C.S Lewisin viimeinen romaani Kasvoista kasvoihin (vuodelta 1956 mutta suomennettu vain pari vuotta sitten) on paras lukemani fantasiaromaani. Se ei ole osa kymmenosaista tiiliskivisarjaa, jonka loppupäätä kohden kirjailija joko maalaa itsensä nurkkaan tai kuolee vanhuuteen. Se ei ole nykyajan ongelmia siirrettynä jännittäviin kulisseihin. Se on yksittäinen, täydellisyyttä hipova teos, jossa kaunis kieli, kiehtova maailma, antiikin mytologia (mutta ei klassisena, vaan antiikin periferioiden barbaariversiona), mielenkiintoiset teemat ja moniulotteinen päähenkilö yhdistyvät saumattomasti. Se alkaa verisesti tavalla, joka filmattuna saattaisi peitota minkä tahansa HBO-rämistelyn vieden lukijan maailmaan, jossa sekä pohditaan syvällisiä filosofisia kysymyksiä, että kuohitaan kuninkaan tytärtä tirkistellyt nuorukainen. Usein kun luen jotain 1950-luvulla kirjoitettua spefiä alan ihmetellä miksi ihmeessä ihmiset kuvittelevat, että väkivalta ja vai aikuisille sopivat teemat olisivat tulleet spefiin vasta omana aikanamme. Ehkä koska suuri osa yleisöstä tuntee 50-luvulta vain Tolkienin?
Aikuisuudesta puheenollen, Kasvoista kasvoihin on kypsin ja aikuisin lukemani fantasiatarina sanan varsinaisessa merkityksessä (ei siis aikuisviihdemielessä!). Se käsittelee kysymyksiä, jotka liittyvät kypsymiseen ja kehittymiseen. Sen tärkein teema on rakkauden eri muodot klassisen filosofian mukaan ja varsinkin omivan ja uhrautuvan rakkauden erot. Fantasiaa siis, joka pistää lukijan pohtimaan asioita ihan arkielämässä.
Tarina sijoittuu Antiikin Kreikan reunamille barbaariseen pikku kuningaskuntaan, jonka kulttuuri ja uskonto ovat karkea ja raaka versio Kreikan kulttuurista. Helleeninen sivistys on heistä vähän kummallista, mutta kreikkalainen orja on kuitenkin hankittu opettamaan kuninkaan tyttäriä. Tarina itsessään on versio Psyyken ja Amorin myytistä, mutta Psyyken vanhemman sisaren ja rakastavan sijaisäidin, Orualin näkökulmasta.
Orual on hyvin mielenkiintoinen päähenkilö ja huomauttaisin, että tässä olisi nyt naispäähenkilö fantasiatarinassa, suoraa 50-luvulta! Sitäkään ei siis keksitty omana aikanamme! Orual on ruma ja jollakin tavalla epämuodostunut, mutta perheensä älykkäin, isänsä kuoleman jälkeen hänestä tulee maansa hallitsija. Hän hunnuttaa aina kasvonsa ja näin hänen ulkonäöstään liikkuu mitä merkillisempiä huhuja. Hän on soturikuningatar, joka kouluttautuu miekkailutaidoissa miesten lailla. Ja mikä tärkeintä, hän muuttuu ja kehittyy tarinan edetessä lopulta ymmärtäen omat virheensä ja heikkoutensa. Muutkin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, niin rahvaan palvoma Psyyke kuin isähahmona toimiva kreikkalainen orjakin, jota prinsessat kutsuvat Ketuksi. Yksi prinsessoista muuten välittää vain ulkonäöstään ja miehistä, mutta lopulta Orual ja lukija ymmärtävät häntäkin uudella tavalla. Tuo pisti silmään sen takia, koska Lewisiä moititaan usein siitä, miten hän käsitteli Narnian Susanin henkilöhahmoa. Aika harvinaista millekkään kirjallisuudenlajille, että lukijan annetaan ymmärtää, että jotkut tytöt välittävät vain pojista ja heistä kasvaa usein naisia, jotka välittävät vain miehestään ja lapsistaan, mutta sekin on ihan okei, kaikkien ei tarvitse olla viisaita, hyviä taistelijoita tai mitenkään ihmeellisiä.
Kauhukirjailijana pidin myös siitä, että tarinassa käsiteltiin minulle tärkeää ihmisuhrin teemaa (tämä kuulostaa aina yhtä epäilyttävältä). Koko tuo primitiiviversio Antiikin mytologiasta veriuhreineen ja Psyyken "avioliittoseremonia" oli äärimmäisen kiehtovaa.
"Holy places are dark places. It is life and strength, not knowledge and words, that we get in them. Holy wisdom is not clear and thin like water, but thick and dark like blood.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti