Kulttuuri tarvitsee kulta-ajan

Olen koko aikuisikäni ollut sitä mieltä, että olen syntynyt väärälle aikakaudelle ja pitänyt omaa aikaani jollakin tavalla henkisesti ja esteettisesti vastemielisenä. Nykyään historiaa opitaan pitkälti kehityksenä kammottavasta barbariasta kohti omaa valistunutta aikaamme, mutta en ole oikein ikinä pystynyt uskomaan tuohon näkemykseen. Aloin opiskella historiaa koska rakastin menneisyyttä niin paljon ja todellisuuspakoni opiskelun avulla sujui vaihtelevalla menestyksellä - muutama vuosi sitten jumitin marxilaisessa yliopistossa, jonka mukaan koko historia oli pelkkää brittien aiheuttamaa sortoa ja riistoa vuosisata toisensa perään (orjuudenkin mokomat lopettivat silkkaa ahneuttaan), mutta onneksi valitsin maisterinopinnot sillä perusteella, että voin keskittyä menneisyyden ihailuun ja olen onnistuneesti jatkanut tuolla tiellä nyt pidemmän aikaa.

Historianopiskelijana toki tiedän myös paljon menneisyyden kauheuksista: taudeista, sodista ja orjuudesta. Tämä ei kuitenkaan vaikuta maailmankatsomukseeni ollenkaan. Lisäksi argumentit joita olen kuullut näkemystäni vastaan ovat olleet todella pinnallisia tyyliin "ennen et olisi voinut mennä naimisiin kiinalaisen miehesi kanssa". Kysymys on hiukan syvällisemmästä asiasta kuin siitä mitä Suomessa pidettiin salonkikelpoisena 1950-luvulla. Ja miksi kaikki aina tuovat juuri tuon vuosikymmenen esiin esimerkkinä jotenkin todella ankeasta aikakaudesta?

Kuitenkin, oma näkökantani esimerkiksi Keskiajan arkkitehtuurin ja pukeutumisen ylivertaisuudesta omaamme verrattuna tai 1700-luvun muotoilun paremmuudesta 1800-lukuun verrattuna (omastamme puhumattakaan) ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Kristillisellä kulttuurillamme on Paratiisi, Antiikilla myyttinen kulta-aika. Jokaisella kulttuurilla on oma kulta-aikansa, usein moniakin. Eurooppalaisessa kulttuurissa Antiikki on lisäksi koettu vuosisatoja taiteiden kulta-ajaksi jonka loisteliaisuutta emme koskaan voi saavuttaa. Ja niin merkillistä kuin se onkin, paras taide on syntynyt pyrkimyksestä tavoittaa tuo saavuttamaton ihanne.


Renessanssi, barokki, klassismi niin 1700-luvulla, 1800-luvulla kuin 1900-luvun alussakin. Kaikki nämä tyylilajit olivat pyrkimyksiä päästä lähelle Antiikin ihanteita. Silti jokainen näistä tyylilajeista on aivan erilainen, uniikki ja uutta luova, moni niistä sellainen, jota jälkipolvet ovat ihailleet ja ihailevat vieläkin. Prerafaeliitit ja Arts&Crafts-liike seuraajineen taas olisivat vain kokoelma tyypillisiä tekopyhiä salonkisosialisteja henkilökohtaisine saippuaoopperoineen, elleivät he olisi luoneet jotakin nerokasta pyrkimyksellään palata keskiajan ja varhaisrenessanssin turmeltumattomuuteen. Suomen taiteen kulta-aika omalaatuisine jugend-tyyleineen oli pyrkimys luoda kansallista identiteettiä palaamalla folkloreen ja kansalliseen kuvastoon.

On aivan yhdentekevää olivatko Antiikin Kreikka tai Rooma, Keskiaika ja Varhaisrenessanssi sitä mitä nämä taiteilijat, suunnittelijat ja estetiikkaan liittyvään debaattiin osallistuvat kirjoittajat haaveilivat niiden olevan. Nykyisestä kyynisestä näkökulmasta katsoen tietenkin Antiikki orjatalouksineen tai Keskiaika ovat kaukana ihanteellisesta, suorastaan barbaarisia. Mutta kyse ei olekaan siitä, että menneisyyden ihailija haluaisi paluuta menneisyyteen ja ihailisi kulta-aikana pitämäänsä aikakautta kritiikittömästi. Kyse on pikemminkin samaistumisesta menneisyyden ihanteisiin ja tavoitteisiin. Perinteen ketjusta joka vuosisatojen ajan tavoitteli Totuutta ja Kauneutta jatkuvasti näiden termien merkityksestä kiistellen.

Nykyään tämä ketju on pitkälti katkennut, mutta menneisyyden lumo ei ole silti haihtunut, museot, historialliset rakennukset ja historiallinen viihde on omana aikanamme hyvin suosittua. Usein sitä esitellään nykyihmisen sensibiliteettiä hivelevällä tavalla, menneisyyttä vähätellen, mutta kaikki se vakuuttelu menneisyyden kauheudesta ei silti ole saanut menneisyyden lumoa katoamaan. Ihminen on hyvin visuaalinen olento ja me vaistoamme olevamme nyt rumuuden ja banaaliteetin piirittämiä.

Myös tulevaisuus voi olla kulta-aikaa. Maailmanhistoriassa on ollut suunnattoman optimistisia hetkiä, jolloin ihmiset ovat katsoneet tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Rokokoon voisi tulkita olevan tuollaisen tyylin (sitä kutsuttiinkin omana aikanaan moderniksi), joka heijasti kasvavaa kiinnostusta luonnontieteisiin (kasviopillisesti usein realistiset kukka-aiheet) ja laajentuvaa maailmankuvaa kaikenlaisen eksotismin myötä. Selkein tulevaisuuteen pyrkivä tyyli oli kuitenkin modernismi futurismista Amerikassa pitkälle 1900-luvulle saakka jatkuneeseen optimistiseen avaruushenkiseen estetiikkaan. Tulevaisuus oli ihmeellistä aikaa raketteineen, avaruusmatkailuineen ja liikkuvine teineen.

Tässä on suuri ero nykykulttuuriin verrattuna. Meille opetetaan menneisyyden olevan pelkkää sortoa ja kurjuutta, josta meidän pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä vieläkin, mutta tulevaisuuskin on vain väestönräjähdystä, länsimaiden syntyvyyden hiipumista, ekologista katastrofia ja ilmastonmuutosta. Synkkä menneisyys ja synkkä tulevaisuus. Olisi oikeastaan loogista tarjota yliopistoissa opiskelijoille syanidikapselia tämän surkeuden lopettamiseksi. Kun menneisyydessä ei ole kuin kaduttavaa ja tulevaisuuskin näyttää ankealta jää taiteellisiksi vaihtoehdoiksi oman sorretun viiteryhmän surkeudessa rypeminen tai omissa henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroiminen. Edes Taivas ei odota, koska kaikkien sivistyneiden ihmisten odotetaan automaattisesti olevan ateisteja ja pitävän ainakin oman viiteryhmänsä uskontoa naurettavana sortokoneistona.

Tästä kaikesta syntyy luonnollisesti huonoa taidetta. Minkä tahansa museon kiertäminen Antiikki-nykypäivä-järjestyksessä osoittaa tämän todeksi masentavalla tavalla. Ihmiset yrittävät kaivella inspiraatiota banaalista elämästään ja omista ongelmistaan, mutta ihmisen mielikuvitus on lopulta sen verran rajoittunut, että tulokset eivät ole mitenkään häikäiseviä. Nykytaiteen tehtävä on lähinnä shokeerata sata vuotta vanhalla tempulla niitä jotka ovat erehtyneet maksamaan liput kalliseen näyttelyyn. Ja jymäytetyn näyttelyvieraan pitää yrittää arvostaa näkemäänsä pelleilyä, koska hän ei tietenkään halua vaikuttaa vanhanaikaiselta - vanhanaikaisuus on yksi harvoista asioista joita nykyään voisi kutsua synniksi.

Entä mistä ratkaisu tähän ongelmaan?

Me tarvitsemme kulta-ajan. Taide tarvitsee kulta-ajan luodakseen jotakin uutta ja yksittäistä taiteilijaa suurempaa, jotakin mitä jälkipolvetkin ihailevat ehkä omana ihanteenaan. Me tarvitsemme kulta-ajan myös henkisesti; ihanteet, joihin pyrkiä ja joita emme voi milloinkaan saavuttaa. Astuaksemme tulevaisuuteen tarvitsemme menneisyyttä. Ja menneet vuosisadat ympäröivät meitä kaikkialla, kun vain katsomme tarpeeksi tarkasti ja hylkäämme epäolennaisuudet omassa ajassamme. Mitä Totuus ja Kauneus tulee tarkoittamaan meidän sukupolvellemme ja mikä on meidän kulta-aikamme?

Minä tiedän jo omani.