torstai 3. joulukuuta 2020

Lukekaa lapsille klassikoita

 Seuraan aktiivisesti keskustelua lasten-ja nuortenkirjallisuudesta ja siitä minkälaista kirjallisuutta nuorilla kannattaisi luetuttaa. Vuosisatojen ajan lukeminen oli aika paljon sitä, että luettiin klassikoita ja viimeisimpiä hittejä. Tämä on normaalia ja koskee muitakin aiheita kuin kirjallisuutta. Mutta sitten välillä ilmaantuu radikaaleja, jotka vastustavat aivan erityisesti klassikoita ja haaveilevat jonkinnäköisestä vuosi nollasta. Rousseaun mielestä antiikin mytologia, erityisesti Ovidius, oli moraalitonta ja antoi huonoja esimerkkejä nuorisolle. Futuristien mielestä kaikki vanha olisi pitänyt tuhota passeistisena ja kirjoittaa ennemmin vauhdikkaita teoksia autoista ja sodasta ja tehtaista ja muusta moraalisesti kannatettavasta toiminnasta. Nykyään taas varsinkin englanninkielisessä kirjallisuuskeskustelussa näkyy kitinää klassikoiden turhuudesta. Koska kaikki jenkkien typerät ideat apinoidaan aina Suomeen, on tästä myös Suomi-versio jännällä agraari-argumentilla. Nähtävästi Jonnet ei ymmärrä tai jotain. Jonnejen pitäisi lukea kirjoja jalkapalloilijoista ja räppäreistä ja vaikka sadan vuoden takainen Suomi olisi jo liian spekulatiivinen (kukaan ei kuitenkaan milloinkaan väitä että varsinainen keksittyjen maailmojen kansoittama spefi olisi teineille liian vaikeaa.)

Mutta aloitetaan! Miksi klassikot ovat klassikoita? Tietenkin koska sovinististen ja rasististen eurooppalaismiesten kerho on vain päättänyt että jotkut teokset ovat muita parempia ja pakottavat muut lukemaan niitä! Ai eikö? Koska elitistit vain päättivät että ennen kirjoitettiin parempia kirjoja? 

Oikeasti teosten klassikkoasema on jonkin verran sattumankauppaa. Moni oman aikansa ehdoton hitti (Pamela, Nuoren Wertherin kärsimykset, Udolpho... tässä vasta 1700-luvun esimerkit) on niin oman aikansa tuote, että se vanhenee nopeasti ja jää vain kuriositeetiksi harrastajille. Samoin käy tietysti oman aikamme hiteille. 

Jotkut kirjailijat ehkä tietävät kirjoittaneensa kuolemattoman klassikon. Ovidiuksen Muodonmuutoksia loppuu kirjailijan jälkisanoihin, jossa hän ilmoittaa säkeittensä olevan kuolemattomia. Olisi muuten ihan hyvä harjoitus luetuttaa Jonneilla vähän Ovidiusta ja sitten puhua siitä, että miksi kirjailija kirjoitti noin. Mitä hän halusi sanoa teoksellaan? Miten Antiikin arvomaailma (jossa hybris, pyrkimys omaa asemaa ylemmäksi, oli rikoksista suurin) eroaa omastamme?

Shakespeare taas katosi jo historian unholaan ennen kuin hänet löydettiin 1700-luvulla ja nostettiin osaksi kaanonia. Miksi? Siihen asti ainoa ihailun kohde oli Antiikki, mutta Shakespeare todisti briteille myös heidän omassa kulttuurissaan piilevän nerouden. Pian Shakespeare olikin kansainvälinen klassikko. Pakottivatko siirtomaaherrat alamaisensa lukemaan ja arvostamaan Shakespearea? Jos näin oli, miksi sitä on versioitu niin paljon Japanissa, joka ei ollut eurooppalaisten siirtomaa?

Argumenttini siis on se, että klassikot ovat ajattomia, universaaleja, ja samalla avaavat meille mielenkiintoisella tavalla omaa aikaansa. Me emme myöskään voi aina tietää mistä oman aikamme teoksesta tulee klassikko. Jotkut tunnetut kirjailijat saivat maineensa vasta postuumisti. 

Miksi siis nykykoululainen ei pystyisi lukemaan Shakespearea tai Ovidiusta? Spekulatiiviseen fiktioon tottuneessa nykykulttuurissa ei pitäisi olla mikään ongelma tutustua menneisyyden kulttuureiden klassikoihin. 

Toinen argumentti on klassikoiden sovinistisuus ja rasistisuus. En kuitenkaan saa päähäni selkeästi rasismia promotoivaa klassikkoa- pikemminkin klassikoiden pointti on usein erilaisuuden ymmärtäminen ja suvaistevaisuus, oman aikansa kontekstissa tietenkin. Esim Robinson Crusoesta puhutaan yleensä siirtomaamentaliteettia ihannoivana klassikkona- sankari käännyttää villin, ottaa tämän palvelijakseen ja tämä kuvataan jokseenkin lapsellisena. Mutta Robinson Crusoe on myös tarina siitä, miten ennakkoluulomme saattavat osoittautua vääriksi - kirjassa espanjalaiset - brittien vanha vihollinen, jotka kuvataan barbaarisina roistoina kirjallisuudessa 1800-luvulle saakka - osoittautuvat hyviksi ja Crusoen tapaamat britit, omat maanmiehet - kapinaan ryhtyneiksi rikollisiksi. Klassikkoa voi tutkia tuostakin näkövinkkelistä. Miten se käsittelee oman aikansa ennakkoluuloja?


Suomalainen erikoisuus tässä keskustelussa on tosiaan agraari-argumentti. Sen mukaan nyky-Suomen Megacity 1:ssa elävät city-Jonnet eivät ymmärtäisi kotimaisia klassikkoja jotka sijoittuvat kaikki maaseudulle, varsinkin Anni Swannin kirjoja, koska...

Hei, hetkonen, Anni Swannin tarinat ja romaanit sijoittuvat todella usein kaupunkiin! Olen ainakin itse oppinut niistä paljon wanhan ajan kaupunkikulttuurista käsityöläiskortteleineen ja hienostoalueineen. Meillä koulussa luettiin yläasteella Anni Swannin Satukirjan loppupäästä niitä vähän erikoisempia vanhemmille lapsille suunnattuja satuja, joista esim oppii, että ennen nykyistä sosiaaliturvaa oli aivan tavallista, että köyhien perheiden lapset kävivät kerjäämässä jouluherkkuja rikkaista taloista. Tuosta tulisi ehkä ihan mielenkiintoinen keskustelu Jonnejenkin kanssa, mikäli Megacity 1:n actionilta kerkiävät. 

Klassikkoja netissä haukkuvat aika paljon YA-kirjailijat, taka-ajatuksena ehkä se, että jos klassikot heitettäisiin pois, tilalle otettaisiin heidän kirjojaan, jotka ovat taatusti ajankohtaisia, ideologisesti sopivia juuri tämän vuoden sensibiliteettiin ja Jonnejen mieleen. Mutta, vähän niinkuin mielipiteeni patsaista on "lisää patsaita, ei poisteta vanhoja vaikka ne miten suututtaisi", tässä pätee sama, "why not both?" Klassikoita ja uusia kirjoja vuorotellen! Klassikko ja uusi kirja samasta aihepiiristä! 

Klassikkokirja on aikamatkaava esine, jonka jokainen sukupolvi tapaa ja kokee omalla tavallaan. Ei tuollaista kokemusta saa ottaa pois edes Megacity-Suomen koululaisilta.