Pidän itseäni konservatiivisena ja traditionalistina, varsinkin esteettiseltä maultani - vihaan Damien Hirstiä niin palavasti, että eilen hermostuin kun jouduin odottamaan metroa mokoman epätaiteilijan näyttelyä mainostavan parimetrisen plakaatin vieressä. Tämän perusteella voisi luulla minun pitävän suomalaista kansallisromantiikkaa ja Kalevalaa erityisen arvokkaina, että olisin yksi niistä jotka väkisin kieltäytyisivät avaamasta ikkunoita Euroopaan. Päinvastoin! En ole erityisemmin kiinnostunut suomalaisesta folkloresta - oikeastaan koen sen pitkälti jopa jollain tavalla vastemieliseksi. Viimeksi Vapriikin Karhu-näyttelyssä oikein ihmettelin sitä primitiivisen rahvaanomaisuuden halveksintaa, jonka kaikki se hehkutus peijaisrituaaleista sun muista herätti mielessäni. Pikemminkin ihailen menneisyyden yleiseurooppalaista yhtenäiskulttuurintapaista, joka edelsi 1700-luvun lopulla alkanutta kansallisromanttista tapaa etsiä kansallisia mytologioita. Topeliuksen isänmaallisuus, joka näkee Suomen osana laajempaa kokonaisuutta on lähempänä sydäntäni kuin se, missä rämmitään jossain korvessa ja kerätään itkuvirsiä kylänämmiltä. Kansalliseepokset koen aina erityisen ikävystyttäviksi ja Kalevala on koetellut kärsivällisyyttäni jo kouluvuosista lähtien.
Steiner-koulun näkemys Kalevalasta on, noh, erilainen. Muistan mm teemapoydän luokassa, jota kutsuimme vitsaillen "alttariksi" (steinerilaiset ovat itse äärimmäisen tietoisia friikkimaineestaan ja se on heille loputon huumorin lähde) Neljännellä luokalla esitimme varjoteatterin Kalevalasta. Pidin silloin tarinakokoelmaa tahattoman koomisena ja pyrin sabotoimaan esitystä mielestäni nerokkaalla tavalla: leikkasin kuvan, jossa Ilmarinen piti kainalossaan luonnottoman suurta kalanpäätä ja onnistuin vielä kenraaliharjoituksissakin sujauttamaan sen piirtoheittimeen. Tuo vitsikäs hahmo ilmestyi kankaalle siinä kohdassa kun runonlausunnassa meni "Sitten Seppo Ilmarinen itse kantoi pään kaloa".
Voisi siis luulla, että asenteeni johtuu kouluaikojen ylisyotostä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Samalla tavalla juhlimme eri pyhimysten muistopäiviä teemanäytelmin ja kulkuein (katolisia vaikutteita!) mutta silti pidän vieläkin pyhimystarinoista ja kerään Pyhä Yrjänä-aiheista materiaalia. Lisäksi useimmiten aivan innostuin meille koulussa kerrotuista tarinoista ja otin niistä vielä lisää selvää vapaa-ajalla kunnankirjastossa. Mutta Kalevala tokkii ikuisesti. Olen yrittänyt lähestyä sitä avoimin mielin aikuisiällä - olihan se Tolkieninkin mieleen ja Tolkien on minun suuri esikuvani. Mutta siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään, mitä pitäisin kauniina tai ylevänä. Kullervon kosto- se tarina, jonka Tolkien lainasi lähes kohtaus kohtaukselta - on ihan mielenkiintoinen (onhan "revenge before reason" yksi suosikkiteemoistani omissa tarinoissani), ja siinä se sitten onkin.
Sama ongelma minulla on myos muiden maiden kansalliseeposten kanssa - luen ne yleissivistyksen nimissä, jos on pakko. Kuvataiteissa koen kansalliseeposten innostaman kuvaston aina vähiten kiinnostavaksi. Tämän takia, vaikka symbolismi onkin lähellä sydäntäni, en oikein innostu Gallen -Kallelasta (miten tästä tulee nykyään mieleen Gallen-Kallela-Siren ja Gutenbergin galaksit? Elämme todella ihmeellisiä aikoja!) koska vaikka tyylillisesti taiteilija olisi juuri minun makuuni niin pakkomielteinen Kalevalan kuvittaminen saa minut kiirehtimään askeliani museossa.
Jollain tavalla koen klassisen kulttuurin kiehtovammaksi. Tulin omassa opiskeluprojektissani siihen johtopäätokseen, että klassisen mytologian ja kuvaston Keskiajasta omalle ajallemme kestänyt suosio johtuu sen omasta ambivalentista luonteesta ja monitulkintaisuudesta - se tarjoaa jotakin jokaisen vuosisadan zeitgeistille ja on aikojen kuluessa luonut sellaisen symboliikan, jonka "lukeminen" tekee taidekokemuksesta erityisen nautittavan. Samoista syistä pidän pyhimyskertomuksista - siitä, mitä mikäkin esine, väri ja yksityiskohta symboloi. Kansallinen mytologia ei pystynyt samaan, vaikka se jäikin tärkeäksi osaksi kulttuuria Euroopassa. Suomessa selvästi horjuttiin itsenäisyyden alkuvaiheilla - toisaalta joka ikinen nuori valtio pystyttää klassiset valtiorakennuksensa koska muutakaan vapauden symbolia ei ole tarjolla, ja toisaalta pitäisi olla niin autenttisen suomalainen. Arkkitehtuurin puolella tämä tuotti hauskoja kuriositeetteja reliefikoristelussa männynkävyistä oraviin ja kaikenmaailman vuorenpeikkoihin.
En erityisemmin pidä alkuperäisistä Antiikin myyteistäkään alkuperäisversioina - juuri lukemani Muodonmuutoksia oli outo sekoitus väärään paikkaan iskettyä huumoria, mielenkiintoisen kohdat vietiin yli pikavauhtia ja sitten taas jotain nylkemiskohtausta herkuteltiin rivikaupalla. Selvästi ainakin veri, suolenpätkät ja taleban-tyyppinen mentaliteetti, jossa naisia rangaistiin raiskauksen uhriksi joutumisesta olivat Ovidiuksen sydäntä lähellä (tämä oli vähän ilkeästi sanottu, oikeasti Ovidius samaistui itse karkotettuna ja sensuroituna runoilijana tarinoittensa uhreihin) Silti, siinä lukiessani jouduin jatkuvasti taistelemaan kasvavaa halua vastaan - halusin heittää kirjat nurkkaan, hakea luonnosteluvälineet ja piirtää omat versioni Perseuksesta ja Andromedasta sekä Narcissoksesta. Sama reaktio minulle tulee kun näen Keskiaikaisen patsaan ritarista ja lohikäärmeestä - mutta ei milloinkaan Kalevalasta.
Boring!
Ps. Roomalaisissa seinämaalauksissa Perseus on aina alaston ja Andromeda täysissä pukeissa. Renessanssista eteenpäin taiteilijat ovat kuitenkin maalanneet tuon toisinpäin, vaikka Ovidiuksen runo oikein korostaa Andromedan siveyttä. Luin viime vuonna pitkällisen vuodatuksen Guardianista liittyen siihen, miten meidän kulttuurissamme alastomuus on ollut niin hirmuinen tabu. Voihan sitä taidehistoriaa noinkin kirjoittaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti