Lapsellista söpöilyä - Historianopiskelijan huomioita raskaudesta

Nyt vähän henkilökohtaisempaan aiheeseen. Odotan esikoistani ja olen raskaudessa loppusuoralla. Olen tyypillinen nykypäivän äiti - kolmekymppinen, joka on odottanut liiankin pitkään, milloin tulisi se "opiskelun, työn ja talouden puolesta hyvä aika". Ehkä se ei vain tule milloinkaan. Äitini taas synnytti kolme lasta kaksikymppisenä - myös tuohon aikaan se tavallisin kuvio. Isoäitini taas 10 lasta, suurimman osan kotona. Mieheni kuuluu Kaakkois-Aasian kiinalaiseen keskiluokkaan ja hänen kulttuurissaan kehitys on ollut vielä dramaattisempi - useasta lapsesta yhdessä sukupolvessa yhteen hemmoteltuun ainokaiseen.

Alan puolesta olen havainnoinut raskauteen ja lapsiin liittyviä kulttuurisia erikoisuuksia. Aika monesta asiasta huomaa, että raskaus, ennen normaali osa aikuisen naisen elämää, on nyt jotain aivan ihmeellistä ja ainutlaatuista.

Äitiysvaatteita tarjoavat liikkeet myyvät T-paitoja, joissa on tällaisia humoristisia ja söpöileviä tekstejä ja kuvia. "Rakastan vatsakumpuani", pieniä kädenjälkiä etc. Tämä oli se ensimmäinen asia, jonka kohdalla aloin pohtia isoäitiäni ja sitä kymmentä lasta. Oliko hänen sukupolvensa jotenkin erityisen innoissaaan vatsakummusta? Epäilen, että ei ja että he vain itse ompelivat vaatteita, joissa oli enemmän tilaa.

Myös vauvoihin itseensä liittyy suuri määrä söpöilevää krääsää, minkä epäilen olevan hyvin uuden ilmiön. Olen nähnyt hopeoituja pikku rasioita ensimmäisille hampaille - oliko isoäidilläni sitten kymmenen sellaista rivissä hyllyssä vai olivatko ristiäislahjat kuitenkin ennen käytännöllisempiä, enemmän lapsen tulevaisuutta ja taloutta varten?

Läheisteni ja alan kirjallisuuden mukaan lapsen syntymä voi aiheuttaa myös pahan parisuhdekriisin, koska perheen dynamiikka muuttuu huomion kohdistuessa lapseen. Taas aloin muistella isoäitiäni, jos hän olisi vielä elossa, kysyisin heti kärsikö hänen parisuhteensa kriisistä kymmenen kertaa, jokaisen lapsen synnyttyä.

Sen lisäksi, että nykyihmiset ovat kaikkea yliajattelevia ja stressaavia neuroosikimppuja, kulttuurissamme on tapahtunut pari suurta muutosta lastenkasvatuksen suhteen. Ensinnäkin painopiste on siirtynyt voimakkaasti perheeltä ja suvulta valtiolle ja byrokratialle - edustamani perinteisen perhemallin lisäksi nykyään suosittu malli on "byrogamia", eli perhemalli, joka koostuu yksinhuoltajaäidistä, lapsista ja sosiaalipuolen byrokratiasta. Skotlannissa valtiota on yritetty tunkea osaksi perhettä suunnitteilla olevilla laeilla, jossa jokaisella, hyväänkin perheeseen syntyvällä lapsella olisi jonkinlainen valvoja tai vastuuhenkilö valtion puolesta. Suomessa taas luin artikkelin, jonka mukaan tavoitteena olisi saada vuoteen 2020 mennessä 90% lapsista varhaispäivähoidon piiriin. Tuo pisti pohtimaan, että mitä järkeä siinä raskaudessa ja synnytyksessä sitten oikein on, jos lapsi halutaan valtion laitokseen välittömästi. Ehkä jonkinnäköinen koeputkisysteemi tuottaisi tehokkaammin kansalaisia valtion palvelukseen? Dystooppisia tarinoita kehittävänä spefikirjoittajana tämä ei tunnu aivan mahdottomalta tulevaisuudenskenaariolta.

Valtion lisäksi myös markkinavoimat ovat tunkemassa innokkaasti osaksi perhettä. Tyttären tulevana äitinä olen varsinkin ollut kiinnostunut siitä, millaista tytön -ja naisenmallia lapsille aggressiivisesti markkinoiva media ja kaupalliset tahot ovat tuputtamassa. Varsinkin 2000-luvulla alkanut prinsessailmiö mietityttää, koska se tuntuu ruokkivan ulkonäkökeskeisyyttä ja narsismia. Vaaleanpunaisen prinsessahattaran tuputus alkaa jo vaippaosastolla. Aiheesta on kirjoitettu hauska ja ajatuksia herättävä kirja nimeltä Cinderella ate my daughter.

http://www.amazon.co.uk/Cinderella-Ate-Daughter-Dispatches-Girlie-Girl/dp/0061711527

Ennen kaikkea raskaus ja lapsen syntymä paljastavat sen, miten huteralla pohjalla nykyinen individualismi ja ajatus itsenäisestä toimeen tulemisesta lopulta ovat. Yksin ei vain pärjää ja valtio suvunsijaisena vaikuttaa kylmältä ja dystooppiselta. Lehtien kasvatuskolumnit, televisio, Disney ja lelukaupat vaikuttavat taas epäilyttäviltä kasvattajilta. Elämä on  nyt monella tavalla materian osalta helpompaa kuin isoäitini aikaan, mutta helppous ja materialismi ne vasta vaarallisia asioita ovatkin.