Kirjallisuus -taiteista tasa-arvoisin

Hiukan pahaenteisesti sen jälkeen kun kirjoitin vastustavani feminismiä, en olekaan ehtinyt kirjoittamaan oikeastaan mitään vauvanhoidon takia. Luen kuitenkin päivittäin Guardianin kirjallisuusosiota närkästyäkseni vääristä mielipiteistä ja niitähän piisaa. Otetaan esimerkiksi tämä:

guardian.com/commentisfree/2015/feb/20/i-only-read-non-white-authors-for-12-months-what-i-learned-surprised-me

Give me a bloody break! Vihaan juuri tällaista nykypäivän hyvää tarkoittavaa rasismia, jossa koko maailma erotetaan valkoisiin ja hyveellisiin sekä ikuisesti sorrettuihin "people of color"- väkeen. Suuren maailman spefipiireissä tämä hulluus on saavuttanut melkoiset mittasuhteet ja kirjallisuustapahtumissa on oikein erikseen "safe space", eli omat kokoontumistilat ja tilaisuudet vain ei-valkoisille. Tuollainen antaa virheellisesti ymmärtää, että ensinnäkin on olemassa jokin yhteinen valkoinen kulttuuri ja kokemuspiiri - noin Moldovasta Kreikkaan ja Alaskasta Argentiinaan. Tai yhteinen ei-valkoinen kokemuspiiri (sortoa, hirveästi sortoa) Somaliasta Singaporeen. Oikeastihan netissä mussuttavalla yliopiston käyneellä mustalla naisella on enemmän yhteistä valkoisen yliopiston käyneen naisen kanssa kuin vaikka karibialaisen tai nigerialaisen kanssasisarensa.

Toivon, että en koskaan vahingossakaan päädy kirjallisuustapahtumaan, jossa muiden osallistujien mielestä en saisi olla samassa tilassa oman lapseni ja mieheni kanssa -rotusyistä.

Kirjallisuudessa tällainen vähemmistöjen uhriutuminen ja mussutus on täysin tarpeetonta, koska nimenomaan kirjallisuus on aina ollut taiteista tasa-arvoisin. Kuka tahansa - aivan kuka tahansa - joka on ollut kirjoitustaitoinen ja joko lahjakas tai jostain syystä lukevaan kansaan menevä on voinut olla kirjailija koko romaanikirjallisuuden historian ajan 1700-luvusta lähtien. Kuvataiteiden juuret ovat käsityöläisyydessä ja kiltatoiminnassa, joten 1800-luvun kapinaliikkeisiin asti kuvataiteilijaksi tultiin akateemista reittiä suorittamalla tietyt testit, maalamalla tietyistä aiheista ja hankkimalla oikeat asiakkaat. Nykyinen historiavapaa käsitys historiasta on tietenkin se, että sorretut naiset ja vähemmistöt sen kun kärsivät ja Historian Herrat, valkoiset heteromiehet miehet toteuttivat vapaasti itseään taiteiden parissa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa - jokainen syntyi tiettyyn luokkaan ja tietynlaisiin tehtäviin. Vaikka aatelismies olisi ollut maailman lahjakkain taiteilija, ei hänestä olisi tullut ammattitaiteilijaa, sillä aatelismiehillä oli valittavana vain sotilas-tai pappisura tai politiikka. Aatelisesta tai rengistä ei tullut taiteilijaa. Aatelismies saattoi toki piirustaa vapaa-ajallaan ja renki nikkaroida taidokkaita työkaluja.

Mutta kuka tahansa saattoi aina kirjoittaa romaanin. Yksi syy tähän on se, että kirjailijaksi ei tulla kiltojen tai akatemioiden kautta vaan suurimmalla osasta kirjailijoista on myös muu ammatti - yleensä se pääasiallinen elannon tuottaja. Vain muutama aina onnistuu iskemään populaariin kultasuoneen ja tienaamaan tarpeeksi. Ja siinä on usein kyse vain sisusta ja sattumasta, ei syntyperästä.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Alexander Dumas, karibialaisen orjan jälkeläinen, joka suolsi suorastaan tehdasmaisesti populaareja historiallisia romaaneja ja jonka luomat henkilöt seikkailevat vieläkin aina uusissa filmatisoinneissa ja tv-sarjoissa. Tai otetaan oma genreni kauhukirjallisuus ja goottilaisen kauhun ensimmäinen aalto 1700-1800-lukujen vaihteessa. Horace Walpole, William Beckford ja Matthew Lewis olivat Britannian  eliittiä ja eksentristä ylimystöä - aatelismiehiä, poliitikkoja ja kulttuurivaikuttajia. Ann Rafcliffe - kauhukirjoittajista myyvin ja suosituin - oli keskiluokkainen rouva. Mary Shelley boheemin älymystön seurapiirityttö. Kirjallinen idolini Charles Maturin oli irlantilainen pappi. James Hogg oli skotlantilainen paimen ja renki. Mikä muu ala olisi täynnä näin erilaisista piireistä tulevaa väkeä? Kirjailijan ei tarvinut kiertää ympäri Eurooppaa etsimässä asiakkaita, liehittelemässä seurapiirejä tai kirjoittaa mistään tarkkaan määrätystä aiheesta. Sen kun vain kirjoitti. Ann Radcliffelle kirjoittaminen oli ammatti ja hän tienasi bestsellereillään niin paljon, että saattoi matkustaa miehensä kanssa. Walpole taas ei pohtinut mistä muut mahdollisesti tykkäsivät - hän kirjoitti mitä halusi ja painoi  kirjansa omalla takapihalla sijaitsevassa painamossa.

Nykykirjoittajien ja fanipiirien pitäisi juhlia kirjallisuuden monimuotoisuutta, eikä esittää kirjallisuuden olevan syrjivä elitistilaji. Kirjallisuudessa sentään edes todellisilla lahjoilla ei loppupeleissä ole mitään väliä vaan on aika tuuripeliä kuka sattuu iskemään suosion kultasuoneen - ajatelkaamme vaikka viime aikojen hittimaakareita.