Täällä Britanniassa vietetään parasta aikaa Charles Dickens-juhlavuotta. Kirjailijan syntymästä on kulunut 200 vuotta ja kaksi päivää sitten vietettiin noita "syntymäpäiviä" - maassa järjestettiin muistotapahtumia ja sanomalehdet julkaisivat päivänsankarista artikkeleita jotka vaihtelivat hehkuttavasta kriittiseen. Osallistuin itse juhlintaan lukemalla aiemmin aloittamani Edwin Droodin loppuun. Tai siis oikeasti puoleenväliin, koska tunnetusti Dickens kuoli ennen kuin ehti saada murhamysteeriään (?) päätokseen.
Itse en oikein tiedä mitä mieltä olen Dickensistä. En oikeastaan jaksa sentimentaalisuutta ja orpoparkojen kärsimyksiä. En ikinä yrittäisi lukea kaikkia Dickensin kirjoja ja olen jättänyt niistä useamman kesken. Muutamaa taas luen mielelläni aina uudestaan ja uudestaan. Oliver Twist ja Nicholas Nickleby ovat mielestäni nautinnollista luettavaa, kuten myos uskomaton tiiliskivi Dombey ja Poika.
Dickens kirjoitti usealla eri tyylillä ja kertojanäänellä ja tuo on se, minkä perusteella pidän hänen joistakin kirjoistaan pitäen taas loppuja ikävystyttävinä. Hän käytti hauskasti sarkastisen pisteliästä tyyliä ja juuri tuo sarkastinen kertoja ja musta huumori tekevät Oliver Twististä hyvän. Tuo kertojanääni ei käänny oikein valkokankaalle ja siksi kirjan filmatisoinnit ovat olleet aina huonompia kuin alkuperäisteos.
Dickens on yksi harvoja 1800-luvun kirjailijoita, jonka kirjat myyvät vieläkin ympäri maailmaa ja joka ei tunnu menevän ollenkaan pois muodista. Tähän kestosuosioon on varmasti monia syitä - jokaiseen sukupolveen vetoaa melodraama, karrikoidut pahikset ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus, oli kyse sitten koyhäinhuollosta tai Britannian byrokratiasta (joka kaikesta päätellen ei ole juuri muuttunut kahden vuosisadan aikana - jo Dickens kuvasi valtion virkamiehiä joiden ainoa tehtävä on pyoritellä paperipinkkoja poydällään ja nykyään tuollaiset hommat varmasti tyollistävät miljoonia). Dickensin luomat henkilohahmot nousevat kuitenkin aina tärkeimmäksi syyksi siihen, miksi hän ei ole vaipunut unohduksen alhoon ystävänsä ja kilpailijansa Wilkie Collinsin kanssa. Kuka nyt ei muistaisi Rouva Havishamia, Faginia, kaikkia eksentrisiä vanhojapoikia ja lipeviä roistoja, henkiloitä joilla on hauskoja nimiä kuten Uriah Heep tai Mr Bumble. Muutaman hänen kirjoistaan persoonallinen henkilokaarti suorastaan pelastaa - esim Dombey ja Poika on jäänyt mieleeni lähinnä aivan kummallisen kuihtuneen entisen kaunottaren takia joka kuolinvuoteellaankin vielä sisustaa huoneensa "ihoa nuorentavalla vaaleanpunaisella" ja keimailee ohikulkeville herrasmiehille pyorätuolistaan.
Mutta toisaalta Dickensin henkilohahmot ovat myos hänen tarinoittensa heikkous. Kun kaikki tarinat on kansoitettu kummallisilla kävelevillä stereotypioilla jää henkilohahmoista puuttumaan syvyyttä ja monitulkintaisuutta. Ainakaan kenenkään motiiveja ei tarvitse lähteä arvailemaan...
Entisessä yliopistossani kirjallisuudenkurssilla oikeastaan välteltiin Dickensiä ja korostettiin enemmän Wilkie Collinsia, koska tämä oli enemmän professorieni mieleen jollain tavalla "subversiivisempana" vaihtoehtona, kapinallisen boheemin elämäntapansa takia. Wilkie Collins oli huomattavan suosittu omana aikanaan, mutta sittemmin mennyt pois muodista, dekkarigenren esi-isä rikosmysteereineen. Omaan makuuni Collins on uskomattoman ikävystyttävää kaikesta "sensaationaalisuudestaan" ja melodraamastaan huolimatta, mutta minä nyt en olekaan niin dekkarigenren ystävä.
Dickensin kirjoista lukemani Edwin Drood on ehdottomasti "collinsilaisin". Se heijastaa monia Collinsille tyypillisiä teemoja, mutta käsittelee niitä erilailla kuin Collins. Se on murhamysteeri (kaikesta päätellen), mutta ei ratkea, koska ei ehdi loppuun asti. Collinsin Moonstonessa oopiumi esitetään jotenkin mystisenä ja jännittävänä, Edwin Droodissa taas negatiivisessa valossa. Jos Dickens tosiaan kirjoitti Collinsin inspiroimana, olisi tarinassa varmasti riittänyt äkillisiä juonenkäänteitä, valepukuja ja dramaattisia perhesalaisuuksia jos hän olisi ehtinyt loppuun asti. BBC:n Edwin Droodin käsikirjoittajan mukaan Dickens luonnosteli tarinalleen 17 eri loppua.
Edwin Drood sijoittuu pikkukaupunkiin, jossa kaikki sosiaalinen elämä tuntuu pyorivän keskiaikaisen katedraalin ympärillä. Nimihenkilo on nuori insinoori, joka saapuu kaupunkiin tarinan alussa tapaamaan setäänsä John Jasperia ja morsiantaan Rosa Budia (en kestä näitä nimiä). Nuorenparin avioliitto on järjestetty eivätkä he selvästikään sovi toisilleen. Myos John Jasper haluaa Rosan itselleen ja ahdistelee tätä melkoisesti. Soppaan lisätään Ceylonista saapuvat kaksoset, joiden miehekkäämpi osapuoli ihastuu myos Rosaan ja riitautuu Edwinin kanssa. Lopulta Edwin katoaa ja siihen tarina sitten loppuukin.
John Jasperia pedataan koko tarinan ajan murhaajaksi. Hän tuntuu itse usuttavan Rosan kilpakosijoita toisiaan vastaan, lavastavan ceylonilaisen Nevillen syylliseksi, hänen mustaa huiviaan (joka nähtävästi oli intialaisen thuggee-kultin rituaalinen rikosväline) kuvaillaan antamuksella, hän kuristaa kiusallista kerjäläispoikaa ja sanoo ollessaan oopiumin vaikutuksen alainen, että hän on mielikuvituksessaan tehnyt "sen" satoja, tuhansia kertoja. Hän tuntuu kadehtivan Edwin Droodia joka saa ammattinsa takia matkustaa kun taas hän on jumiutunut pikkukaupunkiin ja katedraalin kuoronjohtajan ammattiin joka ei tyydytä hänen kunnianhimoaan. Hän, vaikka onkin Edwinin setä, on tätä vain muutaman vuoden vanhempi (perhesalaisuusmahdollisuus!)
Tuo päähenkilon esittäminen mahdollisimman negatiivisessa ja epäilyttävässä valossa aiheuttaa hieman samanlaisen tilanteen kuin jos Agatha Christie-tarina alkaisi murhasta, jonka tekijä olisi alusta asti selvillä ja loppusivut Hercule Poirot vain sivelisi viiksiään mietteliäästi. Tämän vuoden BBC-filmatisointi onnistui kuitenkin olemaan lopulta ihan yllättävä, vaikka en nyt tuota ala otsikkoa enempää spoilaamaan, sarja kun varmasti tulee jossain vaiheessa Suomessakin.
Lopulta tässäkin tarinassa mieleenpainuvimpia ovat ne eksentriset sivuhenkilot - oma suosikkini näistä oli turhautunut sihteeri Bazzard joka BBC-versiossakin oli viihdyttävä. Edwin ja Rosa taas jäivät jokseenkin persoonattomiksi.
Seuraavaksi aion ottaa oikein tosiurakan ja kokeilla kärsivällisyyttäni Pickwick-kerhon kanssa. Vain siksi, että luin jossakin kiehtovan pienen "goottilaisen" tarinan joka oli otettu tuosta kirjasta. Lukemani mukaan Pickwickissä vuorottelevat kevyen humoristiset tarinat ja synkemmät kertomukset. Dickens itse piti goottilaisesta kauhusta, vaikka se jo hänen aikanaan alkoi olla parodia-altista materiaalia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti