Lomallani Suomessa luin lähes ainoastaan Zacharias Topeliuksen tarinoita. Ei mikään kaikista trendikkäin ratkaisu, mutta innostuin kirjailijasta aivan tosissani.
Olen pitkään pitänyt kirjailijaa osana tätä kesyä ja ruotsinkielistä kansallisperintoämme, romantiikan edustajana, joka ei voi missään tapauksessa koskettaa nykylukijaa millään tavalla. Toisaalta pidän yleensä enemmän 1800-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta kuin nykyisestä joten päätin kokeilla Jungarin taru- nimistä romaania. Tuosta innostuin niin paljon, että aloin lukea kaikkea muutakin Topeliuksen kirjoittamaa. Välskärin kertomuksille en oikein lämmennyt, joista ehdin lukea vain ensimmäisen kirjan. Liian sotahistoria-pitoinen minun makuuni.
Historian opiskelijana ja harrastajana etsin tietenkin historiallista viihdettä kirjallisuuden ja elokuvien puolelta, mutta harvoin olen historialliseen fiktioon tyytyväinen. Se keskittyy turhan usein joukkotaistelukohtauksiin huipputehosteilla tai pistää selkeästi nykyaikaiset sankarit seikkailemaan kivoissa historiallisissa kulisseissa (esimerkkeinä tästä Kaari Utrion koko tuotanto ja elokuva Kingdom of Heaven) Tai, mikä pahinta, suhtautuu ivallisesti ja jollain tavalla väheksyen kuvaamaansa aikakauteen (taas Kaari Utrion 1800-luvun alkupuolelle sijoittuvat kirjat) Lisäksi, historiallinen fiktio elää trendien mukaan: tietyt aiheet kiinnostavat ja toiset taas eivät. Yhtä varmaa kuin Ylen näyttämien Austen-filmatisointien empirepukujen väistämättomyys on se, ettei ihan lähiaikoina tulla tekemään suuremman luokan elokuvaa tai sarjaa isostavihasta. Tai mistään Ruotsin vallan ajan tapahtumasta.
Osa Topeliuksen viehätyksestä johtuu siis siitä, että tarinat sijoittuvat aikakausiin, joista en etukäteen tiedä lähes mitään (mikä alan puolesta on todella häpeällistä). Sitäpaitsi, mikä oikeasti olisi kiinnostavampi aihe kuin ruotsalainen hovijuonittelu? Topeliuksella on myos muita hyveitä aiheiden lisäksi: nykyaikana jo kadonnut romanttinen käsitys sekä kansoista että ihmisistä, ajoittainen kuiva huumori ja selittelevä tapa kirjoittaa (tietysti 1800-luvun kirjoitustavalla ei nykyään saada Finlandia-palkintoa, mutta se hidastaa lukutapaani tavanomaisesta ahmimisesta hitaaksi nautiskeluksi)
Pikku miinuksina mainittakoon jonkinlainen herätyskristillinen paatos, joka, vaikka onkin osa Topeliuksen kirjojen kauneutta, menee välillä liian pitkälle näin uskonnollisesti epäilevälle lukijalle. Ja, vaikka en pasifisti olekaan, en suoranaisesti näe mitään kadehdittavaa teini-ikäisten sotilaiden kuolemassa - hyvänen aika sentään - kuninkaan - puolesta.
Ulkosuomalaisen kotimaanmatkoihin kuuluu todellisuuspakoinen nostalgia, jossa vältellään festariorvellystä ja luetaan topeliaanisia sankaritarinoita perheen kanssa seurustelun ja hienoissa kansallismaisemissa matkailun lomassa.
Een jälkeen kun on vuoden saanut kuulla yliopistossa miten kaikki entisten aikojen arvot: uhrautuvuus, itsekieltämys, kunnia jne ovat pelkkää ideologisen hegemonian luomaa kontrollia, on välillä pakko paeta menneiden aikojen optimismiin ja romanttiseen ihmiskuvaan. Oli se sitten totta tai ei.
Pitää kuitenkin vierottautua varovasti ja välttää mitään Ballardin tapaista supernihilismiä monen kuukauden ajan. Maamme-kirja tulee onneksi kohta postilaatikkoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti