Citadel ja aikamme arkkitehtuurin kauhu

Olen usein kutsunut modernia arkkitehtuuria dystooppiseksi. Aikoinaan hienoiksi tarkoitetut julkiset betonirakennukset, konserttihallit ja teatteritalot sun muut usein näyttävät siltä, että niistä puuttuu vain suurikoikoinen Stalinin tai Kim Jong Unin naamataulu. Moderni arkkitehtuuri on usein rumaa, mutta keskustan ulkopuolella, kunnan asunto-alueilla, se on myös pelottavaa. Rapistuneet tornitalot, joiden sotkuisia pihoja ympäröivät korkeat muurit ja piikkilanka-aidat, alikulkutunnelit, jotka tuntuvat johtavan pikemminkin hadaalien asuinmaille kuin tien toiselle puolelle... tällaisia alueita löytyy omasta kotikaupungistani Lontoosta runsaasti. Pahaenteisen näköiset tornitalot kohoavat jo naapurikorttelissa, jonne en ikinä mene.

Irlantilainen kauhuelokuva Citadel sijoittuu juuri tuollaiseen maisemaan.  Sen tapahtumapaikat - aivan tavalliset kunnan rakentamat asuma-alueet, ovat niin pelottavia, että elokuva toimisi ilman jännittävää juonta ja hyviä näyttelijöitäkin. Citadelissa kunnan tornitalo on pelottavampi kuin mikään Transylvanian kallionkielekkeellä kiikkuva vampyyrinlinna.

Moni kauhuelokuva liittyy nykyään enemmän tekijänsä fanipoikuuteen kuin varsinaiseen kauhuun, uudet sukupolvet tavallaan tekevät uusia versioita ja variaatioita elokuvista, joiden äärellä jännittivät itse teini-iässä. Kauhuelokuva, jolla olisi suuri henkilökohtainen merkitys tekijälleen tai jopa perustuisi ohjaajaan omiin kokemuksiin taitaa olla melkoinen harvinaisuus. Citadel on kuitenkin tällainen elokuva.

Kauhuelokuva, joka perustuu ohjaajan omiin kokemuksiin?

Ei, kyse ei ole mistään "perustuu tositapahtumiin kummitustalosta/manaustapauksesta" -jutusta. Tämä voisi tapahtua kenelle tahansa, koska vain.

Citadelin ohjaaja, irlantilainen Ciaran Foy joutui täysin motiivittoman hyökkäyksen kohteeksi 18-vuotiaana. Joukko hupuilla kasvonsa peittäneitä teinejä pahoinpiteli häntä ja uhkasi huumeruiskulla. Häneltä ei ryöstetty mitään eikä teolle ollut mitään muutakaan motiivia. Hyökkäyksen jälkeen hän alkoi kärsiä agorafobiasta eikä kyennyt aluksi edes poistumaan kotoaan. Myös Citadelin päähenkilö, Tommy, kärsii agorafobiasta. Hänen vaimonsa surmataan motiivittomassa hyökkäyksessä ja hän jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä lapsestaan. Päähenkilön esittäjä on loistava valinta suurine säikkyine silmineen ja näyttelee pelokasta Tommya hyvin, vähäeleisesti ja metelöimättä (kirkuminen ei ole erityisen pelottavaa) - näin pelokas mies kauhuelokuvan pääosassa on harvinaista, mutta jollakin tavalla realistista, miehethän nimenomaan joutuvat provosoimattomien hyökkäysten kohteeksi keskellä päivää ja ovat aivan avuttomia uhreja hyökkääjien iskiessä joukolla ja aseistettuna. Elokuvan toinen tärkeä rooli on sosiaalityöntekijä, nainen, joka edustaa valtakulttuuria nähden Tommyn vainoajat vain olosuhteiden uhreina, syrjäytyneinä nuorina, joita pitäisi sääliä eikä pelätä. Tämä lienee ohjaajan kommentti siihen kritiikkiin, mitä tämä "hoodie horror" kauhugenressä on saanut median taholta, esimerkiksi toista vastaavaa kauhuelokuvaa nimeltä  Eden Lake syytettiin sydämettömästä asenteesta.

Citadelin lapset ovat kieltämättä olosuhteiden uhreja, mutta samaan aikaan hengenvaarallisia.

Päähenkilö bussin yläkerrassa. Bussin yläkerta on myös Britanniassa osa "kauhun maantietoa", joka aiheuttaa epämääräistä pelkoa, kaikkialla näkyvista valvontakameroista huolimatta.

Alikulkutunneli. Tämä kaupunkisuunnittelun ihme, jolla saadaan kaupunkilaiset välttelemään kokonaisia kortteleita.

Pidän tästä elokuvasta monesta syystä. Sen juoni ja "mytologia" myrkyllisestä talosta ja sen tartuttamista asukkaista on toimiva, sen päähenkilöön samaistuu aivan tosissaan,  sen maisemat ovat kauhistuttavat ja se liittyy aivan todellisen elämän pelkoihin ja meitä ympäröivään kauhun maantieteeseen. Lisäksi siinä oli hyvä loppu, kauhuelokuvat kikkailevat mielellään typerillä lopuilla, mutta koska elokuva oli eräänlainen terapiasessio sen ohjaajalle, se vaati lopun jolla oli syvällisempi merkitys. Elokuva herätti myös ajatuksia, ei vain siitä, mitä meille on tehty arkkitehtorisella tyrannialla, vain myös ajatuksia pelosta, oman pelon kohtaamisesta ja voittamisesta ja siitä, miten pahantahtoiset ihmiset käyttävät pelkoamme hyväkseen, suorastaan haistaen sen meistä. Tässä siis kauhua, joka kerrankin on jotakin muuta kuin retroilevaa ironista verileikkiä tai aasialaiskopioita.