirjoittama From Dawn to Decadence - 500 years of Western Cultural Life
Nimestä huolimatta tuota kirjaa on väitetty optimistiseksi. Käsittääkseni jotkut näkevät länsimaiden nykyisen surkean tilan vain alkusoittona uudelle renessanssille - minä en kyllä pidättele tuon suhteen hengitystäni.

Seuraava tekstini tulee liittymään modernin kulttuurin ongelmallisuuteen - luvassa on Franz Kafkan Metamorphosis. Maltan tuskin odottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti