Ajatuksia monarkiasta - puolesta ja vastaan

Näin kuninkaallisena juhlaviikkona on mielenkiintoista pohtia monarkiaa hallintomuotona. Koko aihe on minulle historianopiskelijana ja traditionalistina mielenkiintoinen, mutta toisaalta moderniin monarkismiin liittyy piirteitä, joita pidän hiukan vaivaannuttavina. Yksi on monarkian yhdistäminen nykyiseen pinnalliseen julkkiskulttuuriin, kuten vaikka eilinen konsertti, jossa esiintyi joukko lahjattomia pop-tähtiä. Toinen on jokseenkin teinikapinallinen anti-monarkismi, johon liittyy keski-ikäisten äkillinen innostus pitää Sex Pistols T-paitaa ja selittää, että monarkismi on täydellisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tiellä. Yksikään tämän planeetan tasavalloista ei kyllä tue tuota teoriaa, ehkä sen takia, että täydellinen tasa-arvo ei oikein istu ihmislajiin. Monarkki on yleensä korvautunut diktatuurilla, "perinnollisillä" presidenttidynastioilla ja Euroopassa sekä Yhdysvalloissa nolostuttavalla "wannabe -osa-aika-kuninkuudella" jossa jonkun nousukkaan ympärille luodaan merkityksellisyyden tuntua. Presidentti-instituutio oli mielestäni parempi ennen  tätä tendenssiä, siinä vaiheessa kun presidenteillä oli enemmän poliittista valtaa, mutta ei mitään show-kulisseja. Suomessa esimerkiksi itsenäisyyspäivän vastaanotto oli alunperin teehetki jossain jota ei filmattu millään tavalla. Turhan moni presidentti kärsii jonkinlaisesta Napoleon-kompleksista (varsinkin Yhdysvalloissa ja Ranskassa, jossa jokainen vallankumousjohtajakin loppupeleissä kanavoi Aurinkokuningasta) ja yrittää merkitä lyhyen valtansa historiankirjoihin näyttävällä sodalla, mauttomalla palatsilla tai kummallisilla muistomerkeillä. Mitä kauemmaksi Euroopasta tämän kanssa mennään, sitä enemmän presidenttiys tarkoittaa vaihtuvia heimopäälikoitä, jotka suosivat vain omaa heimoaan. 

Monarkia merkitsee tietenkin eri asioita eri maissa ja kulttuureissa. Ranskan Yksinvaltius, jonka Louis XIV vei niin äärimmäisyyksiin oli mahdollisimman huono hallintatapa. Kukaan ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi hyvä ihminen moiseen asemaan. Kaksi universumin huonointa hallintatapaa ovat absoluuttinen yksivaltius ja ns vallankumouksellinen kansanvalta. 

Englannin monarkian perinne oli pitkään Euroopassa uniikki ja vuosisatojen ajan britit näkivät itsensä ainutlaatuisen vapaina verrattuna varsinkin Ranskaan. Tämä heijastui vahvasti maan taiteeseen ja arkkitehtuuriin, esimerkiksi uusklassismi oli muodikasta Englannissa sata vuotta ennen muuta Eurooppaa, sillä sen katsottiin edustavan maan arvoja eräänlaisena uutena Antiikin Kreikkana ja Roomana. Eri vuosisatojen taiteeseen liittyvät debaatit ovatkin nykylukijalle herkullisia ja todella aikakautta avaavaa tutkittavaa. Esimerkiksi rokokoo-tyyliä vastustettiin joissakin piireissä, koska se edusti liikaa yksivaltiutta ollessaan Ranskan hallitsijoiden suosiossa. 

Asiaan perehtymättomän silmissä monarkia tuntuu helposti olevan vain joukko loisia, jotka ovat kansakunnan vapauden tiellä. Tosiasiassa Britannian monarkia on osa eräänlaista kauhun tasapainoa, jossa sekä kuningashuone, ylähuone, alahuone, Anglikaaninen kirkko ja jopa Lontoon kaupunki esittävät kaikki omaa osaansa ja pitävät toisiaan silmällä. Monarkian suosio on myos perinteisesti ollut varsin korkea, koska hallitsija ei edusta mitään keskenään tappelevista, mutta pohjimmiltaan hyvin samanlaisista puolueista (samasta syystä kansa rakasti vuosisatoja kuninkaallisia, mutta vihasi aatelistoa). Monet britit kokevat monarkian vakauttavana tekijänä - ja kieltämättä jos vertaa naapurimaihin maa on todellakin ollut harvinaisen vakaa vuosisatojen ajan. Tätä kauhun tasapainoa on koeteltu silloin tälloin -  joka kerta kun monarkki on alkanut dominoimaan liikaa parlamentin yli, on syttynyt sisällissota jonka parlamentti on myos voittanut. Kuninkaallisten elämään on aina kuulunut myos joitakin ihmisiä viihdyttävä saippuaoppera-aspekti, josta Prinsessa Diana, tuo draamakuningatar, on paras esimerkki. Dianan eläessä koin tuon naistenlehtien sankarittaren jollain tavalla hyvin epämiellyttävänä ja nykyään Lontoossa asuessani pyrin välttämään hänen enimmäkseen mauttomia muistomerkkejään ja koko tuota osaa asuinmaani historiassa.


Yksi vallan lainalaisuuksista tuntuu olevan se, että absoluuttinen monarkia ja eksoottisimmissa maissa suositut jumal-keisarit johtavat autoritäärisyyteen myos muissa valtakeskittymissä, kuten armeijassa ja papistossa. Absoluuttisen hallitsijan kaatumista onkin seurannut aina sisällissota ja sitä diktatuuri, sotilasjuntta, teokratia tai jotain muuta, jossa valta keskitetään yhdelle hallitsijalle tai pienelle joukolle. Joidenkin maiden kulttuuri on lisäksi niin kerta kaikkisen autoritäärinen, että joka ikinen hallintokokeilu johtaa suunnilleen samaan lopputulokseen (Kiina on tästä hyvä esimerkki). Itselleni eurooppalaisena tuntuu hyvin vastemieliseltä varsinkin Thaimaan hallinto, jossa Kuningasta palvotaan ja hänen edessään ryomitään alamaisesti - eurooppalaiset polvet taipuvat kyllä kumarrukseen ja niiaukseen ja polvistumaankin erityisissä tilanteissa, mutta eivät matelemaan. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä esim Napoleon III:n vaimo Keisarinna Eugenie ajatteli tässä tilanteessa...

 
(Napoleonista puheenollen koen Ruotsin kuningashuoneen lähinnä hyvänä vitsinä - miten onkaan Bonaparten armeijan aateliton upseerisuku onnistunut hilaamaan itsensä niinkin kaukaisen maan kun Ruotsin valtaistuimelle. Vaikka onhan se mielenkiintoista, miten jokainen hallitsija jättää jälkensä, tässä tapauksessa Napoleon kaukaiseen Ruotsiin saakka...)

Monarkia on vielä vallalla oleva hallintomuoto ei-absoluuttisessa muodossaan useassa Euroopan maassa, jotka lähes  kaikki ovat olleet vakaita eivätkä viime vuosisadan kahinoiden pahimpia roistoja. Pitkään 1900-luvulla Euroopassa oli vallalla kaksi eri hallintamuotoa: monarkia ja totalitarismi. Alan puolesta itseäni surettaa eniten Habsburgien dynastian katoaminen historian hämärään...

Ihmetyksekseni olen näin Jubilee-viikolla lukenut suomalaisilta antimorakistista kommenttia siitä, miten "ranskalaiset ja venäläiset toimivat oikein kuninkaallisten kanssa". Uskomatonta yleissivistyksen puutetta - Englantilaiset ne ensimmäisinä tuomitsivat kuninkaansa kuolemaan, teloittivat tämän julkisesti ja perustivat tasavallan. Mitä tuosta seurasi - noh, sen perusteella Burke osasi hyvin ennustaa mitä Ranskassa tulee käymään 1790-luvulla. Kun kaikki valta oli keskitetty puritaanivetoiselle parlamentille saikin koko valtakunta sellaista kyytiä, että tuota aikakautta ei jälkeenpäin muisteltu kovinkaan lämpimästi, vaikka Cromwellin vilpitontä vakaumusta onkin helppo kunnioittaa.