Tiukkaa analyysia, oman tuotantoni naiskuva. Jargonvaroitus!

Tuomas Salorannan inspiroimana analysoin tässä nyt oman vaatimattoman tuotantoni naiskuvaa. Kuten kaikki tietävät, tärkeintä fiktiossa ei ole hyvä juoni, tunnelma tai viihdyttävä dialogi, vaan se, ovatko kirjassa tai elokuvassa esiintyvät neidot ja rouvat tarpeeksi edistyksellisiä. Mitä naishahmoilta sitten halutaan, on melkoista salatiedettä - perinteinen äiti-tai tyttöystävähahmo on liian vanhoillinen, aktiivinen taistelijatar liian maskuliininen ja sitten ovat vielä kaikki "cool girl" tai "manic pixie dream girl" tyyppiset sudenkuopat. Jos haluaa pelata varman päälle on tietenkin parasta ottaa mallia Lovecraftista ja unohtaa hameväki kokonaan (tosin yhdessä Lovecraftin tarinassa on nainen, joka onkin mies, joka onkin oikeasti jotain muuta kuin ihmislajia)

Kuvassa yksi suosikkinaishahmoistani. Tunnistatteko?

Tuomas, joka on nähtävästi saanut joskus kipakkaa palautetta naishahmoistaan (minusta aivan syyttä) huomauttikin joskus, että on aika kummallista, miten minun tarinoitteni naishahmot tuntuvat olevan kaiken arvostelun ulkopuolella. Hameväkeä ei juuri tarinoissani seikkaile ja mukana on myös todella epäilyttäviä karrikatyyrejä, kuten se pienen yliluonnollisen katastrofin aiheuttava feministihippi joka vahingossa herättää suuren muinaisen henkiin. Toisaalta olen myös kirjoittanut  yliluonnollisen siirtomaaseikkailun, laittanut henkilöhahmoni paasaamaan fasistista propagandaa yms kummallista ilman sen kummempia seurauksia. Kukaan ei ole reagoinut tuollaisiinkaan pikkujuttuihin, ilokseni kaikki arvostelu on keskittynyt asiavirheisiin tai kirjoittamiseni laatuun. Mutta nyt asiaan:

Jätän Escape-lehdessä julkaistun vampyyritarinani analysoimatta, koska en halua myöntää kirjoittaneeni vampyyritarinaa, edes sellaista, joka pilkkaa vampyyrifiktiota ja genreen liittyvää romantiikkaa. Koko aihe on seilannut niin pullein purjein parodia-ja noloushorisontin tuolle puolen, että yritykset subvertoidakin aihetta ruokkivat vain hirviötä.

Pelkuri: Ei naishahmoja ollenkaan
Pontianak: Yliluonnollinen femme fatale-hahmo ja vieläpä person of color kuten nykyään sanotaan. Tämä postkolonialistisesta toiseuttamisesta kärsivä novelli tukee vallitsevaa kulttuurista valkoisen miehen patriarkaattista hegemoniaa valitettavalla tavalla eikä millään tavalla kyseenalaista valkoisen heteromiehen etuoikeuksia

Tosin lukijoiden on pakko myöntää, että tarinan mieshahmot eivät ole mitään ruudinkeksijöitä

Kukitettu nuorukainen: Tämän pienoisromaaniinikin päätyneen tarinan Tuomas mainitsi esimerkkinä huonosta naiskuvastani. Tarinan naishahmo on feministisen uuspakanallisen liikkeen jäsen ja koko hänen kannattamansa ideologia esitetään hyvin naurettavassa valossa. Ja hän tosiaan herättää sen hirviön henkiin vahingossa pikku rituaalilla.

Mutta miten hän eroaa mieshahmoistani, jotka myös kannattavat naurettavia aatteita ja herättävät hirviön henkiin? Aatehistorian ystävänä naurettavat aatteet ovat lähellä sydäntäni.

Tämä kaupunki on vapautettu: Perinteinen äidillinen hoivaava ja varsin passiivinen naishahmo päähenkilönä. Tosin tarinan miehet ovat kaikki melkoisia roistoja...
Sotarosvo: Naiset esiintyvät vain uhreina, joita kidutetaan ja tapetaan graafisissa kohtauksissa. Tällaista pidetään nykyään kai oppressiivisena asiana fiktiossa, mutta tämä on ainoa tarinani, joka oikeasti perustuu historiallisiin tositapahtumiin vaikka sijoittuukin fantasiamaailmaan (tarinan inspiraationa oli Wilkunan isoonvihaan liittyvä kirja Paholaisen sota). Joskus todellisuus on tällaista.
Myrkkypuu: Ei naishahmoja, mutta myös mieshahmot ovat persoonattomia, tarinan päähenkilöhän on puu
Viimeinen ihminen?: Haa, heteronormatiiviset ennakkoluulonne estävät teitä ymmärtämästä ihmislajin monimuotoisuutta, jos ette hoksanneet, että päähenkilön sukupuoli ei käy millään tavalla esiin missään kohdassa tarinaa. Tarinan transhumanistisessa dystopiassa ihmislaji ei enää lisäänny joten päähenkilöllä ei todennäköisesti ole enää sukupuolta. Itse asiassa, kuten eräs lukijani huomautti, hän ei ole edes kunnolla ihminen, viimeinen ihminen on hänen uhrinsa (eikä uhrinkaan sukupuoli tule ilmi, suomeksi tällainen epämääräisyys on niin hellpoa)
Koko maailman vihollinen: Pari naishahmoa, ammattitappaja ja ekokultin jäsen, tukevat cyberpunk-genren patriarkaattisia stereotypioita
Kuolema on ikuista unta, pienoisromaani: naiset sivuosassa paitsi jo mainitsemassani hippitarinassa. Ei läpäise mitään testejä

Julkaisemattomat jutut:
Dystopiakokoelma: Olen suunnitellut dystopiakokoelman julkaisemista, jossa jo julkaistujen dystopiatarinoitten lisäksi olisi kaksi uutta tarinaa. Toinen tarinoista kertoo dystopiani utopiavaiheen sortumisesta ja sen päähenkilö on itse asiassa hyvinkin aktiivinen nainen. Toisessa uudessa tarinassa, joka keskittyy sotilasyhteisöön naiset ovat vain sivuroolissa.
Vihreä maailma: Kirjoittamani ekodystopia romaanimitassa, jonka päähenkilö on luonteeltaan fiksu ja teoiltaan hyvin aktiivinen, joskin hiukan häikäilemätön nainen. Kuitenkaan tämä ei ole mikään emansipaatiotarina. Naishenkilöni liittyy näkemykseeni jonka mukaan naiset ovat tärkeimmissä rooleissa tietynlaisissa yhteiskunnissa ja palautuvat taas perinteiseen hoivaajarooliin sekasortoisempina aikoina, jolloin pelataan enemmän raa'alla voimalla.

Lopullinen analyysi: Yksikään tarinani ei selviä mistään feministitesteistä. Suurin osa naishahmoistani ovat aika huonoja esimerkkejä, mutta samaa voi sanoa myös mieshahmoistani, aika harvalle heistä olisin jakamassa Mensan jäsenyyttä tai Nobelia.