Kaksi kuvaa - mikä kulttuurissamme on muuttunut museosuunnittelun puolella

Nykyään tuntuu olevan muodikasta kommentoida milloin mitäkin ilmiötä "kaikuna 30-luvulta" tarkoittaen, että nykyisessä mentaliteetissa ja aatteissa olisi suuria yhteneväisyyksiä 1930-luvun aatemaailman kanssa. Tosiasiassa omalla ajallamme ja 1930-luvulla ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Nykyään viiksekkäät Maan Isät eivät enää ole kansansuosiossa entiseen malliin Euroopassa  ja aika huteralla pohjalla jopa kehitysmaissa. Venäjän kehitys on kieltämättä huolestuttava, mutta nälänhätään ja Suuriin Puhdistuksiin lienee vielä matkaa. Mentaliteettihistoriallisesti olemme varsinkin kuin toiselta planeetalta. Tämä tuli mieleeni kun matkustin Pariisiin ja näin kaksi hyvin erilaista museota ulkoapäin.

Tässä ensimmäiseksi Ihmiskunnan luonnonhistoriallisen museon pääty Trocadero-aukiolla. Arkkitehtuuri edustaa tyypillistä 1930-luvun uusklassista tyyliä: mittasuhteet ovat massiivisia, rakennus näkyy kauas ja sitä ympäröi kivetetty aukio, patsas kuvaa tietenkin Herkuleen urotöitä ja muutenkin kokonaisuus julistaa  fyysisiä kykyjä, tahdonvoimaa, maskuliinisuutta sekä erinomaisuutta taiteissa ja tieteissä. Vaikuttaako tämä jotenkin fasistiselta? Turha luulo, tämä on tyypillistä uusklassismia ennen toista maailmansotaa ja valtavirtaestetiikkaa poliittisen lankavyyhdin joka suunnasta. Moni museon vaikuttaja toimi Ranskan vastarintaliikkeessä saksalaismiehityksen aikana. Tämä ei ole siis natsismia tai fasismia, vaan 1930-luvun valtavirran mentaliteettia ja estetiikkaa. Ja nuo mittasuhteet ovat todella valtavat.

No, se 30-luvun kaiuista, tervetuloa 2000-luvulle! Musée du quai Branly, edelleen keskellä Pariisia,  on "alkuperäiskansojen" museo, jossa on siis esineistöä kaikkialta muualta paitsi Euroopasta. Jo tässä huomaa 2000-luvun länsimaisen kulttuurin kummallisuuden - museossa on niin Australian aborginaalien esineistöä kuin Kiinan hovin silkkejäkin. Kaikki ei-eurooppalainen, vaikka miten kaukana toisistaan maantieteellisesti, kulttuurillisesti tai kehityksen tasolta on jotenkin yhtä samaa "alkuperäistä" ja eurooppalaiset eivät sitten liene alkuperäiskansaa missään? Olisiko tässä taas esimerkki teoriastani siitä miten meistä kaikista tuli amerikkalaisia historiantulkinnan suhteen? Olen huomannut, että moni tuntuu sekoittavan jotenkin mielessään ainakin saamelaiset ja intiaanit ja kuvittelee suomalaisten olevan ilkeitä siirtomaaherroja jotka yhtäkkiä vain tupsahtivat paikalle. Mutta asiaan...

Mielenkiintoisinta tässä museossa on kuitenkin sen arkkitehtuuri ja varsinkin sitä ympäröivä puutarha. Jos Ihmiskunnan luonnontieteellinen museo oli oikein paraatipaikalla osana Eiffel-tornin, suihkulähteiden ja formaalin puutarhan muodostamaan suuriin mittasuhteisiin, näyttävään arkkitehtuuriin ja kauaksi jatkuvaan maisemaan perustuvaa kokonaisuutta, piileskelee tämä museo varsinaisen viidakon sisällä. Rakennus itsessään on tyypillistä nykyajan ei mitenkään erityisen näyttävää tai kaunista tyyliä, eikä siitä ole paljoakaan näkyvissä, koska sen seiniä peittää toiselta puolelta seinäpuutarha ja toisella puolella viidakkomainen näennäisen villi puutarha, jossa risteilee suuri määrä kuvassa näkyviä kiemuraisia polkuja. Aluksi en edes nähnyt koko rakennusta, vain tämän puutarhan. Puutarha edustaa nykyään suosittua tyyliä, jossa tavallaan pala luontoa on siirretty keskelle kaupunkia, mutta siinä liikkuminen rajattu tarkasti poluilla ja aidoilla, jotta vierailijat eivät talloisi istutuksia. Siellä täällä puutarhassa oli piilossa erilaisia pieniä puutarharakennuksia, joista yksi oli tehty oksista, yksi kaivautui esiin pienen nurmikkoisen kumpareen alta etc.

Mitä tämä kokonaisuus omalta ajaltamme sitten kertoo 2000-luvun alkuvuosikymmenen mentaliteetista? Kuuluuko kaikuja 30-luvulta? Mitä vielä, tämä kokonaisuus edustaa mentaliteettia, jonka mukaan luonto on tärkeämpi kuin ihminen ja varsinkin länsimainen ihminen vielä erikseen. Rakennukset piiloutuvat häpeillen puiden taakse eikä kukaan juhlista ihmisen tahdonvoimaa tai fyysisiä kykyjä (maskuliinisista hyveistä nyt puhumattakaan). Tuohon kokonaisuuteen ei voi kuvitella Herkuleen urotekoihin liittyviä patsaita, korkeintaan muutaman eksoottisen teoksen jonkun tarpeeksi kaukaisen ja näinollen suuresti ihannoidun kulttuurin luonnonhengistä.

Henkilökohtaisesti koen nykyisen populaarin ja hyvin valtavirtaan ujuttautuneen ihmisvihan ja länsimaisen itseruoskinnan ongelmalliseksi ja potentiaalisesti vaaralliseksi. Ehkä ne lopulta aiheuttavat jotain vielä kammottavampaa kuin 1900-luvun alkupuolen yli-ihmishaaveet ja autoritääristen aatteiden nousu. Mutta tämä ei silti estä minua pitämästä taiteesta, vaikka siihen liittyvät aatteet vähän hankalia olisivatkin. Minusta tuo 1930-luvun uusklassismi on vaikuttavaa ja arkkitehtorisesti sopii hyvin suurkaupunkiin. 2000-luvun arkkitehtuuria en haluaisi edes ajatella, mutta 2000-luvun puutarhasuunnittelu jota tuo esimerkkini edustaa on minusta todella kaunista. Mikäs sen mukavampaa kuin seikkailla pienessä leikkimetsässä keskellä suurkaupunkia ja ilmanlaatukin paranee huomattavasti. Puutarhasuunnittelu on itse asiassa nykyään niin paljon parempaa kuin oman aikamme muut taiteet, että meidät saatetaan jälkeenpäin muistaa yhdenä puutarhasuunnittelun kulta-ajoista! En siis pidä Musée du quai Branlysta noin aatteen tasolla, mutta pidän tuollaisesta yllätyksiä tarjoavasta puutarhasta ja jopa kokonaisia rakennuksia peittävistä seinäpuutarhoista. Jokaisella aikakaudella on esteettisen heikkoutensa ja vahvuutensa.