Ken vanhoja muistelee...eli ex-yliopistoni parhaat sjw-palat

Nykyään yliopistojen ylipolitisoitunut ilmapiiri on kovasti tapetilla täällä Englannissa. Ennennäkemättömästi opiskelijat vaativat sensuuria ja tiukkoja sääntöjä. Itse en jatko-opiskelijana ole mitenkään osallinen varsinaiseen opiskelijaelämään, mutta minulla on oma kokemukseni hyvin hyvin vasemmistolaisesta Brightonin yliopistosta (tämä ei ole mitään paranoiaa, yliopiston seinällä oli Karl Marxin kuva julisteessa). Kuulin tavallaan nykyisen sjw-huuman alkurytmejä ja olin pääkallopaikalla todistamassa miten luennoitsijat - itse useimmiten 60-70-kauden radikaaleja - tuputtivat oppejaan meille opiskelijoille. Luettelen tässä nyt typerimmät jutut mitä kuulin kandinopintojeni aikana. Nykykulttuuriin verrattuna tuossa vaiheessa yliopistokulttuuri oli vielä hyvin avoin, yliopistoni kunniaksi on sanottava, että kaikenlaisia mielipiteitä hyväksyttiin ja professorini selvästi tykkäsivät siitä, että haastoin heidät seminaareissa. En ikinä kärsinyt toisinajattelustani. Tulin yliopistoon ihan tavallisena radikaaleja juttuja puolittain kannattavana vihreiden äänestäjänä ja lähdin konservatiivina kristittynä. Kutsun vieläkin professorejani "käänteiseksi moraaliseksi kompassiksi"


Palestiina sitä ja tätä
Valehtelisin jos sanoisin, että koen Lähi-Idän ikikonfliktin erityisen läheiseksi. Luentojen aikana alkoi hiukan kypsyttää kun professorit ujuttivat palestiinalaiset kaikkiin aiheisiin, yleensä niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida siihen ollenkaan. Olisin halunnut liittyä yliopiston filosofiaseuraan, mutta se oli pelkkää politikointia, sähköpostiini saapui jatkuvasti mainosta uusista palestiinalaisista vierailijoista.

1960-70-luvun "vastakulttuurin" surkuhupaisa akateeminen opiskelu
Jotenkin luulisi, että historianopiskelijoiden kannattaisi ennemmin vaikka opetella latinan alkeet kuin tuhlata aikaansa jonkin OZ-lehden oikeudenkäynnin ihmettelyyn. Muutenkin opettajat antoivat aivan liikaa painoarvoa oman nuoruutensa hörhöilylle.

Tulevaisuudessa ei ole ydinperheitä ja se on hyvä asia
Erään naispuolisen professorin mukaan ydinperhe on jäänne 1950-luvun ahdistavasta kulttuurista. Tulevaisuudessa normi olisi tällä hetkellä köyhän alaluokan parissa suosittu 7 lasta 5 eri miehen kanssa kuvio, jossa partnerit vaihtuvat jatkuvasti. Tulevaisuudessa kaikki perheet tulisivat olemaan tuollaisia ja se on hyvä asia.

Tästä on pakko sanoa, että joka ikinen opiskelija oli aivan eri mieltä professorin kanssa. Kukaan meistä ei ymmärtänyt miten tuollainen kaoottinen elämä olisi hyvä asia

Neuvostoliitto ei aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana

Neuvostoliitto joutui miehittämään osan Euroopasta "Buffer Zoneksi" Yhdysvaltojen aggression suojaksi

Muinaiset kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymiseen 
Mutta new-age nyt on aika vähäinen synti edellisiin historianluentojen sammakkoihin verrattuna

Kaikki oli imperialististen brittien syytä. Kaikkialla. Aina

Kolonialismin historiasta puhuttaessa sitä tosiasiaa, että Intia oli jo muiden valloittama Brittien sinne ehtiessä ei mainittu. Muita suurvaltoja ei mainittu ollenkaan. Orjuuden historiasta puhuttaessa ei afrikkalaisten tai arabien osuutta orjakauppaan mainittu ollenkaan. Britit jopa lopettivat orjakaupan silkkaa ahneuttaan, koska se ei ollut tuottavaa. Orjuudesta puheenollen.

Orjuutta oli toki muuallakin kuin Karibialla ja Amerikan etelävaltioissa. Mutta muualla orjat olivat vähän kuin perheenjäseniä!

Burmalaiset orjat thaimaalaisilla kalastusaluksilla -juuri nyt - olisivat tuosta varmasti vähän ihmeissään

Maailmansodatkin olivat enimmäkseen Britannian vika
Luimme esimerkiksi jo aika marginaaleja teorioita siitä, miten ilman Britannian aggressiivisuutta Saksa ei olisi oikeasti ryhtynyt maailmanvalloitukseensa.

Professorini näkivät aina mustat sorrettuina ja valkoiset sortajina. Esimerkiksi 1800-luvulla vaikuttaneesta jamaikalaisesta Mary Seacolesta puhuttaessa professorini selitti seuraavaa: Seacolen äiti oli jamaikalainen vapaa majatalonpitäjä ja isä hänelle nähtävästi tuntematon skotlantilainen sotilas. Professorini mielestä oli itsestäänselvää, että Seacolen äiti oli raiskattu sotilaan toimesta. Ihan tavallinen seksisuhde sotilaan ja vapaan majatalonpitäjän välillä on mahdottomuus?

Kurssini afrikkalaisia ja karibialaisia opiskelijoita myös kannustettiin valitsemaan kandinaihekseen jonkin rotukysymykseen liittyvän jutut. Tyyliin mustat amerikkalaisissa elokuvissa tms. Muutenkin mustat opiskelijat eriytyivät omaksi porukakseen ja sivusta kuunnellessa tuntuivat aina puhuvan rasismista milloin missäkin. Yliopisto oikein kannusti tuollaista, vaikka afrikkalaiset opiskelijat olivat omien maittensa hemmoteltua ja rikasta eliittiä.

Salaliittoteoriat
Postiluukkuni pursui aina lehdykkäisiä milloin mistäkin mielenosoituksesta ja miten "9/11 was an inside job". Koska asuimme kerta Britanniassa, tarkoittiko tuo sitä, että britit juonivat senkin konnanteon?

Valancourt sucks! Eli miten goottilaisen romaanin sankarit ovat epäonnistuneita

Minä en osaa kirjoittaa sankareita. Epäilen sen johtuvan siitä, että olen, silloinkin kun kirjoitan scifiä tai fantasiaa, kauhukirjoittaja ja lähestyn henkilöhahmoja kauhukirjoittajan näkökulmasta. Henkilöhahmot ovat pahiksia tai uhreja. Sankarillinen hahmo muuttaa tarinan kauhusta yliluonnolliseksi seikkailuksi. Tämän takia Dennis Wheatleyn musta magia-romaanit eivät oikein pelota (Poikkeuksena loistava "The haunting of Toby Young") eikä Supernatural tai Grimm säikäytä samalla tavalla kuin kauhuelokuva. Jos tarinan henkilöt taistelevat aggressiivisesti ja aktiivisesti, ja voittavat, pahan voimat, ei tarina oikein pelota.

Tämä sankaruuden sopimattomuus kauhuun on vaivannut genreä jo 1700-luvulta saakka. Ensimmäisissä romaaneissa - Horace Walpolen "Castle of Otrantossa" ja Clara Reeven romaanissa "The Old English Baron" tämä ei vielä ollut niin näkyvissä. Kummassakin esiintyy uljas nuorukainen, jolta on juoniteltu hänen perintöoikeutensa. Mutta 1790-luvun lähestyessä goottilaisen romaanin pahis kasvoi tarinan tärkeimmäksi mieheksi. Kaikki huomio kiinnittyi tuohon romanttisen rikollisen hahmoon, joka aina kuvattiin komeaksi ja miehekkääksi. Kunnolliset miehet jäivät sivurooleihin, mutta sentään pääsivät aina lopulta onnellisesti avioliiton satamaan. Tämä kuvio löytyy niin "Munkista" kuin Radcliffen romaaneistakin.

Radcliffe tarinoissa tietysti päähenkilö-Suen, herkän, romanttisen ja täydellisesti hyveellisen neidon kärsimykset olivat pääroolissa ja tätä neitoa vastassa oli lähes demoninen, mutta jollakin tavalla lukijoita kiehtova pahis. Ensirakastajan epäkiitollisen roolin saivat sirostelevat ja hyvin feminiiniset nuoret miehet, joiden kanssa sankaritar lopulta menee naimisiin pahan saatua palkkansa. Sankaritar on myös vähän kyseenalainen termi, lopultakin Emily esimerkiksi ei ole kovinkaan aktiivinen, kunhan vaeltelee vanhassa linnassa, kirjoittaa keskenkertaista runoutta ja ihailee maisemia. Hänen joutuessaan Udolphon linnan vangiksi hänen sulhasensa Valancourt ei saa aikaan muuta kuin pelivelkoja ja lopussa he kuitenkin jostain syystä saavat toisensa.

Udolpho oli tuskallista luettavaa monestakin eri syystä ja tarinan ärsyttävin hahmo oli ehdottomasti tämä Valancourt. Muka sotilaskoulutuksen saanut vätys, joka keskustelee henkeviä maisemista, kirjoittelee runoja ja jonka kestää useita sivuja saada kosittua kierrellen ja kaarrellen rakastettuaan. Emilyn ollessa vankina Udolphon linnassa Valancourt häslää Pariisin peliluolissa, joutuu vankilaan tms, mutta lopussa käy jotenkin ilmi (alkoi jo mielenkiinto hiukan lopahtaa), että osittain kyse oli vihollisten juonittelusta.

Udolpho on aivan käsittämättömän ontto ja pinnallinen teos ja Radcliffen henkilöhahmojen luominen todella heikkoa verrattuna vaikka Lewisiin, Maturinista puhumattakaan. Mutta yksi kohtaus kirjasta löytyy, jossa Valancourt yhtäkkiä tuntui aivan oikealta ihmiseltä. Todennäköisesti aivan vahingossa. Emilyn saatua tietää hänen peliveloistaan ja vankilakeikastaan seuraa tunteellinen kohtaus, jonka aikana Valancourt rypee itsesäälissä vakuuttaen, ettei ansaitse Emilyä, ruinaa tämän myötätuntoa, syyttää tilanteesta vihamiehiään aggresiiviseen sävyyn ja itkeskelee. Olin aivan innoissani, kerrankin realistista luonnekuvausta! Juuri noin kuka tahansa kunnoton lurjus toimii jäätyään kiinni! On oikeastaan aika erikoista, että Radcliffe kirjoitti tuollaisen kohtauksen, kun ottaa huomioon aikakauden konventioiden vaatimukset onnellisesta lopusta.

Antaisitko sinä toisen mahdollisuuden peliaddiktille joka joutuu velkojen takia vankilaan? Tai luottaisitko että hänestä tulee vielä hyvä taloudenpitäjä avioliitossa? Njaa...

Radcliffen kirjojen jälkeen edes tuollainen "sankarin" irvikuva katoaa goottilaisesta kauhusta, Maturinin "Melmoth the Wanderer"-klassikossa ei ole enää kuin pahiksia ja uhreja ja sama koskee montaa muuta aikakauden teosta. Tuollainen henkilökaarti ei ole omiaan innostamaan suurta yleisöä, joten ehkä tuosta löytyy syy Draculan useaan filmatisointiin - se oli tietämäni ensimmäinen kauhutarina, joka nosti sankaruuden taas keskiöön ja tarjosi näin suurelle yleisölle vähän enemmän samaistumisenkohteita.

Luen goottiromaanien kirjoittajien elämänkertoja ettei muiden tarvitsisi

Goottilaiseen kirjallisuuteen tutustuessa tutustuu myös aika eksentriseen porukkaan. Lukija törmää  mielenkiintoiseen arkkitehtuuriin, skandaaleihin, juoruihin ja jopa murhaan. Olen lukenut niin vakavasti otettavaa tutkimusta, camp-henkistä hehkutusta kuin anakronistista psykoanalyysiakin (oman professorini kynästä muuten) ja koonnut melkoisen määrän anekdootteja ensimmäisen aallon goottilaisen kauhun kirjoittajista, jotta muiden ei tarvisi lukea heidän elämänkertojaan:

Horace Walpole

Horace Walpole 1717-1797 on kauhukirjallisuuden isä (Otranton Linna), pääministerin poika, eksentrinen (pienen) linnan herra, taidehistorioitsija, loputon tiedonlähde 1700-luvun kulttuuriin ja politiikkaan liittyen ja, hienoa kyllä, tavallaan myös trollikulttuurin edelläkävijöitä. Itse ainakin arvostan sitä, miten hän lietsoi halveksimansa Rousseaun vainoharhaa väärennetyllä kirjeellä ja miten hän kutsui naisasianaista Mary Wollstonecraftia "hyeenaksi alushameissa" Ranskan vallankumoukseen liittyvän flamewarin aikana. Professorini kirjoittaman elämänkerran mukaan hän oli homo, mutta muut ovat veikanneet myös aseksuaalisuutta. Varmaa on vain, että hän piti enemmän koiristaan kuin ihmisistä ja sotkeutui loputtomiin riitoihin milloin kenenkin aikakauden nimihenkilön kanssa ja kävi aivan valtavaa kirjeenvaihtoa jossa jälkipolvilla on ollut tutkimista.
Horace Walpole rakensi itselleen goottilaisen pikkulinnan nimeltä Strawberry Hill ja kokosi itselleen valtavan kokoelman taidetta ja kuriositeetteja jotka hänen sukunsa perillinen 1800-luvulla myi silkkaa ilkeyttään valtavassa huutokaupassa.
Eräs Yalen yliopiston akateemikko hurahti Walpoleen 1950-luvulla ja omisti elämänsä tämän kirjallisen materiaalin keräämiselle. Yalen nettisivuilla on nykyään koko Walpolen kirjeenvaihto (tuhansia kirjeitä) sanahaulla, jota suosittelen vilpittömästi. Ilkeyksien, onelinereiden, nokkavien kommenttien ja paatoksellisen vuodatuksen määrä on lähes loputon. Olen itsekin fani, vaikkakin vähän tahtomattani.


Clara Reeve (1729-1807), oli papin tytär ja sisartensa ja äitinsä kanssa elänyt vanhapiika, joka julkaisi goottilaisen romaanin "The Old English Baron" ja mm romaanikirjojen historiikin. Hänestä tiedetään hyvin vähän, hän ei ollut mikään julkisuuden henkilö.

William Beckford

William Beckford 1760-1744 oli rikas mies. Hänen isänsä oli Lontoon pormestari ja tilanomistaja Jamaikalla, jossa orjat sen kun raatoivat. Näillä rahoilla William saattoi keskittyä taiteenkeräilyyn ja arvovieraiden viihdyttämiseen. Hän tutki itämaista kirjallisuutta ja julkaisi kauhuromaanin (Vathek). Hän piti Walpolen linnaa "rotanloukkuna" ja rakennutti itselleen valtavan goottilaisen linnan, joka sisustettiin ja koristeltiin aivan mahdottomasti. Paikalla palkatut kääpiöt vielä korostivat linnan massiivisia mittasuhteita. Beckford oli myös rehellisesti sanottuna paska tyyppi ja kerronpa vielä miksi:

Hän pakotti työmiehet rakentamaan liian nopeasti ja tuloksena oli valtava linna ilman perustuksia. Linna sortui jo 1800-luvulla, mutta se ei häntä juuri surettanut. Hän aloitti suhteen serkkunsa vaimon kanssa ja hylkäsi tämän kun tämä tuli ikävystyttävän keuhkosairaaksi. Hän joutui maanpakoon suhteen takia, jonka toinen osapuoli oli 13-vuotias poika. Nykyään hän olisi varmaan päätynyt vankilaan.



Matthew Lewis

Matthew Lewis (1775-1818) oli diplomaatin poika, teini-ihme ja kaikista pahamaineisin kauhukirjailijoista, mutta oikeastaan, verrattuna moneen muuhun, jotenkin hyväntahtoinen ja harmiton tapaus. Ikuisesti nuorekkaan ja jotenkin kypsymättömän näköinen, hänen isänsä kutsui häntä "hölmöksi pojaksi" koko ikänsä. Hänen vanhempansa olivat asumuserossa ja hän alkoi kirjoittaa osittain auttaakseen taloudellisesti äitiään. Matthew sai diplomaattikasvatuksen ja hänet lähetettiin ympäri Eurooppaa harjoittelemaan tulevaa ammattiaan. Maailmalla hän kiinnostui saksalaisesta kirjallisuudesta, mikä näkyy myös Munkissa, tuossa englantilaisista kauhukirjoista saksalaisimmassa. Munkin lisäksi hän kirjoitti näytelmiä ja teki käännöstöitä.
Hänen kirjansa aiheutti paheksuntaa, jota nykyään on vaikeaa edes oikein kuvitella, mutta hän itse ei ikinä oikein tajunnut mikä hänen jutussaan oli niin väärin, kun moraalinen opetus oli kerta oikea!
Myös hänen perheellään oli orjaplantaaseja, vaikka hän itse vastusti orjuutta. Perittyään plantaasit hän vietti paljon aikaa matkustamalla Jamaikalle ja tekemällä parhaansa parantaakseen orjiensa oloja. Tällaisella matkalla hän sai kuumetartunnan ja kuoli.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli vähän aikaa aikansa suosituimpia kirjailijoita, jota, käsittämätöntä kyllä, verrattiin Miltonin kaltaisiin kirjailijoihin ja jonka Udolpho oli varsinainen oman aikansa Twilight-ilmiö. Hän oli alempaa keskiluokkaa, vanhemmat ja sukulaiset kauppiaita, ja naimisissa radikaalin lehtimies William Radcliffen kanssa. Kirjoista saaduilla rahoilla pariskunta matkusteli pittoreskeissa maisemissa ympäri Eurooppaa ja Englantia.
Radcliffe oli ujo ja neuroottinen, nähtävästi yliherkkä sankarittariensa tapaan. Hän ei osallistunut kirjalliseen elämään ja kauhukirjallisuuteen kohdistuvan kritiikin voimistuessa hän masentui niin, ettei enää julkaissut mitään. Hän oli niin suosittu, että hänestä alettiin levitellä juoruja turismin kasvattamisen toivossa, mm, että häntä pidettiin mielisairaalassa erään romanttisen linnan lähellä.

Charlotte Dacre

Charlotte Dacre 1771/72-1825 julkaisi runoutta ja romaaninsa (Zofloya ja muita) nimellä Rosa Matilda (Matildan Lewisin kirjan naispahiksen mukaan). Hänen isänsä oli juutalainen rahanlainaaja ja radikaali kirjoittaja, joka erosi vaimostaan ja meni naimisiin aatelisnaisen kanssa.
Charlotte Dacre on siitä mielenkiintoinen, että hänen perheensä tarina kuulostaa itsessään goottilaiselta romaanilta ja on oikeastaan parempi kuin hänen kirjansa. Hän sai lapsia naimisissa olevan miehen kanssa ja meni naimisiin tämän kanssa tämän ensimmäisen vaimon kuoltua. Hän itse kuoli luonnollisista syistä, mutta hänen miehensä murhattiin Charlotten kuoleman jälkeen - tuntematon hyökkääjä puukotti hänet kuoliaaksi hänen toimistossaan ja suku ei pyrkinyt selvittämään rikosta ollenkaan, heidän epäiltiin peitelleen rikollista jostakin syystä ja kyseessä olevan pahan perimysriidan.
Koko Zofloyan juoni muuten pyörii aviorikoksen ympärillä, aviorikoksen, josta on seuraamuksia vielä seuraavalle sukupolvellekin.

Charles Maturin (1782-1824 oli irlantilainen protestanttinen pappi ja sen takia hänen loistava teoksensa Melmoth the Wanderer vaikuttaa välillä protestanttiselta vihakirjoittelulta. Hän oli lahjakas saarnamies (saarnoja saisi vieläkin tilattua Amazonilta kirjamuodossa), jonka ei-kirkollisiin intohimoihin kuului kauhutarinoiden kirjoittaminen ja tanssiminen! Oscar Wilde oli hänelle kaukaista sukua ja maanpakonsa aikana käytti nimeä Sebastian Melmoth Maturinin luoman pahiksen mukaan.

James Hogg (1770-1835), on nimellä paiskatun (The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner" kokeellisen kauhuromaanin, historiallisten romaanien ja runokokoelmien kirjoittaja, skotlantilainen itseoppinut kirjailija, maatalon renki ja paimen. Omana aikanaan hän oli suosittu ja tunnettu juurikin "ryysyistä kuuluisuuteen" taustansa takia, sittemmin tullut epämuodikkaaksi, mutta löydetty uudestaan myöhemmin. "Justified Sinner"- tarinaa on jopa kutsuttu postmoderniksi teokseksi ennen aikaansa, sillä se on kirjoitettu useasta eri näkökulmasta ja hajoaa lopulta kerronnallisesti kuvaten päähenkilön mielen murtumista.

Mary Shelleystä en jaksa kirjoittaa, koska en ole kiinnostunut Byron-Shelley-porukan tekemisistä ja hänestä tiedetään kyllä kaikki mahdollinen. Kuten lukijani varmaan huomaavat, kauhukirjallisuus oli alusta asti varsin tasa-arvoinen genre, kuka tahansa aatelismiehestä paimeneen saattoi kokeilla onneaan - niin kauan kun elanto ei ollut kynäilystä kiinni! Koko porukasta Ann Radcliffe lienee ainoa, joka hankki elantonsa kirjoittamalla. Noinhan se menee nykyäänkin, pari ammattikirjailijaa ja lopuilla on päivätyö (tai suunnaton perintö).