Nykyään saa olla varovainen fiktiota kirjoittaessaan, vähän samalla tavalla kuin niinä vuosisatoina, jolloin jokaista fiktiivistä teosta pidettiin suoranaisena kirjailijan oman elämän ja mielipiteiden julistuksena. 1800-luvulla lukevalla yleisollä oli aivan erityisen suuria vaikeuksia pitää kirjailijan persoona ja fiktiiviset henkilohahmot erillään - Dickensin epäiltiin sympatisoivan rikollisia vain siksi, että hän kuvasi rikollisten elämää niin tarkasti (ja negatiivisesti) Oliver Twistissa. Suosikkikirjani Melmoth the Wandererin kirjoittaja, irlantilainen kirkonmies Charles Maturin kirjoitti varmuuden vuoksi kirjaansa alaviitteen, jossa hän vakuuttaa omien mielipiteittensä olevat "diametrically opposite" pahikseen verrattuna. Sinäänsä ihan fiksu veto, koska tarinan pahis pitää kirjassa monta uskontoa ja koko ihmiskuntaa pilkkaavaa monologia. Olen jo pitkään odottanut filmatisointia Melmothista - sillä on potentiaalia loukata kaikkia uskontoja, paitsi protestantismia ja useita eri etnisiä ryhmiä, loogisen ja lineaarisen kerronnan ystävistä puhumattakaan!
Asuinmaani Britannian väki on erityisen herkkää loukkaantumaan, varsinkin muiden puolesta. Tänä vuonna ainakin Tintti-sarjakuva ja elokuva sekä Peppi Pitkätossu ovat puhuttaneet herkkää osaa populaatiosta, josta Spiked- nettilehti käyttää sattuvaa nimitystä "rupatteleva luokka". Varsinkin etnisiä stereotypioita on syytä varoa.
Yhdellä poikkeuksella: Espanjalaiset esitetään surutta kieroina pahiksina ja inkvisitio-henkisinä kiihkokatolisina uusissakin historiallisissa elokuvissa. Tämä oli yksi brittikirjallisuuden tyypillisemmistä kliseistä jo 1700-luvulla ja Daniel Defoe käyttääkin sitä ovelasti hyväkseen Robinson Crusoessa. Siinähän brittilaivan miehisto osoittautuu kapinoiviksi wannabe-merirosvoiksi ja espanjalaiset kunnon miehiksi, vastoin kertojan odotuksia.
Kirjallisuuden puolella pahiksia on kaikenlaisia. Filmatisointien yhteydessä kuitenkin pidetään mielessä poliittinen korrektius ja nykyään varsinkin arabipahikset muutetaan vaikka ylikansallisten yhtioiden johtajiksi. Suuryritysten johtajat ovatkin äkkiä niin suosittu pahisryhmä että jopa yleensä omaperäinen Supernatural-sarja hyppäsi mukaan trendiin. Mikäs sen ikävystyttävämpää lukijalle tai katsojalle kuin lipevä mies kalliissa puvussa istumassa tyopoytänsä takana...
Muita tällä hetkellä korrekteja pahiksia ovat valkoiset itäeurooppalaiset (kylmästä sodasta jäänyt tapa?) ja natsit sekä vaaleat psykopaatit ja sadistit. Hollywood-elokuvissa varsinkin sankari on usein tumma ja pahis vaalea. Myos japanilaisessa animessa harrastetaan vaaleita pahiksia, yleensä mahdollisimman tyttomäisellä tavalla kauniita.
Jos ketään (edes espanjalaisia) ei haluta loukata, turvallisinta olisi tietenkin valita yliluonnollinen pahis jostakin mytologian tai populaarikulttuurin klassikkovalikoimasta. Valitettavasti omalle ajallemme on kuitenkin tyypillistä eräänlainen ihmisviha ja kaikkien ei-ihmisten esittäminen, verenhimoisista hirvioistä porroisiin eläinystäviin saakka jollain tavalla ihmistä coolimpina. Vampyyrit ovat väärinymmärrettyjä ensirakastajia ja avaruusolennot jaloja villejä joita pahat ihmiset kiusaavat. Tämä latistaa melkoisesti sitä genreä, jota ennen kutsuttiin kauhuksi...
Tässä vaiheessa on pakko tunnustaa, että vaikka en arvostakaan nykyistä ylivarovaisuutta, tuo vaalean pahiksen tropee vetoaa minuun kirjoittajana. Olen kehittänyt kokonaisen mytologian albiinomaisten yliluonnollisten pahisten ympärille ja lähes kaikissa tarinoissani esiintyy vaaleita pahiksia. Viimeisimmässä tarinassani on kyllä myos tummaihoinen terroristi (!), mutta lopulta vaalea ja sinisilmäinen nuorimies osoittautuu pahimmaksi. Assosioin vaaleuden kylmyyteen ja lumeen ja talviseen maisemaan, joka on yhtä aikaa kaunis, arvaamaton ja mahdollisesti vaarallinen.
Länsimaisesta viihteestä puuttuu lähes kokonaan sellainen Robespierre-henkinen pahis joka tarkoittaisi pelkkää hyvää, olisi varma asiastaan ja yksityishenkilonä olisi vielä lahjomaton, vaatimaton ja mukava lähipiirilleen. Ehkä siksi, koska kirjailijat ja ohjaajat ovat usein vähän oman elämänsä Robespierrejä ja tuntevat vetoa erilaisiin ääriaatteisiin ja utopioihin. On harvinaista nähdä mitään vaarallista omassa viteryhmässä kun taas lipevät pukumiehet ovat pahoja vain siksi, koska ovat pahoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti