tiistai 29. marraskuuta 2016

Suurmiehiä vastaan

Reaktiot Fidel Castron kuolemaan saivat minut taas kerran pohtimaan sitä, miten kategorisesti olen kaikenlaisia vahvoja johtajia ja suurmiehiä vastaan. Yleensä kun oikeistolaiset syyttävät vasemmistolaisia diktaattorien romantisoimisesta vastaukseksi esitetään oikeistolaisten tukemia ja kannattamia diktaattoreita, mutta minulla ei ole tuota piirrettä - en löydä koko historiasta suurmiestä, vahvaa johtajaa tai diktaattoria, jota ihailisin. Tarpeeksi sekopäisiltä vaikuttavat persoonat (Ruotsin Kaarle XII:stä Ranskan vallankumousjohtajiin ja nykydiktaattoreihin) aiheuttavat eräänlaista huvittunutta innostusta mikä lienee historianopiskelijan versio kiinnostuksesta junaonnettomuuksiin. Ihailemani historialliset henkilöt ovat joko olleet enimmäkseen politiikan ulkopuolella tai Edmund Burken tavoin haastaneet liiallista poliittista valtaa - oli kyse sitten vallankumouksellisesta diktatuurista tai suuryhtiöistä (hän taisteli vuosia East India Companya vastaan). Mieleeni ei tule presidenttiä tai pääministeriä, jota ihailisin.

Olen aika autoritäärinen persoona, mutta auktoriteetin on ansaittava kunnioitukseni kunnolla, osoittaen, että on asemansa arvoinen. Ammattipoliitikolta tuo ei onnistu ollenkaan. Poliitikon ammattiin kuuluu kaksi asiaa, joita en voi sietää sen enempää vasemmalta kuin oikealtakaan: "jack of all trades" henkistä päätöksentekoa, jossa ihmisen ammatti on tehdä päätöksiä asioiden suhteen, joista ei tiedä mitään ja joista hänellä ei ole edes aikaa ottaa selvää (aseet, internet, jopa japanilaiset sarjakuvat 2000-luvun alussa) sekä esiintyminen moraalisena auktoriteettina, joka tietää mikä meille muille on parasta. Vuosituhansia vanha traditio ja vuosituhansien varrella kertynyt kirjallinen materiaali ihmiskunnan tärkeimmiltä ajattelijoilta kertoo mikä meille on parasta ja toimii moraalisen auktoriteettina, eivät miehet tai naiset, jotka ovat päättäneet, että he ovat niin paljon tavallista rahvasta parempia, että heidän tehtävänsä on päättää asioista heidän puolestaan ja kyynärpäätaktikoida itsensä huipulle saakka sabotoiden samalla ideologisia vihollisiaan. Vihaan jokaisia vaaleja, koska niissä minun pitää valita joku vastenmielinen pyrkyri jota äänestää pitkin hampain. Aika usein en äänestä ollenkaan.

Paljon melua aiheuttaneet USA:n presidentinvaalit järkyttävine ehdokkaineen olivat hyvä esimerkki siitä, millaiset ihmiset haluavat huipulle ja ovat valmiita taistelemaan sen puolesta. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin halu tulla presidentiksi tai pääministeriksi. Hajautetun ja paikallisen vallan ystävänä - ja tämän takia vastusta EU:ta ja toivon sen pikaista hajoamista - suhtaudun kunnioittavammin vaikka Lontoon pormestariin tai pienen kaupunkivaltion johtajaan. Ainakin pormestarin aiheuttamat vahingot koskevat vain yhtä kaupunkia, eivät kokonaista valtakuntaa.

Lisäksi suurmieskultit ja vahvat johtajat ovat rehellisesti sanottuna nolostuttavia. En ymmärrä mitä kukaan näki Napoleonissa, Mussolinissa tai Castrossa. Tai siis tavallaan ymmärrän ne syyt mitkä saavat ihmiset innostumaan suurista johtajista, mutta se ei tee ilmiöstä yhtään vähemmän noloa. Johtajan naamalla koristellut julisteet, tunteja kestävät puheet ja innokkaat alamaiset aiheuttavat puhdasta myötähäpeää. Pidän esimerkiksi muuten Singaporesta, mutta paikallinen, vaikkakin mieto Lee Kuan Yewin henkilökultti oli museoissa ja muissa kulttuurikohteissa vaivaannuttava. Kaikista pahimpia ovat johtajat, jotka kieltävät itseensä kohdistuvan kritiikin ja jopa huumorin, kuten Turkin Erdogan.

Koska kaikista pahimmat  ihmiset katsovat kuuluvansa vallan huipulle, kannatan kaikista mahdollisista poliittista järjestelmistä eniten monarkiaa ja vieläpä sellaista, jossa hallitsijalla on poliittista valtaa (ei kuitenkaan missään tapauksessa absoluuttista). Perinnöllinen monarkia on paras tapa hallita, koska se on ainoa, joka takaa sen, että hallitsija ei ole pyrkinyt asemaansa vaan kasvaa velvollisuuteensa, halusi tai ei.

2 kommenttia:

  1. Nolo episcopari?

    Tuli tätä lukiessa mieleen, etteikö vain blogiemäntä olisi tutustunut Tolkienin kirjoituksiin myös kaunokirjallisen alueen* ulkopuolella?

    Ei siinä mitään, havaintosi tuntuvat mielekkäiltä. Suurmiesihannoinnissa on todella jotain noloa ja vaivaannuttavaa. Omissa piireissäni olen oppinut luottamaan johtajiin, jotka nimenomaan EIVÄT ole halunneet asemaansa.

    Myös oma kallistumiseni monarkian suuntaan noudattelee tässä lausumiasi perusteita. Monarkki hallitsee koska hänen pitää ja häntä seurataan koska pitää.

    * Oletan fantasiakirjailijan toki tuntevan Keski-Maansa.

    VastaaPoista
  2. Kyllä, Tolkien kirjoitti kirjeissään jotain samanlaista - en muista sanasta sanaan, mutta että paras hallintatapa olisi heikohko kuningaskunta, jossa eri alueet elävät lähes anarkiassa.

    VastaaPoista