Ylistyslaulu Charles Maturinille

Nyt kun olen saanut taas käsiini uuden Charles Maturinin romaanin on syytä kirjoittaa jälleen kerran lähes täysin kritiikiton ylistyslaulu tuolle eksentriselle irlantilaispapille ja kauhukulttuurin uranuurtajalle. Charles Maturin on ehdottomasti suosikkikirjailijani ja Melmoth the Wanderer suosikkikirjani, jonka luen kerran vuodessa suurella hartaudella.

Olen sanonut tämän ennenkin, ja uusin loytoni, romaani nimeltä The Fatal Revenge vain vahvistaa näkemystäni - Maturin ei ole hyvä kirjailija, vaikka onkin suosikkini. Hän tarjoaa enemmän mysteeriä kuin ratkaisua tai selityksiä, jättää juonenpätkiä roikkumaan ja sotkeutuu useaan otteeseen omaan kirjalliseen näppäryyteensä. Hänen tarinoitaan ei missään tapauksessa voi arvioida kirjallisuuskritiikin keinoin. Niitä on pikemminkin pidettävä jonkinlaisina huumeina, jotka toimivat täydellisesti yhdistettynä oikeaan tunnelmaan, ympäristoon ja mielentilaan. Kun luin ensimmäistä kertaa Melmothia olin ajaa junassa pysäkkini ohi.

Olen nyt lukenut Maturinilta kolme teosta - Melmothin niin moneen kertaan, että osaan sen hienoimmat kohdat ulkoa, lyhyen tarinan nimeltä The Leixlip Castle sekä Melmothia vanhempaa, vuonna 1807 julkaistua The Fatal Revengea, jota olen päässyt nyt puoliväliin. Maturin kirjoittaa tiiviisti ja jo yhteen lukuun mahtuu niin paljon ihmeellisyyksiä, että kirjasta saa parhaimman nautinnon irti lukemalla sitä hitaasti, aina luvun kerrallaan. Mitä tahansa muuta Maturinista sanookin, juonen takia näitä juttuja ei lueta eikä lukijalla ole syytä kiirehtiä.

Jo senkin takia Maturin on omassa sydämmessäni hyvän ja pahan kirjallisuuden tuolla puolen, että sen analysoiminen mikä hänen tarinoistaan tekee niin kiehtovia on lähes mahdotonta. Kymmenen muutakin eksentrikkoa rustasivat oman aikansa kauhu-bestsellereitä 1770-1820-välillä ja käyttivät pitkälti samoja tropeita: katolisen kirkon pahuutta (joka aina vetoaa brittiyleisoon ja brittejähän nämä kirjailijat olivat), sukusalaisuuksia, rapistuvia linnoja ja rappeutuvia aatelissukuja, hiukan ylikierroksilla käyviä nuorukaisia ja liioitellun kauniita ja herkästi pyortyviä neitosia. Jotain Radcliffea, oman aikansa suosikkia, olen lukenut pitkin hampain ihan vain yleissivistyksen takia ja idolini Horace Walpolen The Castle of Otranto, kaikkien goottikauhujen esi-isä, nyt on lukukelvotonta roskaa jossa Walpole ei ole käyttänyt uskomattomia kirjoittajanlahjojaan ollenkaan. Maturinin tarinoissa on inkvisitiota, välillä kiusalliseksi käyvää antipapistista paatosta ja kiihkoprotestanttista saarnaamista (mieheltä on muuten julkaistu saarnakokoelmakin), luostarin tyrmiä ja hän sijoittaa usein tarinansa Etelä-Eurooppaan joka ei goottiuniversumissa juurikaan eroa vaikka Talebanin Afganistanista. Maturinin tarinoissa on vaeltavia juutalaisia, sielunsa Paholaiselle myyneitä antisankareita, salaperäisiä riittejä harjoittavia maalaiseukkoja - emme siis ole kovinkaan ainutlaatuisten teemojen äärellä.

Mutta jotenkin Maturin kirjoittaa sillä tavalla, että lukija aivan näkee tapahtumat silmiensä edessä. Hän yhdistää äärimmäisten tunnetilojen kuvailun uhkaavaan maisemaan ja käyttää dialogia tavalla, joka vahvistaa tarinan visuaalisuudesta ja kiihkeästä sävystä johtuvaa todellisuuspakoista olotilaa. Melmothin raivokkaat monologit jäävät kummittelemaan lukijan mieleen pitkäksi aikaa, se miten hän vuorotellen yrittää turmella, uhkailla ja sitten taas suojella uhriaan Isidoraa, jonka viimeiset sanat kaikkien hänen kokemiensa kauhujenkin jälkeen ovat "Paradise? will he be there?".

Maturin myos jäsentää tarinansa tavalla, joka edelleen sumentaa lukijan aivoja. Mikään ei tunnu etenevän kronologisesti, välillä hypitään sulavasti vuosisadasta toiseen, epäluotettavat kertojaäänet vaihtuvat ja välillä lukija tutkii muka puoliksi homehtunutta käsikirjoitusta ja sen takia tekstistä puuttuu kokonaisia lauseita... Melmothia hiukan selkeämpi ja kronologisempi Fatal Revengekin käyttää näitä keinoja: siinä vuorottelee traditionaalinen kerronta kirjeromaanin kanssa ja välillä tarinaan sotkeutuu runonpätkiä, lauluja ja aivan sekopäistä selitystä, josta lainaan pienen pätkän:

It spake at length in a kind of strange rhyme, which though I did not understand, I cannot forget: among other things it said-

There is another of us here,

And we two dwell alone,

The raven that meets us, back doth fly,

And the she-wolf looketh ghastily

When she sees us by the moon...

Omana aikanaan Maturin oli ehkä tunnetumpi näytelmäkirjailijana, ja saatan piakkoin tilata myos hänen käsikirjoituksensa Amazonilta. Ehkä jopa sen saarnakokoelman, kuka tietää? Maturin oli suosittu koko 1800-luvun ajan ja teki suuren vaikutuksen sekä oman aikansa romantikkoihin, että myohempien aikojen symbolisteihin ja surrealisteihin. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun hän oli niin tunnettu, että Honore de Balzac kirjoitti aiheesta parodisen jatko-osan Melmoth Reconciled (omistan tämänkin teoksen mutta en ole saanut vielä luettua sitä - nähtävästi idea on sellainen, että jos alkuperäisteoksessa mitkään kauhut eivät saaneet Melmothin uhreja suostumaan hänen ehdotukseensa, niin Balzacin versiossa tylsistynyt toimistomyyrä on vähän innokkaampi suostumaan kohtalokkaaseen ehdotukseen) ja Oscar Wilde, joka oli kaukaista sukua Maturinille, käytti maanpakolaisvuosinaan jossain vaiheessa nimeä "Sebastian Melmoth".

Minulle Melmoth on ollut valtava kirjallinen inspiraatio. Vaikka tarinani perustuvat omaan mytologiaani, niissä kummittelee myos mystinen, usealla vuosisadalla esiintyvä mies nimeltä Jehan Marot ja aika monessa tarinassani Maturinin vaikutus on niin huomattava, että jos kyseessä olisi tunnetumpi kirjailija, saisin ehkä kritiikkiä omaperäisyyden puutteesta. Melmoth-vaikutteet ovat selvät jopa juuri kirjoittamassani barbaaritarinassa, vaikka sen juonella, ympäristollä tai tunnelmalla ei ole yhteistä Maturinin romaanin kanssa. Vielä opiskellessani tekstiilialaa suunnittelin jopa printtisarjan nimeltä "Melmoth".

Osa Maturinin kiehtovuudesta johtuu varmasti hänen tuntemattomuudestaan. Sain aikanaan Tampereen Akateemisen kirjapaupan hankkimaan opuksen hyllyynsä, mutta se ei kerta kaikkiaan ole sen luokan kauhua, joka keräisi innokkaita nykylukijoita. Melmoth ei siis ole kokenut myohemmän goottikauhun hahmojen kärsimää latistusoperaatiota, jossa yliluonnollisista pahiksista tulee poikaystäväkandidaatteja ja naisten viihdelukemiston vakiomateriaalia. Vaikeasti avautuva ja vanhahtava tyyli, nykystandardeilla suvaitsematon asenne ja loputtomat viitteet klassikoihin, jotka oma aikamme on unohtanut kokonaan estää kirjaa tavoittamasta laajaa lukijakuntaa. Lisäksi sitä ei ole ikinä filmattu elokuvaksi tai tv-sarjaksi. Siitä ei ole internetissä liikkeellä edes vanhoja kuvituksia ja kansiksi valitaan aina joku pelottavanoloinen vanha maalaus. Siitä on useita painoksia, mutta silti se tuntuu harvojen ja valittujen varjelemalta aarteelta jota filmistudiot tai tv-sarjojen käsikirjoittajat eivät tule milloinkaan pilaamaan.