Vampyyritrilogian päätos - tarjolla jotain aivan muuta!

Tänä syksynä tein kirjoittamiseen liittyvän periaatepäätoksen: en enää milloinkaan tule kirjoittamaan mitään vampyyriaiheista missään yhteydessä. Muistan vielä miten innokkaasti kirjoitin muistiin joskus kuusi vuotta sitten listaa kaikista vampyyreihin liittyvistä kirjoista, katselin kaikki versiot Draculasta ja olin sitä mieltä, että tämän on pakko olla kauhu-aiheista kiehtovin. Olin täysin väärässä. Kiehtovaa on se, että kauhukirjoittaja luo oman mytologiansa ja niin minäkin olen tehnyt myohemmin. Kauhuaiheista vähiten kiehtova zombien jälkeen on kaulasuonta hamuava herrasmies.

Olen silti julkaissut kaksi vampyyriaiheista tarinaa, joista toinen on tavallaan ilkeä parodia goottikulttuurista ja toinen 1800-luvulla suosittujen (jos nykyään pahamaineisten) yliluonnollisten siirtomaaseikkailujen retroamista, jonka lähteenä käytin aasialaisen mieheni ja hänen ystäviensä kertomia kaupunkilegendoja. Kaakkois-Aasiassa vampyyrit eivät suinkaan ole kadonnutta kansanperinnettä vaan niihin uskotaan laajalti vielä aivan tosissaan eivätkä ne ole missään tapauksessa romanttisia tai seksikkäitä.

Kontribuutioni vampyyriskenelle loytyy täältä http://www.esc-ape.net/julkaisut.html ja täältä http://urs.fi/index.php?c=pub#dark nimimerkillä Lucilla Lin.

Viimeistellessäni goottikulttuurin vampyyri-innostukseen liittyvää tarinaa Sinä olet saalis, tapahtui kuitenkin se, mikä pilasi koko vampyyriaiheen minulta lopullisesti. Ei Twilight, koska olen liian vanha kuuluakseni sen vaikutuspiiriin, vaan tuo Twilight aikuiseen makuun, eli True Blood. Ollakseen huomattavan verinen ja raaka sarja, True Blood onnistui vesittämään koko vampyyriaiheen ja yhtä aikaa Twilightin ja True Bloodin kanssa vampyyriromantiikka valtasi äkkirynnäkollä kirjakauppojen kauhuhyllyt. Ne eivät kuitenkaan ole kauhua, vaan fantasiaa ja ne tekevät tarinani pointin aivan tarpeettomaksi. Kun aloin kirjoittaa tuota tarinaa, vampyyrit kuvattiin omaan makuuni liian romanttisina ja pliisuina, mutta tarinoiden juonissa ne enimmäkseen olivat silti pahiksia, vaikkakin kiehtovia ja karismaattisia sellaisia. Buffy Vampyyrintappaja on tuosta hyvä esimerkki. Näin tarinani uhri houkuteltiin valhein ja viettelyksin muka jahtaamaan vampyyrejä, mutta toiveet yliluonnollisista seikkailuista päättyivät verisesti. Siinä vaiheessa kun editoin tarinaa koko vampyyrigenre oli kuitenkin keikahtanut päälaelleen - nyt vampyyrit olivatkin poikaystäviä ja vampyyrit olivat saaneet jopa oman Harlekiini-sarjan. Minusta tähän pisteeseen tultaessa koko aiheen voisi jättää rauhaan seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi.

Mutta asiaan. Ohjaaja/kirjailija Guillermo del Toro ja Chuck Hogan kirjoittivat vampyyriaiheisen trilogian tarkoituksenaan elvyttää vampyyrit -kauhuaiheena taas esiin mullan alta. Inspiraationlähteet olivat selvästi Stephen Kingin loistava Salem's Lot ja Rickhard Mathesonin lyhyt scifikauhu I am Legend. Kummassakin vampyyrit ovat epäromanttisia, aiheuttavat suurta tuhoa ja lopulta hävittävät koko ympäroivät yhteison. Mathesonin kirja, vaikka kertoikin vampyyreista, inspiroi modernia zombigenreä (joka muuten mielestäni on tylsintä ja ankeinta mitä kauhukulttuurilla on tarjota) ja Kingiä nähtävästi houkutteli aiheen pariin 70-luvulla suosittu yliluonnollinen saippuasarja, jossa vampyyrit ensimmäistä kertaa televisiossa vesitettiin teinityttoihin vetoaviksi tyypeiksi. Del Toro ja Hogan ovat olleet tarkkoina luodessaan mahdollisimman inhottavan vampyyrityypin ilman romantiikan ja erotiikan häivääkään - ne eivät pure uhrejaan kaulaan vaan iskevät näitä eräänlaisella pistimellä (aasialaisessa vampyyrimytologiassa muuten yleistä), muuttuvat kammottavan näkoisiksi, ulostavat alleensa ammoniakinhajuista ainetta ruokaillessaan ja ovat enimmäkseen aivottomia otuksia muutamaa johtajaa lukuunottamatta. Vampirismi siirtyy uhriin vampyyrin veressä elävien matojen kautta. Tyylilajina on kauhun ja action-painotteisen trillerin sekoitus, paljon toimintaa, vähän tunnelmointia. Kukaan ei varmasti halua treffeille näiden hirvioiden kanssa.

No, trilogia on minulle aina vähän ongelmallinen. Ensimmäinen osa, The Strain oli mielestäni loistava kirja, se esitteli aivan uudenlaisen vampyyrityypin, oli traaginen ja dramaattinen vampyyreiksi muuttuneiden tuhotessa läheisensä ja tarinan pahis, kapinallinen vampyyrijohtaja oli pelottava hahmo, joka kutsui pelkkänä ravintona pitämiään ihmisiä "porsaiksi". Toinen osa, The Fall oli minusta (kuten trilogioiden kakkososat tuppaavat olemaan) ikävystyttävä - pelkkää toimintaa ja säntäilyä sinne tänne. Nämä ovat nyt ihan makukysymyksiä, moni muu ainakin Amazonin sivulla piti kakkososasta. Viimeinen osa The Night Eternal oli minusta hieno. Siinä kuvattu dystopia toimi loistavasti ja muuttuneessa maailmassa henkilohahmotkin vaikuttivat kiinnostavammilta kuin aikaisemmin. Pidin myos siitä, että ensimmäisessä osassa päähenkiloltä ja sankarilta vaikuttanut lääkäri toimi lähinnä epäsankarillisesti eikä trillereihin yleensä kuuluva perheen pelastaminen tai romanssi näyttävän kollegan kanssa mennyt todellakaan suunnitelmien mukaan. Viimeisen osan romanssi, jonka osapuolet eivät normaalitilanteessa olisi kohdanneet toisiaan millään tavalla oli minusta hieno ja uskottava, usein romanssit kauhutarinoissa ovat makuuni epäuskottavia ja vaikuttavat päälleliimatuilta.

Viimeinen osa toi mukaan myos vanhatestamentillista mytologiaa, joka minusta toimi hyvin, mutta jakoi kovasti mielipiteitä lukijakunnan parissa.

Voin vain toivoa, että trilogia filmatisoidaan, koska se tarjoaisi kaivattua vastavoimaa noihin kaulasuonta hamuaviin ensirakastajiin. Trilogia on niin visuaalinen ja nopeatempoinen, että se on saatettu alunperinkin tarkoittaa filmatisoitavaksi. Del Toro ohjasi yhden Blade-elokuvista ja jo siinä esitteli tuon pistintä käyttävän ja eläimellisen vampyyrityypin.

Mutta minun kohdallani aihe on loppuun imetty enkä tule palaamaan siihen todennäkoisesti milloinkaan.

Poliittisesti korrekti pahis

Nykyään saa olla varovainen fiktiota kirjoittaessaan, vähän samalla tavalla kuin niinä vuosisatoina, jolloin jokaista fiktiivistä teosta pidettiin suoranaisena kirjailijan oman elämän ja mielipiteiden julistuksena. 1800-luvulla lukevalla yleisollä oli aivan erityisen suuria vaikeuksia pitää kirjailijan persoona ja fiktiiviset henkilohahmot erillään - Dickensin epäiltiin sympatisoivan rikollisia vain siksi, että hän kuvasi rikollisten elämää niin tarkasti (ja negatiivisesti) Oliver Twistissa. Suosikkikirjani Melmoth the Wandererin kirjoittaja, irlantilainen kirkonmies Charles Maturin kirjoitti varmuuden vuoksi kirjaansa alaviitteen, jossa hän vakuuttaa omien mielipiteittensä olevat "diametrically opposite" pahikseen verrattuna. Sinäänsä ihan fiksu veto, koska tarinan pahis pitää kirjassa monta uskontoa ja koko ihmiskuntaa pilkkaavaa monologia. Olen jo pitkään odottanut filmatisointia Melmothista - sillä on potentiaalia loukata kaikkia uskontoja, paitsi protestantismia ja useita eri etnisiä ryhmiä, loogisen ja lineaarisen kerronnan ystävistä puhumattakaan!

Asuinmaani Britannian väki on erityisen herkkää loukkaantumaan, varsinkin muiden puolesta. Tänä vuonna ainakin Tintti-sarjakuva ja elokuva sekä Peppi Pitkätossu ovat puhuttaneet herkkää osaa populaatiosta, josta Spiked- nettilehti käyttää sattuvaa nimitystä "rupatteleva luokka". Varsinkin etnisiä stereotypioita on syytä varoa.

Yhdellä poikkeuksella: Espanjalaiset esitetään surutta kieroina pahiksina ja inkvisitio-henkisinä kiihkokatolisina uusissakin historiallisissa elokuvissa. Tämä oli yksi brittikirjallisuuden tyypillisemmistä kliseistä jo 1700-luvulla ja Daniel Defoe käyttääkin sitä ovelasti hyväkseen Robinson Crusoessa. Siinähän brittilaivan miehisto osoittautuu kapinoiviksi wannabe-merirosvoiksi ja espanjalaiset kunnon miehiksi, vastoin kertojan odotuksia.

Kirjallisuuden puolella pahiksia on kaikenlaisia. Filmatisointien yhteydessä kuitenkin pidetään mielessä poliittinen korrektius ja nykyään varsinkin arabipahikset muutetaan vaikka ylikansallisten yhtioiden johtajiksi. Suuryritysten johtajat ovatkin äkkiä niin suosittu pahisryhmä että jopa yleensä omaperäinen Supernatural-sarja hyppäsi mukaan trendiin. Mikäs sen ikävystyttävämpää lukijalle tai katsojalle kuin lipevä mies kalliissa puvussa istumassa tyopoytänsä takana...

Muita tällä hetkellä korrekteja pahiksia ovat valkoiset itäeurooppalaiset (kylmästä sodasta jäänyt tapa?) ja natsit sekä vaaleat psykopaatit ja sadistit. Hollywood-elokuvissa varsinkin sankari on usein tumma ja pahis vaalea. Myos japanilaisessa animessa harrastetaan vaaleita pahiksia, yleensä mahdollisimman tyttomäisellä tavalla kauniita.

Jos ketään (edes espanjalaisia) ei haluta loukata, turvallisinta olisi tietenkin valita yliluonnollinen pahis jostakin mytologian tai populaarikulttuurin klassikkovalikoimasta. Valitettavasti omalle ajallemme on kuitenkin tyypillistä eräänlainen ihmisviha ja kaikkien ei-ihmisten esittäminen, verenhimoisista hirvioistä porroisiin eläinystäviin saakka jollain tavalla ihmistä coolimpina. Vampyyrit ovat väärinymmärrettyjä ensirakastajia ja avaruusolennot jaloja villejä joita pahat ihmiset kiusaavat. Tämä latistaa melkoisesti sitä genreä, jota ennen kutsuttiin kauhuksi...

Tässä vaiheessa on pakko tunnustaa, että vaikka en arvostakaan nykyistä ylivarovaisuutta, tuo vaalean pahiksen tropee vetoaa minuun kirjoittajana. Olen kehittänyt kokonaisen mytologian albiinomaisten yliluonnollisten pahisten ympärille ja lähes kaikissa tarinoissani esiintyy vaaleita pahiksia. Viimeisimmässä tarinassani on kyllä myos tummaihoinen terroristi (!), mutta lopulta vaalea ja sinisilmäinen nuorimies osoittautuu pahimmaksi. Assosioin vaaleuden kylmyyteen ja lumeen ja talviseen maisemaan, joka on yhtä aikaa kaunis, arvaamaton ja mahdollisesti vaarallinen.

Länsimaisesta viihteestä puuttuu lähes kokonaan sellainen Robespierre-henkinen pahis joka tarkoittaisi pelkkää hyvää, olisi varma asiastaan ja yksityishenkilonä olisi vielä lahjomaton, vaatimaton ja mukava lähipiirilleen. Ehkä siksi, koska kirjailijat ja ohjaajat ovat usein vähän oman elämänsä Robespierrejä ja tuntevat vetoa erilaisiin ääriaatteisiin ja utopioihin. On harvinaista nähdä mitään vaarallista omassa viteryhmässä kun taas lipevät pukumiehet ovat pahoja vain siksi, koska ovat pahoja.

Saippuaefekti. Muutamia ajatuksia tästä ongelmasta

Voisin oikeastaan käyttää tätä blogia myos kaikkeen fiktioon ja kirjoittamiseen liittyvään pohdintaan, joten rustaanpas tänne pientä pohdintaa, joka pyori tänään aiemmin mielessäni siivoushommissani. Siivoaminen on siitä hieno viikonloppuduuni, että sitä tehdessä ehtii ajatella kaikenlaista muiden häiritsemättä. Kuten vaikka sitä, miksi vihaan saippuaoopperoita.

Kävin kerran yliopitollani kurssia, jossa jouduimme analysoimaan saippuaoopperoita ihan tosissamme. Melkoista ajan (ja rahan, ulkomailla kun tässä opiskellaan) tuhlausta, mutta professorimme mukaan saippuaoopperaa voi käyttää tärkeiden kysymysten käsittelyyn ja Hyvien Asioiden edistämiseen.

Itse pidän kuitenkin mielelläni fiktion fiktiona ja rahvaan valistamisen Koti-lehden sivuilla.

Yksi saippuan ongelma on nykyään niiden pitkäikäisyys. Ellei kirjoittaja tai ohjaaja ole uskomattoman kekseliäs nero, tarina hyotyy suuresti

kunnon alusta, keskivaiheesta ja loppuratkaisusta. Vanhin saippuasarja, jota olen nähnyt on Peyton Place, jota Tampere TV-näytti nostalgiannälkäisille. Tuo sarja erosi kuitenkin huomattavasti uudemmista saippuasarjoista - oikeastaan se ei ollut kovinkaan saippuamainen henkilokaartiltaan tai juoneltaan. 80- luvulta tähän päivään asti väännetyt sarjat, olivat sitten amerikkalaisia, englantilaisia tai suomalaisia ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Eivät kulisseiltaan, sillä jenkkisarjat kertovat usein rikkaasta ja joutilaasta kermasta ja brittisarjat esimerkiksi tyoväenluokasta. Mutta niissä kaikissa on saippuaefekti ja sen takia vihaan niitä kaikkia.

Lisään tässä välissä vielä soppaan muka laatusarjoja suoltavan HBO:n epätasaisine tuotoksineen. Moni HBO:n sarja on puhdasta saippuaa kunhan ne vain kuorii ylenpalttisesta verenvuodatuksesta, mukasyvällisestä psychobabblesta, kirosanoista ja näyttelijättärien rintavarustuksen esittelystä. Puhtain esimerkki tästä lienee Kylmä Rinki (jossa esiteltiin jotain ihan muuta), mutta jossakin määrin sama mentaliteetti on havaittavissa muissakin kanavan tuotoksissa.

Yksi saippuaefektin tekijä on vapaan tahdon puuttuminen. Tarinan henkilot ajautuvat tilanteesta toiseen, valittavat jatkuvasti kohtaloaan, mutta eivät juurikaan tee mitään sitä muuttaakseen. Tämä liittyy varsinkin siihen, miten sarjat käsittelevät ihmissuhteita. Saippuasarjojen käsitystä miehistä ja naisista, parisuhteista ja seksistä kutsun taas termillä saudipremissi.

Saippuasarjoissa sukupuoliasiat nimittäin menevät suunnilleen samalla tavalla kuin Saudi-Arabian vanhoillisimpien mullahien varoittavissa saarnoissa: jos mies ja nainen joutuvat esim tyoskentelemään samassa tilassa, eroottinen vetovoima, aviorikos ja sydänsurut ovat väistämättomiä. Onnellisessa avioliitossa elävän miehen tyopaikalle pelmahtaa uusi hemaiseva kaunotar joka vähän heilauttaa vaaleita kiharoitaan ja heti meistä viedään. Saippuasarjoissa pienikin vetovoima tai ihastus johtaa aina vähintään yhden yon juttuun.

Toinen parisuhteisiin liittyvä ongelma saippuoissa on se, että yksikään avioliitto tai parisuhde ei kestä. Tämän takia en ymmärrä miksi monet hehkuttavat niin innokkaasti saippusarjojen pareja - niihinhän on mahdotonta samaistua ja niiden onnesta iloita, koska sitä tietää katsovansa saippuaa ja ettei tämä onni tule kauaa kestämään. Saippuasarjoissa tosin mikään onni ei kestä kauaa, koska liian pitkään jatkuvaa juonta on pakko viedä eteenpäin vaikka minkälaisella haihyppelyllä. Tämä on se saippuoiden piirre, joka livahtaa helposti myos muuhun fiktioon, keski-ikäisille kotirouville tarkoitetun viihteen ulkopuolelle.

Jokainen 2000-luvun alussa Kylmää Rinkiä seurannut tietää miten tämä menee: joku henkilo päättää parantaa pahat tapansa, ihastuu johonkin toiseen henkiloon, loytää kadonneen veljensä ja hetken aikaa kaikki onkin pelkkää auringonpaistetta ja onnea. Mutta sitten kateellinen sellikämppis kaataa väkisin viunaa kurkusta alas tai heroiinia sieraimiin, tappaa ihastukseksi kohteen ja velipoikakin joutuu auto-onnettomuuteen ja makaa koomassa sairaalassa. Masentuneena palaat takaisin vanhoihin tapoihisi, kunnes

vankilaan tulee uusi hyväsydäminen psykologi tai sellitoveriksi hyväsydäminen pappismies tai imaami, joka saa sinut taas kaidalle polulle - kunnes kateellinen kämppiseksi iskee veitsen psykologin kaulaan ja tyontää uskonmiehen alast portaita. Näinhän se menee, loputtomiin, tosin päiväsaippuoissa vähemmällä väkivallalla. Suunnittelet loistavan iltapuvun kokoelmaasi, tapaat unelmiesi miehen, tilaat lomamatkan Karibian aurinkoon ja kateellinen kilpailijasi sabotoi muotinäytoksesi, viettelee miehesi ja sitten lentokoneesi syoksyy valtamereen. Tämä saa sinut ratkeamaan ryyppäämään, kunnes tiukka, mutta hyväsydäminen matriarkka pitää sinulle puhuttelun ja laittaa kilpailijasikin ruotuun vähäksi aikaa. Mies palaa luoksesi, mutta sitten mies saa uuden seksikkään sihteerikon joka jne.

Minulle on ikuinen mysteeri miten kukaan voisi pitää tällaista juonikuviota mielenkiintoisena. Jos henkilohahmot ovat pelkkiä proppeja joilla koristella juoni mahdollisimman melodramaattiseksi, millään ei lopulta ole mitään merkitystä. Katsoja ei voi iloita henkilohahmojen onnenhetkistä, koska tietää niitä seuraavan katastrofin.

Saippua-allergiani takia en oikein seuraa komediasarjojakaan. Ne ovat usein saippuaa nauravalla yleisollä. Mieheni fanittaa tällä hetkellä kovasti sarjaa "How I met your Mother" jonka suosio tuntuu perustuvan kolmekymppisten nykyelämän epävarmuuteen ja siihen, miten vaikeaa meidän kolmekymppisten on nykyään kasvaa aikuisiksi. Tuo puoli sarjaa viehättää minuakin, vitsit ovat hauskoja ja sarjassa on pariskunta, joka pysyy yhdessä loppuun asti, mikä on aika ainutlaatuista. Mutta silti saippua vaahtoaa sarjassa pahenevassa määrin tuotantokausien seuratessa toisiaan. Olen jo mennyt sekaisin laskuissani siinä kuka pettää ketäkin ja monenko naisen kanssa sarjan kertojaääni ja päähenkilo on seurustellut. Hän tapaa

mukavan tyton, mutta sitten tämä pääseekin unelmaopiskelupaikkaansa ulkomaille. Hän tapaa toisen mukavan tyton, joka on naimisissa, eroaa, he seurustelevat, sitten tulee mutkia matkaan jne. Hän tapaa kolmannen tyton, joka on hänen tyopaikkaansa vastustava aktivisti.

Kuka näiden perässä muka pysyy?

You homo sapiens with your television and your drugs!

Walter Tevisin "Mockingbird" kertoo ankeasta tulevaisuudesta, jossa, hiukan "Brave New Worldin" tavoin ihmiset pidetään tyytyväisinä huumeilla ja viihteellä eikä kenenkään tarvitse tehdä mitään, muuta kuin toteuttaa itseään ja olla onnellinen, koska robotit tekevät kaikki tyot. Jostain kumman syystä uusin muotivillitys on kuitenkin suorittaa joukkoitsemurha julkisella paikalla, sytyttämällä itsensä tuleen, aina muutama kaupunkilainen yhdessä. Lukutaito on kadonnut maailmasta kokonaan, mutta yliopiston tutkija Bentley oppii vahingossa lukemaan kaivellessaan filmiarkistoja. Hänelle avautuu vanhojen mykkäelokuvaklassikoiden kautta aivan kummallinen maailma, jossa on perheitä, väkivaltaa, sotaa, parisuhdedraamaa ja muuta aivan kummallista. Hänestä kehittyy intohimoinen lukija, joka etsii kirjoja shakkioppaista runokokoelmiin ja Raamattuun.

Suurin osa kirjasta koostuukin hänen päiväkirjamerkinnoistään, jotka välillä ovat pohtivia ja runollisia, välillä kertaavat hänen muistojaan eri kasvatuslaitoksissa, joissa lapset ja nuoret opetettiin huumeiden, videoiden ja meditaation avulla olemaan täysin yksin ja keskittymään vain itseensä haaveena jonkinlaisen new age-nirvanan saavuttaminen. Välillä, kuten hänen päätyessään vankilaan, päiväkirjamerkinnät ovat epätoivoisia ja lyhyitä, kuten "Tiedän, mistä loytäisin täältä bensakanisterin ja minulla on sytytin"

Kirjan edetessä Bentley havahtuu yhä enemmän häntä ympäroivään todellisuuteen, hän alkaa elää yhdessä naisen kanssa ja joutuu tästä syystä vankilaan (koska yhdessä asuminen ja pitkät parisuhteet ovat laittomia), karkaa vankilasta, elää jonkin aikaa yhteiskunnasta erillään piileskelevät puritaanilahkon parissa, jossa hän lukee Raamattua ääneen ja tutustuu elämänsä ensimmäisen kerran yhteisolliseen elämään, ja palaa taas etsimään rakastettuaan New Yorkiin. Kirjan toinen päähenkilo on huippuälykäs robotti, joka haaveilee kuolemasta ja toisaalta taas inhimillisestä elämästä. Kirjassa on omalaatuinen, melankolinen tunnelma ja se tuntuu monella tavalla kypsemmältä ja syvällisemmältä kuin "Brave New World", vaikka näillä kirjoilla onkin paljon yhteistä. Välillä se tarina muuttuu suorastaan surrealistiseksi kauhuksi - esimerkkinä vaikka tehdas, jossa täsmälleen samannäkoiset, ulkoisesti ihmistä muistuttavat robotit ovat koonneet ja purkaneet samoja leivänpaahtimia satojen vuosien ajan, koska yhtään ihmistä en ole enää paikalla korjaamassa koneitten tekemää virhettä. Jatkuvasti huumattuna olevat kaupunkilaiset eivät tajua olevansa viimeisiä lajissaan - kymmeniä vuosia sitten päätettiin vähentää syntyvyyttä ja yhtäkkiä kolmekymppiset ovatkin maailman nuorimpia, sillä valtion jakamissa huumeissa on ehkäisyainetta. Eikä mitään diktatuuria, johtoporrasta tai salaliittoa ole olemassa - ihmiset eivät vaan kerta kaikkiaan kontrolloi enää omia kaupunkejaan.

Nähtävästi kirjailija oli teoksen aikoihin toipumassa alkoholismista, ja havahtuminen maailman kokemiseen täysin selvin aivoin on tärkeä teema kirjassa. Ehkä se myos ottaa kantaa 60-70-luvun kulttuurivirtauksiin (Mockingbird on kirjoitettu vuonna 1980), koska kirjassa kaikki asiat, joita taiteilijapiireissä yleensä on pidetty vapauttavina: huumeet, new-age-tyyppinen itseriittoinen hengellisyys etc. osoittautuvatkin ihmiskunnan uudeksi tyranniaksi.

Ihastuin itse tarinaan melkoisesti, sillä se yhdisti niin monta suosikkiteemaani - dystopian, inhimillisen uteliaisuuden ja tiedonhalun, kirjallisuuden, rakastamani mykkäelokuvat ja runot toimivaksi kokonaisuudeksi.

Me kidutamme, ettei meitä kidutettaisi!

C.C. Humphreysin "Vlad, the Last Confession" on historiallinen romaani Vlad Draculasta. Historiallisesta hallitsijasta, ei vampyyristä. Vampyyreitä ei ole tässä tarinassa ollenkaan, mutta se on silti pelottavampi, verisempi ja kauhuromanttisempi kuin valtaosa vampyyritarinoista.

Minun mielestäni Vlad Draculan todellinen tarina on paljon mielenkiintosempi kuin Dracula-viitta-kulmahampaat-yhdistelmä. Jossain määrin tunnen jonkinlaist

a myotätuntoa häntä kohtaan, kosk

a noin onnettoman elämän jälkeen ei ansaitse muuttua elokuvateollisuuden monsteriksi, vaikka olisi elinaikanaan tehnyt mitä hirmutoitä.

Vlad Dracula oli Wallachialainen prinssi, joka vietti teinivuotensa Turkkilaisten panttivankina. Hänen isänsä oli lähettänyt kaksi nuorinta poikaansa Turkin sulttaanille oman maansa turvallisuutta ja vapautta vastaan ja turkkilaisten tarkoitus oli kasvattaa Vladista tottelevaine n

ukkehallitsija, joka perisi valtaistuimen isänsä jälkeen. Draculan ollessa noin 16-vuotias tapahtui kuitenkin kauheita - sulttaani sai tietää, että hänen isänsä oli salaa tukemassa vihollisjoukkoja - ja rangaistukseksi Vlad lähetettiin turkkilaisten kidutuskeskukseen. Mitä sen jälkeen tapahtuu, on vaikea uskoa, mutta silti mitä todennäkoisimmin totta - harvoin sitä imperiumia on rakennettu silkalla hyväntahtoisuudella. Vladia pidetään vankityrmässä ja sitten pakotetaan osallistumaan kid

uttamiseen. Tämä selittänee sen, miten hän itse piti oman valtakuntansa kurissa ja nuhteessa hallitusaikanaan.

Kun hänen isänsä ja vanhin veljenseä murhataan raa'asti ja turkkilaiset lähettävät hänet Wallachiaan seuraavana hallitsijana. Mutta hän kääntyykin kasvat

tajiaan ja kiduttajiaan vastaan, pettää sulttaanin ja aloittaa taistelun kaikkia pienen maansa lukuisia vihollisia vastaan. Lännestä Unkari ja saksilaiset, idästä Turkki laajentaa reviiriään. Jatkuvan sodan lisäksi uskonnollisesti fanaatinen taistelee kieroja aatelisiaan, rikollisia ja kaikenlaista moraalittomuutta vastaan - keinoilla jotka todellakin peittoavat minkä tahansa kauhutarinan. Draculan hirmuteoista on vaikea saada todellista selkoa, koska hän eli ja kuoli samoihin aikoihin kuin kirjapaino syntyi ja huhut hänestä perustuvat hänen poliittisten vihollistensa - saksilaisten - painamiin lehtisiin. Romanialaisille, Wallachialaisten jälkeläisille, hän on aina ollut sankari.

Seivästen, sotien ja hovikieroilujen lisäksi romaani tarjoaa myos romantiikkaa sekä tarinan ystävyydestä, lojaaliudesta ja petturuudesta. Historiallisena romaanina se toimii hyvin, sillä 1400-luvun Itä-Eurooppa ja Turkki tuntuvat eläviltä julmuudessaan ja kauneudessaan. Kuten otsikosta huomaa, tämä tarina ei sovi niille, joiden historia-harrastus keskittyy kartanoromantiikkaan. Välillä kirjailija on sotkeutua omaan näppäryyteensä taiteellisessa tunnelmanluomisessa, mutta kuljettaa tarinaa sen verran hyvin, että kirjan lukee ahmimalla, haluten tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Seuraava kirjoitukseni tulee taas liittymään oikeisiin vampyyreihin, kun kirjoitan lyhyen ylistyslaulun taatusti epäromanttisesta vampyyriromaanista "The Strain"!