Alunperin kiinnostuin Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertoja-historiikista Ranskan vallankumouksen ansiosta. Roomalainen elämänkertateos inspiroi ainakaan näytelmäkirjailijoita Shakespearesta saakka, mutta 1700-luvulla siitä tuli suosittu sekä ideologisista syistä, että antiikki-muodin sivutuotteena. Ranskan vallankumouksen aikana se antoi inspiraatiota poliitikoille ja wannabe-marttyyreille - kuten Charlotte Cordaylle, Marat'n murhaajalle, joka piti Brutusta esikuvanaan. Kirjan suomennos alkaa mielenkiintoisella 50-luvun alkupuheella, jossa arvioidaan kirjoittajaa tavalla, joka on nykylukijalle melkein yhtä eksoottista kuin antiikin Roomakin. New Age ei tainnut olla kovassa huudossa 50-luvulla, koska alkupuheen lopussa suomentaja toteaa nykylukijalle tuottavan vaikeuksia ymmärtää roomalaisten luottamusta ennemerkkeihin.
Jos lukija kaipaa todella merkillistä maailmankatsomusta, jossa korostetaan kunniaa, uhrautuvuutta, uskollisuutta ja pidetään nautinnonhaluisuutta jotenkin tuomittavana, tällä pääsee oikeaan tunnelmaan. Ei mikään ihme, että Plutarkhos oli bestseller rokokooajan lopulla ja sitä seuraavaan uusklassismia piinasivat pitkään synkeät roomalaismiehet ja hiukan teatterimaiset taistelukohtaukset.
Elämänkerrat on kirjoitettu pohtivalla ja filosofisella otteella, keskittyen luonnekuvauksiin. Se on kiinnostava kurkistus Antiikkiin kaltaiselleni aloittelijalle ja herättää halun oppia lisää aikakaudesta. Suosittelen erityisesti Brutuksen elämänkertaa ja kehoitan vertaamaan sitä Rooma- sarjan antamaan kuvaan Brutuksesta. Kumpaa uskoisi, roomalaista historioitsijaa, jolla on taipumusta moralisointiin vai sensuurin puutteesta innostuneita kaapelikanavat tv-tuottajia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti