Olen aina halunnut dystopiaan

Luin tänään useamman kommentin siitä, miten dystopia on liikaa käytetty ja loppuunkulunut aihe vähän samalla tavalla kuin vaikka vampyyrit fiktiossa (hirvittää muuten mainita suosikki-ja inhokkiaiheitani näin samassa lauseessa!)
Tuo sai minut ensiksi kauhistumaan. Miten dystopia muka voisi olla aihe, johon kyllästyy? Dystopiahan on fiktiivisistä sijainneista viehättävin. Jännittävä maailma toisensa jälkeen, joissa mikä tahansa on mahdollista! Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani ymmärrän tuonkin näkemyksen. Itsekin vältän kirjallisuutta, jota mainostetaan dystooppisena, varsinkin jos se on suunnattu nuorille aikuisille ja sen takakannessa luvataan reipashenkisen nuoren taistelua jonkinlaista hirmuvaltaa vastaan. Syytän "Hunger Games" ilmiötä, jonka viehätystä en aivan ymmärrä. Koko se asetelma on niin simppeli. Olen huomannut tuollaisen piirteen varsinkin elokuvien dystopioissa (Elysium etc) - kirjallisuuden puolella sellaiset dystopiat olisivat olleet vähän vanhentuneita ja yksinkertaisia 1950-luvulla. On hirmuhallituksia, rikas ja pieni eliitti ja jonkinlaista occupy-meininkiä. Talk about boring!

Mainstream-dystopia on muodissa aina taloudellisesti epävarmoina aikoina. 1970-luvulla asuinmaani Britannian katsotuimpia koko perheen ohjelmia oli jonkinlainen post-apokalyptinen selviytymistarina. Ollakseen muodikas  dystopia vaatii siis epävarmat yhteiskunnalliset olot - mutta ei liian epävarmat. Optimistisina ja vauraina aikoina sekä oikeasti rankkoina ja vaarallisina aikoina viihteen puolelta etsitään rohkaisevia ja hyväntuulisia tarinoita. Epävarmoina aikoina dystopia tuntuu suorastaan lupaavalta.
Huonoina aikoina me odotamme sitä romahdusta ja selviytymistaistelua. Post-apokalyptisessa selviytymistaistelussa ei täytetä työhakemuksia.

Minulle dystopia on sekä eskapistisen seikkailullinen, että visuaalisesti kaunis kokemus. Tämä voi tuntua kummalliselta niille, jotka ovat lukeneet dystooppisia tarinoitani. Olen julkaissut niitä useamman:
Pelkuri (2011), Tämä kaupunki on vapautettu (2011),  Viimeinen ihminen? (2012, henkilökohtainen suosikkini) ja viimeiseksi Koko maailman vihollinen (2013)

Lukiessani Kyberpunk-antologiassa julkaistun Koko maailman vihollisen arvostelua tajusin ensimmäisen kerran, että saatan kokea dystopian aiheena hiukan eri tavalla kuin ns valtavirta. Tarinassani liioittelin joitakin asuinkaupunkini Lontoon piirteitä: Canary Wharfin bisnesalue, jonka rakennuksista valtaosa kuuluu ihan oikeasti Kiinalle ja Qatarille, muuttui kiinalaisten triadien hallinnoimaksi alueeksi, kaikki viime vuosien saparonuha-pelleilyt median ylilyönteineen täydeksi todeksi ja tosielämän eri etnisten ryhmien välinen epäluuloisuus avoimemmaksi vihanpidoksi. Inhoamani Shoreditchin hipsterialueen muutin ekokultin päämajaksi ja niin edelleen. Pääasiallinen inspiraationlähteeni olivat kornit aasialaiset triad-elokuvat (Young and Dangerous-sarja) ja henkilökaarti sen mukaista. Minusta luomani maailma oli jännittävä ja cool.

Arvostelijan mielestä tarinani oli koko antologian kyynisin ja luomani maailma täysin armoton. Jännittävä seikkailuni olikin nihilistinen! Olisi kiva tietää mitä mieltä sama arvostelija olisi post-apokalyptisestä tarinastani Viimeinen ihminen ?, jos on tuohon tuotokseeni tutustunut. Tarina nimittäin loppuu todennäköisesti ihmiskunnan sukupuuttoon ja jääkauteen. Suosikkitarinani se on siksi, että loin siinä mielestäni niin kauniin maailman.

Dystopia on mielestäni visuaalisesti kaunis mielikuvitusmaailma. Dystooppinen maisema koostuu oman aikamme ja tulevaisuuden raunioista. Raunioissa itsessään on outoa lumoa ja fiktiivisen tulevaisuuden rauniot ne vasta lumoavia ovatkin. Dystopia on unohtuneiden, särkyneiden ja ehkä vielä salaa kuiskattujen unelmien ja utopioiden hautausmaa. Ihmisiä ei ehkä ole enää olemassa, mutta silti jälkiä heidän elämästään, toiveistaan ja pyrkimyksistään näkyy kaikkialla.

 

Yliopisto on ainoa tapa kokea ripaus Pohjois-Koreaa länsimaissa

Minulla on hankala suhde yliopistomaailmaan ja olen jo pitkään halunnut kirjoittaa sen ongelmakohdista. En vain tiedä mistä aloittaisin, aiheesta voisi paisua kokonainen tiiliskivi, niin paljon yliopisto kummallisuuksineen kertoo ympäröivän yhteiskunnan tilasta. Luin eilen amerikkalaista eliittiyliopistoa ruotivaa kirjaa raflaavalla otsikolla "Sex and God at Yale" http://www.amazon.com/Sex-God-Yale (vaikka ei tuo mitenkään teologiaan liittynyt) joka herätti kaikenlaisia ajatuksia sen lisäksi että oli todella hauska surkuhupaisalla tavalla. Kirjoittaja kuvaili yliopistoissa järjestettävää, porno-ja seksivälineteollisuuden sponsoroimaa "seksiviikkoa" jonka aikana kaikenlaiset tekoruskettuneet ja geelitukkaiset alan miehet, pornotähdet ja pick-up-artist-gurut propagoivat asiaansa kampusalueella tarjoten niin sponsorikamaa kuin esityksiä fellaatiotekniikoistakin. Tuo kaikki nostatti kulmakarvat pysyvästi kaarelle kunnes otsanahkaa kiristi, mutta ei ollut missään tapauksissa kummallisinta mitä kirja paljasti.

Omituisin osa kirjassa oli kirjoittajan kokema draamakurssi jonka aikana joogaopettaja antoi arvosanat sillä perusteella miten hyvin opiskelijat avasivat kundaliinichakransa erilaisissa merkillisissä rituaaleissa jotka vaihtelivat ekstaattisesta tanssista meditaatioon. Saadakseen arvosanaansa nostetuksi kirjoittaja teeskenteli olevansa hurjan henkisen ekstaasin kourissa aivan kuin hänen odotettiin - merkki oikean chakran avautumisesta oli epileptista kohtausta vastaava käytös jossa huudettiin, läähätettiin ja täristiin lattialla. Tämä sai minut ajattelemaan itkukohtauksia johtajien kuollessa Pohjois-Koreassa - yliopisto tosiaan taitaa olla yksi niitä harvoja paikkoja länsimaissa joissa sitä huomaa teeskentelevänsä noinkin pahasti. Arvosanathan tulevat vaikuttamaan työpaikansaantiin opiskelun jälkeen.

Minulle kirjan pointti ei ollut niinkään typerissä teematapahtumissa, naisia alistavan materiaalin markkinoimisessa, ristiriitaisissa ideologisissa ja moraalisissa viesteissä, kaupallisessa opportunismissa tai länsimaiden perikadossa. Kirja oli lopulta kertomus siitä miten moni meistä - varsinkin ne jotka kirjan kirjoittajan ja minun itseni tavoin päätyvät yliopistoon yli 20-vuotiaina ja monen yrittämisen kautta - elättelee suuria haaveita yliopistosta ja pettyy sen banaaliuteen ja matalamielisyyteen.

Muistan vieläkin tunnelman entisen yliopistoni, Brightonin yliopiston Descartes-luennolla. Koko sali kuunteli hartaan hiljaisuuden vallassa ja jokainen salissa oleva koki olevansa jonkin suuren, aikakaudesta toiseen jatkuvan, itseään paljon suuremman kokemuksen äärellä. Eräs taidepuolelle hakenut opiskelija vaihtoi opiskelualaa juuri tuon Descartes-luennon takia. Mutta pudotus on sitäkin nopeampi kun löytää itsensä seminaarista kuuntelemassa innokasta paasausta 1970-luvun OZ-pienlehden oikeudenkäynnistä tai katsomassa yhtäkkiä vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa tirkistelevää seksikohtausta 1980-luvun trillerissä, epämukavalla istuimella, pienestä televisiosta ja viisikymppisen professorin vieressä. Ihanteet ja todellisuus kerta kaikkiaan eivät kohtaa ainakaan humanistisella puolella jossa kaikenlainen turha roska on korotettu tasavertoiseksi filosofian ja taiteiden kanssa.

Voisin itse kertoa monia anekdootteja omien kandinopintojeni aallonpohjista : kirjallisuudenprofessorini ei tiennyt kuka on Dostojevski, yksi luennoitsija väitti ettei Neuvostoliitto aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana, new-age-henkisen opettajan mielestä kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymään, 99% professoreista agitoi typeriä rotuteorioita "valkoisten etuoikeuksista", hyvä kirjallisuus pilattiin feminismillä, freudilaisuudella (!) ja postkolonialismilla etc. Mutta se tuntuu jollakin tavalla tuulimyllyjä vastaan taistelulta. Pitäisikö minun kirjoittaa näistä jonkinlainen paljastusartikkeli?

Käytännössä huomasin saavani Brightonin yliopistossa enemmän propagandaa kuin tietoa ja että olin kaikesta eri mieltä yliopistoni kanssa. Tällaisessa tilanteessa opiskelija on hankalassa paikassa. Virallisen totuuden kyseenalaistaminen pudottaa arvosanoja ja johtaa ongelmiin. Yliopisto on täydellinen konsensuskeskus. Rakastan kuitenkin opiskelua ja haluan akateemikoksi, joten ainoa mahdollisuus oli etsiä yliopisto jonka ideologia on lähinnä omaa. Enter Britannian ainoa yksityinen ja taatusti oikeistolaisin Buckinghamin yliopisto, jossa suoritin maisterinopintoni riemumielin ja jatkan nyt kohti väitöskirjaa. Kukaan ei enää jakele minulle monisteita siitä miten George W Bush oli WTC-iskun takana, sähköpostini ei mainosta Hamas-vierailijoita eikä nykyisen opinahjoni seiniä korista Marx-festivaalin mainos. Olen rämpinyt piikkilankojen läpi  ja päätynyt turvallisesti omalle puolelle juoksuhaudan suojaan. Mutta se ei välttämättä ole hyvä asia. Pitäisin enemmän yliopistosta jossa kaikenlaiset aatteet ja ideat kukkisivat vapaasti, luennoitsijat antaisivat opiskelijoiden tehdä omat johtopäätöksensä asioista ja filosofia-seura tarjoaisi jotain muutakin kuin Palestiinaa - vaikka sitä Descartesta?

Mutta muuta akateemista todellisuutta en tunne. En edes tiedä ovatko yliopistot aina olleet tällaisia vai onko tämä vain osa nykykulttuurin laajempaa fragmentoitumista intressiryhmiin ja ideologisiin taisteluhautoihin. Mutta tiedän että  haluan akateemikoksi, en luokkataistelijaksi.

Kulta-aika Redux - Al Qaedaa vai uusnatseja?

Oikeasti tämä kirjoitus liittyy lähes pelkästään käsitöihin ja tekniikkaan, kunhan trollaan raflaavalla otsikoinnilla. Eräs blogini seuraaja mainitsi edellä mainitut poppoot vain esimerkkeinä ihmisistä, jotka haluavat myös paluuta kulta-aikaan. Maailmassa on aina ollut fanaatikkoja jotka pyrkivät johonkin kuvitteelliseen utopiaan, oli se sitten tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Minusta tuollaisissa liikkeissä on mielenkiintoisinta harhaaluulo jonkinlaisesta puhtaudesta - että jos vain nämä ja nämä asiat kielletään, nämä ja nämä viholliset tapetaan etc saavuttaisimme paratiisin maan päällä. Lisäksi he uskovat että jokaisella asialla on aivan selkeä ja autenttinen alku ja hetki jolloin kaikki oli puhdasta ja täydellistä.

Tuo on mielenkiintoista ja inspiroivaa dystooppiselle kirjoittajalle, mutta ei omaa ajattelumaailmaani. Olen kyllä sitä mieltä, että moni aikakausi oli omaamme parempi eikä juurikaan arvosta mitään omassa tämänhetkisessä kulttuurissani. Mutta en usko, että mitään täydellistä aikakautta on koskaan ollut olemassa tai että voisimme toistaa sen omana elinaikanamme vain tappamalla oikeat viholliset ja kieltämällä Miley Cyrusin tai Eastendersin. Mutta minä lähestynkin kulta-aikaa taidehistorioitsijan ja käsityöläisen näkökulmasta.

Jos kulta-aikoihin uskominen tekee minusta ääriliikkeen edustajan, olen myös opiskellut ääriliikettä ääriliike-ammattikorkeakoulussa. Opiskellessani minulle nimittäin opetettiin itsestäänselvyytenä, että tekninen osaaminen ja laatu ovat huonontuneet.















Näkyvin esimerkki tästä lienee modernistiset tasakattorakennukset jotka ovat nykyään suojeluskohteita mutta eivät ole milloinkaan kestäneet säätä tai aikaa. 1900-luvulla joitakin teknisiä taitoja jopa unohdettiin kokonaan. Kun Turussa suunniteltiin vanhojen rakennusten kunnostamista kävi ilmi, että kukaan ei enää osannut entisöidä niiden reliefikoristeita. Asiantuntijat piti tilata ulkomailta.

Ensimmäinen teknisen laadun aleneminen tapahtui kuitenkin jo 1800-luvulla teollistumisen myötä. Arts&Crafts-liike ja Jugend olivatkin vastalauseita aikakauden laaduttomaan massatuotantoon. Suurin osa 1800-luvun huonekalutuotannosta oli laadutonta massatuotantoa jossa kerrattiin aikaisempien vuosisatojen tyylejä kömpelösti. 1700-luku taas oli koristetaiteiden kulta-aikaa ja teknisesti ylivertaista.  Et kerta kaikkiaan saa uutena yhtä huolellisesti tehtyä, teknisesti taitavaa ja kestävää kirjoitus-tai meikkipöytää kuin kuvan esimerkki the Wallace Collection-museosta. 1700-luvun huonekalut esitellään usein museoissa suljettuina joten niiden monimutkaisuus, tekninen taitavuus ja monikäyttöisyys ei ole itsestäänselvyys - ne näyttävät niin siroilta koriste-esineiltä.

Minusta myös 1700-luvun ja 1800-luvun kirjontatöissä on laatueroja, mutta yleistäen naiset kaikista yhteiskuntaluokista kirjoivat kauniisti ja taitavasti pitkälle 1900-luvun puolelle. Tekstiilit lakanoista pyyhkeisiin ja vaatteet alusvaatteita myöten koristeltiin pitsein ja kirjailuin. Jossakin 1950-60-luvun paikkeilla tekstiilien laatu romahti - pitsit olivat kömpelöitä ja räikeitä, kirjontatyöt,  joita toki vielä tehtiin helppoja ja nopeita ja 70-lukua lähestyttäessä materiaalit muuttuivat kammottaviksi. Tekstiilihistorianopettajani mukaan oli melkoinen menetys että omana aikanamme kirpputorien takstiilivalikoima edustaa juurikin noita 60-70-luvun kammotuksia.

Oikeasti voisin sanoa tämän paljon yksinkertaisemminkin: isoisäni rakensi useamman talon eläessään. Isäni ei ole rakennusmiehiä mutta rakensi mökille laiturin. Mieheni tuskaili IKEA-paketin kanssa. Entisessä työpaikassani järjestettiin arvonta jota varten ihmisen jättivät nimensä ja e-mail osoitteensa. Yli puolet ei ollut osannut tekstata nimeään ymmärrettävästi, vaikka moni oli yrittänyt jopa useaan kertaan, vetäen viivan ensimmäisen harakanvarvaskokoelman yli. Jos tämä kehitys ei jollakin tavalla muutu radikaalisti pelkään tosissani miten jälkipolvet tulevat selviytymään.