Mutta entä jos oma viiteryhmäsi vaikuttaa täysin muukalaisilta?

Luin taas artikkelin siitä, miten vaikeaa kirjailijan on kuvata muita kuin omaa viiteryhmäänsä - siis eri rotuisia, maalaisia, eri sukupuolta, vähemmistöjä etc. Tämä lienee yksi kirjoittajapiirien kuumimpia aiheita juuri nyt. En itsekään heti alkaisi kirjoittamaan kyökkirealismia brittiläisen työväenluokan elämästä Liverpoolissa tai afrikkalaisen pygmiheimon perinteistä - koko keskustelussa on itse asiassa vahva itsestäänselvyyksien toistelemisen maku, sillä jokainen joka mitään on kirjoittanut kyllä tietää miten aikaa saa tuhlattua etsimällä nimiä, titteleitä, kulttuurisiin piirteisiin liittyviä artikkeleita, valokuvia etc netistä jotain ihan lyhyttäkin tarina varten. Tietenkin tuo on hankalaa ja tietenkin kuvaamasi populan edustajia ketuttaa, jos kirjoitat ihan mitä sattuu tai vaan toistelet pahimpia stereotypioita.

Tuota pohtiessa tuli mieleen toinen ongelma. Oman viiteryhmän kirjoittaminen pitäisi sitten olla helppoa, eikö vain? Oma viiteryhmäni on kolmekymppiset suomalaiset naiset, ulkosuomalaiset, aikuisopiskelijat, äidit, taiteista ja kulttuurista kiinnostuneet ihmiset, eri alakulttuurien edustajat (goottijutut, kauhuharrastus, japaniharrastus etc)

Mutta tuo ei oikeasti ole noin yksinkertaista. Oman aikani ja oma kulttuurini on minulle lähes täydellisesti vierasta. Suomalainen kolmekymppinen nainen on minulle aika vieras olio.

Minulla on teinivuosista asti ollut vahva kutina siitä, että olen syntynyt väärään aikakauteen. Olen aina ollut tavallaan enemmän kotonani vanhusten parissa. Fanittamani kulttuurit ja aikakaudet ovat vaihdelleet rankasti, mutta yleisfiilis on ja pysyy. Nyt aikuisena olen varma siitä, ettei mitään parempaakaan tällä hetkellä ole tarjolla, ei ole olemassa mitään pakopaikkaa, missä tuntisin olevani kotona. Ehkä olen vain luonteeltani ulkopuolinen tarkkailija. Monet kirjoittajat ovat. Ja olen luonteeltani konservatiivinen nainen liberaalin kulttuurin keskellä. Se ei ole vaarallista, mutta eipä se kyllä hauskaakaan ole, eikä ollut varsinkaan teini-iässä.

En pystyisi ikinä kirjoittamaan ei-spekulatiivista proosaa nykysuomesta. En ymmärrä nykyistä kulttuuria ollenkaan. Ehkä siksi, että luin koululaisena paljon ns tyttökirjoja, käsitykseni seurustelusta, parisuhteesta ja avioliitosta ovat aivan toiselta vuosisadalta kuin omaltani. Olen vieläkin aika ihmeissäni, että edes päädyin naimisiin, koska en ymmärrä nykyajan seurustelukuvioita ollenkaan. En ymmärrä asioita, joita muut pitävät tärkeinä, en ymmärrä oman viiteryhmäni arvoja ja moraalia. Oma viiteryhmäni on minulle aivan yhtä eksoottinen kuin ne pygmitkin.

Ulkosuomalaisena tuo pääsee joskus unohtumaan. Äitiys ja suomalaisuus on vienyt suomalaisten äitien pariin ja tykkäänkin seurustella muiden ulkosuomalaisten kanssa. Mutta ei vaadi paljoa, kun huomaan taas ulkopuolisuuteni. Suomalainen, intialainen ja ranskalainen elokuva kertoo yhtä paljon omasta arvomaailmastani. Ei juuri mitään.

Kaltaisiani ihmisiä on toki ollut ennenkin. He kansoittavat niin romanttisten runoilijoiden kuin kauhukirjailijoidenkin surkuhupaisia rivejä. Itse ainakin kirjoitan spefiä juuri siksi, että niin kauan kun kirjoittaa menneistä vuosisadoista, avaruussiirtokunnista, apokalyptisestä selviytymistaistelusta ja jäädemonien linnoituksista antarktisella, pystyy mitä tahansa oikeasti olemassa olevaa viiteryhmää - oma mukaan lukien ja etenkin sitä - välttelemään äärimmäisen tehokkaasti.