Nykytaiteen vältteleminen

Olen varmasti avautunut useammassa yhteydessä siitä, miten huonona pidän nykytaidetta. Aihe on ollut jo muutaman vuoden esillä täällä Englannissa, ennen jako meni jotenkin sillä tavalla, että suuri yleisö vältteli nykytaidetta ja kriitikot, taidepiirit sekä pieni kulttuurieliitti piti tuota kummallista maailmaa pystyssä halveksien samalla vain klassikoita arvostavaa junttiyleisöä. Damien Hirstin käsittämätön suosio kuitenkin lopulta sai osan taidekriitikoista muuttamaan säveltä. Koska Damien Hirst kiistämättä on äärimmäisen huono taiteilija, alkoi lehtiin ilmestyä kirjoituksia siitä, miten hänen työnsä eivät ole edes huonoa taidetta, vaan roskaa, jonka arvo tulee romahtamaan nykyisistä miljoonahinnoista nollaan. Timo Hännikäisen kirjoitus Sarastus-lehdessä sattui lähekkäin Guardian-lehden sivustolle harvinaisen kriittisen kolumnin kanssa, jonka mukaan performanssitaide ei sovi nykyään kuin parodian kohteeksi:

http://www.theguardian.com/artanddesign/jonathanjonesblog/2014/apr/22/artist-eggs-vagina-paintings-performance-art-milo-moire

http://sarastuslehti.com/2014/05/09/kuvitettua-teoriaa/

http://www.vice.com/en_uk/read/im-sick-of-pretending-i-dont-get-art

Ylläoleva Vice-lehden artikkeli taas käsittelee Tracey Eminin, erään Britannian tunnetuimman nykytaiteilijan retrospektiivi- näyttelyä. Retrospektiivit ovat muuten loistava tapa paljastaa nykytaiteilijoiden yhden tempun poni-taktiikka ja täydellien lahjattomuus, kritiikki Damien Hirstiäkin kohtaan leimahti nimenomaan tämän retrospektiivin aikoihin. Mielenkiintoista tuossa Vicen artikkelissa on myös se, miten kirjoittaja, minun laillani taidepuolen opiskelija, vertaa nykytaidetta 1800-luvun taiteilijaan John Martiniin. John Martin ei nimittäin ole todellakaan mitään 1800-luvun laatutaidetta vaan oman aikansa spektaakkelia, apokalyptisten kuvien maalaaja, joka operoi  taide-eliitin ulkopuolella ja myöhemmin inspiroi elokuvamaailmaa, omaan päiviimme saakka. Mutta Martinissa on tunnetta ja taiteilijan intohimoa, toisin kuin missä tahansa Tracey Eminin teoksessa. Mitä siitä, että 1800-luvun populaariroska on parempaa kuin palkittu nykytaide sitten pitäisi ajatella?

Nykytaiteen tila on muutamien tekijöiden summa: kulttuurimme on tavallaan käyttänyt ideansa loppuun, taiteilijat eivät ole keksineet mitään uutta sitten sata vuotta vanhan shokeeraamisvaiheen (tosin nykyään mikään ei oikeastaan enää shokeeraa, joten pointtina on enemmänkin oikean ideologian toitottaminen ja samanmielisten selkääntaputtelu kuin pelottelu), 1900-luvun loppupuolella taidevälittäjät nostattivat nykyään taidemaailmaa vaivaavan hypetyksen ja käsittämättömien hintojen kulttuurin (joka taas on aiheuttanut sen, että vain öljymiljonäärien ja oligarkkien kaltainen äkkirikastunut huonon maun omaava väki pystyy ostamaan uusien suosituimpien taiteilijoiden töitä). Lisäksi taidekouluissa keskitytään nykyään tosiaan teoriaan eikä käytännön taitoihin.

Tätä taideteosta, joka kuuluu oligarkin kokoelmiin pidettiin rasistisena. Harva kuitenkin tajusi sen olevan 1960-luvun pop-taiteen kopiointia todennäköisesti yhdistettynä laskelmoivaan skandaalinhakemiseen. Huomaa myös muovinen oligarkitar

Nykytaide on siis enimmäkseen laskelmoivaa ja narsistista roskaa joka on toistanut samoja temppuja yli sadan vuoden ajan. Koska itse koen taiteen aivan fyysisesti, en pysty kävelemään pop-taidetta tai nykyistä käsitetaidetta sisältävän tilan läpi ilman vatsanväänteitä ja pahaa mieltä. Missään tapauksessa en halua maksaa tuollaisesta kokemuksesta, näen aivan tarpeeksi rumaa roskaa jo matkalla lähimarkettiin. Pyrin aktiivisesti välttelemään nykytaidetta ja suurissa museoissa se onnistuukin helposti. Voin suorastaan kuvitella, että taiteentekeminen loppui jonnekin 1900-luvulle. Yksi kätevä keino on kulkea museo "väärään suuntaan": koska Antiikki-2000-luku- kierroksesta tulee vain paha mieli, voi kierroksen aloittaa kulkemalla viimeisimpien hankintojen osaston läpi nopeasti ja päätymällä esteettisesti tyydyttävämpiin aikakausiin. *
Jos museossa on pelkkiä uusia teoksia, kannattaa jättää tekstiilitaide sekä keramiikka viimeiseksi, koska ne tulevat olemaan parasta, mitä näyttelyllä on tarjota. Tämä johtunee siitä, että nämä taiteilijat joutuvat keskittymään myös taiteen tekniseen puoleen, eivätkä voi heittäytyä täysin teorian varaan. Usein näillä taiteilijoilla on jopa käsityökoulutustausta.

Hankalimpaan paikkaan jouduin museovisiitillä Rovaniemellä. Museo oli hyvin pieni, joten en voinut muuta kuin kulkea peiliin katsovan täytetyn porsaan ohi nähdäkseni Gallen-Kallelan teoksen seuraavassa huoneessa. Lontoossa tällaiset ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia ja nykytaidetta voi välttää lähes sataprosenttisesti. Vähän ajan kuluttua koko roskan olemassaolon suorastaan unohtaa, jolloin järkytys on sitäkin suurempi, kun sen kohtaa jossakin täysin varoittamatta. Hipsterien kansoittamat taideopiskelijoiden näyttelyt voi ottaa vähän kuin lasten näpsä-kerhon näyttelyinä, jolloin silmiinpistävä lahjattomuus ei häiritse niin paljon. Vinkki näyttelyn väärin päin kulkemisesta kannattaa pitää kuitenkin mielessä, jos näyttely liittyy taidekoulun historiaan ja alkaa aikaisemmilta vuosisadoilta - muuten pettymys on melkoisen taattu.

Kysymykseen siitä, tuleeko taide tulevaisuudessa kehittymään ollenkaan parempaan suuntaan en osaa vastata. On sitä aikaisemminkin ollut aikausia, jolloin kuvataide on ollut ala-arvoista jopa aikalaisten itsensä mielestä (esimerkiksi Boucher oli Ranskan suosituin taiteilija 1700-luvulla). Yleensä tuollainen kriisi on johtanut aivan uusiin taidesuuntauksiin ja kapinaliikkeisiin vallitsevaa taide-eliittiä kohtaan. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan jossakin vaiheessa?

*Käytän samaa metodia myös museoiden vaate-huonekalu ja korunäyttelyissä. Jos oman aikamme tuotokset näkee ensiksi ja sitten jatkaa aikaisempiin vuosisatoihin, on museovierailu paljon tyydyttävämpi ja inspiroivampi.