Miten pilata fandom - Disney Star Wars

 Oletteko huomanneet, että nykyään mitään nörttipuolen viihdetuotetta ei voida julkaista ilman ideologista vouhotusta, ylikuumenevaa riitelyä ja turhanpäiväistä fanidraamaa? Keskinkertainen ja puisevasti näytelty Star Wars Acolyte-sarja on tästä niin hyvä esimerkki, että päätin avautua aiheesta kunnollisesti. Disneyn Star Warsilla on nimittäin nykyään tietynlainen kaava, mikä vakiintui jo siinä vaiheessa kun kaikki tajusivat, että Sequel-trilogia tulisi olemaan aika sekavaa settiä keskenään eri mieltä olevien ohjaajien takia. Mutta Disney keksikin ikiliikkujan, ehkä ainoan koko maailmassa. 

Toksiset fanit ja niistä järkyttymisen.

En itse ole media-alalla, mutta olen hyvä havainnoimaan näennäisesti sekavissa kuvioissa kaavamaisuuksia ja huomasin näissä Disneyn Star Wars fanidraamoissa selkeän kaavamaisuuden, jota en kuitenkaan osannut pukea sanoiksi. Olen löytänyt aiheesta yhden hyvän analyysin, joka taustoittaa sitä -mistä - kyseinen tyyli on syntynyt. https://unherd.com/2022/06/the-media-is-run-by-trolls/ 

Who benefits from this? The trolls do, of course. They’re getting exactly what they want, their status and influence growing with every indignant squawk, every angry celebrity video response. But they’re not the only ones. A media class that makes its living on outrage gets a story that does numbers. Moses Ingram gets an outpouring of support and waves of positive press coverage. The studio execs behind Obi Wan Kenobi get the warm, fuzzy feeling that comes from persuading a bunch of impressionable people that the best way to signal their moral correctness is by putting more money in Disney’s pocket. Everybody wins.

Except the art, of course. In a culture that cannot conceive of appreciating something you love unless it’s part of a righteous backlash against the angry baby-men you hate, art loses every time.

Tällä hetkellä Star Warsista -ja oikeastaan mihinkä tahansa nörttikulttuuriin liittyvästä- on kaksi keskenään riitelevää versiota: Ensimmäinen on se, että Star Wars on omiin päiviimme saakka ollut liian homogeenista - ei tarpeeksi naisia, ei tarpeeksi etnisiä vähemmistöjä ja että on "vaikeaa olla nainen Star Warsissa" siis kirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä tai fani. Nyt vihdoinkin Star Wars on kaikille! Paitsi toksisille sovinistifaneille, jotka eivät hyväksy uutta edistyksellistä Star Warsia! Niitä on kaikkialla ja ne pilaavat kaiken!

Toinen versio on se, että Star Wars oli aina miehille, poikien viihdettä, jonka feministit pilasivat. Star Wars on nykymuodossaan kuollut ja kuopattu, kaikki klassikkotrilogian (tai prequel-trilogia, riippuu somettajan iästä) jälkeen on armotonta woke-scheissea eikä minkään arvoista. Tätä ideologiaa promotoivat spammaavat arviointeja, haukkuvat rasistisesti ja seksistisesti porukkaa somessa  - ja saa aikaan tahtomansa reaktion - Disney julkaisee vetoomuksia siitä, miten Star Wars on kaikkia varten, sarjojen näyttelijät avautuvat tuskastaan etc. 

Se, onko Disneyn Star Wars itsessään hyvä vai huono asia verrattuna aikaisempaan katoaa jonnekin ideologiseen kähinään. Kumpikin osapuoli on muuten väärässä, kuten tavallisesti.

Olen itse ollut Star Wars-fani teinistä asti. Aluksi fanitin vain alkuperäistä trilogiaa (ja salaa Hayden Christensenin Anakinia) mutta kaksikymppisenä löysin silloiset EU (Expanded Universe) kirjat ja sarjakuvat. Kokonainen universumi seikkailuja, sankareita ja pahiksia, kohderyhmänä kaltaiseni aikuiset fanit! 

Tässä suosikkini Lumiya

2000-luvun alkupuolen Stars Wars-romaaneissa ja sarjakuvissa oli valtava määrä naishahmoja, pahiksia ja sankareita. Ne sijoittuivat maailmaan, missä naiset kohosivat huipulle asti eikä se ollut mikään juttu. Nykykulttuurissa on ehkä vaikea ymmärtää miten vähän merkitystä sillä oli, oikeasti en uhrannut sekuntiakaan sen pohdinnalle mikä naisen asema oli Star Warsissa. Naisfaneja ei (ihan oikeasti) myöskään kohdeltu huonosti fanifoorumeilla. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Muistakaa, että tämä oli vielä sitä (kaunista) aikaa, kun kaikki olivat anonyymeja avatarilla, jotka saattoivat olla mitä tahansa. Sillä ei ollut mitään merkitystä kuka sinä olit. Ei positiivista tai negatiivista. Ja koska kukaan ei kirjoittanut naishahmoja "kirjoitanpa nyt hemmetin vahvoja naishahmoja, vikiskää mammanpojat"-fiiliksellä olivat naishahmot kiinnostavia ja monitahoisia. Koska kukaan ei ollut girlboss (silloinkaan kun johti kokonaista taistelulaivuetta) olivat henkilöhahmot oikeasti tosi jees. Tarinoissa oli myös romantiikkaa ja eroottista latausta, jopa seksiä (koska EU ei ollut kliininen Disneyn tavoin.) 

Ennen Disneytä Star Wars oli - erilaista 

Ennen Disneytä ketään ei myöskään kiinnostanut se, että osa artisteista oli naisia. Yksi suositun Legacy-sarjakuvan artisteista oli nainen, Jan Duursema. Yksi Legacy of the Force-kirjasarjan kirjoittajista oli Karen Traviss, joka vitsaili haastattelussa olevansa ryhmän "pahis" koska oli britti muiden ollessa amerikkalaisia (Star Warsissahan pahiksilla oli usein brittiaksentti). Hän sai osakseen kovaa kritiikkiä fanifoorumeillä siitä, miten fanitti kirjoissaan liian avoimesti Boba Fettiä ja esitti Jedit negatiivisessa valossa. Jotkut eivät voineet sietää hänen romaanejaan. Mutta kukaan ei -ikinä - ottanut puheeksi hänen sukupuoltaan. Koska sillä ei ollut mitään merkitystä. 

Tämä oli Star Wars-fandomin todellisuus 10 vuotta sitten. 

Mutta mitäs kaikki ne aidosti naisvihamieliset ja rasistiset kommentit somessa? 

Niin. Muistatteko edellisten potkupallokisojen aikaisen skandaalin siitä, miten Englannin pelaajien mokaaminen rankkareissa aiheutti rasististen kommenttien hyökyaallon Twitterissä? Siitä oli uutisia kaikkialla, koko Englanti todettiin rasistien pesäksi ja kaikki olivat kauhuissaan ja pahoillaan. 

Ja sitten kävi ilmi, että rasistisia kommentteja twiitanneita oli alle 10 (siis koko Twitterin käyttäjämäärästä) ja suuri osa kommenteista tuli Intiasta (tälle on ihan looginen selitys - Euroopan ulkopuolella lyödään vetoa Euroopan peleistä ja kielenkäyttö on paljon häijympää kuin länsi-Euroopassa) 

Vähän sama tapahtui uuden Rings of Power-sarjan kanssa. Sama hässäkkä rasismista ja seksismistä, kauhistuneet studiopamput, järkyttyneet näyttelijät, fanit saivat haukut ja some täyttyi aidosti ilkeästä kommentoinnista. Mutta silloin huomasin jo ihan itsekin, että niitä rasistisia kommentoijia oli kourallinen. Samat tyypit kommentoivat kaikkialla, niitä siteerattiin kaikkialla. Yksi niistä oli Varg Vikernes! Ehkä kourallinen netissä asuvia rotusotureita ei kuitenkaan ole totuus koko lyttyyn haukutusta fandomista.

Kuten linkkaamastani artikkelista käy ilmi, kyse on ilmiöstä, missä tubettajat, nettimedia/klikkimedia, pieni trollimäärä ja törkeän rikkaat ja vaikutusvaltaiset mediastudiot ruokkivat toisiaan. Klikkimedia saa uutisia jonkun hörhön somettelusta, näyttelijät, jotka haluavat julkisuutta, mutta vain omilla ehdoillaan, saavat kaikkien sympatiat puolelleen ja Disney nauraa koko matkan pankkiin. Ja ärsyttävintä tuossa on se, että se pilaa varsinaisen viihteen. Mistään ei voi enää nauttia kunnolla, koska on kiusallisen tietoinen siitä taustalla puksuttavasta ikiliikkujasta omine draaman kaarineen. Käsikirjoittajat reagoivat draamailuun kirjoittamalla toiseen galaksiin sijoittuvaan tarinaan nykyhössötystä, joka on sulavaa ja luontevaa kuin Stalin traktorin vieressä Punaisella Torilla Neuvostoleffassa (varastin tämän vertauksen Filmihullusta vuosien takaa). Kaikki ovat tavallaan liian tietoisia ja riippuvaisia toisistaan. 

No, voin onneksi lukea aina uudestaan ne 2000-luvun alkupuolen kirjat ja sarjakuvat. 

I give you the stars - Alfred Besterin Stars My Destination eli kosmista kyberpunkia suoraa 1950-luvulta

 Tiedätte varmaan kaikki ne somekliseet 50-luvusta - ahdistavaa yhtenäiskulttuuria, isoja hameita ja jenkkijuttuja, jotka eivät ole välttämättä ikinä mitenkään liittyneet oman kulttuurimme 50-lukuun. Vaikka itse alan puolesta tiedän ettei somekliseillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa tuli itselleni pienenä yllätyksenä että 1956 julkaistu Stars My Destination (myös nimellä Tiger Tiger) oli kosmiset mittasuhteet saavaa väkivaltaista ja kyynistä kyberpunkia. Oliko 1950-luvulla muuten sisältövaroituksia kirjoja varten? No, nykyään tämä keräisi koko sarjan. 

Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat oppineet teleportaation ja siirtyvät ajatuksen voimalla paikasta toiseen tietyin rajoituksin. Osalla on myös erilaisia telepaattisia kykyjä. Kaikki nuo kyvyt sekoittavat yhteiskunnan eri tavoin ja yhteiskunta on sellainen kyberpunk-todellisuus - suuryhtiöt hallitsevat lähes kaikkea, on erilaisia tekniikoita muuttaa kehoa ja mieltä, outoja kultteja ja rikollisryhmiä, oikeastaan mikä tahansa kyberpunklisee löytyy jo tästä ja osa niistä on hyvin inhottavia (erityisesti en tykännyt huumeesta, minkä avulla porukka toteutti jonkinlaista painajaisversiota furrymeiningistä tai  retriitistä, missä tuhottiin kaikki aistit)

Aloitetaan klassikoista. Kirjan idea on avaruusversio Monte Criston Kreivistä - tavallinen avaruusaluksen työmies Gully Foyle on ainoa eloonjäänyt aluksellaan ja nähdessään saman yhtiön aluksen lentävän ohi reagoimatta hänen hätäsignaaliinsa hän vannoo selviytyvänsä hengissä ja omistautuvansa kostolle. Monte Criston tapaan hän päätyy vankilaan, pakenee sieltä ja esiintyy seurapiirimiehenä päästäkseen vihollistensa lähelle. Kirjan alkuperäinen nimi ja tiikeritematiikka liittyy tietenkin William Blakeen. Kirja on usein valittu parhaaksi scifiromaaniksi ja sen vaikutteet näkyvät niin kyberpunkissa (vaikka Altered Carbonissa ja Akirassa) kuin avaruusoopperassakin (samanlaisia juttuja kuin vaikka Expansessa).

Olen usein selostanut teoriaani siitä, että kyberpunk on romantiikan perillinen omalla aikakaudellamme (esim täällä https://skrolli.fi/?s=kyberpunk ) ja Stars My Destination on siitä todella hyvä esimerkki:

Amoraalinen ja ihmeellisiä kykyjä omaava antisankari  - check

Epätoivoisia romanssikuvioita - check

Rappeutunutta eliittiä ja rikollisliigoja - check

Subliimeja maisemia ja näkyjä - check - lopussa on todella mieleenjäävä kohtaus, jossa antisankarimme rakastettunsa kanssa ihailee Maan ja sen siirtokuntien välisen sodan aiheuttamaa ydintuhoa. 

Scifiä vaivaa usein tunnetusti latteat ja ikävystyttävät henkilöt, mutta Besterillä ei ole ikinä tätä ongelmaa, Gully Foylen raivokas persoona on niin voimakas, että se -sananmukaisesti-loikkaa ulos sivuilta loppua kohden. En maininnutkaan vielä aiemmin kirjan modernistisia typografisia kokeiluja! Myös muut henkilöt ovat mieleenpainuvia mutta yksikään ei oikeastaan mukava - tosin ammattirikollisen Jisbellan ja tiedemies Dagenhamin suhde, jota haittasi jälkimmäisen radioaktiivisuus oli minusta sympaattinen. (Ehkä tuo ydintuhoteema ja radioaktiivisuus ovat tässä sitä eniten fiftaria vaikka kumpikin ovat toki myös ajattomia kuten oman naapurimaamme aiheuttama uhka osoittaa) kaikki sivuhenkilötkin olivat kiinnostavia. Piirrustin Foylesta ja hänen ihastuksensa kohteesta, vain energia-aallot näkevästä albiinosta Oliviasta pienen fanitaidekuvankin. 

Tämä on juuri sellaista scifiä mistä tykkään - tuttu tarina (klassinen kostokuvio) yhdistyy eksentriseen henkilökaartiin ja mielikuvitukselliseen universumiin. Kirjasta olisi mahtavaa saada suuren budjetin TV-sarja jossa sen universumia ja kulttuuria avattaisiin huolellisesti -tosin sen olisi pakko olla k18. Lupa edgyillä ja rankistella! 

Itselleni ainoa miinus tuli pienestä koosta. Yleensä pidän lyhyistä kirjoista eikä minulla ole aikaa lukea niin tiiliskiviä ja siihenhän klassikkokausi sopii koska tämäkin kirja oli aluksi jatkotarina lehdessä ja tuohon tyyliin liittyy kompaktius. Mutta tässä oli nyt vain niin paljon hienoja teemoja ja henkilöitä, mistä olisin halunnut tietää enemmän. Olisin halunnut tietää enemmän siitä vihollismaailman agentista, joka esiintyi lakimiehenä ja jolle Foyle yritti antautua omantunnontuskissaan. Olisin halunnut tietää enemmän siitä miksi uskonnot oli kielletty. Enemmän Jisbellan taustoista. Enemmän kiinalaisesta agentti Yeosta etc. 

Arvostelujen perusteella joillekin lukijoissa on tökkinyt kirjan kuvaus naisten asemasta - teleportaatio on aiheuttanut niin paljon rikollisuutta ja väkivaltaa, että eliitti sulkee tyttärensä kokonaan maailmalta. Arvosteluja "naiskuvasta" en ymmärtänyt yhtään, siis siitä että yksikään nainen ei ollut sympaattinen - koska ei ollut kukaan mieskään! Kirjoittiko Bester edes ikinä kivoja tyyppejä? Olen lukenut häneltä vain kaksi kirjaa ja kummassakin on aika ikävä henkilökaarti. 

Luin tämän tarinan ensimmäistä kertaa paljon nuorempana enkä muistanut siitä niin paljon (vain typografiallinen sekoilu lopussa ja se kauhea aistiton retriitti olivat jääneet mieleen) mutta bongasin tarinasta aina välillä juttuja, joita olen käyttänyt omassa kirjassani Pyhän maailman lapset. No, en ole todellakaan ainoa. 

Suosittelen kirjaa kaikille oudon spefin ystäville! 

Dyyni on huono kirja, mutta palkittu kulttikirja tästä syystä!

 Elämäni ensimmäinen klikkiotsikko! Mutta asiaan. Olen alkanut lukea Dyyniä alkuperäiskielellä ja se on melkoista tervanjuontia. Luin kirjan viimeksi teininä suomeksi enkä tykännyt siitä erityisemmin, mutta päätin nyt kokeilla uudestaan. Jotkut kirjathan toimivat paremmin teininä ja jotkut aikuisena. Teininä olin hyvin naiivi ja idealistinen, joten Dyynin tapainen kyyninen juonittelu tuntui vain ahdistavalta. En oikein pidä siitä nytkään, mutta se on hyvä esimerkki 60-luvun mentaliteettihistoriasta. Eikä ollenkaan sillä tavalla mitä kuvittelisitte! 

Dyynin suomennos oli itse asiassa loistavasti tehty, koska alkuperäisteos on äärimmäisen kuivaa luettavaa eikä millään tavalla hyvin kirjoitettu. Sanotaan se nyt suoraa - Dyyni ei ole hyvä kirja. Sen kieli on spefiä usein riivaavaa muka-arkaaista tyyliä, kaikki selitetään kolmeen kertaan (mitä tapahtuu, dialogi, missä usein selostetaan mitä tapahtuu ja mitä henkilöt vielä ajattelevat siitä mitä tapahtuu) ja koskettavat ja hienot kohdat ovat aika harvassa. Moni tunnelmallinen tai dramaattinen kohtaus latistuu tuolla yliselittämisellä. Henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ylisuorittavia. Kukaan ei ole oikein sympaattinen ja pahikset överipahiksia. Jos kokee kaikenlaisen psykedelian vastemielisenä (kuten minä) väsähtää aika nopeasti kirjan melange-näkyihin. 

Dyyni on harvinainen esimerkki tyypillisen 60-lukulaisesta visiosta, joka on mennyt täysin pois muodista toisin kuin psykedelia ja solmuväripaidat. Tarkoitan tietyst yli-ihmisiä! 1960-luku nimittäin, vaikka valtavirrassa tasa-arvo ja ihmisoikeuden olivat pinnalla, oli äärimmäisen kiinnostunut puhtaan elitistisistä yli-ihmisajatuksista varsinkin huuhaa-hilipatihippan-puolella kulttuuria, mikä selittää aikakauden ylitarjonnan kulttijohtajissa ja muussa sekoilussa. Paul tulkitaan helposti -nykykulttuurin mukaan - teinisankariksi, joka tuhoaa vihollisensa, saa jalot alkuperäisasukkaat avukseen etc - tiedättehän, tavallinen poika saa kuulla olevansa "valittu" ja seikkailu alkaa. Mutta Paul on geneettisen, poliittisen ja hengellisen manipulaation avulla synnytetty ja kasvatettu yli-ihminen, joka tietää olevansa yli-ihminen ja odottaa muiden kohtelevan itseään sellaisena. 60-luvulla tällaiset jutut olivat hirveän suosittuja - oikeiden oppien ja douppien avulla osa porukasta valikoituisi eliitiksi -se, mitä tavallisille tallaajille tapahtuisi noissa karkeloissa tietysti vaihteli. Suurin osa tuollaisia hehkuttavista romaaneista ei ole enää painossa, mutta Dyyni on jäänyt kulttiteokseksi Nietzscheläisistä kuvioistaan, rotuopeistaan ja yli-ihmisistään huolimatta. Miksi? Ja miksi se keräsi aikoinaan joukon kirjallisuuspalkintoja vaikka se on huono kirja?

Vastaus piilee sen omituisessa immersiossa maailmaansa. Kirjan mukana tulee sanakirja, kirja esittelee oman mytologiansa ja arvo-ja ajatusmaailmansa - ja koko tarina ja sen kaikki henkilöt toimivat mytologian ja maailman logiikan mukaan. Tässä tarinassa ei ole moderneja ihmisiä ihmettelemässä värikkäitä kulisseja, kuten spefissä usein käy, vaan kaikki toimivat maailman sisällä. Tämä on oikeasti aika harvinaista ja joka kerta kuin se tapahtuu spefiteoksessa se tempaisee mukaansa (hyvä esimerkki tästä on vaikka Soylent Greenin alku, jossa tarinan sankari -poliisi - varastaa rikospaikalta ruokaa ja saippuan.)

Arrakis on myös maailmana kiinnostavampi ja eeppisempi kuin yksikään tarinan henkilöistä ja tuon kiehtovan ja omilla säännöillään toimivan maailman yhdistyminen tarinaan, jossa jokainen toimii fiktiivisen mytologian ja arvomaailman ehdoilla aiheuttaa eräänlaisen sukelluksen tarinaan - vähän kuin Arrakis olisi oikeasti olemassa matoineen ja maisemineen. Se ei ole enää scifiä vaan mytologiaa, vähän samalla tavalla kuin Tolkienin tarinat (jotka toki ovat paljon taidokkaampaa fiktiota.)

Dyyni on läheistä sukua 1920-luvulla ilmestyneelle hyvin pienen porukan kulttiteokselle The Night Land, jonka kirjailija pilasi niin täydellisesti muka-arkaaisella kielellä ja tyylillä (kirjassa ei esim. ole dialogia) että harva pääsee kirjaa loppuun asti. Luin sitä itse aikoinaan puoleenväliin ja sen jälkeen hankin sen 2000-luvun "selkokirjana", jota suosittelen vilpittömästi (Night Land, a story retold). Kirja esitteli apokalyptisen tulevaisuuden maailman, jossa jonkinlaisen portaali on yhdistänyt oman maailmamme toiseen todellisuuteen ja ihmiskunnan rippeet elävät pyramideissa vihamielisten hirviöiden piirittäminä. Tässä on myös esimerkki kirjasta, joka toimii täysin maailmansa ehdoilla ja arvoilla ilman mitään oman aikamme ihmettelyä ja jonka painajaisvisiot ovat aivan uskomattoman kiehtovia (pelkät paikannimet, tyyliin "Road where the Silent Ones walk") 

Siis katsokaa nyt tätä, miten eeppistä, tämä oikeasti pitäisi saada elokuvaksi! The Night Land on siinä mielessä tarinana parempi kuin Dyyni, että sen henkilöt ovat kunniallisia ja sympaattisia, heidän motiivinsa puhtaita ja juoni yksinkertainen pelastusoperaatio ja yltiöromanttinen romanssi. Tämä kaikki toimii, koska maailma itsessään on vain niin kerta kaikkisen vihamielinen ja hirvittävä, että ihmisten kunniallisuus tasapainottaa sitä (Itse toki olen kirjoittanut kirjan inspiroimana pitkän novellin Talven maailma, jossa ihmislajin rippeet olivat fyysisesti ja henkisesti rappiolla ja vaarasta huolimatta juonittelevat toistensa tuhoa). Jos The Night Landia ei olisi pilattu niin hävyttömän huonolla kirjoitustavalla olisi se yksi spefigenren suurimpia kulttiklassikoita. Mutta kuka tietää, ehkä joku eksentrinen ohjaaja vielä innostuu siitä ja saamme pyramidimme, monsterimme ja kiekkoaseemme valkokankaalle. Sillä, kuten Dyynin tapaus osoittaa, spefiä on maailma täynnä, mutta oman mytologiansa luovia kulttiteoksia aika harvassa. 

Avaruusoopperaa - sotaa, rakkautta, suuria muinaisia - ja puutarha!

 Ihmiskunta levittäytyy avaruuteen ja törmää vieraaseen, vihamieliseen sivilisaatioon. Tässä on avaruuoopperani aika tavanomainen lähtökohta. "Vihamielisen sivilisaation" olemuksen jokainen lukijani varmaan arvaa ja tuosta kohtaamisesta syntyy hybridilaji, osittain ihminen, osittain muukalaislajinen "tähtisyntyinen", jotka usein perivät salaperäisten esi-isiensä ulkonäön, yliluonnollisilta vaikuttavat kyvyt ja häijyn luonteen. Samoihin aikoihin siirtokunnat pyrkivät irti Maan vallasta, jota pitävät ilkeänä siirtomaaherrana, ja tästä vihanpidosta seuraa sota sekä lopulta valtava katastrofi, jonka seuraamuksista kärsitään vielä vuosisatojen ajan. 

 

Tarinoillani on aina teemaväri, ja avaruusoopperani teemaväri on punainen!

Tässä todellisuudessa tulevaisuuden Maa on enimmäkseen riitaisaa heimoaluetta (täysin realistinen skenaario muuten, tsekatkaa vaikka uutiset), josta pieni osa on heikon "maailmanhallituksen" hallinnassa. Jatkuvien sotien ja ympäristökatastrofien takia väkimäärä on aika vähäinen. Osa siirtokunnista kehittyy reilusti yli Maan tekniikassaan ja ne kaikki ovat ekologisia kulttuureita, joissa ympäristöongelmat on ratkaistu erilaisin keinoin. Kulttuureiltaan ne eroavat hyvin paljon Maasta, Maan sekasorron takia siirtokunnat kehittyivät epädemokraattisiksi ja niitä hallinnoivat erilaiset valtasuvut, klaanit ja sotilasjuntat.

Olen kehittänyt kolme romaania avaruusoopperauniversumiini. Ensimmäinen, Pyhän maailman lapset,  kertoo sodan seuraamuksista ja siihen liittyvästä ääriliikkeestä, pyhästä puutarhasta ja kolmesta eri avioliitosta tuon universuminen eri maailmoissa ja kulttuureissa. Sanoisin, että tarinan teema on uuden alun mahdollisuus. Ja puutarhanhoito.

Toinen romaani, Pahasta maailmasta, sijoittuu edellisen jälkeiseen maailmaan ja esittelee kolme tähtisyntyistä veljestä, jotka päätyvät ihmisten maailmaan. He kaikki ovat kykyjensä vuoksi yhteydessä toisiinsa ja pystyvät käyttämään kykyjään joko hyvään tai pahaan. Tämä onkin tarinan teema. 

 Kolmannessa ja viimeisessä (?) romaanissa, Maailma maailman yllä, pääsemme vihdoinkin näkemään edes vilauksen siitä salaperäisestä avaruuden sivilisaatiosta. Sitä palvova vaarallinen kultti lähettää aluksen etsimään isäntiään ja kultin vastustajat soluttautuvat matkalle sabotoimaan moiset suunnitelmat. Tarinan teema on pyrkimys korkeammalle. 

Millainen sitten on näiden tarinoiden universumi ja mitä tapahtuu ihmiskunnan kotiplaneetalle, Maalle? 

Maa - Aluksi siirtokuntia hallitseva "siirtomaaisäntä", sitten heikkenevä ja sekasortoinen maailma, jota siirtokuntalaisista kuitenkin osa palvoo pyhänä paikkana. Ensimmäisessä romaanissa Maa tuhoutuu asuinkelvottomaksi, mutta ei sen tarina siihen lopu! Toisessa romaanissa tapaamme aivan erilaisen Maan, sellaisen, mistä moni lukijani varmaan haaveilee. Meininki menee aivan hippeilyksi. 

Mars - ensimmäinen siirtokunnista, josta kehittyi militantti ja suljettu diktatuuri. Mars ei ole kovinkaan tärkeä universumissani, mitä nyt aloittaa joukon rajariitoja muiden kanssa. 

Hellia - seuraava siirtokunnista, joka kehittyi nopeasti Maan ohi teknologiassa, kulttuurissa ja vauraudessa. Enimmäkseen veden peitossa oleva maailma, jonka asutus on keskittynyt Pilvikaupungiksi nimettyyn futuristiseen ihmeeseen. Hellia on yksi kahden ensimmäisen tarinan tärkeimmistä tapahtumapaikoista.

Anarre - jatkuvista klaanien valtataisteluista, vallankaappauksista ja hyvin vanhoillisesta tapakulttuurista tunnettu maailma, joka on enimmäkseen kuuma, karu ja asuinkelvoton paria kaupunkia lukuunottamatta. Anarrella on lukuisia pieniä siirtokuntia asteroidivyöhykkeellään, joilla jokaisella on omat tapansa ja Anarre mainostaa itseään "kaikkien turvapaikkana", koska monet pakolaiset päätyvät noihin siirtokuntiin. 

Ateni - viimeiseksi asutettu valtakunta, jonka väestöstä osa on tähtisyntyisiä. Ateni koostuu keinotekoisesta "maailmasta", valtavasta monikerroksisesta asemakaupungista Ateni Statista, jossa asutaan kapselihotelleja muistuttavasti kuin sillit suolassa, sekä enimmäkseen asuttamattomasta vihreästä Tharka Avenin maailmasta, jota käytetään viljelyyn, turismibisnekseen ja jossa sijaitsee pyhä puutarha, minne atenien tuhkat haudataan. Tuo puutarha näyttelee vähän turhankin suurta roolia tarinoissa.

Wyanija - salaperäinen muinaisen sivilisaation asuttama maailma, jossa ihmisten retkikunta kokee kammottavan kohtalon. Lähes kaikki Wyanijassa osoittautuu myös jotenkin myrkylliseksi tai vaaralliseksi (shoutout to Jack Vance!) ja yhdessä vaiheessa sinne kielletään matkustamasta kokonaan. Tähtisyntyisten kultit palvovat sitä yhtä innokkaasti kui maasyntyisten ryhmittymät Maata. 

Sain ensimmäiset ideat tähän universumiin jo Helsingin Worldconissa ja olen kehitellyt sitä siitä lähtien. Jotain aiheelle omistautumisesta kertonee se, että viime kesänä kun ihailin kesäistä taivasta ajattelin "on se kyllä surullista, että Ateni Statin asukkaat eivät edes näe taivasta", kunnes muistin että koko paikka sijaitsee vain omassa pääkopassani. 

 

Lukekaa lapsille klassikoita

 Seuraan aktiivisesti keskustelua lasten-ja nuortenkirjallisuudesta ja siitä minkälaista kirjallisuutta nuorilla kannattaisi luetuttaa. Vuosisatojen ajan lukeminen oli aika paljon sitä, että luettiin klassikoita ja viimeisimpiä hittejä. Tämä on normaalia ja koskee muitakin aiheita kuin kirjallisuutta. Mutta sitten välillä ilmaantuu radikaaleja, jotka vastustavat aivan erityisesti klassikoita ja haaveilevat jonkinnäköisestä vuosi nollasta. Rousseaun mielestä antiikin mytologia, erityisesti Ovidius, oli moraalitonta ja antoi huonoja esimerkkejä nuorisolle. Futuristien mielestä kaikki vanha olisi pitänyt tuhota passeistisena ja kirjoittaa ennemmin vauhdikkaita teoksia autoista ja sodasta ja tehtaista ja muusta moraalisesti kannatettavasta toiminnasta. Nykyään taas varsinkin englanninkielisessä kirjallisuuskeskustelussa näkyy kitinää klassikoiden turhuudesta. Koska kaikki jenkkien typerät ideat apinoidaan aina Suomeen, on tästä myös Suomi-versio jännällä agraari-argumentilla. Nähtävästi Jonnet ei ymmärrä tai jotain. Jonnejen pitäisi lukea kirjoja jalkapalloilijoista ja räppäreistä ja vaikka sadan vuoden takainen Suomi olisi jo liian spekulatiivinen (kukaan ei kuitenkaan milloinkaan väitä että varsinainen keksittyjen maailmojen kansoittama spefi olisi teineille liian vaikeaa.)

Mutta aloitetaan! Miksi klassikot ovat klassikoita? Tietenkin koska sovinististen ja rasististen eurooppalaismiesten kerho on vain päättänyt että jotkut teokset ovat muita parempia ja pakottavat muut lukemaan niitä! Ai eikö? Koska elitistit vain päättivät että ennen kirjoitettiin parempia kirjoja? 

Oikeasti teosten klassikkoasema on jonkin verran sattumankauppaa. Moni oman aikansa ehdoton hitti (Pamela, Nuoren Wertherin kärsimykset, Udolpho... tässä vasta 1700-luvun esimerkit) on niin oman aikansa tuote, että se vanhenee nopeasti ja jää vain kuriositeetiksi harrastajille. Samoin käy tietysti oman aikamme hiteille. 

Jotkut kirjailijat ehkä tietävät kirjoittaneensa kuolemattoman klassikon. Ovidiuksen Muodonmuutoksia loppuu kirjailijan jälkisanoihin, jossa hän ilmoittaa säkeittensä olevan kuolemattomia. Olisi muuten ihan hyvä harjoitus luetuttaa Jonneilla vähän Ovidiusta ja sitten puhua siitä, että miksi kirjailija kirjoitti noin. Mitä hän halusi sanoa teoksellaan? Miten Antiikin arvomaailma (jossa hybris, pyrkimys omaa asemaa ylemmäksi, oli rikoksista suurin) eroaa omastamme?

Shakespeare taas katosi jo historian unholaan ennen kuin hänet löydettiin 1700-luvulla ja nostettiin osaksi kaanonia. Miksi? Siihen asti ainoa ihailun kohde oli Antiikki, mutta Shakespeare todisti briteille myös heidän omassa kulttuurissaan piilevän nerouden. Pian Shakespeare olikin kansainvälinen klassikko. Pakottivatko siirtomaaherrat alamaisensa lukemaan ja arvostamaan Shakespearea? Jos näin oli, miksi sitä on versioitu niin paljon Japanissa, joka ei ollut eurooppalaisten siirtomaa?

Argumenttini siis on se, että klassikot ovat ajattomia, universaaleja, ja samalla avaavat meille mielenkiintoisella tavalla omaa aikaansa. Me emme myöskään voi aina tietää mistä oman aikamme teoksesta tulee klassikko. Jotkut tunnetut kirjailijat saivat maineensa vasta postuumisti. 

Miksi siis nykykoululainen ei pystyisi lukemaan Shakespearea tai Ovidiusta? Spekulatiiviseen fiktioon tottuneessa nykykulttuurissa ei pitäisi olla mikään ongelma tutustua menneisyyden kulttuureiden klassikoihin. 

Toinen argumentti on klassikoiden sovinistisuus ja rasistisuus. En kuitenkaan saa päähäni selkeästi rasismia promotoivaa klassikkoa- pikemminkin klassikoiden pointti on usein erilaisuuden ymmärtäminen ja suvaistevaisuus, oman aikansa kontekstissa tietenkin. Esim Robinson Crusoesta puhutaan yleensä siirtomaamentaliteettia ihannoivana klassikkona- sankari käännyttää villin, ottaa tämän palvelijakseen ja tämä kuvataan jokseenkin lapsellisena. Mutta Robinson Crusoe on myös tarina siitä, miten ennakkoluulomme saattavat osoittautua vääriksi - kirjassa espanjalaiset - brittien vanha vihollinen, jotka kuvataan barbaarisina roistoina kirjallisuudessa 1800-luvulle saakka - osoittautuvat hyviksi ja Crusoen tapaamat britit, omat maanmiehet - kapinaan ryhtyneiksi rikollisiksi. Klassikkoa voi tutkia tuostakin näkövinkkelistä. Miten se käsittelee oman aikansa ennakkoluuloja?

Suomalainen erikoisuus tässä keskustelussa on tosiaan agraari-argumentti. Sen mukaan nyky-Suomen Megacity 1:ssa elävät city-Jonnet eivät ymmärtäisi kotimaisia klassikkoja jotka sijoittuvat kaikki maaseudulle, varsinkin Anni Swannin kirjoja, koska...

Hei, hetkonen, Anni Swannin tarinat ja romaanit sijoittuvat todella usein kaupunkiin! Olen ainakin itse oppinut niistä paljon wanhan ajan kaupunkikulttuurista käsityöläiskortteleineen ja hienostoalueineen. Meillä koulussa luettiin yläasteella Anni Swannin Satukirjan loppupäästä niitä vähän erikoisempia vanhemmille lapsille suunnattuja satuja, joista esim oppii, että ennen nykyistä sosiaaliturvaa oli aivan tavallista, että köyhien perheiden lapset kävivät kerjäämässä jouluherkkuja rikkaista taloista. Tuosta tulisi ehkä ihan mielenkiintoinen keskustelu Jonnejenkin kanssa, mikäli Megacity 1:n actionilta kerkiävät. 

Klassikkoja netissä haukkuvat aika paljon YA-kirjailijat, taka-ajatuksena ehkä se, että jos klassikot heitettäisiin pois, tilalle otettaisiin heidän kirjojaan, jotka ovat taatusti ajankohtaisia, ideologisesti sopivia juuri tämän vuoden sensibiliteettiin ja Jonnejen mieleen. Mutta, vähän niinkuin mielipiteeni patsaista on "lisää patsaita, ei poisteta vanhoja vaikka ne miten suututtaisi", tässä pätee sama, "why not both?" Klassikoita ja uusia kirjoja vuorotellen! Klassikko ja uusi kirja samasta aihepiiristä! 

Klassikkokirja on aikamatkaava esine, jonka jokainen sukupolvi tapaa ja kokee omalla tavallaan. Ei tuollaista kokemusta saa ottaa pois edes Megacity-Suomen koululaisilta. 

Örkeistä ja maailman pahuudesta

Katsokaa vieressä olevaa kuvaa huolellisesti - arvaan kyllä mitä rotua ajattelette heti kanssaspefistit - fiktiivistä örkkilajia, sillä kuvan henkilöt eivät muistuta mitään ihmislajin etnistä ryhmää ollenkaan. Ihan oikeasti. Tolkienin kirjoissa örkit syntyvät mytologian pahiksen, Melkorin siepattua haltioita ja kidutettua ja muokattua näitä mielensä mukaan. Kristinuskon Paholaista muistuttava Melkor ei kykene luomaan mitään uutta vaan vääristelee vain Luojan luomaa elämää. Kyse on siis fantasialajista fantasiamaailmassa. Jälkipolvet pitivät tästä fiktiivisestä lajista sen verran että se alkoi elää omaa elämäänsä muissa medioissa - roolipelit, joista tämä tyypillinen koronavuoden myrsky lattemukissa alkoi, eivät ole minulle tuttuja, mutta joskus ihmettelin kirjaston hyllyssä näyttävästi esillä olevaa fantasiakirjaa nimeltä Tuhat örkkiä. Mordor-mytologialla on aina ollut ystävänsä, itsekin tykkään Summoning-yhtyeen  kappaleesta Mirdautas Vras, jonka sanoitukset on kirjoitettu mordoriksi ja uhoavat ihmiskunnan tuhoa. Sanoituksissa toistetaan mm mordorilaista tervehdystä "Tänään on hyvä päivä tappaa", mikä kertoo kaiken tarvittavan fiktiivisen kulttuurin realistisuudesta. Fantasiapahuus saa aina ihailijansa syistä, joita Edmund Burke esitteli jo 1700-luvulla (lyhyesti: jos pelottava aihe on meille tarpeeksi kaukainen se aiheuttaakin ihastusta).

Tästä todellisuudesta erillään ovat yliopiston kirjallisuudentutkimuksen korkeatieteelliset piirit. Kirjallisuudentutkimuksessa on omat teoriansa ja oppinsa, mutta itse istuin genrekulttuuriin liittyvillä luennoilla yliopistossa kymmenisen vuotta sitten sellaisessa mentaliteettihistorian vaiheessa, jolloin kaikki oli rasistista. Aloitin itse asiassa tämän blogini aikoinaan haukkuakseni omia luennoitsijoitani, koska kurssi, jolle olin suurin odotuksin ilmoittautunut oli käytännössä sitä, että opiskelijoille annettiin joku klassikko käteen ja seminaarissa ruodittiin sitä miksi sekin klassikko oli rasistinen ja seksistinen. Vasta Rider Haggardin She  (Suom. Kuolematon Kuningatar, suosittelen!)-siirtomaakauhuromaanin kohdalla tökkäsi umpikujaan, koska kirja itsessään oli niin omituinen että se ei suostunut mukautumaan teoriaan, jonka mukaan kaikki genreklassikot ovat rasistisia. Professorini hämmennys kirjan edessä oli hieno hetki!

Jos lähtökohta "tässä on klassikko, miten se olisi rasistinen" tuntuu tutulta se johtuu siitä, että sittemmin sama narratiivi on vallannut myös valtavirtamedian. Nykyään on vaikea julkaista elokuvaa/sarjaa/kirjaa yhtään mitään ilman tämän aspektin ilmaantumista (usein kateellisten kilpailijoiden taholta). Joskus siihen on syytä - spefissä, etenkin scifipuolella on ihan normaalia harmitella sitä että avaruuden muukalaiset muistuttavat liikaa jotain ihmiskulttuuria tai kansaa. Jos taas kehität aivan erityksen omaperäisen fantasialajin, joka ei muistuta mitään ihmiskansaa, seuraa kehuja ja ihailua. Omaperäinen fiktiivinen kulttuuri saa taatusti enemmän kehuja kuin vaikka "mystiset fantasiamustalaiset" tms ikävät stereotypiat. Vaatimukset siitä että spefin pitäisi tukea rotustereotypioita eivät ole fandomin valtavirtaa sen enempää vasemmalla kuin oikeallakaan eivätkä ole varmaan ikinä olleetkaan.

Nykyään fandomiin liittyy vain myös valitettavasti joskus antagonistinen suhde kirjailijoiden/tutkijoiden/mediantuottajien ja sivistymättömien massojen, eli varsinaisen lukija/kuluttajakunnan välillä, mikä tämäkään ei ole aivan uutta, Tolkienkaan ei voinut sietää osaa faneistaan eikä varmaan edes ymmärtäisi jotakin metallipiirien Mordor-läppää. Mutta eteenpäin!

Helsingin Sanomien (koronasyistä toimittajat kirjoittavat nykyään liikaa siitä miten muut ovat väärässä internetissä, koska hekin roikkuvat netissä etätöissään) artikkeli aiheesta oli mielenkiintoinen, mutta luonnollisesti väärässä, koska sen väittämät eivät kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Keskustelu alkoi siitä mitä rotua örkit mahdollisesti edustavat, mutta jotenkin menee usein myös epämääräisiin syytöksiin väärästä maailmankuvasta ja jopa tavasta hahmottaa koko universumi, joka on aivan eri asia:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006563367.html

Ensinnäkin, spefi ei ole ollut perinteisesti täysin mustavalkoista hyvän ja pahan taistelua josta vasta juuri omina valaistuneina ja valveutuneina aikoinamme, juuri nyt, on edistytty vähemmän mustavalkoiseen maailmankuvaan monimuotoisemmalla lajikaartilla. Spefi on Romantiikan perillinen, joten spefille on tyypillistä myös antisankarit, monien eri näkökulmien käyttäminen ja moraalinen epämääräisyys (esimerkkejä on useita, mutta vaikka Vance, Howard, Bester etc) Sama pätee elokuviin. Itsekin olen tässä kirjoittanut kohta kymmenen vuotta lähinnä pahisten ja antisankarien näkökulmasta. Spefi on myös satujen ja myyttien perillinen (Tolkien esimerkiksi halusi luoda ihan oman mytologian) ja mytologioissakin moraali ei ole tiukan mustavalkoista - tunnetuimmat sankaritkin käyttäytyvät välillä itsekkäästi ja tekevät suuria virheitä.

Sen sijaan kaikista eeppisimmät ja moraaliltaan ainakin näennäisesti yksinkertaisimmat ja mustavalkoisimmat teokset jostain syystä saavat usein kulttimaineen ja kansansuosiota. 1970-luvun spefi oli pitkälti dystopioita ja väkivaltaisia antisankareita, joten siihen viihdetodellisuuteen ilmaantuva Tähtien Sota sai valtavan suosion, koska ihmiset pitävät myös perinteisistä seikkailuista, sankareista ja pahiksista. Sama tietenkin koskee myös Tolkienia - Taru Sormusten Herrasta ilmestyi 1950-luvulla ja sai myöhemmin valtavan suosion hippipiireissä, koska se erosi aikansa kyynisemmästä fiktiosta. Siitä tehdyt elokuvat taas ilmestyivät parhaaseen HBO-rankisteluaikaan. Siinä, että ihmiset pitävät seikkailutarinoista ja hyvän ja pahan taistelusta, varsinkin aikana, jolloin heitä pommitetaan rankistelevilla antisankaritarinoilla joka suunnasta, ei ole mitään moraalisesti väärää. Jos joku pitää enemmän Legolasista kuin minun kirjojeni hahmoista, niin hänen ajatusmaailmassaan ei ole yhtään mitään halveksuttavaa (huomattavaa on myös että näissä mustavalkoisimmissakin teoksissa on ei-niin mustavalkoisia henkilöhahmoja kuten vaikka Tähtien Sodan  Han Solo, joka ei halua ryhtyä sankariksi ja on skeptisempi ja sarkastisempi tapaus tai Tolkienin Klonkku, joka yrittää välillä kovasti tulla paremmaksi)

Se, miten hyvää fiktiota on luoda fiktiivinen laji, joka on automaattisesti paha, on keskustelu joka jotenkin on kietoutunut rotukeskusteluihin, koska nähtävästi jos kirjailija luo fantasiapahiksia hän automaattisesti pitää jotakin etnistä ryhmää huonoina ihmisinä. Absoluuttisen pahat pahikset ovat lopultakin aika harvinaisia ja ne harvat esimerkit viihdyttävän eeppisiä (vaikka Tähtien Sodan keisari tai Tolkienin Melkor). Romantiikan lapsena genrefiktiota on ajoittain suorastaan riivannut ajatus pahiksista väärinymmärrettyinä uhreina, mistä siitäkin on sekä hyviä että huonoja esimerkkejä (ja hauskoja, kuten Jack Vancen Demon Princes-sarjassa, jossa kiistattomille rikollisille löytyy ymmärtäjiä, varsinkin muuten yliopistopiireistä). Hyvä esimerkki siitä miten pahalla fantasialajilla voi tehdä hyvää fiktiota on GRRM:n Fevre Dream, jossa vampyyrit ovat vain ihmisistä erillinen perusluonteeltaan susimainen saalistava laumalaji, jolle ihmiset ovat olleet aina "karjaa", mutta jonka sisällä yksittäiset henkilöt tekevät moraalisen valinnan pitää ihmisiä ystävinään ja pyrkiä ratkaisemaan ravinto-ongelma ilman ihmisuhreja. Vampyyrien muuttaminen eroottisiksi ensirakastajiksi taas toimi huomattavasti huonommin.

Genrefiktio ja viihde ei siis ole ollut mustavalkoista milloinkaan, moraaliltaan yksinkertaisimmista teoksista on usein tullut kulttiteoksia, osittain koska ne erottuvat niin paljon valtavirrasta ja kuten Helsingin Sanomien artikkelistakin huomaamme, oikeasti kyse ei ole rotustereotypioista vaan ideologisista poteroista, joissa tosimaailman mustavalkoista maailmankuvaa yritetään ympätä fiktioon ja faniparkoihin. Osa faneista hermostuu suosikkiteostensa muuttamisesta - ja varsinkin siitä ajatuksesta, että siihen asti heidän suosikkiteoksensa olisikin ollut moraalisesti epäilyttävä - siksi, koska on vain niin kiintynyt suosikkiinsa. Se ei tarkoita sitä, että heidän koko ajatusmaailmansa olisi vaikka 1950-luvulta, vaikka tämä tosiasia tuntuukin hankalalta sen jälkeen kun on sekoittanut päätään kriittisellä kulttuurintutkimuksella. Rakentavampi lähtökohta on siis luoda ihan itse omin kätösin jotain viihdyttävää, omaperäistä ja sensibiliteetiltään oikeanlaista (mitä tämä sitten kenenkin kohdalla tarkoittaa) ja myydä sitten ihan itse se tuote kulttiklassikoita lyttäämättä.

Me emme myös opi ja kehity vain menneisyyttä kritisoimalla, kuten Helsingin Sanomat väittää. Universaali kulta-ajan teema ja erilaiset kertaustyylit todistavat tuota vastaan. Tai se, että aika monessa kulttuurissa et saa edes luoda sitä omaa teosta ennen kuin olet kopioinut omaa aikaasi edeltäviä mestareita vuosikausia. Voisi melkein väittää, että minä enemmän joku kulttuuriliike on keskittynyt (sinänsä viihdyttävään) menneisyyden ja oman perintönsä haukkumiseen, sitä pienemmät sen omat konkreettiset saavutukset ovat olleet. Tämän huomaa joskus nykyfiktiostakin.

Lasten ideologinen johtoasema ja Romantiikka

Historia tuntee useita tapauksia, jossa lapset ovat tuntuneet spontaanisti nousevan johtoon, ottavan ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet parantamaan maailmaa. Lasten ristiretki on tunnettu termi ja usein lasten johtajuus liittyykin hengellisesti ja ideologisesti ylikuumenneisiin hetkiin aatehistoriassa - sotiin, uskonnollisiin liikkeisiin ja niin edelleen. Lasten nousu johtoon liittyy tunteisiin ja herättää tunnereaktion, joka on pahentunut varsinkin Romantiikan myötä. Romantiikka merkitsee tunnetta ja sukupolvien ketjun katkeamista, ja nykykulttuuri on mitä suurimmassa määrin Romantiikan lapsi.

Klassinen käsitys maailmasta on hyvin selkeä. Historia koostuu sukupolvien ketjusta, jossa jokainen sukupolvi kuuntelee edellisten viisautta, kehittää omia taitojaan tradition antamissa rajoissa, kehittää asioita eteenpäin ja valmistaa taas seuraavan sukupolven seuraajakseen. Tämä oli todellisuus taiteissa ja tieteissä vuosisatoja ja on vieläkin länsimaiden ulkopuolella. Tieteissä tämä ei ollut mikään ongelmaton tapa toimia, koska muinainen viisaus oli niin arvostettua, oli sen selkeitä virheitäkin vaikea korjata. Mutta ainakin silloin ihmiset tiesivät mitä heitä edeltävät sukupolvet olivat edes ajatelleet ja arvostivat niitä saavutuksia, jotka vaikuttivat positiivisesti heidän elämäänsä. 

Romantiikka katkaisi sukupolvien ketjun. Romantikot saattavat kyllä ihannoida traditioita ja muinaista viisautta - jos se on tarpeeksi kaukana heidän omasta kokemuspiiristään, mutta ennen kaikkea Romantiikka uskoo ulkopuolisen, alkuasukkaan, lapsen etc viisauteen, koska ympäröivän kulttuurin painolasti ei ole saastuttanut heidän ajatteluaan ja sammuttanut lamppua, näin Romantiikan termejä käyttäen. Jo Goethen Nuori Werther mainitsee tämän. Koska lapsi ei ole vielä ahdistavan ja sortavan kulttuurin saastuttama ja korruptoituneiden aikuisten tavoin lahjottavissa, hän tietää intuitiivisesti aikuisia paremmin. Ei ollut sattumaa, että juuri samalla vuosisadalla uskonnollisiin herätysliikkeisiin liittyivät vahvasti erilaiset lapsiprofeetat. 

Victor Hugon Gavroche, Neuvostoliiton lapsisankarit, eri sotien lapsisotilaat, Onni Kokko, Kiinan kulttuurivallankumous etc. Hippiliike, joka oli "nuorisoliike", joka opetti ettei yli kolmekymppisiin ole luottamista. Lapsi-ja -nuorisoliikkeet tosin eivät ikinä ole spontaaneja vaan niiden takana on aikuisia, joilta ne opit ovat lähtöisin. Malalan isä oli koulutusaktivisti ja Gretan toivat julkisuuteen aikuiset, joista osa oli mukana jo Rooman Klubissa vuosikymmeniä sitten. Hippien taustalla hääri nelikymppisiä akateemisia radikaaleja ja jopa näennäisesti nuorison alakulttuurit syntyvät usein aikuisten aloittamien klubien, vaatemerkkien yms ympärille. 

Koska sukupolvien välinen ketju on katkaistu ja jokainen sukupolvi joutuu keksimään omasta mielestään samat radikaalit ajatukset uudelleen, ei kukaan tunnu huomaavan, miten teennäistä ilmastoaktivismin sukupolvien välinen asettelu oikein on. Siinähän nuoret kertovat maailmalle sen, mitä he ovat oppineet aikuisilta. En voi olla ainoa, joka muistaa miten 90-luvulla kerrottiin koulussa, miten otsonikerroksen tuhoutuminen ja saasteet tulisivat tuhoamaan maapallon. En voi olla ainoa, joka on lukenut Rooman Klubin julkaisun joltain 70-luvulta. Tosin silloin pelättiin myös ydinsotaa (luin 90-luvulla nuortenkirjan, jossa Suomessa kaikki kuolevat nälkään väestönsuojissa). Pelko ympäristön, luonnon ja maapallon puolesta on siis ollut osa länsimaista elämää jo vuosikymmeniä, yksi harvoja selkeitä traditioita kulttuurissamme suorastaan. Nuorten ilmastoaktivismi on siis edellisten sukupolvien jatkumoa, mutta koska tunnepitoinen ja romanttinen kulttuurimme nostaa nimenomaan nuoruuden jalustalle ja populaari muisti on korkeintaan pari kuukautta, voisi luulla nykynuorison olevan suorastaan messiaanisia ja heitä edeltävien sukupolvien pyrkivän tuhoamaan kaiken silkkaa pahuuttaan. Jopa näiden edeltävien sukupolvien itsensä mielestä, siinä he ovat aivan kuin ne aateliset, jotka ottivat Rousseaun nurkkiinsa haukkumaan itseään ja olivat itse aivan samaa mieltä pahuudestaan. 

Syntyykö romanttisen ihmiskuvan, sukupolvien vastakkainasettelun ja ennen kaikkea valtavan tunnekuohun avulla kestäviä ja ennen kaikkea ei-totalitaristisia ratkaisuja ympäristöongelmiin? Enpä menisi vannomaan. Mutta kuten sanottu, mikään tässä ei ole millään tavalla uutta tai ihmeellistä. Itse uskon, että länsimainen kulttuuri alkaa olla siinä pisteessä, että ne ratkaisut syntyvät aivan muilla mantereilla.