Ensinnäkin, vuodessa 2016 ei itsessään ollut mitään erityisen hirvittävää, paitsi sota-alueilla, joita on aina jossain päin maailmaa. 1914 oli huono vuosi, näin vertailun vuoksi. Myös 1940-luvun alkupuoli oli aika scheissea ja 1790-luku jos olit ranskalainen. Tai se vuosi kun rutto levisi Eurooppaan. Vai ahdistaako väärät vaalitulokset? Laukkaavatko maailmanlopun hepat kun väärät puolueet ja ehdokkaat voittivat vaalit? No hyvänen aika, tervetuloa kerhoon! Yhdysvaltojen presidentteihin kohdistuvat antipatiani alkoivat jo Clintonin aikana, jota hänen puoluetoverinsakin kuvailivat 90-luvulla "pelkkänä hurmaavana pintana, jonka alla on pelkkää tyhjyyttä ja suunnaton kunnianhimo" tjsp. Bush Jr ja Obama vaikuttivat jatkuvasti olevan kaukana oman osaamisalueen ulkopuolella ja aiheuttivat sekasortoa ulkomailla, eikä tähän todennäköisesti tule muutosta. Koska en kannata yhtäkään tällä hetkellä olemassa olevaa puoluetta en oikein muista vuotta, jolloin vaalit olisivat menneet juuri oman makuni mukaan. Epätoivotut vaalitulokset eivät aiheuta "pahinta vuotta ikinä". 2016 oli myös kova terrorismivuosi, mutta hyökkäykset siviilejä vastaan ympäri Eurooppaa ja viranomaisten ja poliitikkojen avuttomuus asian suhteen ei nyt ole mikään tämän vuoden ilmiö. Pikemminkin 2010-luvun yleinen ajanhenki.
Vai surettaako kun suosikkinäyttelijät ja muusikot kuolevat? Tämä on ehkä se 2016-meemien ärsyttävin idea, se, että 2016 olisi jotenkin erityisen "murhanhimoinen". Sinänsä tämä ilmiö on paljastanut mielenkiintoisen piirteen lähinnä nuoremmista sukupolvista - Suuret ikäluokat dominoivat populaarikulttuuria ja ovat myös nuorempien suosikkeja. Suurista ikäluokista tulevat legendat, ikonit, kulttisankarit ja "kansallisaarteet". Joku nuorempi stara voi olla seksikäs, lahjakas ja omata teinifaneja, mutta ei minun feedini Facebookissa ainakaan täyttyisi Megan Foxin tai Justin Bieberin kuvista jos heistä aika jättäisi. Nuorempia julkkiksia pidetään usein feikkeinä ja myönnän tämän piirteen itsessänikin. Minulle esimerkiksi Miley Cyrus ei ole mitenkään aito henkilö, aina jos näen hänen kuvansa, pohdin millainen hän on oikeasti. Suurten ikäluokkien kohdalla ei ole vastaavaa ilmiötä. Nuorempia julkkiksia pidetään vastemielisinä tyrkkyinä.
Lisäksi nuorempien sukupolvien populaarikulttuuri on hyvin pirstaloinut ja täynnä eläviä, pieniä ja valtavirran näkymättömissä olevia alakulttuureita. Jos joku minun suosikkimuusikoistani kuolisi ei sitä edes uutisoitaisi. He ovat ihmisiä joilla on päivätyö, vaikka heillä on myös innokas fanikunta ympäri maailmaa. Eivät he ole mitään julkkiksia.
Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, sairastuvat ja kuolevat tavanomaisimpiin tauteihin. Lisäksi ns taiteilijanelämä, vaikkakin usein taakse jäänyt, vie veronsa terveyden suhteen, usein nuorempana kuin tavallisen suht terveellisesti eläneen tallaajan. Suuret ikäluokat loivat nykyisen pop-kulttuurin (heitä ennen oli vain kourallinen artisteja ja Hollywood-tähtiä ja moni staroistakin kävi tapattamassa itsensä maailmansodissa) ja televisio, kaupallisen nörttikulttuurin syntyminen ja pop-musiikki bisneksenä loivat suuren määrän julkkiksia, joilla on faneja kaikissa sukupolvissa. Heitä tulee kuolemaan tulevaisuudessa enemmän ja enemmän enkä usko, että tilalle syntyy uusia legendoja. Olisi tietenkin hyvä jos olisin väärässä, minusta on aika kiusallista elää keskellä tällaista retromania-kulttuuria, vaikka osallistunkin siihen itse innokkaasti. Olisi hienoa, jos elävät legendat olisivat itseni ikäisiä ja loisivat jotakin suunnattoman hienoa, uutta ja ihmeellistä. Ehkä 2017 voisi tuoda jotain uutta tullessaan ja jättää prequelit, sequelit, franchise-teokset ja muun retroilun vähemmälle?
Viimeiseksi, "2016 on pahinta ikinä" ei ole näkynyt henkilökohtaisessa elämässäni. Mieheni sai työpaikan ja sitten työsuhde loppui. Ei mitään uutta auringon alla. Aloitin itse viikonlopputyöt ja se on ihan jees. Olen edelleen kiitollinen ja iloinen jokaisesta päivästä lapseni kanssa, jopa vaikeina päivinä. Yleensä vuodet tuovat mukanaan sekoituksen hyvää ja pahaa, pari vuotta sittenkin meidän perheeseen mahtui vakava sairaus ja ensimmäisen lapsen odotus. Tämänkin takia herää kapinamieli pessimistejä kohtaan: miten niin pahin vuosi ikinä, lapseni oppii juuri puhumaan!
Ps. Kukaan ei muuten sanonut "2008 on pahinta ikinä" globaalin taloudellisen romahduksen keskellä, kun nuorisotyöttömyys monessa maassa hyppäsin useaan kymmeneen prosenttiin, tuhannet menettivät työpaikkansa etc. Tai "2014 on pahinta ikinä" kun Venäjä aloitti sotatoimet Euroopassa. Kuten sanottu, 2016 oli se vuosi kun aikuiset ihmiset muuttuivat lampaiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti