Alan puolesta.... eli asiaa historiallisesta fiktiosta

Ei liene mikään salaisuus, että historia on minulle suunnilleen tärkeintä maailmassa (tietysti aviomiehen ja perheen jälkeen). Rakkauteni menneisyyttä kohtaan alkoi jo yläasteella: historiantunnilla opettajani kertoi jostakin mielenkiintoisesta aikakaudesta ja minä kipitin heti koulun jälkeen kirjastoon hakemaan sylin täydeltä Grimbergin Kansojen Historiaa. Aikuisena opiskelin ensin kulttuurihistoriaa avoimessa yliopistossa, sitten historiaa Brightonin yliopistossa ja sitten arkkitehtuuriin ja taiteisiin liittyvää historiaa Buckinghamin yliopistossa erikoistuen 1700-luvun kulttuuriin ja taiteisiin. Suhteeni menneisyyteen on ehkä nykymaailmassa aika kummallinen: joskus kymmenen vuotta sitten törmäsin Spengleriin ja vaikka olen tutustunut kaikkiin mahdollisiin maailmanselityksiin ja jopa opiskellut 3 vuotta historiaa jonkinlaisesta "kaikki oli pahojen esi-isiemme syytä" - näkövinkkelistä jota professorini edustivat, luotan Spengleriin edelleenkin ja pidän näin 1700-lukua länsimaisen kulttuurin huippuna ja 1800-lukua jo rappiokautena. Ja mitä omaan aikauteeni tulee... no, kuitenkin, opiskelen historiaa koska rakastan oman kulttuurini menneisyyttä. Kaikista kiinnostavinta historiassa on se, miten erilailla eri aikakausilla on ajateltu ja toimittu, vaikka  kulttuurin ydin ja perimmäinen pyrkimys on kuitenkin pysynyt samana vuosisatoja tai jopa tuhansia.

Historiallinen fiktio onkin sitten aivan eri asia, koska se kertoo yleensä enemmän omasta aikakaudestaan kuin siitä, mitä pyrkii kuvaamaan. Historia romaaneissa on 1700-luvulta lähtien saanut samanlaisen kohtelun kuin se vielä nykyäänkin saa: joko imelää kaunistelua tai kaunaista kauhistelua jonka avulla pyritään ajamaan jotain oman aikakauden agendaa. Tai hassunhauskaa viihdettä siitä miten kummallisia ihmiset ovat ennen olleetkaan. Tai saippuaa. Kiertelin juuri pari viikkoa sitten kirjakaupan historiallisen fiktion hyllyillä enkä ollut vaikuttunut tarjonnasta: miehet tykkäävät kirjoittaa joukkotaistelukohtauksiin keskittyviä sotakuvauksia Roomasta tai muista sotaisista kulttuureista, naiset Tudor-suvun hovijuonitteluja ja "naiskohtaloita" eri aikakausilta. Harva tuntuu erikoistuneen minua eniten kiinnostavaan mentaliteettihistoriaan Umberto Ecoa lukuunottamatta joka tuntuu välillä pyrkivän kuvaamansa aikakauden sisälle syvemmälle. Elokuvia en edes viitsi mainita, ne ovat 99% nykyajan ihmisiä nykyajan mentaliteetilla pällistelemässä menneisyyden ihmeitä menneisyyden kulisseissa ja ajamassa nykyajan agendaa, mikä sitten ohjaajaa ja käsikirjoittajaa nykymaailmassa vaivaakin. Mutta kirjoilta jotenkin odottaa enemmän.

Miksi historian kuvaaminen on sitten niin vaikeaa fiktiossa? Tähän saattaa olla monta syytä: ensinnäkin moni menneisyyteen liittyvä asia ei kosketa millään tavalla nykyihmistä, lukijakunta ei ymmärrä menneisyyden arvomaailmaa ja pyrkimyksiä muuta kuin pinnallisesti niiden asioiden tiimoilta jotka ovat hänelle itselleenkin tuttuja. Kirjailijan on vaikea päästä irti oman aikakautensa ajatusmaailmasta ja sukeltaa tuntemattomaan. Kaikessa fiktiossa vaanii asiavirheiden vaara, ja historiallisessa fiktiossa se on kaksinkertainen: voit sekä laittaa henkilöhahmot ajattelemaan tavalla, joka kerta kaikkiaan ei sovi kuvaamaasi aikakauteen, että sirotella tarinaasi anakronisesti termistöjä ja esimeitä, joita vielä ei ole keksittykään. Tietysti jos kyseessä on spekulatiivinen fiktio, voit ottaa suurehkoja vapauksia. Mutta spekulatiivisuuskaan ei oikeuta anakronismiin.

Aloin pohtimaan tätä kun seurasin debaattia steampunkista. Välttelen steampunkia fiktiossa koska assosioin sen viktoriaaniseen Britanniaan ja pidän viktoriaanista Britanniaa jo niin omaa kulttuuriamme muistuttavana, ettei sillä oikein ole minulle mitään tarjottavaa Prerafaeliitteja lukuunottamatta. Viktoriaanit ovat ikävystyttävä ja kliseealtis alue, tuo libertaristien unelmien maa, jossa voit myydä vaikka huumeita itämaille lain puolesta, kohdella duunareitasi miten lystäät ja viettää vapaa-aikasi samanlaisten neuroosien ja typerän viihteen parissa jota mekin harrastamme. Ja mitä aikakauden tyylihistoriaan tulee - no, sanotaan näin, että parempaakin on nähty. Steampunk voisi olla ihan mielenkiintoista, jos se sijoittuisi vaikka autonomiseen Suomeen tai Itävalta-Unkariin ja jättäisi viktoriaanit vähemmälle. Suhtaudun siis steampunkiin varsin negatiivisesti, koska se on mutkan kautta historiallista fiktiota, itselleni vähemmän kiinnostavasta aikakaudesta ja en pidä historiallisesta fiktiosta koska aidot historialliset lähteet ovat kerta kaikkiaan niin paljon parempia, koskettavampia ja kiehtovampia. Esimerkiksi neljännen Hertfordin Markiisin kirjeenvaihto työväenluokkaisen taidehankkija-agenttinsa kanssa on paljon kovempaa viihdettä kuin mikään nykyaikana kirjoitettu 1800-luvun lopulle sijoitettu romaaniviritys.

Mutta mutta

Hei, enkö minä itse julkaissut pienen kirjan verran eri historiallisille aikakausille sijoittuvia kauhutarinoita? Eikö ensimmäinen milloinkaan julkaisemani novelli ollut juuri sinne 1800-luvulle sijoittuva yliluonnollinen siirtomaaseikkailu? Aluksi haukun kaiken historiallisen fiktion lähes lukukelvottomaksi ja sitten kirjoitan itse historiallista fiktiota? Juuri nytkin minulla on vaiheessa Rousseaun murhaan (!) liittyvä novelli ja romaanipituinen tarina 1700-luvun puutarhasuunnittelusta (aihe lähellä sydäntäni) ja antiikkikeräilystä, yliluonnollisin vivahtein. Kirjoitan historiallista fiktiota jatkuvasti. Osittain varmaan siksi, että koen esimerkiksi 1700-luvun kulttuurilliset ilmiöt kiinnostavammaksi kuin oman aikakauteni. Lisäksi usein luennolla tai opiskelumateriaalissani törmään niin ihastuttaviin asioihin, että haluan kirjoittaa niistä tarinan välittömästi. Oikeastaan kaikki mitä kirjoitan liittyy joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen, minulla on aina ollut lieviä erimielisyyksiä oman aikani kanssa...

(Kirjassani Kuolema on ikuista unta on muuten historiallinen asiavirhe joka johtuu omasta perehtymättömyydestäni asiaan ja jonka mainitsin vain ohimennen. Huomasin sen vasta jälkeenpäin ja olen odottanut jonkun bongaavan sen ja huomauttavan siitä)

Millainen historiallinen kirjallisuus sitten olisi hyvää kirjallisuutta? En peräänkuulluta kuivakkaa antikvaristista otetta aiheeseen, onnistuneimpia tarinoita ovat sellaiset, jotka tavoittavat menneiden aikakausien zeitgeistin ja samalla ovat universaaleja ja ajattomia, puhutellen näin tulevia sukupolviakin.

Ps. Hiukan ristiriitaisesti kaksi suosikkiteostani (Maturinin Melmoth the Wanderer ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia) ovat kumpainenkin 1800-luvulla kirjoitettuja aikaisempiin vuosisatoihin liittyviä tarinoita. Minusta Välskärin kertomuksia on aivan nerokas historiallinen romaanisarja, sen sävy ja tunnelma muuttuu aikakauden mukana sotaisasta rokokoosirosteluun ja, noh, puutarharakennukset ovat tärkeässä osassa.