Valancourt sucks! Eli miten goottilaisen romaanin sankarit ovat epäonnistuneita

Minä en osaa kirjoittaa sankareita. Epäilen sen johtuvan siitä, että olen, silloinkin kun kirjoitan scifiä tai fantasiaa, kauhukirjoittaja ja lähestyn henkilöhahmoja kauhukirjoittajan näkökulmasta. Henkilöhahmot ovat pahiksia tai uhreja. Sankarillinen hahmo muuttaa tarinan kauhusta yliluonnolliseksi seikkailuksi. Tämän takia Dennis Wheatleyn musta magia-romaanit eivät oikein pelota (Poikkeuksena loistava "The haunting of Toby Young") eikä Supernatural tai Grimm säikäytä samalla tavalla kuin kauhuelokuva. Jos tarinan henkilöt taistelevat aggressiivisesti ja aktiivisesti, ja voittavat, pahan voimat, ei tarina oikein pelota.

Tämä sankaruuden sopimattomuus kauhuun on vaivannut genreä jo 1700-luvulta saakka. Ensimmäisissä romaaneissa - Horace Walpolen "Castle of Otrantossa" ja Clara Reeven romaanissa "The Old English Baron" tämä ei vielä ollut niin näkyvissä. Kummassakin esiintyy uljas nuorukainen, jolta on juoniteltu hänen perintöoikeutensa. Mutta 1790-luvun lähestyessä goottilaisen romaanin pahis kasvoi tarinan tärkeimmäksi mieheksi. Kaikki huomio kiinnittyi tuohon romanttisen rikollisen hahmoon, joka aina kuvattiin komeaksi ja miehekkääksi. Kunnolliset miehet jäivät sivurooleihin, mutta sentään pääsivät aina lopulta onnellisesti avioliiton satamaan. Tämä kuvio löytyy niin "Munkista" kuin Radcliffen romaaneistakin.

Radcliffe tarinoissa tietysti päähenkilö-Suen, herkän, romanttisen ja täydellisesti hyveellisen neidon kärsimykset olivat pääroolissa ja tätä neitoa vastassa oli lähes demoninen, mutta jollakin tavalla lukijoita kiehtova pahis. Ensirakastajan epäkiitollisen roolin saivat sirostelevat ja hyvin feminiiniset nuoret miehet, joiden kanssa sankaritar lopulta menee naimisiin pahan saatua palkkansa. Sankaritar on myös vähän kyseenalainen termi, lopultakin Emily esimerkiksi ei ole kovinkaan aktiivinen, kunhan vaeltelee vanhassa linnassa, kirjoittaa keskenkertaista runoutta ja ihailee maisemia. Hänen joutuessaan Udolphon linnan vangiksi hänen sulhasensa Valancourt ei saa aikaan muuta kuin pelivelkoja ja lopussa he kuitenkin jostain syystä saavat toisensa.

Udolpho oli tuskallista luettavaa monestakin eri syystä ja tarinan ärsyttävin hahmo oli ehdottomasti tämä Valancourt. Muka sotilaskoulutuksen saanut vätys, joka keskustelee henkeviä maisemista, kirjoittelee runoja ja jonka kestää useita sivuja saada kosittua kierrellen ja kaarrellen rakastettuaan. Emilyn ollessa vankina Udolphon linnassa Valancourt häslää Pariisin peliluolissa, joutuu vankilaan tms, mutta lopussa käy jotenkin ilmi (alkoi jo mielenkiinto hiukan lopahtaa), että osittain kyse oli vihollisten juonittelusta.

Udolpho on aivan käsittämättömän ontto ja pinnallinen teos ja Radcliffen henkilöhahmojen luominen todella heikkoa verrattuna vaikka Lewisiin, Maturinista puhumattakaan. Mutta yksi kohtaus kirjasta löytyy, jossa Valancourt yhtäkkiä tuntui aivan oikealta ihmiseltä. Todennäköisesti aivan vahingossa. Emilyn saatua tietää hänen peliveloistaan ja vankilakeikastaan seuraa tunteellinen kohtaus, jonka aikana Valancourt rypee itsesäälissä vakuuttaen, ettei ansaitse Emilyä, ruinaa tämän myötätuntoa, syyttää tilanteesta vihamiehiään aggresiiviseen sävyyn ja itkeskelee. Olin aivan innoissani, kerrankin realistista luonnekuvausta! Juuri noin kuka tahansa kunnoton lurjus toimii jäätyään kiinni! On oikeastaan aika erikoista, että Radcliffe kirjoitti tuollaisen kohtauksen, kun ottaa huomioon aikakauden konventioiden vaatimukset onnellisesta lopusta.

Antaisitko sinä toisen mahdollisuuden peliaddiktille joka joutuu velkojen takia vankilaan? Tai luottaisitko että hänestä tulee vielä hyvä taloudenpitäjä avioliitossa? Njaa...

Radcliffen kirjojen jälkeen edes tuollainen "sankarin" irvikuva katoaa goottilaisesta kauhusta, Maturinin "Melmoth the Wanderer"-klassikossa ei ole enää kuin pahiksia ja uhreja ja sama koskee montaa muuta aikakauden teosta. Tuollainen henkilökaarti ei ole omiaan innostamaan suurta yleisöä, joten ehkä tuosta löytyy syy Draculan useaan filmatisointiin - se oli tietämäni ensimmäinen kauhutarina, joka nosti sankaruuden taas keskiöön ja tarjosi näin suurelle yleisölle vähän enemmän samaistumisenkohteita.