Itse taas pidän vastakkainasettelusta ja kiivaasta mielipiteenvaihdosta!

Vasta viime yonä ehdin muilta kiireiltäni aloittamaan uusimman URS-lehtemme: http://urs.fi/index.php?c=pub#magazine4 Kultakuoriaisen “Barbaarinumeron” lukemisen. On aina mielenkiintoista huomata miten erilaisia kirjoittajia me kaikki olemmekaan ja miten yhdestä teemasta saa kehitettyä monenlaisia tarinoita. En ole vielä lukenut koko lehteä, oikeastaan haluaisin printata sen ja lukea paperilta, koska en pidä tietokoneenruudulta lukemisesta. Tai voisin kokeilla, saanko siirrettyä sen Kindlelleni. Edellisiin numeroihin verrattuna kuvitukset ovat parempilaatuisia - vihdoinkin hyvästit pikseleille!

Omaa tarinaani en tietysti uskalla lukea ollenkaan, mitä nyt vilkaisin, että kuvitukseni ovat siedettäviä ja pieni esittelytekstini Z-kirjaimen tärkeydestä paikallaan. Pidän aina päätoimittajamme Tuomaksen kirjoituksista, sillä hänellä on hieno tapa esittää asiansa sovittelevaan ja ystävälliseen tapaan. Tällä kertaa pääkirjoitus korosti sitä, miten me kirjoittajaryhmänä vältämme kiivasta vastakkainasettelua ja pyrimme tarjoamaan iloa lukijoille. Vaikka en tuollaista näkemystä vastusta millään tavalla, sai tuo kirjoitus minut hätkähtämään, koska oma tarinani tuossa lehdessä on brutaaleinta mitä olen varmasti tähän mennessä kirjoittanut ja sen mahdollinen opetuskin on sieltä ankarimmasta päästä.

Itse olen sitä mieltä, että vastakkainasettelu, kiivaus ja hyokkäävä kritiikki ovat lähes parasta, mitä kirjallisuudella ja taiteella ylipäänsä on usein tarjota. Tämä voi kuulostaa vähän kummalliselta, mutta minusta niissä ei ole mitään negatiivista ja ihmettelen nykyihmisten tapaa tulkita kiivas kritiikki aina uhaksi tai sensuuripyrkimykseksi (nykymentaliteetissahan jo se, että ei halua tukea jotakin asiaa rahallisesti vastaa edellisen vuosisadan vankileirejä). Taidehistorian näkokulmasta opintoni olisivat hyvin ikävystyttäviä ilman kiivailua, vastakkainasettelua ja suoranaista vihapuhetta.

Otetaan esimerkiksi valistusfilosofi, Ensyclopedian kirjoittaja, Diderot, jota sekä ihailen, että vastustan monesta eri syystä (minulle aivan normaali asenne). Kirjoittaessaan rokokoomaalari Boucherista hän aloittaa: “Mitkä värit! Mikä valikoima! Mikä aiheiden ja ideoiden rikkaus! Tällä miehellä on kaikki, paitsi totuus”

Tästä hän jatkaa kiivaammalla sävyllä: Boucher yksin koko taidemaailmassa on vastuussa maun, värinkäyton, komposition ja henkilohahmojen ja suunnittelun rappiosta. Tästä edetään sulavasti ad hominemiin: epäilemättä Boucher liikuskelee enimmäkseen alimman luokan prostituoitujen parissa. Boucher tuntuu olevan aivan erityisen vihattu taiteilija (en minäkään häntä voi sietää, koska käsitykseni estetiikasta ei liity pilvenhattaroilla lekotteleviin ylipainoisiin jumalattariin), 1800-luvun taidehistorialle hän edustaa koko 1700-luvun yläluokan rappiota, omalle ajallemme “maskuliinista, haltuunottavaa katsetta” ( ja vastaavaa roskaa, jokaisella aikakaudella on oma antipatiansa pilvenhattaroita ja hattaramaisia takamuksia kohtaan)

Diderotin esimerkki osoittaa, että asiattomuuksiinkin menevä kritiikki on ainakin omalla alallani oppikirjojen suola. Jatkuvalle eri vuosisatojen kiivailulle ja provoilulle altistuneena itsekin tykkään sohia aina välillä mehiläispesiä. En kuitenkaan fiktion puolella, vaikka sitä eivät kaikki uskoisikaan, käytän fiktiota enemmänkin erilaisten ideoiden tarkasteluun monesta eri näkovinkkelistä kuin kiivaaseen kantaaottavuuteen. Tietenkin henkilohahmoni voivat ottaa kiivaasti kantaa johonkin ikuisuuskysymykseen, mutta heidän sanansa eivät aina ole omia ajatuksiani. Vaikka toisin kuin Boucherille, minulle totuus on tärkeämpää kuin pilvenhattarat.