tiistai 23. syyskuuta 2025

Totuus Romantasyn ja muun muodikkaan hömpän jännämiehistä - ja Lordi Byronista

 Olen viime aikoina katsonut ja lukenut paljon kritiikkiä Romantasysta ja suosittujen kirjojen epäterveistä romanssikuvioista - eli siis siitä, että alunperin sympaattisena, vahvana ja itsenäisenä esitetty sankaritar ihastuu fantasiaversioon jännämiehestä. Osa kritiikistä on mielenkiintoista ja on oikeasti aika mielenkiintoista, jos noin monessa kirjassa toistuu noin samanlaiset arkkityypit. Yksi arvioija kutsui monta kertaa tuota kuviota "konservatiiviseksi propagandaksi" mutta tuo on taas amerikkalaisten hömpötystä. Kysymys on nimittäin tietenkin Byronilaisesta antisankarista ja sillä ei ole oikein mitään tekemistä ideologian kanssa, vaikka Byron lähipiireineen olikin oman aikansa edistyksellisiä radikaaleja. 



Byronilainen antisankari tai Romantiikan antisankari - hahmo on vanhempi kuin Byron - on siis tällainen angstaava, moniongelmainen, muille ikävä ja ylimielinen, synkkä, usein väkivaltainen tai jotenkin vaarallinen tyyppi, jolla on salaperäinen ja synkkä menneisyys ja joka ei noudata meidän tavallisten kuolevaisten sääntöjä. Mutta Lucilla, sinä kuvaat tässä vain tyypillistä tutkintavankia pleikkarinsa parissa te protestoitte - niin, mutta, hän on -todella todella hyvännäköinen - ja tämän takia teitä parempi tyyppi ja sen lisäksi fantasiaversioissa omaa jotain erikoiskykyjä tai on tosi hyvä taistelija tai jotain. Tämä persoona oli suosittu 1800-luvun kirjallisuudessa ja myöhemmin vähän kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa - ja oikeastaan itämaisessakin, ainakin mitä olen kiinalaista fantasiaa seurannut (tosin siinä ne usein angstaavat suvun menetettyä kunniaa kaiken tuon muun lisäksi) Niin tai näin, kyse on vain yhdestä kulttuurin arkkityypistä, joka on usein naisille ja tytöille vastustamaton. 

(Sanotaan myös tässä välissä, että on aika alentuvaa kuvitella, että kaikki nämä naiset ja tytöt eivät osaisi erottaa fantasiaa todesta. Itsekin tykkään pahiksista fiktiossa, mutta en katselisi sellaista kotisohvalla - eikö tämä ole sitäpaitsi vähän itsestäänselvyys? Ei kai sotaleffoja ihaileva mieskään oikeasti haluaisi rämpiä rottien keskellä ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen mudassa. Come on) 

Okei, kyse on siis länsimaiseen fiktioon jo vuosisatoja sitten vakiintuneesta henkilötyypistä. Mutta miksi sellainen on niin suosittu romanttisessa fantasiassa? 

Tähän pari syytä, eikä niistä yksikään tuo kunniaa kirjailijoille. 

1. Sankaruuden "subversio". Jo pitkään sankarilliset ja aidosti hyvää tarkoittavat tyypit ovat olleet epämuodikkaita, koska maskuliinisten hyveiden esittämistä on pidetty jotenkin epäilyttävänä ja eihän kukaan nyt oikeasti voi olla mitenkään rehellinen ja kunnollinen. Tähän liittyy maailmansotien jälkeinen pettymys ns "suuriin tarinoihin" ja klassiset hyveet yhdistetään helposti ideologiseen vääräoppisuuteen, ellei suoranaiseen fasismiin. 

Tämä on muuten sitä konservatiivista kulttuurianalyysiä jos kiinnostaa! 

2. Jos nainen on tosi vahva, mies ei voi olla kuin tosi paska. Tämä kuulostaa tyhmältä (ja on tyhmää), mutta on yllättävän yleistä. Sankaritar, tarinan päähenkilö (näissä genreissä useimmin nuori tyttö tai nainen riippuen erotiikan määrästä) on nokkela, voimakasluonteinen, vähän "edgy", taitava siinä mitä nyt tekeekin etc. Ainoa mahdollisuus on siis tehdä ihastuksen kohteesta, tarinan miespäähenkilöstä jotenkin -pahempi. 

Niin, mutta Austenille, 1810-luvulla ei tuottanut mitään vaikeuksia tasapainottaa vahvaa naishahmoa yhtä vahvalla, mutta kunniallisella mieshahmolla, huomauttavat lukijat. Niin, mutta kerropa se BookTokille! Jos joku nyt vielä epäröi tämän suhteen, myös sellainen kuvio olisi mahdollinen, että vahva, älykäs, taitava etc sankarittaremme löytää miehen, joka on sankarillinen ja hyveellinen ja heidän vahvuutensa ja taitonsa täydentäisivät toisiaan* Tuollaiseen tarinaan voisi jopa luoda aidosti pelottavan pahiksen koska saman tyypin ei tarvisi olla antagonisti ja ensirakastaja. Poikaystävän -ei- tarvitse olla kusipää, uskokaa pois. 

Niin tai näin, aihe kiinnostaa minua, koska olen itse tässä kirjoitellut antagonisteja ja pahoja tyyppejä kirjakaupalla. Mutta, hei, syvällisestä -filosofisesta-syystä, koska haluan tutkia niitä teemoja mitä käsittelen (vapaan tahdon ongelmaa, muinaisia kultteja, puutarhoita) 

*Tämä on muuten niin harvinaista, että vähän aikaa sitten lukemani Nälkäpelin Peeta tuli täysin yllätyksenä. Varmaan moni muukin lukija oletti sen olevan pahis alkusivuilla, mutta ei. 





sunnuntai 23. kesäkuuta 2024

Miten pilata fandom - Disney Star Wars

 Oletteko huomanneet, että nykyään mitään nörttipuolen viihdetuotetta ei voida julkaista ilman ideologista vouhotusta, ylikuumenevaa riitelyä ja turhanpäiväistä fanidraamaa? Keskinkertainen ja puisevasti näytelty Star Wars Acolyte-sarja on tästä niin hyvä esimerkki, että päätin avautua aiheesta kunnollisesti. Disneyn Star Warsilla on nimittäin nykyään tietynlainen kaava, mikä vakiintui jo siinä vaiheessa kun kaikki tajusivat, että Sequel-trilogia tulisi olemaan aika sekavaa settiä keskenään eri mieltä olevien ohjaajien takia. Mutta Disney keksikin ikiliikkujan, ehkä ainoan koko maailmassa. 

Toksiset fanit ja niistä järkyttymisen.

En itse ole media-alalla, mutta olen hyvä havainnoimaan näennäisesti sekavissa kuvioissa kaavamaisuuksia ja huomasin näissä Disneyn Star Wars fanidraamoissa selkeän kaavamaisuuden, jota en kuitenkaan osannut pukea sanoiksi. Olen löytänyt aiheesta yhden hyvän analyysin, joka taustoittaa sitä -mistä - kyseinen tyyli on syntynyt. https://unherd.com/2022/06/the-media-is-run-by-trolls/ 

Who benefits from this? The trolls do, of course. They’re getting exactly what they want, their status and influence growing with every indignant squawk, every angry celebrity video response. But they’re not the only ones. A media class that makes its living on outrage gets a story that does numbers. Moses Ingram gets an outpouring of support and waves of positive press coverage. The studio execs behind Obi Wan Kenobi get the warm, fuzzy feeling that comes from persuading a bunch of impressionable people that the best way to signal their moral correctness is by putting more money in Disney’s pocket. Everybody wins.

Except the art, of course. In a culture that cannot conceive of appreciating something you love unless it’s part of a righteous backlash against the angry baby-men you hate, art loses every time.

Tällä hetkellä Star Warsista -ja oikeastaan mihinkä tahansa nörttikulttuuriin liittyvästä- on kaksi keskenään riitelevää versiota: Ensimmäinen on se, että Star Wars on omiin päiviimme saakka ollut liian homogeenista - ei tarpeeksi naisia, ei tarpeeksi etnisiä vähemmistöjä ja että on "vaikeaa olla nainen Star Warsissa" siis kirjoittaja, ohjaaja, näyttelijä tai fani. Nyt vihdoinkin Star Wars on kaikille! Paitsi toksisille sovinistifaneille, jotka eivät hyväksy uutta edistyksellistä Star Warsia! Niitä on kaikkialla ja ne pilaavat kaiken!

Toinen versio on se, että Star Wars oli aina miehille, poikien viihdettä, jonka feministit pilasivat. Star Wars on nykymuodossaan kuollut ja kuopattu, kaikki klassikkotrilogian (tai prequel-trilogia, riippuu somettajan iästä) jälkeen on armotonta woke-scheissea eikä minkään arvoista. Tätä ideologiaa promotoivat spammaavat arviointeja, haukkuvat rasistisesti ja seksistisesti porukkaa somessa  - ja saa aikaan tahtomansa reaktion - Disney julkaisee vetoomuksia siitä, miten Star Wars on kaikkia varten, sarjojen näyttelijät avautuvat tuskastaan etc. 

Se, onko Disneyn Star Wars itsessään hyvä vai huono asia verrattuna aikaisempaan katoaa jonnekin ideologiseen kähinään. Kumpikin osapuoli on muuten väärässä, kuten tavallisesti.

Olen itse ollut Star Wars-fani teinistä asti. Aluksi fanitin vain alkuperäistä trilogiaa (ja salaa Hayden Christensenin Anakinia) mutta kaksikymppisenä löysin silloiset EU (Expanded Universe) kirjat ja sarjakuvat. Kokonainen universumi seikkailuja, sankareita ja pahiksia, kohderyhmänä kaltaiseni aikuiset fanit! 

Tässä suosikkini Lumiya

2000-luvun alkupuolen Stars Wars-romaaneissa ja sarjakuvissa oli valtava määrä naishahmoja, pahiksia ja sankareita. Ne sijoittuivat maailmaan, missä naiset kohosivat huipulle asti eikä se ollut mikään juttu. Nykykulttuurissa on ehkä vaikea ymmärtää miten vähän merkitystä sillä oli, oikeasti en uhrannut sekuntiakaan sen pohdinnalle mikä naisen asema oli Star Warsissa. Naisfaneja ei (ihan oikeasti) myöskään kohdeltu huonosti fanifoorumeilla. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Muistakaa, että tämä oli vielä sitä (kaunista) aikaa, kun kaikki olivat anonyymeja avatarilla, jotka saattoivat olla mitä tahansa. Sillä ei ollut mitään merkitystä kuka sinä olit. Ei positiivista tai negatiivista. Ja koska kukaan ei kirjoittanut naishahmoja "kirjoitanpa nyt hemmetin vahvoja naishahmoja, vikiskää mammanpojat"-fiiliksellä olivat naishahmot kiinnostavia ja monitahoisia. Koska kukaan ei ollut girlboss (silloinkaan kun johti kokonaista taistelulaivuetta) olivat henkilöhahmot oikeasti tosi jees. Tarinoissa oli myös romantiikkaa ja eroottista latausta, jopa seksiä (koska EU ei ollut kliininen Disneyn tavoin.) 

Ennen Disneytä Star Wars oli - erilaista 

Ennen Disneytä ketään ei myöskään kiinnostanut se, että osa artisteista oli naisia. Yksi suositun Legacy-sarjakuvan artisteista oli nainen, Jan Duursema. Yksi Legacy of the Force-kirjasarjan kirjoittajista oli Karen Traviss, joka vitsaili haastattelussa olevansa ryhmän "pahis" koska oli britti muiden ollessa amerikkalaisia (Star Warsissahan pahiksilla oli usein brittiaksentti). Hän sai osakseen kovaa kritiikkiä fanifoorumeillä siitä, miten fanitti kirjoissaan liian avoimesti Boba Fettiä ja esitti Jedit negatiivisessa valossa. Jotkut eivät voineet sietää hänen romaanejaan. Mutta kukaan ei -ikinä - ottanut puheeksi hänen sukupuoltaan. Koska sillä ei ollut mitään merkitystä. 

Tämä oli Star Wars-fandomin todellisuus 10 vuotta sitten. 

Mutta mitäs kaikki ne aidosti naisvihamieliset ja rasistiset kommentit somessa? 

Niin. Muistatteko edellisten potkupallokisojen aikaisen skandaalin siitä, miten Englannin pelaajien mokaaminen rankkareissa aiheutti rasististen kommenttien hyökyaallon Twitterissä? Siitä oli uutisia kaikkialla, koko Englanti todettiin rasistien pesäksi ja kaikki olivat kauhuissaan ja pahoillaan. 

Ja sitten kävi ilmi, että rasistisia kommentteja twiitanneita oli alle 10 (siis koko Twitterin käyttäjämäärästä) ja suuri osa kommenteista tuli Intiasta (tälle on ihan looginen selitys - Euroopan ulkopuolella lyödään vetoa Euroopan peleistä ja kielenkäyttö on paljon häijympää kuin länsi-Euroopassa) 

Vähän sama tapahtui uuden Rings of Power-sarjan kanssa. Sama hässäkkä rasismista ja seksismistä, kauhistuneet studiopamput, järkyttyneet näyttelijät, fanit saivat haukut ja some täyttyi aidosti ilkeästä kommentoinnista. Mutta silloin huomasin jo ihan itsekin, että niitä rasistisia kommentoijia oli kourallinen. Samat tyypit kommentoivat kaikkialla, niitä siteerattiin kaikkialla. Yksi niistä oli Varg Vikernes! Ehkä kourallinen netissä asuvia rotusotureita ei kuitenkaan ole totuus koko lyttyyn haukutusta fandomista.

Kuten linkkaamastani artikkelista käy ilmi, kyse on ilmiöstä, missä tubettajat, nettimedia/klikkimedia, pieni trollimäärä ja törkeän rikkaat ja vaikutusvaltaiset mediastudiot ruokkivat toisiaan. Klikkimedia saa uutisia jonkun hörhön somettelusta, näyttelijät, jotka haluavat julkisuutta, mutta vain omilla ehdoillaan, saavat kaikkien sympatiat puolelleen ja Disney nauraa koko matkan pankkiin. Ja ärsyttävintä tuossa on se, että se pilaa varsinaisen viihteen. Mistään ei voi enää nauttia kunnolla, koska on kiusallisen tietoinen siitä taustalla puksuttavasta ikiliikkujasta omine draaman kaarineen. Käsikirjoittajat reagoivat draamailuun kirjoittamalla toiseen galaksiin sijoittuvaan tarinaan nykyhössötystä, joka on sulavaa ja luontevaa kuin Stalin traktorin vieressä Punaisella Torilla Neuvostoleffassa (varastin tämän vertauksen Filmihullusta vuosien takaa). Kaikki ovat tavallaan liian tietoisia ja riippuvaisia toisistaan. 

No, voin onneksi lukea aina uudestaan ne 2000-luvun alkupuolen kirjat ja sarjakuvat. 






keskiviikko 30. marraskuuta 2022

I give you the stars - Alfred Besterin Stars My Destination eli kosmista kyberpunkia suoraa 1950-luvulta

 Tiedätte varmaan kaikki ne somekliseet 50-luvusta - ahdistavaa yhtenäiskulttuuria, isoja hameita ja jenkkijuttuja, jotka eivät ole välttämättä ikinä mitenkään liittyneet oman kulttuurimme 50-lukuun. Vaikka itse alan puolesta tiedän ettei somekliseillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa tuli itselleni pienenä yllätyksenä että 1956 julkaistu Stars My Destination (myös nimellä Tiger Tiger) oli kosmiset mittasuhteet saavaa väkivaltaista ja kyynistä kyberpunkia. Oliko 1950-luvulla muuten sisältövaroituksia kirjoja varten? No, nykyään tämä keräisi koko sarjan. 


Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat oppineet teleportaation ja siirtyvät ajatuksen voimalla paikasta toiseen tietyin rajoituksin. Osalla on myös erilaisia telepaattisia kykyjä. Kaikki nuo kyvyt sekoittavat yhteiskunnan eri tavoin ja yhteiskunta on sellainen kyberpunk-todellisuus - suuryhtiöt hallitsevat lähes kaikkea, on erilaisia tekniikoita muuttaa kehoa ja mieltä, outoja kultteja ja rikollisryhmiä, oikeastaan mikä tahansa kyberpunklisee löytyy jo tästä ja osa niistä on hyvin inhottavia (erityisesti en tykännyt huumeesta, minkä avulla porukka toteutti jonkinlaista painajaisversiota furrymeiningistä tai  retriitistä, missä tuhottiin kaikki aistit)
Aloitetaan klassikoista. Kirjan idea on avaruusversio Monte Criston Kreivistä - tavallinen avaruusaluksen työmies Gully Foyle on ainoa eloonjäänyt aluksellaan ja nähdessään saman yhtiön aluksen lentävän ohi reagoimatta hänen hätäsignaaliinsa hän vannoo selviytyvänsä hengissä ja omistautuvansa kostolle. Monte Criston tapaan hän päätyy vankilaan, pakenee sieltä ja esiintyy seurapiirimiehenä päästäkseen vihollistensa lähelle. Kirjan alkuperäinen nimi ja tiikeritematiikka liittyy tietenkin William Blakeen. Kirja on usein valittu parhaaksi scifiromaaniksi ja sen vaikutteet näkyvät niin kyberpunkissa (vaikka Altered Carbonissa ja Akirassa) kuin avaruusoopperassakin (samanlaisia juttuja kuin vaikka Expansessa).

Olen usein selostanut teoriaani siitä, että kyberpunk on romantiikan perillinen omalla aikakaudellamme (esim täällä https://skrolli.fi/?s=kyberpunk ) ja Stars My Destination on siitä todella hyvä esimerkki:
Amoraalinen ja ihmeellisiä kykyjä omaava antisankari  - check
Epätoivoisia romanssikuvioita - check
Rappeutunutta eliittiä ja rikollisliigoja - check
Subliimeja maisemia ja näkyjä - check - lopussa on todella mieleenjäävä kohtaus, jossa antisankarimme rakastettunsa kanssa ihailee Maan ja sen siirtokuntien välisen sodan aiheuttamaa ydintuhoa. 

Scifiä vaivaa usein tunnetusti latteat ja ikävystyttävät henkilöt, mutta Besterillä ei ole ikinä tätä ongelmaa, Gully Foylen raivokas persoona on niin voimakas, että se -sananmukaisesti-loikkaa ulos sivuilta loppua kohden. En maininnutkaan vielä aiemmin kirjan modernistisia typografisia kokeiluja! Myös muut henkilöt ovat mieleenpainuvia mutta yksikään ei oikeastaan mukava - tosin ammattirikollisen Jisbellan ja tiedemies Dagenhamin suhde, jota haittasi jälkimmäisen radioaktiivisuus oli minusta sympaattinen. (Ehkä tuo ydintuhoteema ja radioaktiivisuus ovat tässä sitä eniten fiftaria vaikka kumpikin ovat toki myös ajattomia kuten oman naapurimaamme aiheuttama uhka osoittaa) kaikki sivuhenkilötkin olivat kiinnostavia. Piirrustin Foylesta ja hänen ihastuksensa kohteesta, vain energia-aallot näkevästä albiinosta Oliviasta pienen fanitaidekuvankin. 



Tämä on juuri sellaista scifiä mistä tykkään - tuttu tarina (klassinen kostokuvio) yhdistyy eksentriseen henkilökaartiin ja mielikuvitukselliseen universumiin. Kirjasta olisi mahtavaa saada suuren budjetin TV-sarja jossa sen universumia ja kulttuuria avattaisiin huolellisesti -tosin sen olisi pakko olla k18. Lupa edgyillä ja rankistella! 

Itselleni ainoa miinus tuli pienestä koosta. Yleensä pidän lyhyistä kirjoista eikä minulla ole aikaa lukea niin tiiliskiviä ja siihenhän klassikkokausi sopii koska tämäkin kirja oli aluksi jatkotarina lehdessä ja tuohon tyyliin liittyy kompaktius. Mutta tässä oli nyt vain niin paljon hienoja teemoja ja henkilöitä, mistä olisin halunnut tietää enemmän. Olisin halunnut tietää enemmän siitä vihollismaailman agentista, joka esiintyi lakimiehenä ja jolle Foyle yritti antautua omantunnontuskissaan. Olisin halunnut tietää enemmän siitä miksi uskonnot oli kielletty. Enemmän Jisbellan taustoista. Enemmän kiinalaisesta agentti Yeosta etc. 

Arvostelujen perusteella joillekin lukijoissa on tökkinyt kirjan kuvaus naisten asemasta - teleportaatio on aiheuttanut niin paljon rikollisuutta ja väkivaltaa, että eliitti sulkee tyttärensä kokonaan maailmalta. Arvosteluja "naiskuvasta" en ymmärtänyt yhtään, siis siitä että yksikään nainen ei ollut sympaattinen - koska ei ollut kukaan mieskään! Kirjoittiko Bester edes ikinä kivoja tyyppejä? Olen lukenut häneltä vain kaksi kirjaa ja kummassakin on aika ikävä henkilökaarti. 

Luin tämän tarinan ensimmäistä kertaa paljon nuorempana enkä muistanut siitä niin paljon (vain typografiallinen sekoilu lopussa ja se kauhea aistiton retriitti olivat jääneet mieleen) mutta bongasin tarinasta aina välillä juttuja, joita olen käyttänyt omassa kirjassani Pyhän maailman lapset. No, en ole todellakaan ainoa. 
Suosittelen kirjaa kaikille oudon spefin ystäville! 

torstai 5. elokuuta 2021

Dyyni on huono kirja, mutta palkittu kulttikirja tästä syystä!

 Elämäni ensimmäinen klikkiotsikko! Mutta asiaan. Olen alkanut lukea Dyyniä alkuperäiskielellä ja se on melkoista tervanjuontia. Luin kirjan viimeksi teininä suomeksi enkä tykännyt siitä erityisemmin, mutta päätin nyt kokeilla uudestaan. Jotkut kirjathan toimivat paremmin teininä ja jotkut aikuisena. Teininä olin hyvin naiivi ja idealistinen, joten Dyynin tapainen kyyninen juonittelu tuntui vain ahdistavalta. En oikein pidä siitä nytkään, mutta se on hyvä esimerkki 60-luvun mentaliteettihistoriasta. Eikä ollenkaan sillä tavalla mitä kuvittelisitte! 


Dyynin suomennos oli itse asiassa loistavasti tehty, koska alkuperäisteos on äärimmäisen kuivaa luettavaa eikä millään tavalla hyvin kirjoitettu. Sanotaan se nyt suoraa - Dyyni ei ole hyvä kirja. Sen kieli on spefiä usein riivaavaa muka-arkaaista tyyliä, kaikki selitetään kolmeen kertaan (mitä tapahtuu, dialogi, missä usein selostetaan mitä tapahtuu ja mitä henkilöt vielä ajattelevat siitä mitä tapahtuu) ja koskettavat ja hienot kohdat ovat aika harvassa. Moni tunnelmallinen tai dramaattinen kohtaus latistuu tuolla yliselittämisellä. Henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ylisuorittavia. Kukaan ei ole oikein sympaattinen ja pahikset överipahiksia. Jos kokee kaikenlaisen psykedelian vastemielisenä (kuten minä) väsähtää aika nopeasti kirjan melange-näkyihin. 

Dyyni on harvinainen esimerkki tyypillisen 60-lukulaisesta visiosta, joka on mennyt täysin pois muodista toisin kuin psykedelia ja solmuväripaidat. Tarkoitan tietyst yli-ihmisiä! 1960-luku nimittäin, vaikka valtavirrassa tasa-arvo ja ihmisoikeuden olivat pinnalla, oli äärimmäisen kiinnostunut puhtaan elitistisistä yli-ihmisajatuksista varsinkin huuhaa-hilipatihippan-puolella kulttuuria, mikä selittää aikakauden ylitarjonnan kulttijohtajissa ja muussa sekoilussa. Paul tulkitaan helposti -nykykulttuurin mukaan - teinisankariksi, joka tuhoaa vihollisensa, saa jalot alkuperäisasukkaat avukseen etc - tiedättehän, tavallinen poika saa kuulla olevansa "valittu" ja seikkailu alkaa. Mutta Paul on geneettisen, poliittisen ja hengellisen manipulaation avulla synnytetty ja kasvatettu yli-ihminen, joka tietää olevansa yli-ihminen ja odottaa muiden kohtelevan itseään sellaisena. 60-luvulla tällaiset jutut olivat hirveän suosittuja - oikeiden oppien ja douppien avulla osa porukasta valikoituisi eliitiksi -se, mitä tavallisille tallaajille tapahtuisi noissa karkeloissa tietysti vaihteli. Suurin osa tuollaisia hehkuttavista romaaneista ei ole enää painossa, mutta Dyyni on jäänyt kulttiteokseksi Nietzscheläisistä kuvioistaan, rotuopeistaan ja yli-ihmisistään huolimatta. Miksi? Ja miksi se keräsi aikoinaan joukon kirjallisuuspalkintoja vaikka se on huono kirja?

Vastaus piilee sen omituisessa immersiossa maailmaansa. Kirjan mukana tulee sanakirja, kirja esittelee oman mytologiansa ja arvo-ja ajatusmaailmansa - ja koko tarina ja sen kaikki henkilöt toimivat mytologian ja maailman logiikan mukaan. Tässä tarinassa ei ole moderneja ihmisiä ihmettelemässä värikkäitä kulisseja, kuten spefissä usein käy, vaan kaikki toimivat maailman sisällä. Tämä on oikeasti aika harvinaista ja joka kerta kuin se tapahtuu spefiteoksessa se tempaisee mukaansa (hyvä esimerkki tästä on vaikka Soylent Greenin alku, jossa tarinan sankari -poliisi - varastaa rikospaikalta ruokaa ja saippuan.)

Arrakis on myös maailmana kiinnostavampi ja eeppisempi kuin yksikään tarinan henkilöistä ja tuon kiehtovan ja omilla säännöillään toimivan maailman yhdistyminen tarinaan, jossa jokainen toimii fiktiivisen mytologian ja arvomaailman ehdoilla aiheuttaa eräänlaisen sukelluksen tarinaan - vähän kuin Arrakis olisi oikeasti olemassa matoineen ja maisemineen. Se ei ole enää scifiä vaan mytologiaa, vähän samalla tavalla kuin Tolkienin tarinat (jotka toki ovat paljon taidokkaampaa fiktiota.)

Dyyni on läheistä sukua 1920-luvulla ilmestyneelle hyvin pienen porukan kulttiteokselle The Night Land, jonka kirjailija pilasi niin täydellisesti muka-arkaaisella kielellä ja tyylillä (kirjassa ei esim. ole dialogia) että harva pääsee kirjaa loppuun asti. Luin sitä itse aikoinaan puoleenväliin ja sen jälkeen hankin sen 2000-luvun "selkokirjana", jota suosittelen vilpittömästi (Night Land, a story retold). Kirja esitteli apokalyptisen tulevaisuuden maailman, jossa jonkinlaisen portaali on yhdistänyt oman maailmamme toiseen todellisuuteen ja ihmiskunnan rippeet elävät pyramideissa vihamielisten hirviöiden piirittäminä. Tässä on myös esimerkki kirjasta, joka toimii täysin maailmansa ehdoilla ja arvoilla ilman mitään oman aikamme ihmettelyä ja jonka painajaisvisiot ovat aivan uskomattoman kiehtovia (pelkät paikannimet, tyyliin "Road where the Silent Ones walk") 


Siis katsokaa nyt tätä, miten eeppistä, tämä oikeasti pitäisi saada elokuvaksi! The Night Land on siinä mielessä tarinana parempi kuin Dyyni, että sen henkilöt ovat kunniallisia ja sympaattisia, heidän motiivinsa puhtaita ja juoni yksinkertainen pelastusoperaatio ja yltiöromanttinen romanssi. Tämä kaikki toimii, koska maailma itsessään on vain niin kerta kaikkisen vihamielinen ja hirvittävä, että ihmisten kunniallisuus tasapainottaa sitä (Itse toki olen kirjoittanut kirjan inspiroimana pitkän novellin Talven maailma, jossa ihmislajin rippeet olivat fyysisesti ja henkisesti rappiolla ja vaarasta huolimatta juonittelevat toistensa tuhoa). Jos The Night Landia ei olisi pilattu niin hävyttömän huonolla kirjoitustavalla olisi se yksi spefigenren suurimpia kulttiklassikoita. Mutta kuka tietää, ehkä joku eksentrinen ohjaaja vielä innostuu siitä ja saamme pyramidimme, monsterimme ja kiekkoaseemme valkokankaalle. Sillä, kuten Dyynin tapaus osoittaa, spefiä on maailma täynnä, mutta oman mytologiansa luovia kulttiteoksia aika harvassa. 


perjantai 30. huhtikuuta 2021

Avaruusoopperaa - sotaa, rakkautta, suuria muinaisia - ja puutarha!

 Ihmiskunta levittäytyy avaruuteen ja törmää vieraaseen, vihamieliseen sivilisaatioon. Tässä on avaruuoopperani aika tavanomainen lähtökohta. "Vihamielisen sivilisaation" olemuksen jokainen lukijani varmaan arvaa ja tuosta kohtaamisesta syntyy hybridilaji, osittain ihminen, osittain muukalaislajinen "tähtisyntyinen", jotka usein perivät salaperäisten esi-isiensä ulkonäön, yliluonnollisilta vaikuttavat kyvyt ja häijyn luonteen. Samoihin aikoihin siirtokunnat pyrkivät irti Maan vallasta, jota pitävät ilkeänä siirtomaaherrana, ja tästä vihanpidosta seuraa sota sekä lopulta valtava katastrofi, jonka seuraamuksista kärsitään vielä vuosisatojen ajan. 

 

Tarinoillani on aina teemaväri, ja avaruusoopperani teemaväri on punainen!

Tässä todellisuudessa tulevaisuuden Maa on enimmäkseen riitaisaa heimoaluetta (täysin realistinen skenaario muuten, tsekatkaa vaikka uutiset), josta pieni osa on heikon "maailmanhallituksen" hallinnassa. Jatkuvien sotien ja ympäristökatastrofien takia väkimäärä on aika vähäinen. Osa siirtokunnista kehittyy reilusti yli Maan tekniikassaan ja ne kaikki ovat ekologisia kulttuureita, joissa ympäristöongelmat on ratkaistu erilaisin keinoin. Kulttuureiltaan ne eroavat hyvin paljon Maasta, Maan sekasorron takia siirtokunnat kehittyivät epädemokraattisiksi ja niitä hallinnoivat erilaiset valtasuvut, klaanit ja sotilasjuntat.

Olen kehittänyt kolme romaania avaruusoopperauniversumiini. Ensimmäinen, Pyhän maailman lapset,  kertoo sodan seuraamuksista ja siihen liittyvästä ääriliikkeestä, pyhästä puutarhasta ja kolmesta eri avioliitosta tuon universuminen eri maailmoissa ja kulttuureissa. Sanoisin, että tarinan teema on uuden alun mahdollisuus. Ja puutarhanhoito.

Toinen romaani, Pahasta maailmasta, sijoittuu edellisen jälkeiseen maailmaan ja esittelee kolme tähtisyntyistä veljestä, jotka päätyvät ihmisten maailmaan. He kaikki ovat kykyjensä vuoksi yhteydessä toisiinsa ja pystyvät käyttämään kykyjään joko hyvään tai pahaan. Tämä onkin tarinan teema. 


 Kolmannessa ja viimeisessä (?) romaanissa, Maailma maailman yllä, pääsemme vihdoinkin näkemään edes vilauksen siitä salaperäisestä avaruuden sivilisaatiosta. Sitä palvova vaarallinen kultti lähettää aluksen etsimään isäntiään ja kultin vastustajat soluttautuvat matkalle sabotoimaan moiset suunnitelmat. Tarinan teema on pyrkimys korkeammalle. 

Millainen sitten on näiden tarinoiden universumi ja mitä tapahtuu ihmiskunnan kotiplaneetalle, Maalle? 

Maa - Aluksi siirtokuntia hallitseva "siirtomaaisäntä", sitten heikkenevä ja sekasortoinen maailma, jota siirtokuntalaisista kuitenkin osa palvoo pyhänä paikkana. Ensimmäisessä romaanissa Maa tuhoutuu asuinkelvottomaksi, mutta ei sen tarina siihen lopu! Toisessa romaanissa tapaamme aivan erilaisen Maan, sellaisen, mistä moni lukijani varmaan haaveilee. Meininki menee aivan hippeilyksi. 

Mars - ensimmäinen siirtokunnista, josta kehittyi militantti ja suljettu diktatuuri. Mars ei ole kovinkaan tärkeä universumissani, mitä nyt aloittaa joukon rajariitoja muiden kanssa. 

Hellia - seuraava siirtokunnista, joka kehittyi nopeasti Maan ohi teknologiassa, kulttuurissa ja vauraudessa. Enimmäkseen veden peitossa oleva maailma, jonka asutus on keskittynyt Pilvikaupungiksi nimettyyn futuristiseen ihmeeseen. Hellia on yksi kahden ensimmäisen tarinan tärkeimmistä tapahtumapaikoista.

Anarre - jatkuvista klaanien valtataisteluista, vallankaappauksista ja hyvin vanhoillisesta tapakulttuurista tunnettu maailma, joka on enimmäkseen kuuma, karu ja asuinkelvoton paria kaupunkia lukuunottamatta. Anarrella on lukuisia pieniä siirtokuntia asteroidivyöhykkeellään, joilla jokaisella on omat tapansa ja Anarre mainostaa itseään "kaikkien turvapaikkana", koska monet pakolaiset päätyvät noihin siirtokuntiin. 

Ateni - viimeiseksi asutettu valtakunta, jonka väestöstä osa on tähtisyntyisiä. Ateni koostuu keinotekoisesta "maailmasta", valtavasta monikerroksisesta asemakaupungista Ateni Statista, jossa asutaan kapselihotelleja muistuttavasti kuin sillit suolassa, sekä enimmäkseen asuttamattomasta vihreästä Tharka Avenin maailmasta, jota käytetään viljelyyn, turismibisnekseen ja jossa sijaitsee pyhä puutarha, minne atenien tuhkat haudataan. Tuo puutarha näyttelee vähän turhankin suurta roolia tarinoissa.

Wyanija - salaperäinen muinaisen sivilisaation asuttama maailma, jossa ihmisten retkikunta kokee kammottavan kohtalon. Lähes kaikki Wyanijassa osoittautuu myös jotenkin myrkylliseksi tai vaaralliseksi (shoutout to Jack Vance!) ja yhdessä vaiheessa sinne kielletään matkustamasta kokonaan. Tähtisyntyisten kultit palvovat sitä yhtä innokkaasti kui maasyntyisten ryhmittymät Maata. 

Sain ensimmäiset ideat tähän universumiin jo Helsingin Worldconissa ja olen kehitellyt sitä siitä lähtien. Jotain aiheelle omistautumisesta kertonee se, että viime kesänä kun ihailin kesäistä taivasta ajattelin "on se kyllä surullista, että Ateni Statin asukkaat eivät edes näe taivasta", kunnes muistin että koko paikka sijaitsee vain omassa pääkopassani. 


 


torstai 3. joulukuuta 2020

Lukekaa lapsille klassikoita

 Seuraan aktiivisesti keskustelua lasten-ja nuortenkirjallisuudesta ja siitä minkälaista kirjallisuutta nuorilla kannattaisi luetuttaa. Vuosisatojen ajan lukeminen oli aika paljon sitä, että luettiin klassikoita ja viimeisimpiä hittejä. Tämä on normaalia ja koskee muitakin aiheita kuin kirjallisuutta. Mutta sitten välillä ilmaantuu radikaaleja, jotka vastustavat aivan erityisesti klassikoita ja haaveilevat jonkinnäköisestä vuosi nollasta. Rousseaun mielestä antiikin mytologia, erityisesti Ovidius, oli moraalitonta ja antoi huonoja esimerkkejä nuorisolle. Futuristien mielestä kaikki vanha olisi pitänyt tuhota passeistisena ja kirjoittaa ennemmin vauhdikkaita teoksia autoista ja sodasta ja tehtaista ja muusta moraalisesti kannatettavasta toiminnasta. Nykyään taas varsinkin englanninkielisessä kirjallisuuskeskustelussa näkyy kitinää klassikoiden turhuudesta. Koska kaikki jenkkien typerät ideat apinoidaan aina Suomeen, on tästä myös Suomi-versio jännällä agraari-argumentilla. Nähtävästi Jonnet ei ymmärrä tai jotain. Jonnejen pitäisi lukea kirjoja jalkapalloilijoista ja räppäreistä ja vaikka sadan vuoden takainen Suomi olisi jo liian spekulatiivinen (kukaan ei kuitenkaan milloinkaan väitä että varsinainen keksittyjen maailmojen kansoittama spefi olisi teineille liian vaikeaa.)

Mutta aloitetaan! Miksi klassikot ovat klassikoita? Tietenkin koska sovinististen ja rasististen eurooppalaismiesten kerho on vain päättänyt että jotkut teokset ovat muita parempia ja pakottavat muut lukemaan niitä! Ai eikö? Koska elitistit vain päättivät että ennen kirjoitettiin parempia kirjoja? 

Oikeasti teosten klassikkoasema on jonkin verran sattumankauppaa. Moni oman aikansa ehdoton hitti (Pamela, Nuoren Wertherin kärsimykset, Udolpho... tässä vasta 1700-luvun esimerkit) on niin oman aikansa tuote, että se vanhenee nopeasti ja jää vain kuriositeetiksi harrastajille. Samoin käy tietysti oman aikamme hiteille. 

Jotkut kirjailijat ehkä tietävät kirjoittaneensa kuolemattoman klassikon. Ovidiuksen Muodonmuutoksia loppuu kirjailijan jälkisanoihin, jossa hän ilmoittaa säkeittensä olevan kuolemattomia. Olisi muuten ihan hyvä harjoitus luetuttaa Jonneilla vähän Ovidiusta ja sitten puhua siitä, että miksi kirjailija kirjoitti noin. Mitä hän halusi sanoa teoksellaan? Miten Antiikin arvomaailma (jossa hybris, pyrkimys omaa asemaa ylemmäksi, oli rikoksista suurin) eroaa omastamme?

Shakespeare taas katosi jo historian unholaan ennen kuin hänet löydettiin 1700-luvulla ja nostettiin osaksi kaanonia. Miksi? Siihen asti ainoa ihailun kohde oli Antiikki, mutta Shakespeare todisti briteille myös heidän omassa kulttuurissaan piilevän nerouden. Pian Shakespeare olikin kansainvälinen klassikko. Pakottivatko siirtomaaherrat alamaisensa lukemaan ja arvostamaan Shakespearea? Jos näin oli, miksi sitä on versioitu niin paljon Japanissa, joka ei ollut eurooppalaisten siirtomaa?

Argumenttini siis on se, että klassikot ovat ajattomia, universaaleja, ja samalla avaavat meille mielenkiintoisella tavalla omaa aikaansa. Me emme myöskään voi aina tietää mistä oman aikamme teoksesta tulee klassikko. Jotkut tunnetut kirjailijat saivat maineensa vasta postuumisti. 

Miksi siis nykykoululainen ei pystyisi lukemaan Shakespearea tai Ovidiusta? Spekulatiiviseen fiktioon tottuneessa nykykulttuurissa ei pitäisi olla mikään ongelma tutustua menneisyyden kulttuureiden klassikoihin. 

Toinen argumentti on klassikoiden sovinistisuus ja rasistisuus. En kuitenkaan saa päähäni selkeästi rasismia promotoivaa klassikkoa- pikemminkin klassikoiden pointti on usein erilaisuuden ymmärtäminen ja suvaistevaisuus, oman aikansa kontekstissa tietenkin. Esim Robinson Crusoesta puhutaan yleensä siirtomaamentaliteettia ihannoivana klassikkona- sankari käännyttää villin, ottaa tämän palvelijakseen ja tämä kuvataan jokseenkin lapsellisena. Mutta Robinson Crusoe on myös tarina siitä, miten ennakkoluulomme saattavat osoittautua vääriksi - kirjassa espanjalaiset - brittien vanha vihollinen, jotka kuvataan barbaarisina roistoina kirjallisuudessa 1800-luvulle saakka - osoittautuvat hyviksi ja Crusoen tapaamat britit, omat maanmiehet - kapinaan ryhtyneiksi rikollisiksi. Klassikkoa voi tutkia tuostakin näkövinkkelistä. Miten se käsittelee oman aikansa ennakkoluuloja?


Suomalainen erikoisuus tässä keskustelussa on tosiaan agraari-argumentti. Sen mukaan nyky-Suomen Megacity 1:ssa elävät city-Jonnet eivät ymmärtäisi kotimaisia klassikkoja jotka sijoittuvat kaikki maaseudulle, varsinkin Anni Swannin kirjoja, koska...

Hei, hetkonen, Anni Swannin tarinat ja romaanit sijoittuvat todella usein kaupunkiin! Olen ainakin itse oppinut niistä paljon wanhan ajan kaupunkikulttuurista käsityöläiskortteleineen ja hienostoalueineen. Meillä koulussa luettiin yläasteella Anni Swannin Satukirjan loppupäästä niitä vähän erikoisempia vanhemmille lapsille suunnattuja satuja, joista esim oppii, että ennen nykyistä sosiaaliturvaa oli aivan tavallista, että köyhien perheiden lapset kävivät kerjäämässä jouluherkkuja rikkaista taloista. Tuosta tulisi ehkä ihan mielenkiintoinen keskustelu Jonnejenkin kanssa, mikäli Megacity 1:n actionilta kerkiävät. 

Klassikkoja netissä haukkuvat aika paljon YA-kirjailijat, taka-ajatuksena ehkä se, että jos klassikot heitettäisiin pois, tilalle otettaisiin heidän kirjojaan, jotka ovat taatusti ajankohtaisia, ideologisesti sopivia juuri tämän vuoden sensibiliteettiin ja Jonnejen mieleen. Mutta, vähän niinkuin mielipiteeni patsaista on "lisää patsaita, ei poisteta vanhoja vaikka ne miten suututtaisi", tässä pätee sama, "why not both?" Klassikoita ja uusia kirjoja vuorotellen! Klassikko ja uusi kirja samasta aihepiiristä! 

Klassikkokirja on aikamatkaava esine, jonka jokainen sukupolvi tapaa ja kokee omalla tavallaan. Ei tuollaista kokemusta saa ottaa pois edes Megacity-Suomen koululaisilta. 



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Örkeistä ja maailman pahuudesta

Katsokaa vieressä olevaa kuvaa huolellisesti - arvaan kyllä mitä rotua ajattelette heti kanssaspefistit - fiktiivistä örkkilajia, sillä kuvan henkilöt eivät muistuta mitään ihmislajin etnistä ryhmää ollenkaan. Ihan oikeasti. Tolkienin kirjoissa örkit syntyvät mytologian pahiksen, Melkorin siepattua haltioita ja kidutettua ja muokattua näitä mielensä mukaan. Kristinuskon Paholaista muistuttava Melkor ei kykene luomaan mitään uutta vaan vääristelee vain Luojan luomaa elämää. Kyse on siis fantasialajista fantasiamaailmassa. Jälkipolvet pitivät tästä fiktiivisestä lajista sen verran että se alkoi elää omaa elämäänsä muissa medioissa - roolipelit, joista tämä tyypillinen koronavuoden myrsky lattemukissa alkoi, eivät ole minulle tuttuja, mutta joskus ihmettelin kirjaston hyllyssä näyttävästi esillä olevaa fantasiakirjaa nimeltä Tuhat örkkiä. Mordor-mytologialla on aina ollut ystävänsä, itsekin tykkään Summoning-yhtyeen  kappaleesta Mirdautas Vras, jonka sanoitukset on kirjoitettu mordoriksi ja uhoavat ihmiskunnan tuhoa. Sanoituksissa toistetaan mm mordorilaista tervehdystä "Tänään on hyvä päivä tappaa", mikä kertoo kaiken tarvittavan fiktiivisen kulttuurin realistisuudesta. Fantasiapahuus saa aina ihailijansa syistä, joita Edmund Burke esitteli jo 1700-luvulla (lyhyesti: jos pelottava aihe on meille tarpeeksi kaukainen se aiheuttaakin ihastusta).

Tästä todellisuudesta erillään ovat yliopiston kirjallisuudentutkimuksen korkeatieteelliset piirit. Kirjallisuudentutkimuksessa on omat teoriansa ja oppinsa, mutta itse istuin genrekulttuuriin liittyvillä luennoilla yliopistossa kymmenisen vuotta sitten sellaisessa mentaliteettihistorian vaiheessa, jolloin kaikki oli rasistista. Aloitin itse asiassa tämän blogini aikoinaan haukkuakseni omia luennoitsijoitani, koska kurssi, jolle olin suurin odotuksin ilmoittautunut oli käytännössä sitä, että opiskelijoille annettiin joku klassikko käteen ja seminaarissa ruodittiin sitä miksi sekin klassikko oli rasistinen ja seksistinen. Vasta Rider Haggardin She  (Suom. Kuolematon Kuningatar, suosittelen!)-siirtomaakauhuromaanin kohdalla tökkäsi umpikujaan, koska kirja itsessään oli niin omituinen että se ei suostunut mukautumaan teoriaan, jonka mukaan kaikki genreklassikot ovat rasistisia. Professorini hämmennys kirjan edessä oli hieno hetki!

Jos lähtökohta "tässä on klassikko, miten se olisi rasistinen" tuntuu tutulta se johtuu siitä, että sittemmin sama narratiivi on vallannut myös valtavirtamedian. Nykyään on vaikea julkaista elokuvaa/sarjaa/kirjaa yhtään mitään ilman tämän aspektin ilmaantumista (usein kateellisten kilpailijoiden taholta). Joskus siihen on syytä - spefissä, etenkin scifipuolella on ihan normaalia harmitella sitä että avaruuden muukalaiset muistuttavat liikaa jotain ihmiskulttuuria tai kansaa. Jos taas kehität aivan erityksen omaperäisen fantasialajin, joka ei muistuta mitään ihmiskansaa, seuraa kehuja ja ihailua. Omaperäinen fiktiivinen kulttuuri saa taatusti enemmän kehuja kuin vaikka "mystiset fantasiamustalaiset" tms ikävät stereotypiat. Vaatimukset siitä että spefin pitäisi tukea rotustereotypioita eivät ole fandomin valtavirtaa sen enempää vasemmalla kuin oikeallakaan eivätkä ole varmaan ikinä olleetkaan.

Nykyään fandomiin liittyy vain myös valitettavasti joskus antagonistinen suhde kirjailijoiden/tutkijoiden/mediantuottajien ja sivistymättömien massojen, eli varsinaisen lukija/kuluttajakunnan välillä, mikä tämäkään ei ole aivan uutta, Tolkienkaan ei voinut sietää osaa faneistaan eikä varmaan edes ymmärtäisi jotakin metallipiirien Mordor-läppää. Mutta eteenpäin!

Helsingin Sanomien (koronasyistä toimittajat kirjoittavat nykyään liikaa siitä miten muut ovat väärässä internetissä, koska hekin roikkuvat netissä etätöissään) artikkeli aiheesta oli mielenkiintoinen, mutta luonnollisesti väärässä, koska sen väittämät eivät kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Keskustelu alkoi siitä mitä rotua örkit mahdollisesti edustavat, mutta jotenkin menee usein myös epämääräisiin syytöksiin väärästä maailmankuvasta ja jopa tavasta hahmottaa koko universumi, joka on aivan eri asia:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006563367.html

Ensinnäkin, spefi ei ole ollut perinteisesti täysin mustavalkoista hyvän ja pahan taistelua josta vasta juuri omina valaistuneina ja valveutuneina aikoinamme, juuri nyt, on edistytty vähemmän mustavalkoiseen maailmankuvaan monimuotoisemmalla lajikaartilla. Spefi on Romantiikan perillinen, joten spefille on tyypillistä myös antisankarit, monien eri näkökulmien käyttäminen ja moraalinen epämääräisyys (esimerkkejä on useita, mutta vaikka Vance, Howard, Bester etc) Sama pätee elokuviin. Itsekin olen tässä kirjoittanut kohta kymmenen vuotta lähinnä pahisten ja antisankarien näkökulmasta. Spefi on myös satujen ja myyttien perillinen (Tolkien esimerkiksi halusi luoda ihan oman mytologian) ja mytologioissakin moraali ei ole tiukan mustavalkoista - tunnetuimmat sankaritkin käyttäytyvät välillä itsekkäästi ja tekevät suuria virheitä.

Sen sijaan kaikista eeppisimmät ja moraaliltaan ainakin näennäisesti yksinkertaisimmat ja mustavalkoisimmat teokset jostain syystä saavat usein kulttimaineen ja kansansuosiota. 1970-luvun spefi oli pitkälti dystopioita ja väkivaltaisia antisankareita, joten siihen viihdetodellisuuteen ilmaantuva Tähtien Sota sai valtavan suosion, koska ihmiset pitävät myös perinteisistä seikkailuista, sankareista ja pahiksista. Sama tietenkin koskee myös Tolkienia - Taru Sormusten Herrasta ilmestyi 1950-luvulla ja sai myöhemmin valtavan suosion hippipiireissä, koska se erosi aikansa kyynisemmästä fiktiosta. Siitä tehdyt elokuvat taas ilmestyivät parhaaseen HBO-rankisteluaikaan. Siinä, että ihmiset pitävät seikkailutarinoista ja hyvän ja pahan taistelusta, varsinkin aikana, jolloin heitä pommitetaan rankistelevilla antisankaritarinoilla joka suunnasta, ei ole mitään moraalisesti väärää. Jos joku pitää enemmän Legolasista kuin minun kirjojeni hahmoista, niin hänen ajatusmaailmassaan ei ole yhtään mitään halveksuttavaa (huomattavaa on myös että näissä mustavalkoisimmissakin teoksissa on ei-niin mustavalkoisia henkilöhahmoja kuten vaikka Tähtien Sodan  Han Solo, joka ei halua ryhtyä sankariksi ja on skeptisempi ja sarkastisempi tapaus tai Tolkienin Klonkku, joka yrittää välillä kovasti tulla paremmaksi)

Se, miten hyvää fiktiota on luoda fiktiivinen laji, joka on automaattisesti paha, on keskustelu joka jotenkin on kietoutunut rotukeskusteluihin, koska nähtävästi jos kirjailija luo fantasiapahiksia hän automaattisesti pitää jotakin etnistä ryhmää huonoina ihmisinä. Absoluuttisen pahat pahikset ovat lopultakin aika harvinaisia ja ne harvat esimerkit viihdyttävän eeppisiä (vaikka Tähtien Sodan keisari tai Tolkienin Melkor). Romantiikan lapsena genrefiktiota on ajoittain suorastaan riivannut ajatus pahiksista väärinymmärrettyinä uhreina, mistä siitäkin on sekä hyviä että huonoja esimerkkejä (ja hauskoja, kuten Jack Vancen Demon Princes-sarjassa, jossa kiistattomille rikollisille löytyy ymmärtäjiä, varsinkin muuten yliopistopiireistä). Hyvä esimerkki siitä miten pahalla fantasialajilla voi tehdä hyvää fiktiota on GRRM:n Fevre Dream, jossa vampyyrit ovat vain ihmisistä erillinen perusluonteeltaan susimainen saalistava laumalaji, jolle ihmiset ovat olleet aina "karjaa", mutta jonka sisällä yksittäiset henkilöt tekevät moraalisen valinnan pitää ihmisiä ystävinään ja pyrkiä ratkaisemaan ravinto-ongelma ilman ihmisuhreja. Vampyyrien muuttaminen eroottisiksi ensirakastajiksi taas toimi huomattavasti huonommin.

Genrefiktio ja viihde ei siis ole ollut mustavalkoista milloinkaan, moraaliltaan yksinkertaisimmista teoksista on usein tullut kulttiteoksia, osittain koska ne erottuvat niin paljon valtavirrasta ja kuten Helsingin Sanomien artikkelistakin huomaamme, oikeasti kyse ei ole rotustereotypioista vaan ideologisista poteroista, joissa tosimaailman mustavalkoista maailmankuvaa yritetään ympätä fiktioon ja faniparkoihin. Osa faneista hermostuu suosikkiteostensa muuttamisesta - ja varsinkin siitä ajatuksesta, että siihen asti heidän suosikkiteoksensa olisikin ollut moraalisesti epäilyttävä - siksi, koska on vain niin kiintynyt suosikkiinsa. Se ei tarkoita sitä, että heidän koko ajatusmaailmansa olisi vaikka 1950-luvulta, vaikka tämä tosiasia tuntuukin hankalalta sen jälkeen kun on sekoittanut päätään kriittisellä kulttuurintutkimuksella. Rakentavampi lähtökohta on siis luoda ihan itse omin kätösin jotain viihdyttävää, omaperäistä ja sensibiliteetiltään oikeanlaista (mitä tämä sitten kenenkin kohdalla tarkoittaa) ja myydä sitten ihan itse se tuote kulttiklassikoita lyttäämättä.

Me emme myös opi ja kehity vain menneisyyttä kritisoimalla, kuten Helsingin Sanomat väittää. Universaali kulta-ajan teema ja erilaiset kertaustyylit todistavat tuota vastaan. Tai se, että aika monessa kulttuurissa et saa edes luoda sitä omaa teosta ennen kuin olet kopioinut omaa aikaasi edeltäviä mestareita vuosikausia. Voisi melkein väittää, että minä enemmän joku kulttuuriliike on keskittynyt (sinänsä viihdyttävään) menneisyyden ja oman perintönsä haukkumiseen, sitä pienemmät sen omat konkreettiset saavutukset ovat olleet. Tämän huomaa joskus nykyfiktiostakin.






maanantai 23. syyskuuta 2019

Lasten ideologinen johtoasema ja Romantiikka

Historia tuntee useita tapauksia, jossa lapset ovat tuntuneet spontaanisti nousevan johtoon, ottavan ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet parantamaan maailmaa. Lasten ristiretki on tunnettu termi ja usein lasten johtajuus liittyykin hengellisesti ja ideologisesti ylikuumenneisiin hetkiin aatehistoriassa - sotiin, uskonnollisiin liikkeisiin ja niin edelleen. Lasten nousu johtoon liittyy tunteisiin ja herättää tunnereaktion, joka on pahentunut varsinkin Romantiikan myötä. Romantiikka merkitsee tunnetta ja sukupolvien ketjun katkeamista, ja nykykulttuuri on mitä suurimmassa määrin Romantiikan lapsi.

Klassinen käsitys maailmasta on hyvin selkeä. Historia koostuu sukupolvien ketjusta, jossa jokainen sukupolvi kuuntelee edellisten viisautta, kehittää omia taitojaan tradition antamissa rajoissa, kehittää asioita eteenpäin ja valmistaa taas seuraavan sukupolven seuraajakseen. Tämä oli todellisuus taiteissa ja tieteissä vuosisatoja ja on vieläkin länsimaiden ulkopuolella. Tieteissä tämä ei ollut mikään ongelmaton tapa toimia, koska muinainen viisaus oli niin arvostettua, oli sen selkeitä virheitäkin vaikea korjata. Mutta ainakin silloin ihmiset tiesivät mitä heitä edeltävät sukupolvet olivat edes ajatelleet ja arvostivat niitä saavutuksia, jotka vaikuttivat positiivisesti heidän elämäänsä. 

Romantiikka katkaisi sukupolvien ketjun. Romantikot saattavat kyllä ihannoida traditioita ja muinaista viisautta - jos se on tarpeeksi kaukana heidän omasta kokemuspiiristään, mutta ennen kaikkea Romantiikka uskoo ulkopuolisen, alkuasukkaan, lapsen etc viisauteen, koska ympäröivän kulttuurin painolasti ei ole saastuttanut heidän ajatteluaan ja sammuttanut lamppua, näin Romantiikan termejä käyttäen. Jo Goethen Nuori Werther mainitsee tämän. Koska lapsi ei ole vielä ahdistavan ja sortavan kulttuurin saastuttama ja korruptoituneiden aikuisten tavoin lahjottavissa, hän tietää intuitiivisesti aikuisia paremmin. Ei ollut sattumaa, että juuri samalla vuosisadalla uskonnollisiin herätysliikkeisiin liittyivät vahvasti erilaiset lapsiprofeetat. 

Victor Hugon Gavroche, Neuvostoliiton lapsisankarit, eri sotien lapsisotilaat, Onni Kokko, Kiinan kulttuurivallankumous etc. Hippiliike, joka oli "nuorisoliike", joka opetti ettei yli kolmekymppisiin ole luottamista. Lapsi-ja -nuorisoliikkeet tosin eivät ikinä ole spontaaneja vaan niiden takana on aikuisia, joilta ne opit ovat lähtöisin. Malalan isä oli koulutusaktivisti ja Gretan toivat julkisuuteen aikuiset, joista osa oli mukana jo Rooman Klubissa vuosikymmeniä sitten. Hippien taustalla hääri nelikymppisiä akateemisia radikaaleja ja jopa näennäisesti nuorison alakulttuurit syntyvät usein aikuisten aloittamien klubien, vaatemerkkien yms ympärille. 

Koska sukupolvien välinen ketju on katkaistu ja jokainen sukupolvi joutuu keksimään omasta mielestään samat radikaalit ajatukset uudelleen, ei kukaan tunnu huomaavan, miten teennäistä ilmastoaktivismin sukupolvien välinen asettelu oikein on. Siinähän nuoret kertovat maailmalle sen, mitä he ovat oppineet aikuisilta. En voi olla ainoa, joka muistaa miten 90-luvulla kerrottiin koulussa, miten otsonikerroksen tuhoutuminen ja saasteet tulisivat tuhoamaan maapallon. En voi olla ainoa, joka on lukenut Rooman Klubin julkaisun joltain 70-luvulta. Tosin silloin pelättiin myös ydinsotaa (luin 90-luvulla nuortenkirjan, jossa Suomessa kaikki kuolevat nälkään väestönsuojissa). Pelko ympäristön, luonnon ja maapallon puolesta on siis ollut osa länsimaista elämää jo vuosikymmeniä, yksi harvoja selkeitä traditioita kulttuurissamme suorastaan. Nuorten ilmastoaktivismi on siis edellisten sukupolvien jatkumoa, mutta koska tunnepitoinen ja romanttinen kulttuurimme nostaa nimenomaan nuoruuden jalustalle ja populaari muisti on korkeintaan pari kuukautta, voisi luulla nykynuorison olevan suorastaan messiaanisia ja heitä edeltävien sukupolvien pyrkivän tuhoamaan kaiken silkkaa pahuuttaan. Jopa näiden edeltävien sukupolvien itsensä mielestä, siinä he ovat aivan kuin ne aateliset, jotka ottivat Rousseaun nurkkiinsa haukkumaan itseään ja olivat itse aivan samaa mieltä pahuudestaan. 

Syntyykö romanttisen ihmiskuvan, sukupolvien vastakkainasettelun ja ennen kaikkea valtavan tunnekuohun avulla kestäviä ja ennen kaikkea ei-totalitaristisia ratkaisuja ympäristöongelmiin? Enpä menisi vannomaan. Mutta kuten sanottu, mikään tässä ei ole millään tavalla uutta tai ihmeellistä. Itse uskon, että länsimainen kulttuuri alkaa olla siinä pisteessä, että ne ratkaisut syntyvät aivan muilla mantereilla. 

maanantai 12. elokuuta 2019

The Prequel - Miten Vihreän maailman utopia/dystopia syntyi!

Löysin notes-arkistoni uumenista vanhan, nähtävästi töissä kuittirullalle (kuten aina) hahmotellun selostuksen siitä miten Vihreän Maailman lähtökohtaan - ekologiseen ja rauhanomaiseen elämään, jossa ihmiset ennemmin kuolevat nälkään kuin vahingoittavat toista elävää olentoa - oikein päädyttiin ja mistä systeemin heikkoudet oikein johtuivat. Ehkä tämä kiinnostaa niitä, jotka kirjan ovat lukeneet ja ehkä kuvittelitte itse jotain aivan muuta!

Tällä hetkellä kirjoittamassani avaruusoopperassa on muuten samantapainen alkukuvio Maan tuhoavista siirtokunnista, mutta tarinan juoni ja varsinainen punainen lanka ovat aivan muualla.



Miten Vihreä Maailma syntyi

Muutama lukijani tietää lähtötilanteen - ihmiskunnan rippeet elävät primitiivisissä siirtokunnissa ja noudattavat tiukkoja ekologisia vaatimuksia - kaikkien on pakko olla vegaaneja, vain pienen osan maastosta saa käyttää viljelyyn ja niin edelleen. Teknologisesti kehittynyt, mutta tietotaidoltaan rappeutunut Keskusmaailma auttaa ihmisiä joten kuten. Vähäinen teollisuus ja kaivostoiminta sijaitsee karummilla planeetoilla. Keskusmaailma auttaa lähimpiä siirtokuntiaan, mutta kauimmat, usein trooppiset siirtokunnat kärsivät usein nälänhädästä. 

Tuollaisissa siirtokunnissa syntyneet terroristit hyökkäilevät varsin summamutikassa muihin siirtokuntiin pyrkien osoittamaan koko vallitsevan systeemin heikkouden. Saatuaan avukseen Keskusmaailman jäsenen he tuhoavat koko systeemin ja syöksevät siirtokunnat täydelliseen anarkiaan ja valtataisteluun.

Ihmiskunnan apatia, kyvyttömyys kehittyä ja rauhanomainen alistuvuus itsetuhoon saakka mietityttää tarinan henkilöitä. Koska myyttien mukaan ihmiset Maassa asuessaan eivät muuta tehneetkään kun sotivat ja tuhosivat - miten koko ihmisluonto onnistuttiin muuttamaan. 

Miten Vihreä Maailma, oppi siitä, että luonto on tärkeämpi kuin ihminen, oikein syntyi?

Maan teknisen kehityksen huippuvuosina syntyi useita siirtokuntia, jotka vuosisatojen kuluessa muokattiin enemmän tai vähemmän Maata muistuttaviksi terraform- tekniikoilla, joilla aiemmin oli muutettu arktiset alueet ja autiomaat Maassa. Siirtokunnat kehittyivät omiksi sotaisiksi sivilisaatioikseen, joiden liittoutuma hyökkäsi Maan joukkoja vastaan. Tuolloin siirtokuntien liittoutuma levitti laajalle propagandaa Maan asukkaiden erityisestä julmuudesta ja loi oman versionsa Maan historiasta, joka esitteli kulttuuriperimän lisäksi korostetusti Maan sotia ja tuhoja. Jokainen siirtokuntien asukas oppi tämän historian lapsena. 

Sodan aikana Siirtokuntien joukot aiheuttivat niin suunnattoman ydintuhon ketjureaktion Maassa, että suurin osa Maan asukkaista menehtyi ja planeetta muuttui asumakelvottomaksi pitkäksi aikaa. Maan väestön rippeet pakenivat ja katosivat. 

Myös Siirtokunnat kärsivät suuria tuhoja. Lopulta voittanut koalitio päätti toteuttaa akateemisen maailman pitkään suunnittelemaa Vihreän Maailman ohjelmaa, jossa ihmiskunnan luonne ja elämäntapa muuttuisivat radikaalisti. Kaikesta väkivallasta ja ympäristötuhosta haluttiin päästä eroon lopullisesti.

Rikolliset, sotien veteraanit ja lopulta luonnekokeen mukaan väkivaltaan taipuvat ihmiset karkotettiin Mustaan Maailmaan, kaukaiselle vankilaplaneetalle. Rikollisten ja sotilaiden jälkeläiset sterilisoitiin. Koska sodat olivat olleet niin laajoja, jäljelle jäävä populaatio oli varsin pieni. 

Keskusmaailmaksi nimitettyyn siirtokuntaan syntyi akateeminen ja tieteellinen hautomo ja loput ihmiset siirrettiin pois vaurioituneista suurkaupungeista asumattomille alueille aloittamaan alusta pienissä, tarkasti kontrolloiduissa yhteisöissä. Keskusmaailman akatemia suunnitteli heille niin uskonnon, poliittisen järjestelmän kuin elinkeinotkin. 

Jokainen ihminen testattiin varhaisessa teini-isässä. Älykkäät yksilöt pääsivät Keskusmaailmaan koulutettaviksi ja heistä tuli eliittiä. Usein he palasivat Valvojina omiin yhteisöihinsä, sillä he halusivat auttaa omaa heimoaan. Fyysisesti voimakkaat nuorukaiset lähetettiin kaivosmaailmoihin. Primitiiviseen elämään sopeutumattomilta, mutta kunnollisilta ja energisiltä vaikuttavat tehdasmaailmoihin. Tarkoilla testeillä etsittiin väkivaltaan liittyviä piirteitä ja väkivaltaisilta vaikuttavat nuoret steriloitiin ja lähetettiin Mustaan Maailmaan. 

Ajan kuluessa tämä systeemi kuitenkin rappeutui. Keskusmaailmasta muodostui oma yhteisönsä, joka ei halunnut lähettää omia jälkeläisiään pois kotoa tehtaisiin tai primitiivisiin yhteisöihin ja Keskusmaailman vanhemmat alkoivat kouluttaa jälkeläisensä jatkajikseen, vaikka näillä ei olisi ollut suuria lahjoja hallintaan tai infrastruktuurin ylläpitoon. Kaukaisimmat siirtokunnat hylättiin vähitellen avun ulkopuolelle. Kukaan ei enää tullut testaamaan siirtokunnissa, tehdasmaailmoissa tai kaivosmaailmoissa asuvia lapsia. Mustaan Maailmaan lähetettiin enää vain rikolliset, jotka jäivät kiinni Keskusmaailman lähistöllä. 

Päähenkilöt Hadri, Vyema, Nicolas, Näkijä ja Martely ovat kaikki erikoistapauksia. Jos Keskusmaailma olisi jatkanut alkuperäistä käytäntöään he eivät todennäköisesti olisi milloinkaan nousseet kapinaan. Heidät olisi poistettu alkuperäisistä yhteisöistään (Martelya lukuunottamatta, sillä hänen perheensä on salakuljettajia ja elää systeemin ulkopuolella). Hadri olisi todettu vaarallisen älykkääksi ja neuvokkaaksi ja hänet olisi viety Keskusmaailmaan koulutettavaksi. Vyema olisi havaittu liian omapäiseksi ja hänet olisi viety auttamaan jotain vaikeissa oloissa elävää siirtokuntaa tai vaikka kaivosmaailmaa ja näin hän olisi voinut toteuttaa maailmanparannusvimmaansa turvallisin keinoin. Näkijä ja Nicolas ovat  epävakaita persoonia ja taipuvaisia väkivallan ihannointiin, joten heidät olisi todennäköisesti lähetetty Mustaan Maailmaan.

Heidän kapinansa oli mahdollista Vihreän Maailman systeemin rappion vuoksi. 

Millainen sitten on Musta Maailma (joka legendoissa sekoittuu paikkaan, jonne ihmiset päätyvät kuoleman jälkeen)

Millainen on maailma, jonne potentiaalisesti vaaralliset ihmiset ja rikolliset on karkotettu vuosisatojen ajan ilman mahdollisuutta poispääsyyn? Yksikään Keskusmaailman edustaja ei ole uskaltautunut katsomaan. 

torstai 11. heinäkuuta 2019

UFOja, Alvar Aaltoa ja maitoa - Finncon 2019

Etukäteen jännitin että mitä tästä Finnconista vielä tulee, sillä mukaani Jyväskylään lähtivät sekä aviomies, että 9kk ikäinen vauva. Vauvaa kiinnostaa enemmän kunnon ruoka kuin äidinmaito, joten saatoin liikkua con-alueella vapaahkosti miehen hoitaessa vauvaa. Miehen houkuttelin paikalle Alvar Aallon avulla ja mies kiertelikin koko viikonlopun Aalto-museossa ja kuvaamassa historiallisia rakennuksia. Kiva viikonloppu siis kaikille, paitsi vauvalle, joka olisi mieluummin kontannut kuin nököttänyt rattaissaan.

Anarkistinen vihkotempauksemme ei ihan onnistunut - vihkoja myytiin vähän ja vihkopaneeliin tuli vain muutama katsoja - jostain kumman syystä kansainväliset vieraat kiinnostivat enemmän kuin spefivihkot! Vähemmän lupaavasta alusta huolimatta Lauantai sujui mukavasti - ostin pari kirjaa ja sain yhden ilmaiseksi, kävin Tolkien-paneelissa, jossa oli mm kunniavieras, Tolkien-kääntäjä Kersti Juva ja lopuksi vielä koko perheen voimin Naamiaisissa. Naamiaiset viihdytti myös vauvoja, koska siinä taputettiin koko ajan. Niin pienestä se on kiinni!

Illalla käväisin bileissä, mutta vauvan iltamaito-ja nukkuma-aika on yhdeksältä eikä vauva ollut valmis tinkimään tästä aikataulusta kahtakymmentä minuuttia kauempaa. Ehdin kuitenkin vähän jutellakin ja melkein juoda kupillisen piparminttuteetä.

Sunnuntainen UFO-paneelimme oli vastoin odotuksiani menestys ja tuntui kiinnostavan yleisöä kovasti, nyt siihen suunnitellaan jo jatkoa ensi vuotta varten! Paneeli oli siitäkin mielenkiintoinen, että opin itse ufologian ja scifin hankalasta suhteesta kaikenlaista. Ehdin myös Altered Carbon-luennolle (johon mahtui imetystauko), jonka jälkeen en osaa päättää haluanko lukea kirjan vai ei. Tykkään tv- sarjasta ja varsinkin Poen henkilöhahmosta, romanssista ja hankalasta sisarussuhteesta, joita koko kirjassa ei ole. Toisaalta jokainen Hesarin haukkuma scifi-romaani kiinnostaa jo periaatesyistä...

Ohjelmia näin tosiaan vain muutaman, koska mielenkiintoiset jutut tuntuivat menevän päällekkäin ja  moni liittyi jotenkin dystopiaan johon olen kyllästynyt tai vaikutti jotenkin ideologisesti värittyneeltä. Ideologian hapatus oli valitettavasti näkyvissä myös Cheryl Morganin kirjoituksessa con-esitteessä, jossa kirjoitetaan asuinmaastani näin:
"Britannia on tosin hyvää vauhtia muuttumassa yhtä vihamieliseksi ulkomaalaisia kohtaan kuin Yhdysvallat" Kiina con-vaihtoehtona taas mainitaan täysin neutraalisti. Verrataanpas:
Britannia - menivät äänestämään vaaleissa väärin, monietninen-ja kulttuurinen maa, jossa on eri vähemmistöjen edustajia politiikan, kulttuurin, urheilun, bisneksen etc huipulla, niin paljon ulkomaalaisia, että Morgan joutuisi käyttämään kyynärpäitään jos haluaisi nähdä vaikka jouluvalot.
Kiina - ei pelkoa väärästä vaalituloksesta, virallisesti nationalistinen, mitäs sitä on muuta... niin, sulkeneet muutaman miljoonaa muslimia vankileirille tuhotakseen näiden kulttuurin, miljoonat osoittavat mieltä maata vastaan juuri nyt siirtomaa Hong Kongissa

Mutta se Suuren Maailman kuvioista!

Spefiharrastukseni on hyvin visuaalista, joten tapani on ostaa aina jotain mukavaa joka conista. Korukojut tarjosivat kaikenlaisia houkutuksia ja paikalla oli myös sympaattinen virkkaaja - mutta kuvataidepuoleen haluaisin vähän parannusta. Tarjonta on nyt laadukasta, mutta ei omaan mieleen olevaa mytologiahenkistä kauhufantasiaa ja geneeristä pinkkiä animetyttöilyä, yleensä vielä taas kerran ideologisella mausteella. Missä scifi? Missä avaruus? Missä tulevaisuuden kaupungit? Missä Cyberpunk? Muistelin kaiholla Worldconin taidenäyttelyä. Muistaakseni aikaisemmissa Finnconeissakin on ollut enemmän taidetta, ehkä Tampereelle voisi järjestää jonkin näyttelytilan conin teemalla?

Jälkeenpäin Finncon oli ihan hyvin esillä mediassa, mutta taas hehkutettiin sitä iänikuista dystopiaa. Jahka ehdin tulen kirjoittamaan vielä siitä, miksi olen kyllästynyt koko aiheeseen ja kaipaan jotain ihan muuta (en kuitenkaan mitään hopepunkia, tai solarpunkia, jättäkää nyt jo ne punkit sinne hirvimetsälle, miksi kaikelle pitää olla tuollainen termi).

Tärkein con-ostokseni oli tietenkin Nysalor-kustantamon kulttuuriteko, Eino Railon loistava Haamulinna. 1920-luvulta, mutta silti paras ensimmäisen aallon goottikauhusta kirjoitettu analyysi. Toinen kirjaostokseni oli Metro 2033 (koska haluan lukea muuta kuin angloscifiä) ja se ilmainen kirja goottimuusikko Jyrki Witchin vampyyriromaani Unien valtiatar (mukana myös CD. Myös vampyyrit ovat aika passe (olen tosin menossa Dracula-näyttelyyn Lauantaina), mutta tämä menee ihan kuriositeettina)

torstai 14. maaliskuuta 2019

Scifi on aina ollut kokeellista, kansainvälistä ja muutenkin parasta ikinä

Piti ihan herättää tämä blogi henkiin (vauva tullut kirjoittamisen tielle) kun taas porukka on väärässä internetissä. Minua silittää aina vastakarvaan, jos valtavirtamedia esittelee jotain todella vanhaa ja pitkällisen tradition omaavaa ilmiötä uutena ja ihmeellisenä. Kuten taas kerran. Aloitetaanpa! Lainattu teksti kursiivilla. 

https://yle.fi/uutiset/3-10671991?fbclid=IwAR3zTTm3EtXQRfriN9o1otXRdCnzpTbIr7HE9gFM-4nnvd0MwSiaOrAX3c8

Yksi alkuvuoden kiinnostavimmista elokuvista kertoo astronauteista, jotka etsivät uutta kotia ihmiskunnalle. Se on toistaiseksi vuoden 2019 eniten tuottanut elokuva 655 miljoonalla dollarilla. Wandering Earth ei ole kuitenkaan Hollywood-tuotanto. Se on kiinalaista scifiä, ja perustuu Cixin Liun samannimiseen novelliin. 
Scifi tuo helposti mieleen avaruusoliot, taistelualukset, tekoälyn ja pienten poikien kevyen pulp-kirjallisuuden. Tunnen monia kirjallisuusalan ihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät lukemasta scifiä. Scifiä ei kuitenkaan kannata ylenkatsoa, koska sen tarinat vievät teknologiaa ja samalla maailmaa eteenpäin.
Fun fact, tämä kolumni voisi olla 1950-luvulta. 1950-luvulla kolumnisti saattaisi kirjoittaa, että scifi ei välttämättä ole poikien seikkailukirjallisuutta, koska meillä on sellaisia tarinoita kuin Besterin "Stars my Destination", joka on modernistinen kokeilu. 1970-luvulla kirjoitettiin varmaan kanssa tällaisia kolumneja radikaalien tuulten puhaltaessa spefikentällä. Scifi on aina heijastanut omaa aikaansa ja sen takia jälkipolvet tuntevat genrestä vain klassikot ja seikkailuviihteen - mitä ajankohtaisempaa jokin on, sen nopeammin se vanhenee. 1900-luvun alussa esim kehiteltiin paljon spekulatiivisia yli-ihmisvisioita, jotka eivät ehkä aivan kosketa nykyihmistä. Samalla tavalla jokin sydänverellä kirjoitettu kommentaari Donald Trumpiin tulee kohta olemaan yhtä ajankohtaista kuin Hatut ja Myssyt.
Ilman tieteiskirjallisuutta maailma olisi aika paljon tylsempi ja takaperoisempi. 
Sotateollisuuden ja scifin suhde on pitkä ja monimutkainen, mutta myös tieteentekijät ja teknologistit tarvitsevat tarinankertojia maalaaman tulevaisuutta.
Jules Vernen mielikuvitus antoi meille helikopterin ja sukellusveneen, Arthur C. Clarke visioi satelliitin. William Gibson keksi termin kyberavaruus Neuromancer-teoksessaan. Neal Stephensonin The Diamond Age inspiroi Jeff Bezosia luomaan Kindlen. Sergey Brin on listannut saman kirjailijan Snow Crashin yhdeksi Googlen inspiraatioista.
Tieteiskirjallisuus ei myöskään ole irrallaan yhteiskunnasta. 
Orwellin 1984 on ajankohtainen edelleen vuonna 2019. Margaret Atwoodin kolmekymmentä vuotta vanhasta The Handmaid's Talesta tuli symboli Trumpin vastaiselle naisasialiikkeelle.
Mitä tämän hetken scifi sitten kertoo meistä? Ainakin sen, että meitä pelottaa.
Epäluottamus algoritmeja, tekoälyä ja isoja teknologiayhtiöitä kohtaan maalaa pessimististä kuvaa tulevaisuudesta. Black Mirror tv-sarjan jatkuva suosio kertoo siitä, että haluamme ymmärtää, millaisia negatiivisia vaikutuksia teknologialla on yhteiskuntaamme.
Jo Mary Shelley Frankenstein (huono kirja muuten) maalasi negatiivisen kuvan teknologian kehityksestä. Teknologiapessimismi on yhtä vanhaa kuin teollinen vallankumous, kirjalliset piirit sympatisoivat helposti luddiitteja ja jo Rousseau voitti kirjoituskilpailun ja nousi pinnalle kehitystä vastustavalla esseellä. Klassisen kulttuurin kulta-aika on aikakausi ennen teknologiaa, matkustusta, jopa maanviljelyä. Kirjoittaja ei siis tässä ole väärässä, kunhan vähän päden historiallisella trivialla ja huomautan, että kehityksen vastustaminen on ollut osa kulttuuriamme alusta asti. 
Scifi kritisoi teknologisen kehityksen pimeää puolta vimmaisesti, mutta uskon, että myös tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuvalle scifille olisi tilaa. Ja onneksi erilaisten äänten määrä tieteiskirjallisuudessa on lisääntynyt.
Spefissä on -aina - ollut myös utopiapuoli, oikeastaan utopia on dystopiaa vanhempi genre. Mutta utopia ei kestä ajan hammasta, sen visiot ovat jälkipolville useimmiten vain ikävystyttäviä. Umberto Econ "Book of Legendar Lands" on hyvä teos utopiaperinteestä. 
Itsehän en suhtaudu tulevaisuuteen optimistisesti tai pessimistisesti koska näen inhimillisen historian syklinä. Tämä kiertokulku on myös fiktioni punainen lanka - kulttuurit ja sivilisaatiot nousevat ja tuhoutuvat, aatteet tulevat ja menevät. Onneksi seuraavatkin aatteet ovat kohta historiaa:
Tähän asti yleisesti luettu tieteiskirjallisuus on ollut kapeaa, valkoista ja länsimaalaista, mutta uudet tekijät tuovat mukanaan uusia näkökulmia. Viime vuoden hittielokuva Black Panther esitteli afrofuturismia. 
Tämä mentaliteettihistorian kiemura, eli tämä ajatus että me olemme amerikkalaisia ja amerikkalaisten vouhotukset ovat jotenkin erityisen innostavia, saisi mennä jos pois muodista. Suomalainen lukeneisto on perinteisesti ollut sivistynyttä ja tietoista anglomaailman ulkopuolisesta traditiosta, joten tällaisen lukeminen aiheuttaa myötähäpeää. Tunnettu tieteiskirjallisuus pitää sisällään sekä Lemin Solariksen, että Heinleinin avaruusseikkailut - se siitä kapeudesta. Tieteiskirjallisuus on 1920-luvulta lähtien ollut hyvin tärkeä genre - idässä - Neuvostoliitossa se oli tärkeä utopististen visioiden väline ja diktatuurin aikoina niin Neuvostoliitossa kuin Puolassakin ainoa kirjallinen keino käsitellä vallitsevaa aikakautta varovaisen kriittisesti. Täytyy olla lähinnä Tumbrilin ja Hollywoodin varassa jos pitää tieteiskirjallisuuden kaanonia länsimaisena! Ja mitä -valkoisuuteen tulee - Japani on ollut massiivinen tieteisviihteen tuottaja vuosikymmeniä! Joku saisi kertoa Ylelle, että ei ole olemassa mitään "valkoista" kirjallisuutta, on vain kirjallisuutta eri maista ja eri aikakausilta. Black Panther on länsimainen Hollywood-tuote, joten se on huono esimerkki "uudesta näkökulmasta". Venäläinen nykyscifi edustaa hyvin erilaista näkökulmaa, vaikka onkin nykyjargonissa "valkoista".  
Scifi tarjoaa mahdollisuuden miettiä, mitä ajattelemme, miten ajattelemme ja miksi ajattelemme. Siksi se on tärkeää. 
Cixin Liun Wandering Earth ei kerro pelkästään avaruustaistelusta, vaan myös tämän päivän Kiinasta. Amerikkalaisissa tieteiselokuvissa cowboyt lähtevät kohti tuntematonta avaruutta, mutta kiinalaiset taikonautit ovat sidottu maahan ja perinteeseen. Siksi he ottavat maapallon mukaansa. Huomaan ajattelevani Hella Wuolijokea ja miettiväni, miltä Niskavuoren naiset, jotka laittoivat tilan kaiken edelle, olisi näyttänyt sijoitettuna tulevaisuuteen.
Hyvän tieteiskirjallisuuden lukeminen haastaa mielikuvituksen, koska olemassa olevia malleja ajatella ei ole. Scifi ei ole ainoastaan kaukoputki, se on myös peili.
Avaruus tosiaan on tuntematon, mutta ainoat Cowboy-vaikutteiset scifitarinat, jotka tulevat mieleeni ovat Firefly (jossa muuten kiinalainen kulttuuri on tärkeässä osassa) ja Cowboy Bebop (joka on loistava japanilainen anime-sarja). Omassa vaiheessa olevassa avaruusoopperassani Maata palvotaan ihmiskunnan pyhänä kotina ja lopulta tuosta syntyy kulttuuri ja heimo, jota kutsun termillä "ISIS in Space". Tässäkään ei tietenkään ole mitään uutta, luen parhaillaan "Promised Land"-nimistä 1970-luvun scifiromaania (Brian Stablefordin kirjoittama sarja "Hooded Swan") jossa samalla tavalla suhtaudutaan erääseen siirtokunta-planeettaan. 
Linda Liukas
Kirjoittaja on lastenkirjailija, kuvittaja ja keskinkertainen koodari, joka uskoo, että maailmasta tulee parempi paikka kun tietojenkäsittelyn ammattilaisten lisäksi tarinankertojat, tutkijat ja taivaanrannanmaalarit innostuvat teknologiasta.
Linda Liukas on oikealla asialla ja teknologia-optimismi on oikeastaan viihdyttävämpää kuin pessimismi, vaikka en itse mitään teknologiasta ymmärräkään. Mutta silti harmillista, että hän ei tunnu tietävän, miten valtavirtaa ei-länsimainen tieteisfiktio on ollut lähes koko genren historian ajan. Nyt taas lukijoille tulee virheellinen mielikuva joidenkin pahojen kirjallisten siirtomaaherrojen linnakkeesta, joka juuri ja juuri on saatu viime vuonna murrettua. Mikä varmasti sopii Ylen narratiiviin, mutta ei missään tapauksessa ole totta. 

maanantai 15. tammikuuta 2018

Analyysin analyysiä The Last Jedistä. One, two Three, Lets Sperg!


Olen pitempään halunnut kirjoittaa Star Warsista, ja voihan sen tehdä näin muillekin kettuilemalla kirjoittajan ja fanin näkökulmasta. Itse pidin The Last Jedistä ja oma arvioni tuosta taideteoksesta on "viihdyttävää hömppää". Tykkään viihdyttävästä spefihömpästä eikä rimani ole kovinkaan korkealla, tykkään esimerkiksi muinaisesta Klaani-sarjasta ja Sub TV:n meille suomalaisille aikoinaan tarjoamasta b-wuxiasta Idän Soturit. Tykkään kuitenkin myös kirjoittajana analysoida muiden tuottaman fiktion ongelmia. Rian Johnsonin elokuva Looper oli todella hyvä, joten odotukseni The Last Jedin suhteen olivat rakenteellisesti korkeammalla kuin mitä tarjottiin. Mutta silti, hyvä leffa, Luke sai itkemään ja Kylo Ren on antisankarini. Elokuvan suurimman ongelmat olivat ylipitkä ja turha kasinokohtaus ja elokuvan ympärille syntynyt somehälinä. 

Tämä analyysin analyysi sisältää spoilereita ja, kuten aina, Smerdjakov tappoi pappa Karamazovin. Oma kommentointi "The Bitter Gertruden" bloggaukseen kursiivilla, koska, kuten Runotytöstä opimme, "varo kursiivia!"  

https://bittergertrude.com/2018/01/04/why-so-many-men-hate-the-last-jedi-but-cant-agree-on-why/

My feed (and yours, I presume) has been filling with people, mostly men, denouncing The Last Jedi for all sorts of reasons. Here are a few I compiled out of my own feed over the past week:
It’s too draggy and long
It’s too fast-paced
It is magically both draggy and fast-paced
It’s too much about one family
It’s not about family
The plot is terrible
The plot is fine but the acting is terrible
The plot and acting are fine, but the pacing is terrible
The plot, acting, and pacing are fine but the characterizations are terrible
It needed more humor
It needed less humor
It needed a different kind of humor
Not enough character development
Too much character development
The stakes were too low
The stakes were too high
It’s too much like the original trilogy
It’s not enough like the original trilogy
Hm.

Ei mitään hhmmm, kaikki nuo ovat valideja kritiikkejä eri näkövinkkeleistä. Elokuva on liian pitkä ja siinä on liian pitkiä kohtauksia. Toiset kohtaukset on taas leikattu liian lyhyiksi, joten niihin ei tule sitä tunnelatausta, mikä muuten ehkä olisi ollut mahdollista. Elokuvan loppu suolaplaneetalla on tuollainen liian juosten kustu tapaus. Jos olet kyllästynyt Skywalker/Solo saippuaan, sitä saattaa olla liikaa. Noita perhekuvioita ei kuitenkaan käsitellä kovinkaan syvällisesti tai uskottavasti, Kylon takauma-kääntyminen Pimeälle Puolelle on esim tuollainen pinnallinen ja epäuskottava kuvio, jossa oma editoijani olisi kirjoittanut avaa tätä enemmän. Juoni on sekä hyvä, että huono, riippuen miten syvällisesti sitä vaivautuu penkomaan. Näyttely oli epätasaista. Rytmitys oli oikeasti aika huono. Henkilökuvaus ei ollut täysin loogista tai yhteydessä The Force Awakensiin. Joillain henkilöillä ei tapahtunut kehitystä juurikaan. No, ei tule mieleen kuka olisi kehittynyt henkilönä liikaan, itse asiassa tuon kehitit todennäköisesti omasta päästäsi Gertrude, koska kukaan ei valita liiallisesta henkilökehityksestä. Mutta kuten Lucas sanoi Prequeleistaan - it rhymes, every scene is poetry tjsp. Taiteilijan vapaus ja all that

Joissain kohtauksissa tosiaan panokset olivat aika matalat -kaikki tuo säätö jonkun koodarin löytämiseksi kun joku jo esitetyistä henkilöistä olisi voinut olla taitava hakkeri! ja lopussa taas panokset olivat vähän liian korkeat ja rupesin pohtimaan miten JJ ratkaisee Rianin nurkkamaalauksen. Se muistuttaa paljon alkuperäistä trilogiaa, mutta samalla ei tunnu aivan ymmärtävän -miksi- alkuperäinen trilogia oli suosittu. 

Usually, when a film is genuinely bad, we’re all in agreement about at least a few areas of obvious badness. There’s not much controversy about the general awfulness of Jar Jar, Hayden Christiansen’s acting, or the wooden love scene dialogue of the prequels. Sure, there’s the occasional outlier insisting they love Jar Jar, but on the main, these are obvious, agreed-upon flaws. 

Heti väärin! Olen Star Wars fanifoorumilla oppinut, että maailmassa on paljon minua nuorempia faneja, joille Prequelit olivat ensimmäiset nähdyt Star Warsit ja heille Padmen ja Anakinin romanssi on ihaninta ever. Youtubessa on aiheesta loputon määrä fanivideoita, juustossa ja siirapissa säästelemättä. Näin Idän Soturit fanina vakuutan, että huono näyttely, imelät romanssit etc eivät estä fanitusta millään tavalla! 

Yet there’s no agreement about The Last Jedi. Instead, I’ve seen dozens of contradictory opinions, and at least half of them are stated like this:
“I’m fine with female-driven films, but I just hate this particular one for reasons.”
The Last Jedi has become the Hillary Clinton of filmmaking.

Outo kommentti, porukka vihaa Clintoneita niin paljon, että äänestivät jotain tosi tv-nilkkiä. En tiedä miten tämä liittyy...

Yes, WE ALL KNOW YOU HAVE REASONS. So many reasons, all of which were no problem when they were part of male-driven films, but are now somehow egregious, film-ruining faults. And yes, we know you all know a real, actual human female who ALSO TOO did not like TLJ so HOW COULD THIS POSSIBLY BE ABOUT GENDER EVER QED.
It’s about gender.
And, because these issues are intersectional, it’s also about race. Here’s why so many men hate The Last Jedi and– not coincidentally– why I love it.

Koska kyse ei ole sukupuolesta. Nörttikulttuurissa tuo ei ole ollut mikään juttu vuosikymmeniin. Josh Whedon on juuri tippunut jalustaltaan, mutta hänen sarjansa olivat hyviä ja suosituimpia ever. Oletko ikinä katsonut Whedonin sarjoja? Palaan häneen vielä kertoessani miksi Rose Tico succaa. 

ROSE TICO. Kelly Marie Tran, the actress who plays Rose Tico, has been harassed and threatened by angry internet men, so this seems like an obvious place to start. What do so many men hate and fear about Rose Tico? In short, Rose Tico is played by a woman of color and isn’t constructed solely to please the men in the audience. She wears practical work clothes, not Hollywood’s version of “practical work clothes” for women (skin-tight coveralls with a low-cut top). The camera didn’t linger over her ass as she bent over; she doesn’t suggestively hold her tools. She’s not presented as women are usually presented– from the straight male characters’ point of view, as a proxy for the straight male audience members’ point of view. Forthright, awkward, brilliant Rose Tico is presented as a real, well-rounded person exactly the way we portray male characters. For a woman of color in a mainstream film, this is remarkable.

Oletko ikinä katsonut Josh Whedonin sarjoja? Terminator tuttu? Alien? 
Epäilen myös, että aikaisempien kiisteltyjen nörttileffojen näyttelijät, niin sedät kuin täditkin ovat saaneet osakseen nörttivihaa ja asiattomia kommentteja. Ainakin Anakinin lapsinäyttelijä on vaikuttanut jälkeenpäin aika katkeralta...

MORE ROSE TICO. Because she wasn’t shown through Finn’s point of view, the subplot didn’t then become about Finn trying to “win” her, making it feel pointless to people who see a male/female pairing and expect that dynamic. Instead of seeing it as “buddies race against the clock while facing impossible odds,” a very common trope even just in Star Wars films alone (GET THAT SHIELD DOWN), they saw it as a pointless diversion. If Rose had been a male character, this subplot would have gone as unremarked as every other time it’s been used in decades of filmmaking. Because she’s a woman who isn’t presented as an event in the life of a man, she’s everything from a flaw in the filmmaking to an affront to fragile masculinity.

Rosen ja Finnin kasinosekoilu ei toimi, koska se ei johda mihinkään ja on liian ilmiselvästi tekosyy tehdä Prequel-tyyppistä turhaa sählinkiä. Rian Johnson kuulemma pitää Prequeleista ja sen huomaa tuosta kohtauksesta. Vaikka Rose olisi kaksimetrinen korsto Ross, porukka valittaisi tuosta koko puolituntisesta. Rosen seikkailun turhuuden kieltäminen on merkki heiveröisestä naiseudesta

Just kidding Gertrude!

EVEN MORE ROSE TICO. When Rose declares her love for Finn, people complained because it wasn’t presented the way we have come to expect– telegraphed through presenting the female character as the object of male desire. Because she wasn’t objectified through Finn’s admiring gaze, their relationship has been criticized for “lack of sexual tension” and a “lack of chemistry.” If he had been chasing her throughout the film, her declaration of love would have fit neatly into the sexist trope of men “winning” women. Instead, her declaration of love comes as a surprise, but this, again, is an extremely common trope in filmmaking– when the declaration comes from a man. If the sudden declaration of love had come from Finn, it would have passed as unremarked as it has been in literally thousands of films.

Ainoat elokuvat, joilla on aikaa esittää jokainen sivuhenkilö "miehen katseen kautta" ovat vanhoja Bondeja. Rosen rakkaudentunnustus on siksi outo, koska he eivät tunne toisiaan ja ovat jonkun yhden päivän säntäilleet sinne tänne ilman mahdollisuutta kunnon keskusteluun tms. Mutta ei mitenkään harvinaista seikkailuelokuvissa, sediltä tai tädeiltä. 

Minäpä kerron miksi Rose on ärsyttävä: Rosen persoona on kirjoitettu huonosti. Rose -kertoo- meille mitä meidän pitäisi ajatella moraalisesti. Hän pitää aiheesta kokonaisia puheita.  Asekaupalla rikastuminen on väärin! Eläimiä on autettava! Surusilmäisiä lapsia on autettava! Hyviä ja sankarillisia henkilöitä on vaikea kirjoittaa, koska me emme ole kovinkaan hyviä tai sankarillisia. Mutta hyvät sankarit eivät ole sympaattisia, jos he kiipeävät yhtäkkiä puhujanpöntölle. Josh Whedonin Buffyssä oli kohtaus, jossa tarinan pahiksen Faithin, sielu siirtyy taikuuden avulla Buffyyn. Faith nauttii väkivallasta eikä voi ymmärtää Buffyn vilpitöntä tarvetta auttaa muita ihmisiä. Faith esiintyy Buffyn ystäville Buffyna ja kertoessaan jostakin suunnitelmastaan, muiden kuunnellessa ihmetyksen vallassa sillä heidän ystävänsä vaikuttaa niin erilaiselta - vastaa kysymykseen siitä, miksi jotakin pitäisi tehdä: "Because its the right thing to do" tjsp. Tuo kohtaus osoittaa Faithin ja Buffyn luonteiden erot - Faith - esittää -hyvää haluavaa sankaritarta, mutta hänen käsityksensä sankarille tyypillisestä dialogista ei ole uskottava. 

No, tämän olisi voinut sanoa nopeamminkin: Näytä, älä kerro


VICE ADMIRAL HOLDO. There’s nothing particularly unusual about this character, the way she’s used, or her sacrifice apart from her gender. “Why is this random character suddenly in charge? Do we trust them?” could be the plot description of thousands of Hollywood films, but when the character is a woman, it’s suddenly a flaw in the filmmaking. “Why is Holdo’s sacrifice seen as brave and Finn’s seen as foolhardy?” The parallel sacrifice to Holdo is Luke, not Finn. Luke sacrifices himself to allow what’s left of the Resistance to escape, just as Holdo sacrificed herself earlier to stop the First Order from picking off Resistance shuttles one by one, allowing the survivors to escape. The parallel sacrifice to Finn is Poe sacrificing the entire Resistance bomber fleet. Both Poe and Finn ignore orders from women to stand down and escape in favor of chasing glorious, but pyrrhic, victories.
The Last Jedi spends an enormous amount of time and care on the theme “sometimes escape is the more sensible option, and glorious victories too often come at such a high cost they become failures.” Women in the Resistance are constantly fighting against cocky young men chasing glory, constantly trying to save lives that these cocky young men would sacrifice for that glory. This is a film that sees glorious sacrifice as a last resort and escape as a pragmatic and sensible choice. This is a film about discretion being the better part of valor. It doesn’t take much analytical skill to see why some men are so upset by that, and Holdo is one of the characters at the center of that narrative. The other is Leia.

Holdon ongelma on se, että hahmo tulee aivan puskista ja elokuvassa on muutenkin liikaa uusia henkilöitä. Lisäksi on hiukan huonoa kirjoittamista esitellä uusi mielenkiintoinen henkilö ja sitten tappaa se näyttävästi. Minua ei ainakaan  Holdon kohtalo kiinnostanut, koska hahmo oli vasta juuri ilmestynyt. Ackbar olisi ollut järkevämpi henkilö tuohon kohtaukseen. 

Gertrude ei huomannut, että Poen pikku kapinassa oli myös nuoria naisia mukana. Ehkä tuo oli enemmänkin sukupolvi-kuin-puolikapina

LEIA. I brought a handkerchief to this film specifically because I knew in my heart I would have to watch Leia die due to the loss of the irreplaceable Carrie Fisher. When Leia survived the bridge of her ship shattering, no one was more surprised than I was. The angry male internet was, evidently, outraged because “suddenly” Leia could use the force. Leaving aside the entire EU— the film certainly does– Leia is Luke’s twin sister and uses the force in Empire Strikes Back, The Force Awakens, and The Last Jedi. TLJ is careful to show her taking a breath to prepare the moment before the bridge is shattered, and the effort nearly kills her. In the original trilogy force ghosts, space stations that have the power to destroy planets, and people with powerful telekinetic abilities who still somehow need to fight with swords are all accepted without a peep. A world with exactly zero female pilots, techs, or ground troops is accepted without a peep. A world where Biggs Darklighter’s mustache makes sense is accepted without a peep. But Leia, twin sister to the most powerful Jedi who ever lived, using the force to save her life is evidently a film-ruining moment. Any woman strong in the force without male oversight is a problem for the angry male internet, which brings us to Rey.

Tiedän miehiä, joiden mielestä Leian suuri hetki oli hienointa ikinä. Minulle se ei ollut ongelma (tjeu Idän Soturit), mutta se kieltämättä oli myös huvittava ja toi mieleen Mary Poppinsin. Lähinnä ongelmana oli kuvakulma, jos kohtaus olisi kuvattu Leian ja aluksessa jännittävien silmien kautta se olisi ollut vähemmän hassu. 

REY. The most common complaint from the angry male internet is “REY IS TOO POWERFUL.” She is no different than Luke was in the original trilogy in that respect. She is naturally gifted in the force, just as Luke was, yet Luke’s power is accepted without complaint while Rey is begrudged hers. Luke, a farm boy with no fighting experience, receives a bit of training from Yoda that seemingly contains zero combat skills, then leaves before his training is complete, but is still somehow able to stand against Vader for a lengthy lightsaber battle before escaping. Rey begins TFA at least knowing something about fighting, and is shown practicing with a lightsaber in TLJ. Yet once again, where Luke’s combat prowess was unquestioningly accepted, Rey’s is held up as a flaw in the filmmaking.

Onhan Lukeakin arvosteltu - hän on liian lahjakas, ja varsinkin, valittaa liikaa kaikesta! Rey on tyypillinen Tintti-hahmo - monilahjakas ilman, että saamme milloinkaan tietää miksi ja aika persoonaton tyyppi, joka on uskollinen ystävilleen ja kannattaa hyviä asioita. Tuollaisen henkilöhahmon pointti on olla katsojan fantasia, johon katsoja voi heijastaa itsensä. Tuollaisen hahmot persoonattomuus kiinnittää myös huomion enemmän sivuhahmoihin, emmeköhän me kaikki pidä Tinttiä enemmän Haddockista ja Tuhatkaunosta...

FINN AND POE. There’s much to be said about race in the new trilogy. We can always do better, but the diverse Lucasfilm story team, currently headed by a woman of color, is pushing everything in the right direction. What I consider to be the “right direction” is definitely at odds with a sizable number of white men. You’ll see white men all over the Resistance as pilots, techs, bridge officers, and soldiers, but because there are no white male leads by the end of the film but villains, many white men have complained they are being pushed out of the series entirely. They forget that, even now, the vast majority of films star white men, and women and people of color are expected to enjoy those films despite a lack of representation. When women and people of color discuss issues of representation, they’re denigrated as “feminazis,” “snowflakes,” and “whiners,” and even met with harassment, threats, and coordinated attacks like Gamergate. Many white men see themselves as rightfully at the center of all narrative, and believe any narrative that doesn’t feature them as heroes, even when they are featured in supporting roles, has displaced them.

Amerikkalaista hapatusta. Star Warsilla on kansainvälinen yleisö, jolle jenkit ovat vain jenkkejä ihonväristä huolimatta. Esim kun teininä katsoin leffoja, Han ja Lando olivat minulle hyvin samanlaisia vähän epäluotettavia hurmureita. Mieheni on fanittanut leffoja lapsesta saakka eikä niissä taatusti ollut ketään hänen näköistään. Koska olemme Imperiumin kannattajia, me kummatkin samaistumme tietenkin pahiksiin, ei mahdollisesti meitä ulkonäöltä muistuttaviin henkilöhahmoihin. Samoin eurooppalaiset fanittavat aasialaisia elokuvia, joissa kaikki ovat aasialaisia ja joku yksi hassu euraasialainen psykopaatin roolissa. 

Yksikään etninen ryhmä ei ole monoliitti. Ei ole olemassa mitään valkoisten ja ei-valkoisten universaalia kokemusta. Ei elokuvissa eikä missään muussakaan. 

Tietysti maailmasta löytyy ihmisiä, jotka eivät halua naisia tai etnisiä vähemmistöjä sankareiksi. Vastaavasti sitä löytyy ihmisiä, jotka innostuvat internetissä siitä, jos fiktiivisessä elokuvassa pääpahikset ovat valkoisia nuoria miehiä ja kirjoittavat asiasta riemastuneita artikkeleita. Kumpikin osapuoli voisi lopettaa hyvän sään aikana...

While not every white man who dislikes The Last Jedi overtly dislikes its gender balance or diversity, many feel a level of discomfort with this film that they can’t name, and that expresses itself through a wide variety of odd, conflicting complaints about its filmmaking.
What solidifies this for me is the apparent need for men to publicly pronounce their dislike of the film. Hollywood releases dozens of mainstream films a year, and the only films I’ve seen men rush en masse to publicly criticize in the past few years, all for their “flawed filmmaking,” were the all-female Ghostbusters, Mad Max: Fury Road, Wonder Woman, and The Last Jedi. I saw hundreds of men openly loving deeply flawed projects like Stranger Things, Deadpool, and the Blade Runner remake. We all love things that are sloppily constructed, politically problematic, or internally inconsistent. Hell, Hamlet is all three of those and you’ll have to pry Shakespeare from my cold, dead hands. But when you see thousands of men all rushing to the internet to publicly denounce something for its “flaws,” all of which contradict each other and all of which are routinely tolerated in male-driven films, including the original Star Wars trilogy itself, something else is afoot.

Blade Runner 2049 ei ollut remake ja se oli hieno elokuva! Noin muuten useat uudet vanhoihin klassikoihin liittyvät elokuvat saavat osakseen puhdasta vihaa - oletko tutustunut Alien-Franchisen uudempiin tuotteisiin? Prometheusta kritisoitiin villisti eikä kukaan edes maininnut, että sen päähenkilö oli nainen. En ole vieläkään päässyt yli siitä miten vihaan Avataria ja moni jakaa minun raivoni tuosta tuhlatusta kolmetuntisesta. 

I don’t think every human who disliked The Last Jedi is an evil, evil misogynist. I do think that we have so deeply internalized sexist narrative tropes that we see them as “correct” and “good filmmaking” while seeing their absence as “flaws.” We read female characters differently than male characters, and we have internalized expectations for female character arcs. Instead of seeing this film for what it is, people are criticizing it for not conforming to the expectations they have of female characters. It’s fine to dislike something, but we should all spend a little more time thinking deeply about why before we charge onto the internet with “I’m fine with female-driven films, BUT . . .”

Ei, vaan The Last Jedi on sekä viihdyttävää hömppää, että niin epätasainen teos, että ihmettelen miten paljon Disney huonoine puolineen oikein tunki lonkeroitaan ohjaajan luovaan projektiin. On sekä ok tykätä siitä, että haukkua sitä miten paljon hyvänsä. Mitä olen Disneyn tuotoksia muuten viime aikoina nähnyt, ei elokuvassa ollut mitään yllättävää naishahmojen osalta. Jos Disneyn Star Wars haluaisi oikeasti yllättää se kirjoittaisi tarinaan Voimia käyttävän kieron femme fatalen. I dare you!