torstai 5. elokuuta 2021

Dyyni on huono kirja, mutta palkittu kulttikirja tästä syystä!

 Elämäni ensimmäinen klikkiotsikko! Mutta asiaan. Olen alkanut lukea Dyyniä alkuperäiskielellä ja se on melkoista tervanjuontia. Luin kirjan viimeksi teininä suomeksi enkä tykännyt siitä erityisemmin, mutta päätin nyt kokeilla uudestaan. Jotkut kirjathan toimivat paremmin teininä ja jotkut aikuisena. Teininä olin hyvin naiivi ja idealistinen, joten Dyynin tapainen kyyninen juonittelu tuntui vain ahdistavalta. En oikein pidä siitä nytkään, mutta se on hyvä esimerkki 60-luvun mentaliteettihistoriasta. Eikä ollenkaan sillä tavalla mitä kuvittelisitte! 


Dyynin suomennos oli itse asiassa loistavasti tehty, koska alkuperäisteos on äärimmäisen kuivaa luettavaa eikä millään tavalla hyvin kirjoitettu. Sanotaan se nyt suoraa - Dyyni ei ole hyvä kirja. Sen kieli on spefiä usein riivaavaa muka-arkaaista tyyliä, kaikki selitetään kolmeen kertaan (mitä tapahtuu, dialogi, missä usein selostetaan mitä tapahtuu ja mitä henkilöt vielä ajattelevat siitä mitä tapahtuu) ja koskettavat ja hienot kohdat ovat aika harvassa. Moni tunnelmallinen tai dramaattinen kohtaus latistuu tuolla yliselittämisellä. Henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ylisuorittavia. Kukaan ei ole oikein sympaattinen ja pahikset överipahiksia. Jos kokee kaikenlaisen psykedelian vastemielisenä (kuten minä) väsähtää aika nopeasti kirjan melange-näkyihin. 

Dyyni on harvinainen esimerkki tyypillisen 60-lukulaisesta visiosta, joka on mennyt täysin pois muodista toisin kuin psykedelia ja solmuväripaidat. Tarkoitan tietyst yli-ihmisiä! 1960-luku nimittäin, vaikka valtavirrassa tasa-arvo ja ihmisoikeuden olivat pinnalla, oli äärimmäisen kiinnostunut puhtaan elitistisistä yli-ihmisajatuksista varsinkin huuhaa-hilipatihippan-puolella kulttuuria, mikä selittää aikakauden ylitarjonnan kulttijohtajissa ja muussa sekoilussa. Paul tulkitaan helposti -nykykulttuurin mukaan - teinisankariksi, joka tuhoaa vihollisensa, saa jalot alkuperäisasukkaat avukseen etc - tiedättehän, tavallinen poika saa kuulla olevansa "valittu" ja seikkailu alkaa. Mutta Paul on geneettisen, poliittisen ja hengellisen manipulaation avulla synnytetty ja kasvatettu yli-ihminen, joka tietää olevansa yli-ihminen ja odottaa muiden kohtelevan itseään sellaisena. 60-luvulla tällaiset jutut olivat hirveän suosittuja - oikeiden oppien ja douppien avulla osa porukasta valikoituisi eliitiksi -se, mitä tavallisille tallaajille tapahtuisi noissa karkeloissa tietysti vaihteli. Suurin osa tuollaisia hehkuttavista romaaneista ei ole enää painossa, mutta Dyyni on jäänyt kulttiteokseksi Nietzscheläisistä kuvioistaan, rotuopeistaan ja yli-ihmisistään huolimatta. Miksi? Ja miksi se keräsi aikoinaan joukon kirjallisuuspalkintoja vaikka se on huono kirja?

Vastaus piilee sen omituisessa immersiossa maailmaansa. Kirjan mukana tulee sanakirja, kirja esittelee oman mytologiansa ja arvo-ja ajatusmaailmansa - ja koko tarina ja sen kaikki henkilöt toimivat mytologian ja maailman logiikan mukaan. Tässä tarinassa ei ole moderneja ihmisiä ihmettelemässä värikkäitä kulisseja, kuten spefissä usein käy, vaan kaikki toimivat maailman sisällä. Tämä on oikeasti aika harvinaista ja joka kerta kuin se tapahtuu spefiteoksessa se tempaisee mukaansa (hyvä esimerkki tästä on vaikka Soylent Greenin alku, jossa tarinan sankari -poliisi - varastaa rikospaikalta ruokaa ja saippuan.)

Arrakis on myös maailmana kiinnostavampi ja eeppisempi kuin yksikään tarinan henkilöistä ja tuon kiehtovan ja omilla säännöillään toimivan maailman yhdistyminen tarinaan, jossa jokainen toimii fiktiivisen mytologian ja arvomaailman ehdoilla aiheuttaa eräänlaisen sukelluksen tarinaan - vähän kuin Arrakis olisi oikeasti olemassa matoineen ja maisemineen. Se ei ole enää scifiä vaan mytologiaa, vähän samalla tavalla kuin Tolkienin tarinat (jotka toki ovat paljon taidokkaampaa fiktiota.)

Dyyni on läheistä sukua 1920-luvulla ilmestyneelle hyvin pienen porukan kulttiteokselle The Night Land, jonka kirjailija pilasi niin täydellisesti muka-arkaaisella kielellä ja tyylillä (kirjassa ei esim. ole dialogia) että harva pääsee kirjaa loppuun asti. Luin sitä itse aikoinaan puoleenväliin ja sen jälkeen hankin sen 2000-luvun "selkokirjana", jota suosittelen vilpittömästi (Night Land, a story retold). Kirja esitteli apokalyptisen tulevaisuuden maailman, jossa jonkinlaisen portaali on yhdistänyt oman maailmamme toiseen todellisuuteen ja ihmiskunnan rippeet elävät pyramideissa vihamielisten hirviöiden piirittäminä. Tässä on myös esimerkki kirjasta, joka toimii täysin maailmansa ehdoilla ja arvoilla ilman mitään oman aikamme ihmettelyä ja jonka painajaisvisiot ovat aivan uskomattoman kiehtovia (pelkät paikannimet, tyyliin "Road where the Silent Ones walk") 


Siis katsokaa nyt tätä, miten eeppistä, tämä oikeasti pitäisi saada elokuvaksi! The Night Land on siinä mielessä tarinana parempi kuin Dyyni, että sen henkilöt ovat kunniallisia ja sympaattisia, heidän motiivinsa puhtaita ja juoni yksinkertainen pelastusoperaatio ja yltiöromanttinen romanssi. Tämä kaikki toimii, koska maailma itsessään on vain niin kerta kaikkisen vihamielinen ja hirvittävä, että ihmisten kunniallisuus tasapainottaa sitä (Itse toki olen kirjoittanut kirjan inspiroimana pitkän novellin Talven maailma, jossa ihmislajin rippeet olivat fyysisesti ja henkisesti rappiolla ja vaarasta huolimatta juonittelevat toistensa tuhoa). Jos The Night Landia ei olisi pilattu niin hävyttömän huonolla kirjoitustavalla olisi se yksi spefigenren suurimpia kulttiklassikoita. Mutta kuka tietää, ehkä joku eksentrinen ohjaaja vielä innostuu siitä ja saamme pyramidimme, monsterimme ja kiekkoaseemme valkokankaalle. Sillä, kuten Dyynin tapaus osoittaa, spefiä on maailma täynnä, mutta oman mytologiansa luovia kulttiteoksia aika harvassa. 


perjantai 30. huhtikuuta 2021

Avaruusoopperaa - sotaa, rakkautta, suuria muinaisia - ja puutarha!

 Ihmiskunta levittäytyy avaruuteen ja törmää vieraaseen, vihamieliseen sivilisaatioon. Tässä on avaruuoopperani aika tavanomainen lähtökohta. "Vihamielisen sivilisaation" olemuksen jokainen lukijani varmaan arvaa ja tuosta kohtaamisesta syntyy hybridilaji, osittain ihminen, osittain muukalaislajinen "tähtisyntyinen", jotka usein perivät salaperäisten esi-isiensä ulkonäön, yliluonnollisilta vaikuttavat kyvyt ja häijyn luonteen. Samoihin aikoihin siirtokunnat pyrkivät irti Maan vallasta, jota pitävät ilkeänä siirtomaaherrana, ja tästä vihanpidosta seuraa sota sekä lopulta valtava katastrofi, jonka seuraamuksista kärsitään vielä vuosisatojen ajan. 

 

Tarinoillani on aina teemaväri, ja avaruusoopperani teemaväri on punainen!

Tässä todellisuudessa tulevaisuuden Maa on enimmäkseen riitaisaa heimoaluetta (täysin realistinen skenaario muuten, tsekatkaa vaikka uutiset), josta pieni osa on heikon "maailmanhallituksen" hallinnassa. Jatkuvien sotien ja ympäristökatastrofien takia väkimäärä on aika vähäinen. Osa siirtokunnista kehittyy reilusti yli Maan tekniikassaan ja ne kaikki ovat ekologisia kulttuureita, joissa ympäristöongelmat on ratkaistu erilaisin keinoin. Kulttuureiltaan ne eroavat hyvin paljon Maasta, Maan sekasorron takia siirtokunnat kehittyivät epädemokraattisiksi ja niitä hallinnoivat erilaiset valtasuvut, klaanit ja sotilasjuntat.

Olen kehittänyt kolme romaania avaruusoopperauniversumiini. Ensimmäinen, Pyhän maailman lapset,  kertoo sodan seuraamuksista ja siihen liittyvästä ääriliikkeestä, pyhästä puutarhasta ja kolmesta eri avioliitosta tuon universuminen eri maailmoissa ja kulttuureissa. Sanoisin, että tarinan teema on uuden alun mahdollisuus. Ja puutarhanhoito.

Toinen romaani, Pahasta maailmasta, sijoittuu edellisen jälkeiseen maailmaan ja esittelee kolme tähtisyntyistä veljestä, jotka päätyvät ihmisten maailmaan. He kaikki ovat kykyjensä vuoksi yhteydessä toisiinsa ja pystyvät käyttämään kykyjään joko hyvään tai pahaan. Tämä onkin tarinan teema. 


 Kolmannessa ja viimeisessä (?) romaanissa, Maailma maailman yllä, pääsemme vihdoinkin näkemään edes vilauksen siitä salaperäisestä avaruuden sivilisaatiosta. Sitä palvova vaarallinen kultti lähettää aluksen etsimään isäntiään ja kultin vastustajat soluttautuvat matkalle sabotoimaan moiset suunnitelmat. Tarinan teema on pyrkimys korkeammalle. 

Millainen sitten on näiden tarinoiden universumi ja mitä tapahtuu ihmiskunnan kotiplaneetalle, Maalle? 

Maa - Aluksi siirtokuntia hallitseva "siirtomaaisäntä", sitten heikkenevä ja sekasortoinen maailma, jota siirtokuntalaisista kuitenkin osa palvoo pyhänä paikkana. Ensimmäisessä romaanissa Maa tuhoutuu asuinkelvottomaksi, mutta ei sen tarina siihen lopu! Toisessa romaanissa tapaamme aivan erilaisen Maan, sellaisen, mistä moni lukijani varmaan haaveilee. Meininki menee aivan hippeilyksi. 

Mars - ensimmäinen siirtokunnista, josta kehittyi militantti ja suljettu diktatuuri. Mars ei ole kovinkaan tärkeä universumissani, mitä nyt aloittaa joukon rajariitoja muiden kanssa. 

Hellia - seuraava siirtokunnista, joka kehittyi nopeasti Maan ohi teknologiassa, kulttuurissa ja vauraudessa. Enimmäkseen veden peitossa oleva maailma, jonka asutus on keskittynyt Pilvikaupungiksi nimettyyn futuristiseen ihmeeseen. Hellia on yksi kahden ensimmäisen tarinan tärkeimmistä tapahtumapaikoista.

Anarre - jatkuvista klaanien valtataisteluista, vallankaappauksista ja hyvin vanhoillisesta tapakulttuurista tunnettu maailma, joka on enimmäkseen kuuma, karu ja asuinkelvoton paria kaupunkia lukuunottamatta. Anarrella on lukuisia pieniä siirtokuntia asteroidivyöhykkeellään, joilla jokaisella on omat tapansa ja Anarre mainostaa itseään "kaikkien turvapaikkana", koska monet pakolaiset päätyvät noihin siirtokuntiin. 

Ateni - viimeiseksi asutettu valtakunta, jonka väestöstä osa on tähtisyntyisiä. Ateni koostuu keinotekoisesta "maailmasta", valtavasta monikerroksisesta asemakaupungista Ateni Statista, jossa asutaan kapselihotelleja muistuttavasti kuin sillit suolassa, sekä enimmäkseen asuttamattomasta vihreästä Tharka Avenin maailmasta, jota käytetään viljelyyn, turismibisnekseen ja jossa sijaitsee pyhä puutarha, minne atenien tuhkat haudataan. Tuo puutarha näyttelee vähän turhankin suurta roolia tarinoissa.

Wyanija - salaperäinen muinaisen sivilisaation asuttama maailma, jossa ihmisten retkikunta kokee kammottavan kohtalon. Lähes kaikki Wyanijassa osoittautuu myös jotenkin myrkylliseksi tai vaaralliseksi (shoutout to Jack Vance!) ja yhdessä vaiheessa sinne kielletään matkustamasta kokonaan. Tähtisyntyisten kultit palvovat sitä yhtä innokkaasti kui maasyntyisten ryhmittymät Maata. 

Sain ensimmäiset ideat tähän universumiin jo Helsingin Worldconissa ja olen kehitellyt sitä siitä lähtien. Jotain aiheelle omistautumisesta kertonee se, että viime kesänä kun ihailin kesäistä taivasta ajattelin "on se kyllä surullista, että Ateni Statin asukkaat eivät edes näe taivasta", kunnes muistin että koko paikka sijaitsee vain omassa pääkopassani. 


 


torstai 3. joulukuuta 2020

Lukekaa lapsille klassikoita

 Seuraan aktiivisesti keskustelua lasten-ja nuortenkirjallisuudesta ja siitä minkälaista kirjallisuutta nuorilla kannattaisi luetuttaa. Vuosisatojen ajan lukeminen oli aika paljon sitä, että luettiin klassikoita ja viimeisimpiä hittejä. Tämä on normaalia ja koskee muitakin aiheita kuin kirjallisuutta. Mutta sitten välillä ilmaantuu radikaaleja, jotka vastustavat aivan erityisesti klassikoita ja haaveilevat jonkinnäköisestä vuosi nollasta. Rousseaun mielestä antiikin mytologia, erityisesti Ovidius, oli moraalitonta ja antoi huonoja esimerkkejä nuorisolle. Futuristien mielestä kaikki vanha olisi pitänyt tuhota passeistisena ja kirjoittaa ennemmin vauhdikkaita teoksia autoista ja sodasta ja tehtaista ja muusta moraalisesti kannatettavasta toiminnasta. Nykyään taas varsinkin englanninkielisessä kirjallisuuskeskustelussa näkyy kitinää klassikoiden turhuudesta. Koska kaikki jenkkien typerät ideat apinoidaan aina Suomeen, on tästä myös Suomi-versio jännällä agraari-argumentilla. Nähtävästi Jonnet ei ymmärrä tai jotain. Jonnejen pitäisi lukea kirjoja jalkapalloilijoista ja räppäreistä ja vaikka sadan vuoden takainen Suomi olisi jo liian spekulatiivinen (kukaan ei kuitenkaan milloinkaan väitä että varsinainen keksittyjen maailmojen kansoittama spefi olisi teineille liian vaikeaa.)

Mutta aloitetaan! Miksi klassikot ovat klassikoita? Tietenkin koska sovinististen ja rasististen eurooppalaismiesten kerho on vain päättänyt että jotkut teokset ovat muita parempia ja pakottavat muut lukemaan niitä! Ai eikö? Koska elitistit vain päättivät että ennen kirjoitettiin parempia kirjoja? 

Oikeasti teosten klassikkoasema on jonkin verran sattumankauppaa. Moni oman aikansa ehdoton hitti (Pamela, Nuoren Wertherin kärsimykset, Udolpho... tässä vasta 1700-luvun esimerkit) on niin oman aikansa tuote, että se vanhenee nopeasti ja jää vain kuriositeetiksi harrastajille. Samoin käy tietysti oman aikamme hiteille. 

Jotkut kirjailijat ehkä tietävät kirjoittaneensa kuolemattoman klassikon. Ovidiuksen Muodonmuutoksia loppuu kirjailijan jälkisanoihin, jossa hän ilmoittaa säkeittensä olevan kuolemattomia. Olisi muuten ihan hyvä harjoitus luetuttaa Jonneilla vähän Ovidiusta ja sitten puhua siitä, että miksi kirjailija kirjoitti noin. Mitä hän halusi sanoa teoksellaan? Miten Antiikin arvomaailma (jossa hybris, pyrkimys omaa asemaa ylemmäksi, oli rikoksista suurin) eroaa omastamme?

Shakespeare taas katosi jo historian unholaan ennen kuin hänet löydettiin 1700-luvulla ja nostettiin osaksi kaanonia. Miksi? Siihen asti ainoa ihailun kohde oli Antiikki, mutta Shakespeare todisti briteille myös heidän omassa kulttuurissaan piilevän nerouden. Pian Shakespeare olikin kansainvälinen klassikko. Pakottivatko siirtomaaherrat alamaisensa lukemaan ja arvostamaan Shakespearea? Jos näin oli, miksi sitä on versioitu niin paljon Japanissa, joka ei ollut eurooppalaisten siirtomaa?

Argumenttini siis on se, että klassikot ovat ajattomia, universaaleja, ja samalla avaavat meille mielenkiintoisella tavalla omaa aikaansa. Me emme myöskään voi aina tietää mistä oman aikamme teoksesta tulee klassikko. Jotkut tunnetut kirjailijat saivat maineensa vasta postuumisti. 

Miksi siis nykykoululainen ei pystyisi lukemaan Shakespearea tai Ovidiusta? Spekulatiiviseen fiktioon tottuneessa nykykulttuurissa ei pitäisi olla mikään ongelma tutustua menneisyyden kulttuureiden klassikoihin. 

Toinen argumentti on klassikoiden sovinistisuus ja rasistisuus. En kuitenkaan saa päähäni selkeästi rasismia promotoivaa klassikkoa- pikemminkin klassikoiden pointti on usein erilaisuuden ymmärtäminen ja suvaistevaisuus, oman aikansa kontekstissa tietenkin. Esim Robinson Crusoesta puhutaan yleensä siirtomaamentaliteettia ihannoivana klassikkona- sankari käännyttää villin, ottaa tämän palvelijakseen ja tämä kuvataan jokseenkin lapsellisena. Mutta Robinson Crusoe on myös tarina siitä, miten ennakkoluulomme saattavat osoittautua vääriksi - kirjassa espanjalaiset - brittien vanha vihollinen, jotka kuvataan barbaarisina roistoina kirjallisuudessa 1800-luvulle saakka - osoittautuvat hyviksi ja Crusoen tapaamat britit, omat maanmiehet - kapinaan ryhtyneiksi rikollisiksi. Klassikkoa voi tutkia tuostakin näkövinkkelistä. Miten se käsittelee oman aikansa ennakkoluuloja?


Suomalainen erikoisuus tässä keskustelussa on tosiaan agraari-argumentti. Sen mukaan nyky-Suomen Megacity 1:ssa elävät city-Jonnet eivät ymmärtäisi kotimaisia klassikkoja jotka sijoittuvat kaikki maaseudulle, varsinkin Anni Swannin kirjoja, koska...

Hei, hetkonen, Anni Swannin tarinat ja romaanit sijoittuvat todella usein kaupunkiin! Olen ainakin itse oppinut niistä paljon wanhan ajan kaupunkikulttuurista käsityöläiskortteleineen ja hienostoalueineen. Meillä koulussa luettiin yläasteella Anni Swannin Satukirjan loppupäästä niitä vähän erikoisempia vanhemmille lapsille suunnattuja satuja, joista esim oppii, että ennen nykyistä sosiaaliturvaa oli aivan tavallista, että köyhien perheiden lapset kävivät kerjäämässä jouluherkkuja rikkaista taloista. Tuosta tulisi ehkä ihan mielenkiintoinen keskustelu Jonnejenkin kanssa, mikäli Megacity 1:n actionilta kerkiävät. 

Klassikkoja netissä haukkuvat aika paljon YA-kirjailijat, taka-ajatuksena ehkä se, että jos klassikot heitettäisiin pois, tilalle otettaisiin heidän kirjojaan, jotka ovat taatusti ajankohtaisia, ideologisesti sopivia juuri tämän vuoden sensibiliteettiin ja Jonnejen mieleen. Mutta, vähän niinkuin mielipiteeni patsaista on "lisää patsaita, ei poisteta vanhoja vaikka ne miten suututtaisi", tässä pätee sama, "why not both?" Klassikoita ja uusia kirjoja vuorotellen! Klassikko ja uusi kirja samasta aihepiiristä! 

Klassikkokirja on aikamatkaava esine, jonka jokainen sukupolvi tapaa ja kokee omalla tavallaan. Ei tuollaista kokemusta saa ottaa pois edes Megacity-Suomen koululaisilta. 



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Örkeistä ja maailman pahuudesta

Katsokaa vieressä olevaa kuvaa huolellisesti - arvaan kyllä mitä rotua ajattelette heti kanssaspefistit - fiktiivistä örkkilajia, sillä kuvan henkilöt eivät muistuta mitään ihmislajin etnistä ryhmää ollenkaan. Ihan oikeasti. Tolkienin kirjoissa örkit syntyvät mytologian pahiksen, Melkorin siepattua haltioita ja kidutettua ja muokattua näitä mielensä mukaan. Kristinuskon Paholaista muistuttava Melkor ei kykene luomaan mitään uutta vaan vääristelee vain Luojan luomaa elämää. Kyse on siis fantasialajista fantasiamaailmassa. Jälkipolvet pitivät tästä fiktiivisestä lajista sen verran että se alkoi elää omaa elämäänsä muissa medioissa - roolipelit, joista tämä tyypillinen koronavuoden myrsky lattemukissa alkoi, eivät ole minulle tuttuja, mutta joskus ihmettelin kirjaston hyllyssä näyttävästi esillä olevaa fantasiakirjaa nimeltä Tuhat örkkiä. Mordor-mytologialla on aina ollut ystävänsä, itsekin tykkään Summoning-yhtyeen  kappaleesta Mirdautas Vras, jonka sanoitukset on kirjoitettu mordoriksi ja uhoavat ihmiskunnan tuhoa. Sanoituksissa toistetaan mm mordorilaista tervehdystä "Tänään on hyvä päivä tappaa", mikä kertoo kaiken tarvittavan fiktiivisen kulttuurin realistisuudesta. Fantasiapahuus saa aina ihailijansa syistä, joita Edmund Burke esitteli jo 1700-luvulla (lyhyesti: jos pelottava aihe on meille tarpeeksi kaukainen se aiheuttaakin ihastusta).

Tästä todellisuudesta erillään ovat yliopiston kirjallisuudentutkimuksen korkeatieteelliset piirit. Kirjallisuudentutkimuksessa on omat teoriansa ja oppinsa, mutta itse istuin genrekulttuuriin liittyvillä luennoilla yliopistossa kymmenisen vuotta sitten sellaisessa mentaliteettihistorian vaiheessa, jolloin kaikki oli rasistista. Aloitin itse asiassa tämän blogini aikoinaan haukkuakseni omia luennoitsijoitani, koska kurssi, jolle olin suurin odotuksin ilmoittautunut oli käytännössä sitä, että opiskelijoille annettiin joku klassikko käteen ja seminaarissa ruodittiin sitä miksi sekin klassikko oli rasistinen ja seksistinen. Vasta Rider Haggardin She  (Suom. Kuolematon Kuningatar, suosittelen!)-siirtomaakauhuromaanin kohdalla tökkäsi umpikujaan, koska kirja itsessään oli niin omituinen että se ei suostunut mukautumaan teoriaan, jonka mukaan kaikki genreklassikot ovat rasistisia. Professorini hämmennys kirjan edessä oli hieno hetki!

Jos lähtökohta "tässä on klassikko, miten se olisi rasistinen" tuntuu tutulta se johtuu siitä, että sittemmin sama narratiivi on vallannut myös valtavirtamedian. Nykyään on vaikea julkaista elokuvaa/sarjaa/kirjaa yhtään mitään ilman tämän aspektin ilmaantumista (usein kateellisten kilpailijoiden taholta). Joskus siihen on syytä - spefissä, etenkin scifipuolella on ihan normaalia harmitella sitä että avaruuden muukalaiset muistuttavat liikaa jotain ihmiskulttuuria tai kansaa. Jos taas kehität aivan erityksen omaperäisen fantasialajin, joka ei muistuta mitään ihmiskansaa, seuraa kehuja ja ihailua. Omaperäinen fiktiivinen kulttuuri saa taatusti enemmän kehuja kuin vaikka "mystiset fantasiamustalaiset" tms ikävät stereotypiat. Vaatimukset siitä että spefin pitäisi tukea rotustereotypioita eivät ole fandomin valtavirtaa sen enempää vasemmalla kuin oikeallakaan eivätkä ole varmaan ikinä olleetkaan.

Nykyään fandomiin liittyy vain myös valitettavasti joskus antagonistinen suhde kirjailijoiden/tutkijoiden/mediantuottajien ja sivistymättömien massojen, eli varsinaisen lukija/kuluttajakunnan välillä, mikä tämäkään ei ole aivan uutta, Tolkienkaan ei voinut sietää osaa faneistaan eikä varmaan edes ymmärtäisi jotakin metallipiirien Mordor-läppää. Mutta eteenpäin!

Helsingin Sanomien (koronasyistä toimittajat kirjoittavat nykyään liikaa siitä miten muut ovat väärässä internetissä, koska hekin roikkuvat netissä etätöissään) artikkeli aiheesta oli mielenkiintoinen, mutta luonnollisesti väärässä, koska sen väittämät eivät kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Keskustelu alkoi siitä mitä rotua örkit mahdollisesti edustavat, mutta jotenkin menee usein myös epämääräisiin syytöksiin väärästä maailmankuvasta ja jopa tavasta hahmottaa koko universumi, joka on aivan eri asia:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006563367.html

Ensinnäkin, spefi ei ole ollut perinteisesti täysin mustavalkoista hyvän ja pahan taistelua josta vasta juuri omina valaistuneina ja valveutuneina aikoinamme, juuri nyt, on edistytty vähemmän mustavalkoiseen maailmankuvaan monimuotoisemmalla lajikaartilla. Spefi on Romantiikan perillinen, joten spefille on tyypillistä myös antisankarit, monien eri näkökulmien käyttäminen ja moraalinen epämääräisyys (esimerkkejä on useita, mutta vaikka Vance, Howard, Bester etc) Sama pätee elokuviin. Itsekin olen tässä kirjoittanut kohta kymmenen vuotta lähinnä pahisten ja antisankarien näkökulmasta. Spefi on myös satujen ja myyttien perillinen (Tolkien esimerkiksi halusi luoda ihan oman mytologian) ja mytologioissakin moraali ei ole tiukan mustavalkoista - tunnetuimmat sankaritkin käyttäytyvät välillä itsekkäästi ja tekevät suuria virheitä.

Sen sijaan kaikista eeppisimmät ja moraaliltaan ainakin näennäisesti yksinkertaisimmat ja mustavalkoisimmat teokset jostain syystä saavat usein kulttimaineen ja kansansuosiota. 1970-luvun spefi oli pitkälti dystopioita ja väkivaltaisia antisankareita, joten siihen viihdetodellisuuteen ilmaantuva Tähtien Sota sai valtavan suosion, koska ihmiset pitävät myös perinteisistä seikkailuista, sankareista ja pahiksista. Sama tietenkin koskee myös Tolkienia - Taru Sormusten Herrasta ilmestyi 1950-luvulla ja sai myöhemmin valtavan suosion hippipiireissä, koska se erosi aikansa kyynisemmästä fiktiosta. Siitä tehdyt elokuvat taas ilmestyivät parhaaseen HBO-rankisteluaikaan. Siinä, että ihmiset pitävät seikkailutarinoista ja hyvän ja pahan taistelusta, varsinkin aikana, jolloin heitä pommitetaan rankistelevilla antisankaritarinoilla joka suunnasta, ei ole mitään moraalisesti väärää. Jos joku pitää enemmän Legolasista kuin minun kirjojeni hahmoista, niin hänen ajatusmaailmassaan ei ole yhtään mitään halveksuttavaa (huomattavaa on myös että näissä mustavalkoisimmissakin teoksissa on ei-niin mustavalkoisia henkilöhahmoja kuten vaikka Tähtien Sodan  Han Solo, joka ei halua ryhtyä sankariksi ja on skeptisempi ja sarkastisempi tapaus tai Tolkienin Klonkku, joka yrittää välillä kovasti tulla paremmaksi)

Se, miten hyvää fiktiota on luoda fiktiivinen laji, joka on automaattisesti paha, on keskustelu joka jotenkin on kietoutunut rotukeskusteluihin, koska nähtävästi jos kirjailija luo fantasiapahiksia hän automaattisesti pitää jotakin etnistä ryhmää huonoina ihmisinä. Absoluuttisen pahat pahikset ovat lopultakin aika harvinaisia ja ne harvat esimerkit viihdyttävän eeppisiä (vaikka Tähtien Sodan keisari tai Tolkienin Melkor). Romantiikan lapsena genrefiktiota on ajoittain suorastaan riivannut ajatus pahiksista väärinymmärrettyinä uhreina, mistä siitäkin on sekä hyviä että huonoja esimerkkejä (ja hauskoja, kuten Jack Vancen Demon Princes-sarjassa, jossa kiistattomille rikollisille löytyy ymmärtäjiä, varsinkin muuten yliopistopiireistä). Hyvä esimerkki siitä miten pahalla fantasialajilla voi tehdä hyvää fiktiota on GRRM:n Fevre Dream, jossa vampyyrit ovat vain ihmisistä erillinen perusluonteeltaan susimainen saalistava laumalaji, jolle ihmiset ovat olleet aina "karjaa", mutta jonka sisällä yksittäiset henkilöt tekevät moraalisen valinnan pitää ihmisiä ystävinään ja pyrkiä ratkaisemaan ravinto-ongelma ilman ihmisuhreja. Vampyyrien muuttaminen eroottisiksi ensirakastajiksi taas toimi huomattavasti huonommin.

Genrefiktio ja viihde ei siis ole ollut mustavalkoista milloinkaan, moraaliltaan yksinkertaisimmista teoksista on usein tullut kulttiteoksia, osittain koska ne erottuvat niin paljon valtavirrasta ja kuten Helsingin Sanomien artikkelistakin huomaamme, oikeasti kyse ei ole rotustereotypioista vaan ideologisista poteroista, joissa tosimaailman mustavalkoista maailmankuvaa yritetään ympätä fiktioon ja faniparkoihin. Osa faneista hermostuu suosikkiteostensa muuttamisesta - ja varsinkin siitä ajatuksesta, että siihen asti heidän suosikkiteoksensa olisikin ollut moraalisesti epäilyttävä - siksi, koska on vain niin kiintynyt suosikkiinsa. Se ei tarkoita sitä, että heidän koko ajatusmaailmansa olisi vaikka 1950-luvulta, vaikka tämä tosiasia tuntuukin hankalalta sen jälkeen kun on sekoittanut päätään kriittisellä kulttuurintutkimuksella. Rakentavampi lähtökohta on siis luoda ihan itse omin kätösin jotain viihdyttävää, omaperäistä ja sensibiliteetiltään oikeanlaista (mitä tämä sitten kenenkin kohdalla tarkoittaa) ja myydä sitten ihan itse se tuote kulttiklassikoita lyttäämättä.

Me emme myös opi ja kehity vain menneisyyttä kritisoimalla, kuten Helsingin Sanomat väittää. Universaali kulta-ajan teema ja erilaiset kertaustyylit todistavat tuota vastaan. Tai se, että aika monessa kulttuurissa et saa edes luoda sitä omaa teosta ennen kuin olet kopioinut omaa aikaasi edeltäviä mestareita vuosikausia. Voisi melkein väittää, että minä enemmän joku kulttuuriliike on keskittynyt (sinänsä viihdyttävään) menneisyyden ja oman perintönsä haukkumiseen, sitä pienemmät sen omat konkreettiset saavutukset ovat olleet. Tämän huomaa joskus nykyfiktiostakin.






maanantai 23. syyskuuta 2019

Lasten ideologinen johtoasema ja Romantiikka

Historia tuntee useita tapauksia, jossa lapset ovat tuntuneet spontaanisti nousevan johtoon, ottavan ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet parantamaan maailmaa. Lasten ristiretki on tunnettu termi ja usein lasten johtajuus liittyykin hengellisesti ja ideologisesti ylikuumenneisiin hetkiin aatehistoriassa - sotiin, uskonnollisiin liikkeisiin ja niin edelleen. Lasten nousu johtoon liittyy tunteisiin ja herättää tunnereaktion, joka on pahentunut varsinkin Romantiikan myötä. Romantiikka merkitsee tunnetta ja sukupolvien ketjun katkeamista, ja nykykulttuuri on mitä suurimmassa määrin Romantiikan lapsi.

Klassinen käsitys maailmasta on hyvin selkeä. Historia koostuu sukupolvien ketjusta, jossa jokainen sukupolvi kuuntelee edellisten viisautta, kehittää omia taitojaan tradition antamissa rajoissa, kehittää asioita eteenpäin ja valmistaa taas seuraavan sukupolven seuraajakseen. Tämä oli todellisuus taiteissa ja tieteissä vuosisatoja ja on vieläkin länsimaiden ulkopuolella. Tieteissä tämä ei ollut mikään ongelmaton tapa toimia, koska muinainen viisaus oli niin arvostettua, oli sen selkeitä virheitäkin vaikea korjata. Mutta ainakin silloin ihmiset tiesivät mitä heitä edeltävät sukupolvet olivat edes ajatelleet ja arvostivat niitä saavutuksia, jotka vaikuttivat positiivisesti heidän elämäänsä. 

Romantiikka katkaisi sukupolvien ketjun. Romantikot saattavat kyllä ihannoida traditioita ja muinaista viisautta - jos se on tarpeeksi kaukana heidän omasta kokemuspiiristään, mutta ennen kaikkea Romantiikka uskoo ulkopuolisen, alkuasukkaan, lapsen etc viisauteen, koska ympäröivän kulttuurin painolasti ei ole saastuttanut heidän ajatteluaan ja sammuttanut lamppua, näin Romantiikan termejä käyttäen. Jo Goethen Nuori Werther mainitsee tämän. Koska lapsi ei ole vielä ahdistavan ja sortavan kulttuurin saastuttama ja korruptoituneiden aikuisten tavoin lahjottavissa, hän tietää intuitiivisesti aikuisia paremmin. Ei ollut sattumaa, että juuri samalla vuosisadalla uskonnollisiin herätysliikkeisiin liittyivät vahvasti erilaiset lapsiprofeetat. 

Victor Hugon Gavroche, Neuvostoliiton lapsisankarit, eri sotien lapsisotilaat, Onni Kokko, Kiinan kulttuurivallankumous etc. Hippiliike, joka oli "nuorisoliike", joka opetti ettei yli kolmekymppisiin ole luottamista. Lapsi-ja -nuorisoliikkeet tosin eivät ikinä ole spontaaneja vaan niiden takana on aikuisia, joilta ne opit ovat lähtöisin. Malalan isä oli koulutusaktivisti ja Gretan toivat julkisuuteen aikuiset, joista osa oli mukana jo Rooman Klubissa vuosikymmeniä sitten. Hippien taustalla hääri nelikymppisiä akateemisia radikaaleja ja jopa näennäisesti nuorison alakulttuurit syntyvät usein aikuisten aloittamien klubien, vaatemerkkien yms ympärille. 

Koska sukupolvien välinen ketju on katkaistu ja jokainen sukupolvi joutuu keksimään omasta mielestään samat radikaalit ajatukset uudelleen, ei kukaan tunnu huomaavan, miten teennäistä ilmastoaktivismin sukupolvien välinen asettelu oikein on. Siinähän nuoret kertovat maailmalle sen, mitä he ovat oppineet aikuisilta. En voi olla ainoa, joka muistaa miten 90-luvulla kerrottiin koulussa, miten otsonikerroksen tuhoutuminen ja saasteet tulisivat tuhoamaan maapallon. En voi olla ainoa, joka on lukenut Rooman Klubin julkaisun joltain 70-luvulta. Tosin silloin pelättiin myös ydinsotaa (luin 90-luvulla nuortenkirjan, jossa Suomessa kaikki kuolevat nälkään väestönsuojissa). Pelko ympäristön, luonnon ja maapallon puolesta on siis ollut osa länsimaista elämää jo vuosikymmeniä, yksi harvoja selkeitä traditioita kulttuurissamme suorastaan. Nuorten ilmastoaktivismi on siis edellisten sukupolvien jatkumoa, mutta koska tunnepitoinen ja romanttinen kulttuurimme nostaa nimenomaan nuoruuden jalustalle ja populaari muisti on korkeintaan pari kuukautta, voisi luulla nykynuorison olevan suorastaan messiaanisia ja heitä edeltävien sukupolvien pyrkivän tuhoamaan kaiken silkkaa pahuuttaan. Jopa näiden edeltävien sukupolvien itsensä mielestä, siinä he ovat aivan kuin ne aateliset, jotka ottivat Rousseaun nurkkiinsa haukkumaan itseään ja olivat itse aivan samaa mieltä pahuudestaan. 

Syntyykö romanttisen ihmiskuvan, sukupolvien vastakkainasettelun ja ennen kaikkea valtavan tunnekuohun avulla kestäviä ja ennen kaikkea ei-totalitaristisia ratkaisuja ympäristöongelmiin? Enpä menisi vannomaan. Mutta kuten sanottu, mikään tässä ei ole millään tavalla uutta tai ihmeellistä. Itse uskon, että länsimainen kulttuuri alkaa olla siinä pisteessä, että ne ratkaisut syntyvät aivan muilla mantereilla. 

maanantai 12. elokuuta 2019

The Prequel - Miten Vihreän maailman utopia/dystopia syntyi!

Löysin notes-arkistoni uumenista vanhan, nähtävästi töissä kuittirullalle (kuten aina) hahmotellun selostuksen siitä miten Vihreän Maailman lähtökohtaan - ekologiseen ja rauhanomaiseen elämään, jossa ihmiset ennemmin kuolevat nälkään kuin vahingoittavat toista elävää olentoa - oikein päädyttiin ja mistä systeemin heikkoudet oikein johtuivat. Ehkä tämä kiinnostaa niitä, jotka kirjan ovat lukeneet ja ehkä kuvittelitte itse jotain aivan muuta!

Tällä hetkellä kirjoittamassani avaruusoopperassa on muuten samantapainen alkukuvio Maan tuhoavista siirtokunnista, mutta tarinan juoni ja varsinainen punainen lanka ovat aivan muualla.



Miten Vihreä Maailma syntyi

Muutama lukijani tietää lähtötilanteen - ihmiskunnan rippeet elävät primitiivisissä siirtokunnissa ja noudattavat tiukkoja ekologisia vaatimuksia - kaikkien on pakko olla vegaaneja, vain pienen osan maastosta saa käyttää viljelyyn ja niin edelleen. Teknologisesti kehittynyt, mutta tietotaidoltaan rappeutunut Keskusmaailma auttaa ihmisiä joten kuten. Vähäinen teollisuus ja kaivostoiminta sijaitsee karummilla planeetoilla. Keskusmaailma auttaa lähimpiä siirtokuntiaan, mutta kauimmat, usein trooppiset siirtokunnat kärsivät usein nälänhädästä. 

Tuollaisissa siirtokunnissa syntyneet terroristit hyökkäilevät varsin summamutikassa muihin siirtokuntiin pyrkien osoittamaan koko vallitsevan systeemin heikkouden. Saatuaan avukseen Keskusmaailman jäsenen he tuhoavat koko systeemin ja syöksevät siirtokunnat täydelliseen anarkiaan ja valtataisteluun.

Ihmiskunnan apatia, kyvyttömyys kehittyä ja rauhanomainen alistuvuus itsetuhoon saakka mietityttää tarinan henkilöitä. Koska myyttien mukaan ihmiset Maassa asuessaan eivät muuta tehneetkään kun sotivat ja tuhosivat - miten koko ihmisluonto onnistuttiin muuttamaan. 

Miten Vihreä Maailma, oppi siitä, että luonto on tärkeämpi kuin ihminen, oikein syntyi?

Maan teknisen kehityksen huippuvuosina syntyi useita siirtokuntia, jotka vuosisatojen kuluessa muokattiin enemmän tai vähemmän Maata muistuttaviksi terraform- tekniikoilla, joilla aiemmin oli muutettu arktiset alueet ja autiomaat Maassa. Siirtokunnat kehittyivät omiksi sotaisiksi sivilisaatioikseen, joiden liittoutuma hyökkäsi Maan joukkoja vastaan. Tuolloin siirtokuntien liittoutuma levitti laajalle propagandaa Maan asukkaiden erityisestä julmuudesta ja loi oman versionsa Maan historiasta, joka esitteli kulttuuriperimän lisäksi korostetusti Maan sotia ja tuhoja. Jokainen siirtokuntien asukas oppi tämän historian lapsena. 

Sodan aikana Siirtokuntien joukot aiheuttivat niin suunnattoman ydintuhon ketjureaktion Maassa, että suurin osa Maan asukkaista menehtyi ja planeetta muuttui asumakelvottomaksi pitkäksi aikaa. Maan väestön rippeet pakenivat ja katosivat. 

Myös Siirtokunnat kärsivät suuria tuhoja. Lopulta voittanut koalitio päätti toteuttaa akateemisen maailman pitkään suunnittelemaa Vihreän Maailman ohjelmaa, jossa ihmiskunnan luonne ja elämäntapa muuttuisivat radikaalisti. Kaikesta väkivallasta ja ympäristötuhosta haluttiin päästä eroon lopullisesti.

Rikolliset, sotien veteraanit ja lopulta luonnekokeen mukaan väkivaltaan taipuvat ihmiset karkotettiin Mustaan Maailmaan, kaukaiselle vankilaplaneetalle. Rikollisten ja sotilaiden jälkeläiset sterilisoitiin. Koska sodat olivat olleet niin laajoja, jäljelle jäävä populaatio oli varsin pieni. 

Keskusmaailmaksi nimitettyyn siirtokuntaan syntyi akateeminen ja tieteellinen hautomo ja loput ihmiset siirrettiin pois vaurioituneista suurkaupungeista asumattomille alueille aloittamaan alusta pienissä, tarkasti kontrolloiduissa yhteisöissä. Keskusmaailman akatemia suunnitteli heille niin uskonnon, poliittisen järjestelmän kuin elinkeinotkin. 

Jokainen ihminen testattiin varhaisessa teini-isässä. Älykkäät yksilöt pääsivät Keskusmaailmaan koulutettaviksi ja heistä tuli eliittiä. Usein he palasivat Valvojina omiin yhteisöihinsä, sillä he halusivat auttaa omaa heimoaan. Fyysisesti voimakkaat nuorukaiset lähetettiin kaivosmaailmoihin. Primitiiviseen elämään sopeutumattomilta, mutta kunnollisilta ja energisiltä vaikuttavat tehdasmaailmoihin. Tarkoilla testeillä etsittiin väkivaltaan liittyviä piirteitä ja väkivaltaisilta vaikuttavat nuoret steriloitiin ja lähetettiin Mustaan Maailmaan. 

Ajan kuluessa tämä systeemi kuitenkin rappeutui. Keskusmaailmasta muodostui oma yhteisönsä, joka ei halunnut lähettää omia jälkeläisiään pois kotoa tehtaisiin tai primitiivisiin yhteisöihin ja Keskusmaailman vanhemmat alkoivat kouluttaa jälkeläisensä jatkajikseen, vaikka näillä ei olisi ollut suuria lahjoja hallintaan tai infrastruktuurin ylläpitoon. Kaukaisimmat siirtokunnat hylättiin vähitellen avun ulkopuolelle. Kukaan ei enää tullut testaamaan siirtokunnissa, tehdasmaailmoissa tai kaivosmaailmoissa asuvia lapsia. Mustaan Maailmaan lähetettiin enää vain rikolliset, jotka jäivät kiinni Keskusmaailman lähistöllä. 

Päähenkilöt Hadri, Vyema, Nicolas, Näkijä ja Martely ovat kaikki erikoistapauksia. Jos Keskusmaailma olisi jatkanut alkuperäistä käytäntöään he eivät todennäköisesti olisi milloinkaan nousseet kapinaan. Heidät olisi poistettu alkuperäisistä yhteisöistään (Martelya lukuunottamatta, sillä hänen perheensä on salakuljettajia ja elää systeemin ulkopuolella). Hadri olisi todettu vaarallisen älykkääksi ja neuvokkaaksi ja hänet olisi viety Keskusmaailmaan koulutettavaksi. Vyema olisi havaittu liian omapäiseksi ja hänet olisi viety auttamaan jotain vaikeissa oloissa elävää siirtokuntaa tai vaikka kaivosmaailmaa ja näin hän olisi voinut toteuttaa maailmanparannusvimmaansa turvallisin keinoin. Näkijä ja Nicolas ovat  epävakaita persoonia ja taipuvaisia väkivallan ihannointiin, joten heidät olisi todennäköisesti lähetetty Mustaan Maailmaan.

Heidän kapinansa oli mahdollista Vihreän Maailman systeemin rappion vuoksi. 

Millainen sitten on Musta Maailma (joka legendoissa sekoittuu paikkaan, jonne ihmiset päätyvät kuoleman jälkeen)

Millainen on maailma, jonne potentiaalisesti vaaralliset ihmiset ja rikolliset on karkotettu vuosisatojen ajan ilman mahdollisuutta poispääsyyn? Yksikään Keskusmaailman edustaja ei ole uskaltautunut katsomaan. 

torstai 11. heinäkuuta 2019

UFOja, Alvar Aaltoa ja maitoa - Finncon 2019

Etukäteen jännitin että mitä tästä Finnconista vielä tulee, sillä mukaani Jyväskylään lähtivät sekä aviomies, että 9kk ikäinen vauva. Vauvaa kiinnostaa enemmän kunnon ruoka kuin äidinmaito, joten saatoin liikkua con-alueella vapaahkosti miehen hoitaessa vauvaa. Miehen houkuttelin paikalle Alvar Aallon avulla ja mies kiertelikin koko viikonlopun Aalto-museossa ja kuvaamassa historiallisia rakennuksia. Kiva viikonloppu siis kaikille, paitsi vauvalle, joka olisi mieluummin kontannut kuin nököttänyt rattaissaan.

Anarkistinen vihkotempauksemme ei ihan onnistunut - vihkoja myytiin vähän ja vihkopaneeliin tuli vain muutama katsoja - jostain kumman syystä kansainväliset vieraat kiinnostivat enemmän kuin spefivihkot! Vähemmän lupaavasta alusta huolimatta Lauantai sujui mukavasti - ostin pari kirjaa ja sain yhden ilmaiseksi, kävin Tolkien-paneelissa, jossa oli mm kunniavieras, Tolkien-kääntäjä Kersti Juva ja lopuksi vielä koko perheen voimin Naamiaisissa. Naamiaiset viihdytti myös vauvoja, koska siinä taputettiin koko ajan. Niin pienestä se on kiinni!

Illalla käväisin bileissä, mutta vauvan iltamaito-ja nukkuma-aika on yhdeksältä eikä vauva ollut valmis tinkimään tästä aikataulusta kahtakymmentä minuuttia kauempaa. Ehdin kuitenkin vähän jutellakin ja melkein juoda kupillisen piparminttuteetä.

Sunnuntainen UFO-paneelimme oli vastoin odotuksiani menestys ja tuntui kiinnostavan yleisöä kovasti, nyt siihen suunnitellaan jo jatkoa ensi vuotta varten! Paneeli oli siitäkin mielenkiintoinen, että opin itse ufologian ja scifin hankalasta suhteesta kaikenlaista. Ehdin myös Altered Carbon-luennolle (johon mahtui imetystauko), jonka jälkeen en osaa päättää haluanko lukea kirjan vai ei. Tykkään tv- sarjasta ja varsinkin Poen henkilöhahmosta, romanssista ja hankalasta sisarussuhteesta, joita koko kirjassa ei ole. Toisaalta jokainen Hesarin haukkuma scifi-romaani kiinnostaa jo periaatesyistä...

Ohjelmia näin tosiaan vain muutaman, koska mielenkiintoiset jutut tuntuivat menevän päällekkäin ja  moni liittyi jotenkin dystopiaan johon olen kyllästynyt tai vaikutti jotenkin ideologisesti värittyneeltä. Ideologian hapatus oli valitettavasti näkyvissä myös Cheryl Morganin kirjoituksessa con-esitteessä, jossa kirjoitetaan asuinmaastani näin:
"Britannia on tosin hyvää vauhtia muuttumassa yhtä vihamieliseksi ulkomaalaisia kohtaan kuin Yhdysvallat" Kiina con-vaihtoehtona taas mainitaan täysin neutraalisti. Verrataanpas:
Britannia - menivät äänestämään vaaleissa väärin, monietninen-ja kulttuurinen maa, jossa on eri vähemmistöjen edustajia politiikan, kulttuurin, urheilun, bisneksen etc huipulla, niin paljon ulkomaalaisia, että Morgan joutuisi käyttämään kyynärpäitään jos haluaisi nähdä vaikka jouluvalot.
Kiina - ei pelkoa väärästä vaalituloksesta, virallisesti nationalistinen, mitäs sitä on muuta... niin, sulkeneet muutaman miljoonaa muslimia vankileirille tuhotakseen näiden kulttuurin, miljoonat osoittavat mieltä maata vastaan juuri nyt siirtomaa Hong Kongissa

Mutta se Suuren Maailman kuvioista!

Spefiharrastukseni on hyvin visuaalista, joten tapani on ostaa aina jotain mukavaa joka conista. Korukojut tarjosivat kaikenlaisia houkutuksia ja paikalla oli myös sympaattinen virkkaaja - mutta kuvataidepuoleen haluaisin vähän parannusta. Tarjonta on nyt laadukasta, mutta ei omaan mieleen olevaa mytologiahenkistä kauhufantasiaa ja geneeristä pinkkiä animetyttöilyä, yleensä vielä taas kerran ideologisella mausteella. Missä scifi? Missä avaruus? Missä tulevaisuuden kaupungit? Missä Cyberpunk? Muistelin kaiholla Worldconin taidenäyttelyä. Muistaakseni aikaisemmissa Finnconeissakin on ollut enemmän taidetta, ehkä Tampereelle voisi järjestää jonkin näyttelytilan conin teemalla?

Jälkeenpäin Finncon oli ihan hyvin esillä mediassa, mutta taas hehkutettiin sitä iänikuista dystopiaa. Jahka ehdin tulen kirjoittamaan vielä siitä, miksi olen kyllästynyt koko aiheeseen ja kaipaan jotain ihan muuta (en kuitenkaan mitään hopepunkia, tai solarpunkia, jättäkää nyt jo ne punkit sinne hirvimetsälle, miksi kaikelle pitää olla tuollainen termi).

Tärkein con-ostokseni oli tietenkin Nysalor-kustantamon kulttuuriteko, Eino Railon loistava Haamulinna. 1920-luvulta, mutta silti paras ensimmäisen aallon goottikauhusta kirjoitettu analyysi. Toinen kirjaostokseni oli Metro 2033 (koska haluan lukea muuta kuin angloscifiä) ja se ilmainen kirja goottimuusikko Jyrki Witchin vampyyriromaani Unien valtiatar (mukana myös CD. Myös vampyyrit ovat aika passe (olen tosin menossa Dracula-näyttelyyn Lauantaina), mutta tämä menee ihan kuriositeettina)