Minulla on hankala suhde yliopistomaailmaan ja olen jo pitkään halunnut kirjoittaa sen ongelmakohdista. En vain tiedä mistä aloittaisin, aiheesta voisi paisua kokonainen tiiliskivi, niin paljon yliopisto kummallisuuksineen kertoo ympäröivän yhteiskunnan tilasta. Luin eilen amerikkalaista eliittiyliopistoa ruotivaa kirjaa raflaavalla otsikolla "Sex and God at Yale" http://www.amazon.com/Sex-God-Yale (vaikka ei tuo mitenkään teologiaan liittynyt) joka herätti kaikenlaisia ajatuksia sen lisäksi että oli todella hauska surkuhupaisalla tavalla. Kirjoittaja kuvaili yliopistoissa järjestettävää, porno-ja seksivälineteollisuuden sponsoroimaa "seksiviikkoa" jonka aikana kaikenlaiset tekoruskettuneet ja geelitukkaiset alan miehet, pornotähdet ja pick-up-artist-gurut propagoivat asiaansa kampusalueella tarjoten niin sponsorikamaa kuin esityksiä fellaatiotekniikoistakin. Tuo kaikki nostatti kulmakarvat pysyvästi kaarelle kunnes otsanahkaa kiristi, mutta ei ollut missään tapauksissa kummallisinta mitä kirja paljasti.
Omituisin osa kirjassa oli kirjoittajan kokema draamakurssi jonka aikana joogaopettaja antoi arvosanat sillä perusteella miten hyvin opiskelijat avasivat kundaliinichakransa erilaisissa merkillisissä rituaaleissa jotka vaihtelivat ekstaattisesta tanssista meditaatioon. Saadakseen arvosanaansa nostetuksi kirjoittaja teeskenteli olevansa hurjan henkisen ekstaasin kourissa aivan kuin hänen odotettiin - merkki oikean chakran avautumisesta oli epileptista kohtausta vastaava käytös jossa huudettiin, läähätettiin ja täristiin lattialla. Tämä sai minut ajattelemaan itkukohtauksia johtajien kuollessa Pohjois-Koreassa - yliopisto tosiaan taitaa olla yksi niitä harvoja paikkoja länsimaissa joissa sitä huomaa teeskentelevänsä noinkin pahasti. Arvosanathan tulevat vaikuttamaan työpaikansaantiin opiskelun jälkeen.
Minulle kirjan pointti ei ollut niinkään typerissä teematapahtumissa, naisia alistavan materiaalin markkinoimisessa, ristiriitaisissa ideologisissa ja moraalisissa viesteissä, kaupallisessa opportunismissa tai länsimaiden perikadossa. Kirja oli lopulta kertomus siitä miten moni meistä - varsinkin ne jotka kirjan kirjoittajan ja minun itseni tavoin päätyvät yliopistoon yli 20-vuotiaina ja monen yrittämisen kautta - elättelee suuria haaveita yliopistosta ja pettyy sen banaaliuteen ja matalamielisyyteen.
Muistan vieläkin tunnelman entisen yliopistoni, Brightonin yliopiston Descartes-luennolla. Koko sali kuunteli hartaan hiljaisuuden vallassa ja jokainen salissa oleva koki olevansa jonkin suuren, aikakaudesta toiseen jatkuvan, itseään paljon suuremman kokemuksen äärellä. Eräs taidepuolelle hakenut opiskelija vaihtoi opiskelualaa juuri tuon Descartes-luennon takia. Mutta pudotus on sitäkin nopeampi kun löytää itsensä seminaarista kuuntelemassa innokasta paasausta 1970-luvun OZ-pienlehden oikeudenkäynnistä tai katsomassa yhtäkkiä vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa tirkistelevää seksikohtausta 1980-luvun trillerissä, epämukavalla istuimella, pienestä televisiosta ja viisikymppisen professorin vieressä. Ihanteet ja todellisuus kerta kaikkiaan eivät kohtaa ainakaan humanistisella puolella jossa kaikenlainen turha roska on korotettu tasavertoiseksi filosofian ja taiteiden kanssa.
Voisin itse kertoa monia anekdootteja omien kandinopintojeni aallonpohjista : kirjallisuudenprofessorini ei tiennyt kuka on Dostojevski, yksi luennoitsija väitti ettei Neuvostoliitto aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana, new-age-henkisen opettajan mielestä kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymään, 99% professoreista agitoi typeriä rotuteorioita "valkoisten etuoikeuksista", hyvä kirjallisuus pilattiin feminismillä, freudilaisuudella (!) ja postkolonialismilla etc. Mutta se tuntuu jollakin tavalla tuulimyllyjä vastaan taistelulta. Pitäisikö minun kirjoittaa näistä jonkinlainen paljastusartikkeli?
Käytännössä huomasin saavani Brightonin yliopistossa enemmän propagandaa kuin tietoa ja että olin kaikesta eri mieltä yliopistoni kanssa. Tällaisessa tilanteessa opiskelija on hankalassa paikassa. Virallisen totuuden kyseenalaistaminen pudottaa arvosanoja ja johtaa ongelmiin. Yliopisto on täydellinen konsensuskeskus. Rakastan kuitenkin opiskelua ja haluan akateemikoksi, joten ainoa mahdollisuus oli etsiä yliopisto jonka ideologia on lähinnä omaa. Enter Britannian ainoa yksityinen ja taatusti oikeistolaisin Buckinghamin yliopisto, jossa suoritin maisterinopintoni riemumielin ja jatkan nyt kohti väitöskirjaa. Kukaan ei enää jakele minulle monisteita siitä miten George W Bush oli WTC-iskun takana, sähköpostini ei mainosta Hamas-vierailijoita eikä nykyisen opinahjoni seiniä korista Marx-festivaalin mainos. Olen rämpinyt piikkilankojen läpi ja päätynyt turvallisesti omalle puolelle juoksuhaudan suojaan. Mutta se ei välttämättä ole hyvä asia. Pitäisin enemmän yliopistosta jossa kaikenlaiset aatteet ja ideat kukkisivat vapaasti, luennoitsijat antaisivat opiskelijoiden tehdä omat johtopäätöksensä asioista ja filosofia-seura tarjoaisi jotain muutakin kuin Palestiinaa - vaikka sitä Descartesta?
Mutta muuta akateemista todellisuutta en tunne. En edes tiedä ovatko yliopistot aina olleet tällaisia vai onko tämä vain osa nykykulttuurin laajempaa fragmentoitumista intressiryhmiin ja ideologisiin taisteluhautoihin. Mutta tiedän että haluan akateemikoksi, en luokkataistelijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti