Valitsin projektini aiheeksi Ovidiuksen Muodonmuutoksia ja sen, miten sitä on kuvattu koriste-esineissä, huonekaluissa ja kuvataiteissa. Olen jo myos valinnut pitkälti näyttelyni esineet Wallacen kokoelmista: Titianin maalauksen, boulle-tyyppisen poydän, kaappikellon, Sevresin posliinia ja pari arvokasta nuuskarasiaa. Victoria & Albert-museon The Cult of Beauty -näyttelyssä, joka käsitteli 1800-1900-lukujen vaihteen esteetikkoja ihastuin siihen, miten erilaisia taideteoksia ja esineitä oli yhdistelty näyttelytilassa. Tuo tapa laittaa maalaukset, lipastot, keramiikka ja tekstiilit samaan tilaan toimi mielestäni erinomaisesti. Varsinkin keramiikan ohi näyttelyvieraat kävelevät helposti ohi museossa kuin museossa luullen, ettei sillä olisi heille mitään tarjottavaa. Kun teekannut ja maljakot asettelee kauniisti osaksi sisustusta - niinhän ne alunperinkin on laitettu esille - niin niihin alkaa kiinnittää enemmän huomiota.
Omina sivistymättominä aikoinammekin lähes kaikki edes jonkinlaisen yleissivistyksen omaavat tuntevat pari tarinaa Muodonmuutoksista. Ainakin sen, miten Daphne muuttuu laakeripuuksi. Oividius kirjoittaa hyvin visuaalisesti ja aivan herkuttelee tarinoittensa kauniilla yksityiskohdilla ja tuon täytyy olla pääasiallinen syy siihen, miksi hän on ollut niin suosittu taiteilijoiden inspiraationa.
Muodonmuutoksissa ihmiset ja nymfit muuttuvat puiksi, kaisloiksi, kukiksi sekä eläimiksi ja jumalat ottavat erilaisia hahmoja, yleensä moraalisesti epäilyttäviä tarkoitusperiä varten. Toinen muodonmuutos on muutos tarinan henkiloiden yhteiskunnallisessa asemassa - kirjaan on ympätty suuri määrä tunnettua herooista taruperinnettä ja jopa kertomus siitä, miten itsestään Caesarista tuli jumala. Ovidius itse koki melkoisen muodonmuutoksen statuksessaan - hän muuttui suositusta runoilijasta maastakarkotetuksi jonkinlaisen skandaalin takia. Tarinoita ja erilaisia muodonmuutoksia on kirjassa uskomattoman monta, mutta vain muutama niistä ovat valikoituneet suosituksi taiteenaiheeksi. Lisäksi eri aikakausina erilaiset aiheet ovat olleet suosittuja - Renessanssista 1700-luvulle jumalten leikkisät ja julmat rakkausseikkailut olivat suosittu aihe ja sopivat aikakauden mentaliteettiin. Varsinainen uusklassismi taas suhtautui Ovidiukseen usein negatiivisesti koska se ei tarjonnut ihannoidun Antiikin hyveellistä ja jaloa puolta ollenkaan. Rousseau, tuo leppymäton vihamieheni, oli monen uusklassistin idoli ja hänen mukaansa kaikenmaailman lemmenseikkailuja kuvastavat patsaat ja maalaukset opettivat vain huonoa esimerkkiä - niiden sijaan pitäisi korostaa Kreikan ja Rooman tasavalta-aikojen hyveitä ja sankareita. Symbolistit taas käsittelivät mielellään Muodonmuutosten dekadentteja ja kieroja aiheita - Narcissusta rakastumassa omaan kuvaansa, Pygmalionia, Jupiteria ja Semeleä.
Jokainen aikakausi on myos tulkinnut Muodonmuutoksia omalla tavallaan. Keskiajalla siitä loydettiin moraalista ja kristilliseen etiikkaan sopivaa sanomaa (jos tämä tuntuu omituiselta, on syytä pitää mielessä, että omana aikanamme sille on esitetty jopa feminististä tulkintaa). Muuttumatonta ja jumalallista auktoriteettia korostavat ajat varmasti tunsivat myos vetoa siihen, miten tarinoissa aina rankaistiin hybriksestä. Jotkut pitivät Antiikin taiteita täydellisyytenä, johon myohemmän sukupolvet eivät enää ylety, toiset taas vain romanttisena tai kiehtovalla tavalla raakana ja jännittävänä. Tässä tyopoytäni edessä on metrin pino aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Oma mielipiteeni Ovidiuksesta on hyvin ristiriitainen.
En ole erityisemmin nauttinut Muodonmuutosten lukemisesta. Jumalat raiskaamassa naisia on ankea aihe ja olen alkanut tuntemaan lievää vastemislisyyttä kaikkia nainen ja joutsen-kuvia kohtaan. Bacchus on aina tuntunut lähinnä kammottavalta - Rene Girardhan kutsuu häntä teoksessaan Väkivalta ja Pyhä "onnistuneen lynkkauksen jumalaksi" ja tuollaisena hän esiintyy Muodonmuutoksissakin. Jos Ovidius tuntuu rakastavan naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan kuvausta kovasti estetisoiden, on hänen toinen paheensa miehiin kohdistuvalla groteskilla ja graafisella väkivallalla herkutteleminen. Satyyri Marsyaksen rankaiseminen Apollon haastamisesta huilunsoittokilpailuun on tarina, jota ei kannata lukea aterioidessa satyyriparan muuttuessa "yhdeksi suureksi haavaksi" joka nylkee jollakin tavalla itsensä... ja toinen erityisen vastemielinen on tarina Actaeonista ja Dianasta, jossa jumalattaren kylvyssä vahingossa yllättänyt metsästäjä muuttuu riistaksi ja kuolee omien koiriensa raatelemana. Ovidiuksen itsensä mielestä muuten tämä kohtaus on niin erityisen hauska, että hän vitsailee nimeämällä jokaisen noista koirista erikseen ja selostamalla niiden ulkonäkoä aivan kuin esittelisi urheita sotureita ennen jotakin eeppistä taistelua.
En siis voi väittää lukeutuvani Ovidiuksen suurimpiin ihailijoihin. Osalla tarinoista on jonkinlaista kieroa viehätystä, osa on visuaalisesti kiehtovia (olen aina pitänyt puuksi muuttuvaa Daphnea kuvaavista teoksista), mutta siinä se sitten onkin. En juurikaan pidä Muodonmuutoksista mutta pidän niiden inspiroimasta taiteesta. Jopa Actaeonin kohtalo on inspiroinut leikkisää ja kaunista koristetaidetta, joka on niin viehättävää, että pystyn unohtamaan alkuperäisen tarinan empatianpuutteesta kärsivän raakuuden sitä ihaillessani.
Diana ja Actaeon-aiheinen poytä Chinoiserie-vaikutteilla. Eebenpuuta, metalli-ja kilpikonnankuori-upotuksia sekä helmiäistä. Sorkkamaiset jalat ja hyvin pieniä kasveihin ja eläimiin liittyviä yksityiskohtia.
Ajatus muodonmuutoksesta kiehtoo minua myos kirjoittajana ja kuvittajana ja omien koristetaiteiden aiheena. Tässä epätarkka kuva pienestä Daphne-kirjontatyostäni noin kuuden vuoden takaa kun vielä opiskelin tekstiilialaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti