Miksi en ikinä kutsuisi itseäni feministiksi

Eräs ystäväni huomautti kerran, että ainoa hyvä hetki kirjoittaa mitään negatiivista feminismistä internetissä on viimeisenä tekona maan päällä ennen muuttoa avaruussiirtokuntaan. Tämä on taas mielenkiintoinen osoitus siitä, miten irrallaan internet-maailma on usein todellisuudesta. Aikoinaan entisessä yliopistossani miespuolinen filosofian professori kysyi feminismiin liittyvällä luennolla kuka meistä opiskelijoista oli mielestään feministi. Kävi ilmi, että vain hän itse identifioitui feministiksi. Me opiskelijat edustimme eri etnisiä ryhmiä, ikävuosia, ideologioita ja taustoja ja meistä jokaisella oli omat syymme olla kutsumatta itseämme tuolla termillä.

Minä en ole feministi. Olen näin akateemikkona sitä mieltä, että meidän sentään kuuluisi saada valita vapaasti mitkä "ismit" koemme kaikista eniten järkeenkäyviksi. Pari viikkoa sitten kuitenkin naistenlehti Elle, joka järjesti naisten oikeuksiin liittyvää kampanjaa painosti Britannian poliittista johtoa pääministeriä myöten poseeraamaan ruma t-paita päällä, jossa luki "This is what feminism looks like". Koko t-paitakampanjasta kehkeytyi varsinainen farssi: aluksi naiskolumnistit hyökkäsivät sanomalehdissä pääministerin kimppuun, koska hän ei halunnut poseerata t-paidan kanssa, sitten kävi ilmi, että t-paidat oli tuotettu hikipajoissa huonosti kohdellulla naistyövoimalla ja sitten asia painui unohduksiin. Tänä aamuna luin taas uudesta t-paitakohusta, tällä kertaa uutisissa olleeseen avaruusoperaatioon liittyen - hipsterinoloinen tiedemies piti mautonta rockabillypaitaa ja paidassa oli puolialastomia naisia pin up-tyyliin. Illalla saatiinkin jo uusi uutislähetys, jossa mies pyysi itkien anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Näin monta t-paitoihin liittyvää feministien aiheuttamaa kohua inspiroi minua bloggaamaan, koska alusta asti feminismillä on ollut nimenomaan vaatetukseen liittyvä totalitaristinen puoli. Tosin kaikki alkoi hatuista ja trikolorikokardeista

Feminismin ensimmäisen aallon juuret ovat 1700-luvulla ja Ranskan suuressa vallankumouksessa. Ihmisoikeuksien julistus inspiroi erästä Olympe de Gougesiksi itseään nimittävää naista (vallankumouksen aikana sekä mies-että naisaktivistit käyttivät tällaisia kummallisia klassistyyppisiä nimiä) kirjoittamaan oman julistuksensa naisten oikeuksista.  Ensimmäisen aallon feminismin vaatimukset ovat enimmäkseen sellaisia, jotka itsekin allekirjoittaisin, yksinkertaisesti kyse oli siitä, että koska naisia tuomittiin poliittisista rikoksista, heidän kuuluisi saada myös poliittiset oikeudet. Feminismi muistuttaa aika tavalla omaan makuuni sosialismia: kumpikin esitti alusta asti järkeviä vaatimuksia, mutta kumpaankin liittyi myös vastemielistä halua puuttua ihmisten yksityiselämään ja voimakas totalitaristinen siipi joka ei tunnu ymmärtävän mitä ne ihmisoikeudet ja vapaus oikein tarkoittavat. Feminismin riesana on myös aina ollut kaksi asiaa: eksentriset erikoistapaukset, jotka diagnosoivat koko maailman toimimattomaksi omien henkilökohtaisten ongelmiensa takia, ja tuo taipumus puuttua muiden elämään ja ulkonaisiin seikkoihin painostamalla ja jopa väkivalloin.

Ranskan vallankumouksen aikana syntyi Olympe de Gougesin tapaisen asia-argumentteihin perustuvan feminismin lisäksi myös militantti feministinen liike joka liittoutui kaikista radikaalimpien ääriryhmien kanssa. Tuohon aikakauteen liittyy myös ensimmäinen feministinen vaatetukseen liittyvä riita - naisaktivistien ryhmä yritti painostaa väkisin kaikkia miehiä pitämään hatun sijasta vapaudenmyssyä ja ajoi trikoloria pakolliseksi vallankumouksellisen lojaliteetin tunnukseksi. Tämän takia naisaktivistit joutuivat riitoihin tavallisten torimyyjänaisten kanssa - nämä eivät voineet sietää aktivistien painostusta ja varsinkin päähineasiasta nousi suuri kohu, sillä hattujen valmistaminen ja koristeleminen oli kannattava bisnes. Lopulta asia vietiin vallankumoukselliseen hallintoon asti, joka pitkällisen debaatin jälkeen tuhosi naisten haaveet poliittisista oikeuksista lennokkailla Rousseau-sitaateilla naisen luonnollisesta paikasta yhteiskunnassa.

No, se 1700-luvusta. Mutta missä määrin 2000-luku on erilainen? Toisaalta esillä on tärkeitä naisten oikeuksiin liittyviä asioita kuten vaikka ympärileikkauksen vastustaminen, toisaalta aivan yhtäkkiä valtavirtamedia on alkanut suoltaa aivan käsittämätöntä roskaa joka täysin mitättömiin asioihin liittyvällä clickbaittauksella yrittää agitoida maailmankuvaa jonka mukaan naiset ovat vieläkin länsimaissa aivan käsittämättömän sorrettu ryhmä, joka on aina vaarassa astuessaan kotioven ulkopuolelle, vihamielisen maskuliinisen kulttuurin ympäröimä ja ikuinen uhri kaikessa ja kaikkialla. Naisasia-aktivistit kai itse keksivät aikoinaan harvinaisen huonon iskulauseen "henkilökohtainen on poliittista", joten pohdimpa tässä omaa elämääni, niitä ongelmia joista olen kärsinyt, niitä tekijöitä, jotka ovat estäneet minua menestymästä - ei, en näe kaiken takana patriarkaattia tai väkivaltaista mieskulttuuria, vaan omat huonot valintani, omat virheeni ja muutaman naispuolisen ex-pomon (olen aika naisvaltaisella alalla). Suuret sanomalehdet sekä oikelta, että vasemmalla julkaisevat kolumneja mitä kummallisimmista lillukanvarsista, joiden pitäisi todistaa länsimaiden talebanismia: milloin naiskirjailijan trilleri "Gone girl" on naisten sortoa, milloin naiset ovat jatkuvasti häirinnän ja uhkailun kohteena internetissä (tähän "henkilökohtainen on poliittista"-kommentti: olen roikkunut netissä 1990-luvulta lähtien eikä tämä ole missään tapauksessa oma kokemukseni - olen saanut pari puhtaan sovinistista kommenttia ja yhden uhkauksen, koska en goottifoorumilla uskonut erään nuoren miehen olevan oikea vampyyri), milloin naiset eivät kehtaa harrastaa kuntoilua, koska muskelimiehet muka katsovat halveksuvasti aloittelevaa naiskuntoilijaa etc. Boo hoo.

En tiedä uskovatko nuo naiskolumnistit oikeasti kirjoittamaansa, voi olla että he ovat vain huomanneet, että tuollainen ikuinen uhriutuminen myy hyvin. Naisena koen sen kuitenkin alentuvaksi. Minä en ole niin herkkä kukkanen, että hajoaisin naispuoliseen pahikseen kirjassa tai miesten läsnäoloon kuntosalilla. Lisäksi  mielestäni minua ympäröivä kulttuuri ei ole minun sukupuoltani vastaan, pikemminkin päin vastoin. Lehdissä on puhetta "raiskauskulttuurista" kun samaan aikaan raiskaus on koko valtavirtakulttuurin halveksima ja tuomitsema rikos, jota ei anneta anteeksi edes tuomion istumisen jälkeen. Ainoa raiskauskulttuuri länsimaista löytyy yhdysvaltojen vankiloista. Minun pitäisi elää miehisen väkivallan kulttuurissa, kun samaan aikaan länsimaissa ei ole varmaan milloinkaan aikaisemmin ollut näin turvallista eikä naisiin kohdistuvalla väkivallalla saa todellakaan osakseen muiden kunnioitusta ja arvostusta.

Feminismin ongelmat ovat siis tällä hetkellä samat kuin alunperinkin: fiksut aiheet hukkuvat lillukanvarsiosaston hosumiseen, eksentriset erikoistapaukset (jos he olisivat riikinkanoja he varmasti ihmettelisivät miksi riikinkukot esittelevät sitä näyttävää pyrstöään) luulevat edustavansa koko sukupuoltaan, totalitaristiset piirteet ja lapsellinen uhrimentaliteetti. Tai no, en tiedä uhrimentaliteetista 1700-luvulla, porukka oli silloin usein stoalaisen sisukasta giljotiiniin saakka. Julkinen itkeminen ja navankatselu on enemmän oman aikamme zeitgeistia. Niin tai näin, en ymmärrä miksi meidän kaikkien pitäisi identifioitua noin ongelmallisen ismin kanssa.