Katsomatta paskaa - Game of Thrones

Innostuin kirjoittamaan tästä nähtävästi ikuisesti pinnalla olevasta fantasiapläjäyksestä vain ja ainoastaan siksi, että englantilaisten sanomalehtien verkkosivut tuntuvat julkaisevat sarjasta toinen toistaan ärsyttävämpiä artikkeleitä päivittäin. Viime viikolla joku historioitsija väitti sarjan olevan realistista historiaa. Eilen taas julkaistiin pitkä artikkeli sarjan loistavista naishahmoista. Tänään luin artikkelin, jossa jonkun työpaikan pomo antoi alaisilleen vapaata jotta nämä voisivat katsoa uusimman jakson eivätkä ahdistuisi "spoilereista". Nyt on siis korkea aika avautua siitä miksi en ole sarjaa katsonut enkä tule ikinä katsomaankaan.

                                                            Tällaista minä haen fantasialta



Moni kuvittelee minun jotenkin vaistomaisesti vihaavan kaikkea suosittua. Tämä ei suinkaan ole totta! Pidän Star Warsista, LOTRista, seurasin 90-luvulla X-filesia ja nytkin seuraan useampaa suosittua sarjaa - kauhua, supersankarisarjoja ja komedioita. TV-sarjat voivat tarjota kahta eri asiaa, joka saa minut innostumaan ja seuraamaan sarjaa loppuun saakka:
1. Niin mielenkiintoisen maailman, että haluaisin elää siinä itsekin.
2. Sympaattisia henkilöhahmoja.
Tämän lisäksi yksi asia saa minut kaikkoamaan varmasti:
Saippuamentaliteetti. Tällä tarkoitan sellaista juonenkuljetusta, jossa useat henkilöhahmot juonittelevat jatkuvasti toisiaan vastaan ja aina jos jollakin henkilöhahmolla menee hyvin tuota onnellista hetkeä seuraa  katastrofi. Kaikki HBO:n sarjat operoivat tällä mentaliteetilla ja sen takia en pidä HBO:sta tai sen imitoijista. Saippuamentaliteetti aiheuttaa sen, että tarina ei kosketa minua ollenkaan, koska tiedän kuitenkin, että raittiiksi ruvennut alkoholisti menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa ja alkaa ryyppäämään, että kesken häiden paikalle ryntää kadonneeksi luultu entinen rakastettu tai vihollinen joka ampuu sulhasen ja että romanssia seuraa aina kolmiodraama, erokuviot, uudet ihastukset ja niin edelleen. Tuo on hirvittävän ikävystyttävää.

Teidän toki olevani tämän suhteen vähemmistössä, koska saippuaoopperat ovat kaikkialla maailmassa suosituimpia sarjoja. Lisäksi saippuagenren ulkopuolella tehdyt sarjat ovat sitä suositumpia, mitä enemmän ne muistuttavat saippuaa.

En myöskään automaattisesti vastusta viihdettä, jossa kiroillaan, naidaan ristiin ja käyttäydytään väkivaltaisesti. Tai jonka maailma on kyyninen eikä tarjoa selkeää mustavalkoista hyvän ja pahan välistä taistelua. Omaa kyberpunk-tarinaani sentään kehuttiin suorastaan nihilistiseksi ja suosikkisarjakuvani on Akira...

Alunperin halusin pitää George R Martinin massiivisesta fantasiasarjasta. Olin sentään hänen faninsa, innoissani siitä, että näin hänet Finnconissa. Kirjoitin tännekin ylistävän arvion hänen kirjastaan Fevre Dream: http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2009/06/toinen-venereissu.html
Juuri Fevre Dreamin takia odotin hänen fantasiasarjansakin tarjoavan jotain samanlaista: syvällistä pohdintaa, epätoivoista idealismia ja toisaalta pahuutta ja viheliäisyyttä. Fevre Dream oli hyvin monisävyinen ja runollisen kaunis. Siinä oli hiljaisia ja tunnelmallisia kohtia, jossa vain ihailtiin taidokkaasti valmistettua jokilaivaa ja kuvattiin sen matkaa. Spekulatiivisessa fiktiossa tämä on tärkeää. Varsinkin jos maailma on fiktiivinen, sen pitää aueta lukijalle tai katsojalle useilla eri tasoilla - sekä eeppisten tarinoiden, visuaalisen kuvailun, että pienten tunnelmallisten hetkien avulla. Ja jos genre on fantasia odotan jotakin todella eeppistä, sellaista, mikä ei ole tästä maailmasta.

Luin sarjaa kahden ja puolen kirjan verran, joten en tietenkään voi tarjota syvällistä analyysia juonesta, en edes tiedä mitä sarjassa myöhemmin tapahtui. Tartuin ensimmäiseen kirjaan suurin odotuksin, pidin sitä aluksi mielenkiintoisena koska se oli niin erilainen kuin yleensä lukemani fantasia ja sitten kyllästyin nopeasti. Se ei tuntunut fantasialta ollenkaan, vaan aivan infernaalisen pitkältä historialliselta romaanilta sijoitettuna fiktiiviseen maahan. Eivät ne huonoja kirjoja olleet, vaan keskinkertaisia. Tämän takia televisiosarjan aiheuttama hype ehkä tuntuu niin ärsyttävältä - jos kunnioitettava valtamedia hehkuttaisi jotain aivan roskafantasiaa, se olisi pelkästään hauskaa. Mutta keskinkertaisuuden esittäminen jotenkin aivan ihmeellisenä on ärsyttävää. Lisäksi artikkeleista käy ilmi, että niiden kirjoittajat eivät ole fantasiaharrastajia tai juurikaan välitä spekulatiivisesta fiktiosta, artikkelit hehkuttavat miten "tämä on aikuisten fantasiaa, jossa käydään huorissa ja tapellaan" (ei tuossakaan mitään uutta ole oikeasti) ja "kerrankin ei mitään noloa D&D:tä" (koska sitähän kaikki spekulatiivinen fiktio on?)

Miksi sitten juuri Martin on yhtäkkiä niin suosittu? Jack Vancehan kuoli vastikään, eikö niin korkean profiilin fantasiakirjoittajan poismenon olisi pitänyt aiheuttaa varsinaisen buumin filmatisointeja ja analyysejä mediassa? "HBO presents: The Dying Earth" Huomauttaisin, että myös Vance tarjoaa seksiä ja väkivaltaa. Sekö siinä on tiellä, että Vance luo omat maailmansa, jotka toimivat omalla logiikallaan, eikä tarjoa fantasiaa nykysensibiliteetillä?

Nykysensibiliteetti on saippuasensibiliteetti, joka ei ymmärrä mitään liian korkealentoista tai itselleen vieraita ideoita. Martinin luoma fantasia on sekasotku tunnettuja historiallisia tapahtumia ja poliittisia kuvioita 2000-luvun kyynisten lasien läpi. Pieniä paloja Dumasilta, Ruusujen Sodasta, Antiikista etc, kaikki tulkittuna asuinmaani lapsille suunnatun "Horrible Histories" sarjan tyyliin. Se on huonoa historiaa sen lisäksi, että se ei toimi spekulatiivisena fantasiana.