Citadel ja aikamme arkkitehtuurin kauhu

Olen usein kutsunut modernia arkkitehtuuria dystooppiseksi. Aikoinaan hienoiksi tarkoitetut julkiset betonirakennukset, konserttihallit ja teatteritalot sun muut usein näyttävät siltä, että niistä puuttuu vain suurikoikoinen Stalinin tai Kim Jong Unin naamataulu. Moderni arkkitehtuuri on usein rumaa, mutta keskustan ulkopuolella, kunnan asunto-alueilla, se on myös pelottavaa. Rapistuneet tornitalot, joiden sotkuisia pihoja ympäröivät korkeat muurit ja piikkilanka-aidat, alikulkutunnelit, jotka tuntuvat johtavan pikemminkin hadaalien asuinmaille kuin tien toiselle puolelle... tällaisia alueita löytyy omasta kotikaupungistani Lontoosta runsaasti. Pahaenteisen näköiset tornitalot kohoavat jo naapurikorttelissa, jonne en ikinä mene.

Irlantilainen kauhuelokuva Citadel sijoittuu juuri tuollaiseen maisemaan.  Sen tapahtumapaikat - aivan tavalliset kunnan rakentamat asuma-alueet, ovat niin pelottavia, että elokuva toimisi ilman jännittävää juonta ja hyviä näyttelijöitäkin. Citadelissa kunnan tornitalo on pelottavampi kuin mikään Transylvanian kallionkielekkeellä kiikkuva vampyyrinlinna.

Moni kauhuelokuva liittyy nykyään enemmän tekijänsä fanipoikuuteen kuin varsinaiseen kauhuun, uudet sukupolvet tavallaan tekevät uusia versioita ja variaatioita elokuvista, joiden äärellä jännittivät itse teini-iässä. Kauhuelokuva, jolla olisi suuri henkilökohtainen merkitys tekijälleen tai jopa perustuisi ohjaajaan omiin kokemuksiin taitaa olla melkoinen harvinaisuus. Citadel on kuitenkin tällainen elokuva.

Kauhuelokuva, joka perustuu ohjaajan omiin kokemuksiin?

Ei, kyse ei ole mistään "perustuu tositapahtumiin kummitustalosta/manaustapauksesta" -jutusta. Tämä voisi tapahtua kenelle tahansa, koska vain.

Citadelin ohjaaja, irlantilainen Ciaran Foy joutui täysin motiivittoman hyökkäyksen kohteeksi 18-vuotiaana. Joukko hupuilla kasvonsa peittäneitä teinejä pahoinpiteli häntä ja uhkasi huumeruiskulla. Häneltä ei ryöstetty mitään eikä teolle ollut mitään muutakaan motiivia. Hyökkäyksen jälkeen hän alkoi kärsiä agorafobiasta eikä kyennyt aluksi edes poistumaan kotoaan. Myös Citadelin päähenkilö, Tommy, kärsii agorafobiasta. Hänen vaimonsa surmataan motiivittomassa hyökkäyksessä ja hän jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä lapsestaan. Päähenkilön esittäjä on loistava valinta suurine säikkyine silmineen ja näyttelee pelokasta Tommya hyvin, vähäeleisesti ja metelöimättä (kirkuminen ei ole erityisen pelottavaa) - näin pelokas mies kauhuelokuvan pääosassa on harvinaista, mutta jollakin tavalla realistista, miehethän nimenomaan joutuvat provosoimattomien hyökkäysten kohteeksi keskellä päivää ja ovat aivan avuttomia uhreja hyökkääjien iskiessä joukolla ja aseistettuna. Elokuvan toinen tärkeä rooli on sosiaalityöntekijä, nainen, joka edustaa valtakulttuuria nähden Tommyn vainoajat vain olosuhteiden uhreina, syrjäytyneinä nuorina, joita pitäisi sääliä eikä pelätä. Tämä lienee ohjaajan kommentti siihen kritiikkiin, mitä tämä "hoodie horror" kauhugenressä on saanut median taholta, esimerkiksi toista vastaavaa kauhuelokuvaa nimeltä  Eden Lake syytettiin sydämettömästä asenteesta.

Citadelin lapset ovat kieltämättä olosuhteiden uhreja, mutta samaan aikaan hengenvaarallisia.

Päähenkilö bussin yläkerrassa. Bussin yläkerta on myös Britanniassa osa "kauhun maantietoa", joka aiheuttaa epämääräistä pelkoa, kaikkialla näkyvista valvontakameroista huolimatta.

Alikulkutunneli. Tämä kaupunkisuunnittelun ihme, jolla saadaan kaupunkilaiset välttelemään kokonaisia kortteleita.

Pidän tästä elokuvasta monesta syystä. Sen juoni ja "mytologia" myrkyllisestä talosta ja sen tartuttamista asukkaista on toimiva, sen päähenkilöön samaistuu aivan tosissaan,  sen maisemat ovat kauhistuttavat ja se liittyy aivan todellisen elämän pelkoihin ja meitä ympäröivään kauhun maantieteeseen. Lisäksi siinä oli hyvä loppu, kauhuelokuvat kikkailevat mielellään typerillä lopuilla, mutta koska elokuva oli eräänlainen terapiasessio sen ohjaajalle, se vaati lopun jolla oli syvällisempi merkitys. Elokuva herätti myös ajatuksia, ei vain siitä, mitä meille on tehty arkkitehtorisella tyrannialla, vain myös ajatuksia pelosta, oman pelon kohtaamisesta ja voittamisesta ja siitä, miten pahantahtoiset ihmiset käyttävät pelkoamme hyväkseen, suorastaan haistaen sen meistä. Tässä siis kauhua, joka kerrankin on jotakin muuta kuin retroilevaa ironista verileikkiä tai aasialaiskopioita.

Venäjä ja Putinin outo lumo

Tämän kirjoituksen aiheena ei ole Ukrainan ulko-tai sisäpolitiikka, uuden kylmän sodan mahdollisuus, Venäjän suurvaltahaaveet, länsimaiden täydellinen avuttomuus tai se, miten Suomen kannattaisi reagoida konfliktiin naapurimaansa Venäjän ja lännen välillä. Kaikki ovat kiinnostavia aiheita, mutta en ole mikään asiantuntija ja kaikki järkevä aiheesta on varmasti jo sanottu moneen kertaan.

Konfliktit luovat usein myös mahdollisuuksia. Vihdoinkin pahimmatkin historiantajuttomat täti-ihmiset (sukupuoleen katsomatta) ovat heränneet ruususenunestaan ja tuo on tietenkin pelkästään hyvä asia. Lisäksi konflikti on paljastanut Putinin kummallisen suosion sekä vasemmiston, että oikeiston parissa.

Putin on erikoinen ilmiö. Itse olen aina nähnyt hänet vain kierona ja vallanhimoisena KGB-nousukkaana jonka machoilevassa imagossa on jotain vaivaannuttavaa. Putinilla on kuitenkin ollut aina ihailijoita niin Venäjällä kuin lännessäkin. Sosialismin romahdettua uskottavana maailmanpoliittisena voimana sekä Kiina, että Venäjä vaihtoivat pienen kompuroinnin jälkeen sujuvasti patrioottiseen intoiluun, ja korvasivat kommunismin kansallismielisyydellä kuitenkaan tuhoamatta kommunistiajan valtarakenteita. Kiina nyt on vielä paperilla ja juhlapuheissa kommunistinen, mutta kun se samaan aikaan leikkii siirtomaaherraa Afrikassa ja ostaa Lontoota ympäriltäni voi sen kai laskea myös reippaan kapitalistiseksi roistovaltioksi. Joka tapauksessa, kumpikin maa positioi itsensä nopeasti vastustamaan länsimaita vaikka avasikin länteen kauppasuhteet. Tähän on useita historiallisia ja kulttuurillisia syitä joista yksi on se, että ulkoapäin katsottuna länsimaat vaikuttavat usein heikoilta, kaoottisilta ja rappeutuneilta. Mitä me tietenkin olemmekin...

Miksi Putinia sitten ihaillaan? Äärivasemmiston parissa todennäköisesti refleksinomaisesti, neukkuajoista jääneen russofilian takiakin. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän oikeiston asenteet, koska oikeistolaisena tämän puolen argumentit ja asenteet ovat minulle tutumpia. Miksi oikeistolaiset  ihailevat Putinia? Tarjoan selitykseksi huvikseni syitä maskuliinisuuden kriisistä väärin ymmärrettyyn konservatiivisuuteen asti.

Ensiksi ihmisluontoon liittyvä asia, jolla ei ole mitään tekemistä oikeiston tai vasemmiston kanssa: häikäilemätön vallankäyttö on kiehtovaa. Moni varmasti ihailee Putinia samasta syystä kuin kovinta tappelijaa tai kiusaajaa ihaillaan koulupihalla. Kun länsimaiset poliitikot tuntuvat peittelevän ahneita ja epärehellisiä tarkoitusperiä Disney-henkisen lässytyksen alle, alkaa suora aggressiivisuus tuntua rehelliseltä. Pidin itse kovasti tietovuodosta paljastuneesta uutisesta, jonka mukaan saudipoliitikot olivat ennen Venäjän olympialaisia kiristäneet näitä sanomalla, että voivat koska tahansa kääntää kaukaasialaiset jihadistiterroristit on tai off-asentoon. Ei, että pitäisin saudeista tai terroristeista, mutta tuollainen on piristävän rehellistä verrattuna länsimaiseen sekoitukseen anteeksipyytelevää pehmoilua ja ahnetta kieroilua.

Länsimaiden ulkopuolella ei arvosteta heikkoutta ja näitä täti-ihmisiä, joita poliitikkomme tätä nykyä ovat.  Putinin suosio saattaa johtua siitä, miten vahvalta hän vaikuttaa kaikenmaailman Cameroneihin, Obamoihin ja muihin pullapoikiin verrattuna (kuten vaikka kuvasarjassa esiintyvä Lontoon pormestari). Tosin ehkä vain vaikuttaa, venäläiset autoritääriset hallitsijat ovat usein olleet pohjimmiltaan epävarmoja ja ristiriitaisia persoonia.

Ennen olympialaisia ja nykyistä katastrofia luin useampia artikkeleita brittiläisistä oikeistolehdistä, joissa kirjoitettiin Putinin konservatiivisen viestin merkityksestä. Tähän perustunee joidenkin konservatiivipiirien Putin-fanitus: koska Putin arvostelee länsimaista dekadenssia hän on sitten jotenkin automaattisesti myös samalla puolella länsimaisen konservatiivin kanssa. Mutta konservatiivisuus tai traditionalismi eivät ole universaaleita liikkeitä samalla tavalla kuin vaikka sosialismi ja ihmisoikeusliikkeet. Traditionalismi ei tarjoa samaa pakettia kaikille kansoille. Myös aikaisemmin mainitsemani saudit ovat traditionalistisia konservatiiveja, mutta se ei tee heistä minun ystäviäni (heihin toivoisin jonkinlaista "nuke from the orbit" tyyppistä ratkaisua)

Sekä oikeiston, että vasemmiston parissa vallitsee nykyään aivan liian tiukka "joko tai" ajattelu. Se, että vastustaa EU:ta ei tarkoita sitä, että kannattaisi jotain Duginin Euraasia-visioita ja haluaisi Venäjän etupiiriin. Se, että vastustaa USA:n sekaantumista ulkomaiden asioihin ei tarkoita sitä, että Venäjän sekaantuminen muiden suvereenien maiden asioihin on yhtään sen sallitumpaa. Tämä on erikoinen tapa ajatella, mutta äärimmäisen laajalle levinnyt, moni USA:n vihaaja on valmis syleilemään vaikka miten hulluja diktaattoreita ja tyranneja jos nämä vain vastustavat amerikkalaisia.

Jotkut oikestolaiset tuntuvat olevan Venäjän puolella, koska Venäjän esittämä länsimaihin kohdistuva kritiikki tuntuu järkevältä. Tässä näkyy nykypäivän tapa ajatella kaiken olevan jonkinlaista sivilisaatioiden yhteentörmäystä, silloinkin kun kyse on kylmästä valtapelistä. Minusta venäläisillä Euraasia-ideologeilla voi olla ihan hyviä pointteja ja samaan aikaan voin pitää heitä vihollisina. Heidän poliittiset intressinsä eivät vain kohtaa omia intressejäni sen suhteen, mitä toivoisin tulevaisuudessa tapahtuvan. Näin ihmiset ovat ajatelleet ja toimineet vuosituhansia.

Venäjä ja länsimaat ovat kummatkin heikkoja, mutta eri tavoin. Venäjän käytös tuo mieleen Chestertonin kirjassaan Heretics esittämän kritiikin oman aikansa militarismia (ja Kiplingin runoutta) kohtaan. Äkillinen militaristinen innostus ei välttämättä kerro hyvää kulttuurista noin laajemmin: There never was a time when nations were more militarist. There never was a time when men were less brave. Putin haluaa suorastaan katkerasti oikaista jokaisen historiallisen vääryyden 1700-luvulta saakka (suomalaisen näkökulmasta muuten erikoinen näkemys Isovihan sun muun huomioon ottaen). Kertooko tämä vahvuudesta vai heikkoudesta?

Olen aina halunnut dystopiaan

Luin tänään useamman kommentin siitä, miten dystopia on liikaa käytetty ja loppuunkulunut aihe vähän samalla tavalla kuin vaikka vampyyrit fiktiossa (hirvittää muuten mainita suosikki-ja inhokkiaiheitani näin samassa lauseessa!)
Tuo sai minut ensiksi kauhistumaan. Miten dystopia muka voisi olla aihe, johon kyllästyy? Dystopiahan on fiktiivisistä sijainneista viehättävin. Jännittävä maailma toisensa jälkeen, joissa mikä tahansa on mahdollista! Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani ymmärrän tuonkin näkemyksen. Itsekin vältän kirjallisuutta, jota mainostetaan dystooppisena, varsinkin jos se on suunnattu nuorille aikuisille ja sen takakannessa luvataan reipashenkisen nuoren taistelua jonkinlaista hirmuvaltaa vastaan. Syytän "Hunger Games" ilmiötä, jonka viehätystä en aivan ymmärrä. Koko se asetelma on niin simppeli. Olen huomannut tuollaisen piirteen varsinkin elokuvien dystopioissa (Elysium etc) - kirjallisuuden puolella sellaiset dystopiat olisivat olleet vähän vanhentuneita ja yksinkertaisia 1950-luvulla. On hirmuhallituksia, rikas ja pieni eliitti ja jonkinlaista occupy-meininkiä. Talk about boring!

Mainstream-dystopia on muodissa aina taloudellisesti epävarmoina aikoina. 1970-luvulla asuinmaani Britannian katsotuimpia koko perheen ohjelmia oli jonkinlainen post-apokalyptinen selviytymistarina. Ollakseen muodikas  dystopia vaatii siis epävarmat yhteiskunnalliset olot - mutta ei liian epävarmat. Optimistisina ja vauraina aikoina sekä oikeasti rankkoina ja vaarallisina aikoina viihteen puolelta etsitään rohkaisevia ja hyväntuulisia tarinoita. Epävarmoina aikoina dystopia tuntuu suorastaan lupaavalta.
Huonoina aikoina me odotamme sitä romahdusta ja selviytymistaistelua. Post-apokalyptisessa selviytymistaistelussa ei täytetä työhakemuksia.

Minulle dystopia on sekä eskapistisen seikkailullinen, että visuaalisesti kaunis kokemus. Tämä voi tuntua kummalliselta niille, jotka ovat lukeneet dystooppisia tarinoitani. Olen julkaissut niitä useamman:
Pelkuri (2011), Tämä kaupunki on vapautettu (2011),  Viimeinen ihminen? (2012, henkilökohtainen suosikkini) ja viimeiseksi Koko maailman vihollinen (2013)

Lukiessani Kyberpunk-antologiassa julkaistun Koko maailman vihollisen arvostelua tajusin ensimmäisen kerran, että saatan kokea dystopian aiheena hiukan eri tavalla kuin ns valtavirta. Tarinassani liioittelin joitakin asuinkaupunkini Lontoon piirteitä: Canary Wharfin bisnesalue, jonka rakennuksista valtaosa kuuluu ihan oikeasti Kiinalle ja Qatarille, muuttui kiinalaisten triadien hallinnoimaksi alueeksi, kaikki viime vuosien saparonuha-pelleilyt median ylilyönteineen täydeksi todeksi ja tosielämän eri etnisten ryhmien välinen epäluuloisuus avoimemmaksi vihanpidoksi. Inhoamani Shoreditchin hipsterialueen muutin ekokultin päämajaksi ja niin edelleen. Pääasiallinen inspiraationlähteeni olivat kornit aasialaiset triad-elokuvat (Young and Dangerous-sarja) ja henkilökaarti sen mukaista. Minusta luomani maailma oli jännittävä ja cool.

Arvostelijan mielestä tarinani oli koko antologian kyynisin ja luomani maailma täysin armoton. Jännittävä seikkailuni olikin nihilistinen! Olisi kiva tietää mitä mieltä sama arvostelija olisi post-apokalyptisestä tarinastani Viimeinen ihminen ?, jos on tuohon tuotokseeni tutustunut. Tarina nimittäin loppuu todennäköisesti ihmiskunnan sukupuuttoon ja jääkauteen. Suosikkitarinani se on siksi, että loin siinä mielestäni niin kauniin maailman.

Dystopia on mielestäni visuaalisesti kaunis mielikuvitusmaailma. Dystooppinen maisema koostuu oman aikamme ja tulevaisuuden raunioista. Raunioissa itsessään on outoa lumoa ja fiktiivisen tulevaisuuden rauniot ne vasta lumoavia ovatkin. Dystopia on unohtuneiden, särkyneiden ja ehkä vielä salaa kuiskattujen unelmien ja utopioiden hautausmaa. Ihmisiä ei ehkä ole enää olemassa, mutta silti jälkiä heidän elämästään, toiveistaan ja pyrkimyksistään näkyy kaikkialla.

 

Yliopisto on ainoa tapa kokea ripaus Pohjois-Koreaa länsimaissa

Minulla on hankala suhde yliopistomaailmaan ja olen jo pitkään halunnut kirjoittaa sen ongelmakohdista. En vain tiedä mistä aloittaisin, aiheesta voisi paisua kokonainen tiiliskivi, niin paljon yliopisto kummallisuuksineen kertoo ympäröivän yhteiskunnan tilasta. Luin eilen amerikkalaista eliittiyliopistoa ruotivaa kirjaa raflaavalla otsikolla "Sex and God at Yale" http://www.amazon.com/Sex-God-Yale (vaikka ei tuo mitenkään teologiaan liittynyt) joka herätti kaikenlaisia ajatuksia sen lisäksi että oli todella hauska surkuhupaisalla tavalla. Kirjoittaja kuvaili yliopistoissa järjestettävää, porno-ja seksivälineteollisuuden sponsoroimaa "seksiviikkoa" jonka aikana kaikenlaiset tekoruskettuneet ja geelitukkaiset alan miehet, pornotähdet ja pick-up-artist-gurut propagoivat asiaansa kampusalueella tarjoten niin sponsorikamaa kuin esityksiä fellaatiotekniikoistakin. Tuo kaikki nostatti kulmakarvat pysyvästi kaarelle kunnes otsanahkaa kiristi, mutta ei ollut missään tapauksissa kummallisinta mitä kirja paljasti.

Omituisin osa kirjassa oli kirjoittajan kokema draamakurssi jonka aikana joogaopettaja antoi arvosanat sillä perusteella miten hyvin opiskelijat avasivat kundaliinichakransa erilaisissa merkillisissä rituaaleissa jotka vaihtelivat ekstaattisesta tanssista meditaatioon. Saadakseen arvosanaansa nostetuksi kirjoittaja teeskenteli olevansa hurjan henkisen ekstaasin kourissa aivan kuin hänen odotettiin - merkki oikean chakran avautumisesta oli epileptista kohtausta vastaava käytös jossa huudettiin, läähätettiin ja täristiin lattialla. Tämä sai minut ajattelemaan itkukohtauksia johtajien kuollessa Pohjois-Koreassa - yliopisto tosiaan taitaa olla yksi niitä harvoja paikkoja länsimaissa joissa sitä huomaa teeskentelevänsä noinkin pahasti. Arvosanathan tulevat vaikuttamaan työpaikansaantiin opiskelun jälkeen.

Minulle kirjan pointti ei ollut niinkään typerissä teematapahtumissa, naisia alistavan materiaalin markkinoimisessa, ristiriitaisissa ideologisissa ja moraalisissa viesteissä, kaupallisessa opportunismissa tai länsimaiden perikadossa. Kirja oli lopulta kertomus siitä miten moni meistä - varsinkin ne jotka kirjan kirjoittajan ja minun itseni tavoin päätyvät yliopistoon yli 20-vuotiaina ja monen yrittämisen kautta - elättelee suuria haaveita yliopistosta ja pettyy sen banaaliuteen ja matalamielisyyteen.

Muistan vieläkin tunnelman entisen yliopistoni, Brightonin yliopiston Descartes-luennolla. Koko sali kuunteli hartaan hiljaisuuden vallassa ja jokainen salissa oleva koki olevansa jonkin suuren, aikakaudesta toiseen jatkuvan, itseään paljon suuremman kokemuksen äärellä. Eräs taidepuolelle hakenut opiskelija vaihtoi opiskelualaa juuri tuon Descartes-luennon takia. Mutta pudotus on sitäkin nopeampi kun löytää itsensä seminaarista kuuntelemassa innokasta paasausta 1970-luvun OZ-pienlehden oikeudenkäynnistä tai katsomassa yhtäkkiä vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa tirkistelevää seksikohtausta 1980-luvun trillerissä, epämukavalla istuimella, pienestä televisiosta ja viisikymppisen professorin vieressä. Ihanteet ja todellisuus kerta kaikkiaan eivät kohtaa ainakaan humanistisella puolella jossa kaikenlainen turha roska on korotettu tasavertoiseksi filosofian ja taiteiden kanssa.

Voisin itse kertoa monia anekdootteja omien kandinopintojeni aallonpohjista : kirjallisuudenprofessorini ei tiennyt kuka on Dostojevski, yksi luennoitsija väitti ettei Neuvostoliitto aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana, new-age-henkisen opettajan mielestä kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymään, 99% professoreista agitoi typeriä rotuteorioita "valkoisten etuoikeuksista", hyvä kirjallisuus pilattiin feminismillä, freudilaisuudella (!) ja postkolonialismilla etc. Mutta se tuntuu jollakin tavalla tuulimyllyjä vastaan taistelulta. Pitäisikö minun kirjoittaa näistä jonkinlainen paljastusartikkeli?

Käytännössä huomasin saavani Brightonin yliopistossa enemmän propagandaa kuin tietoa ja että olin kaikesta eri mieltä yliopistoni kanssa. Tällaisessa tilanteessa opiskelija on hankalassa paikassa. Virallisen totuuden kyseenalaistaminen pudottaa arvosanoja ja johtaa ongelmiin. Yliopisto on täydellinen konsensuskeskus. Rakastan kuitenkin opiskelua ja haluan akateemikoksi, joten ainoa mahdollisuus oli etsiä yliopisto jonka ideologia on lähinnä omaa. Enter Britannian ainoa yksityinen ja taatusti oikeistolaisin Buckinghamin yliopisto, jossa suoritin maisterinopintoni riemumielin ja jatkan nyt kohti väitöskirjaa. Kukaan ei enää jakele minulle monisteita siitä miten George W Bush oli WTC-iskun takana, sähköpostini ei mainosta Hamas-vierailijoita eikä nykyisen opinahjoni seiniä korista Marx-festivaalin mainos. Olen rämpinyt piikkilankojen läpi  ja päätynyt turvallisesti omalle puolelle juoksuhaudan suojaan. Mutta se ei välttämättä ole hyvä asia. Pitäisin enemmän yliopistosta jossa kaikenlaiset aatteet ja ideat kukkisivat vapaasti, luennoitsijat antaisivat opiskelijoiden tehdä omat johtopäätöksensä asioista ja filosofia-seura tarjoaisi jotain muutakin kuin Palestiinaa - vaikka sitä Descartesta?

Mutta muuta akateemista todellisuutta en tunne. En edes tiedä ovatko yliopistot aina olleet tällaisia vai onko tämä vain osa nykykulttuurin laajempaa fragmentoitumista intressiryhmiin ja ideologisiin taisteluhautoihin. Mutta tiedän että  haluan akateemikoksi, en luokkataistelijaksi.

Kulta-aika Redux - Al Qaedaa vai uusnatseja?

Oikeasti tämä kirjoitus liittyy lähes pelkästään käsitöihin ja tekniikkaan, kunhan trollaan raflaavalla otsikoinnilla. Eräs blogini seuraaja mainitsi edellä mainitut poppoot vain esimerkkeinä ihmisistä, jotka haluavat myös paluuta kulta-aikaan. Maailmassa on aina ollut fanaatikkoja jotka pyrkivät johonkin kuvitteelliseen utopiaan, oli se sitten tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Minusta tuollaisissa liikkeissä on mielenkiintoisinta harhaaluulo jonkinlaisesta puhtaudesta - että jos vain nämä ja nämä asiat kielletään, nämä ja nämä viholliset tapetaan etc saavuttaisimme paratiisin maan päällä. Lisäksi he uskovat että jokaisella asialla on aivan selkeä ja autenttinen alku ja hetki jolloin kaikki oli puhdasta ja täydellistä.

Tuo on mielenkiintoista ja inspiroivaa dystooppiselle kirjoittajalle, mutta ei omaa ajattelumaailmaani. Olen kyllä sitä mieltä, että moni aikakausi oli omaamme parempi eikä juurikaan arvosta mitään omassa tämänhetkisessä kulttuurissani. Mutta en usko, että mitään täydellistä aikakautta on koskaan ollut olemassa tai että voisimme toistaa sen omana elinaikanamme vain tappamalla oikeat viholliset ja kieltämällä Miley Cyrusin tai Eastendersin. Mutta minä lähestynkin kulta-aikaa taidehistorioitsijan ja käsityöläisen näkökulmasta.

Jos kulta-aikoihin uskominen tekee minusta ääriliikkeen edustajan, olen myös opiskellut ääriliikettä ääriliike-ammattikorkeakoulussa. Opiskellessani minulle nimittäin opetettiin itsestäänselvyytenä, että tekninen osaaminen ja laatu ovat huonontuneet.















Näkyvin esimerkki tästä lienee modernistiset tasakattorakennukset jotka ovat nykyään suojeluskohteita mutta eivät ole milloinkaan kestäneet säätä tai aikaa. 1900-luvulla joitakin teknisiä taitoja jopa unohdettiin kokonaan. Kun Turussa suunniteltiin vanhojen rakennusten kunnostamista kävi ilmi, että kukaan ei enää osannut entisöidä niiden reliefikoristeita. Asiantuntijat piti tilata ulkomailta.

Ensimmäinen teknisen laadun aleneminen tapahtui kuitenkin jo 1800-luvulla teollistumisen myötä. Arts&Crafts-liike ja Jugend olivatkin vastalauseita aikakauden laaduttomaan massatuotantoon. Suurin osa 1800-luvun huonekalutuotannosta oli laadutonta massatuotantoa jossa kerrattiin aikaisempien vuosisatojen tyylejä kömpelösti. 1700-luku taas oli koristetaiteiden kulta-aikaa ja teknisesti ylivertaista.  Et kerta kaikkiaan saa uutena yhtä huolellisesti tehtyä, teknisesti taitavaa ja kestävää kirjoitus-tai meikkipöytää kuin kuvan esimerkki the Wallace Collection-museosta. 1700-luvun huonekalut esitellään usein museoissa suljettuina joten niiden monimutkaisuus, tekninen taitavuus ja monikäyttöisyys ei ole itsestäänselvyys - ne näyttävät niin siroilta koriste-esineiltä.

Minusta myös 1700-luvun ja 1800-luvun kirjontatöissä on laatueroja, mutta yleistäen naiset kaikista yhteiskuntaluokista kirjoivat kauniisti ja taitavasti pitkälle 1900-luvun puolelle. Tekstiilit lakanoista pyyhkeisiin ja vaatteet alusvaatteita myöten koristeltiin pitsein ja kirjailuin. Jossakin 1950-60-luvun paikkeilla tekstiilien laatu romahti - pitsit olivat kömpelöitä ja räikeitä, kirjontatyöt,  joita toki vielä tehtiin helppoja ja nopeita ja 70-lukua lähestyttäessä materiaalit muuttuivat kammottaviksi. Tekstiilihistorianopettajani mukaan oli melkoinen menetys että omana aikanamme kirpputorien takstiilivalikoima edustaa juurikin noita 60-70-luvun kammotuksia.

Oikeasti voisin sanoa tämän paljon yksinkertaisemminkin: isoisäni rakensi useamman talon eläessään. Isäni ei ole rakennusmiehiä mutta rakensi mökille laiturin. Mieheni tuskaili IKEA-paketin kanssa. Entisessä työpaikassani järjestettiin arvonta jota varten ihmisen jättivät nimensä ja e-mail osoitteensa. Yli puolet ei ollut osannut tekstata nimeään ymmärrettävästi, vaikka moni oli yrittänyt jopa useaan kertaan, vetäen viivan ensimmäisen harakanvarvaskokoelman yli. Jos tämä kehitys ei jollakin tavalla muutu radikaalisti pelkään tosissani miten jälkipolvet tulevat selviytymään. 

Miten meistä kaikista tuli amerikkalaisia?

Tänä aamuna aloitin tapani mukaan päivän lukemalla asuinmaani tärkeimpiä lehtiä nettiversioina. Silmääni pisti heti sekä vasemmistolaisen Guardianin, että oikeistolaisen Daily Telegraphin sivuilla onnitteluartikkelit Michelle Obamalle, että jopa kuvakoosteet "First Ladyn" vuosista presidentinrouvana. Samanlainen löytyi Ylen sivuilta- enkä muista itse asiassa nähneeni ikinä kuvakoostetta yhdestäkään Suomen presidentin rouvasta syntymäpäivän kunniaksi. Voin toki olla väärässäkin. No, eteenpäin, edelleenkin brittilehti Guardian tarjosi myös artikkelia, joka käytti yksittäistä rikostapausta jossain päin Yhdysvaltoja kirjoittaakseen pitkän vuodatuksen maan aselakeja vastaan. Tämä siis Brittilehdessä. Brittilehdissä on usein pitkiä artikkeleita joissa arvostellaan Yhdysvaltojen aselakeja ja kulttuuria (harvoin tehden mitään eroa osavaltioiden välillä vaikka lait vaihtelevat osavaltiosta toiseen). Britanniassa tunnetusti on äärimmäisen tiukat aselait ja muutenkin monella tavoin paranoidi ja täysin yhdentekeviin asioihin pikkumaisesti puuttuva lainsäädäntö, jonka mukaan perunankuorimaveitsiä ei saa myydä alle 18-vuotiaille. Asekäytännöt ovat vain yksi asia, joissa keskivertobritti ja brittimedia tuntee vain kaksi todellisuutta: omansa sekä amerikkalaisen. Joko kaikki ampuvat hulluina kuin missäkin lännenleffassa tai kenelläkään ei ole aseita, ei edes poliiseilla. Paitsi ehkä ammattirikollisilla...

                                          Kuvassa Saudien häidenviettoa - asekulttuureita tosiaan on kaikenlaisia

Aloin oikeastaan pohtimaan tätä siksi, että viime vuosina on ilmestynyt paljon trans-Atlanttiseen orjuuteen liittyviä elokuvia, jotka tietenkin ovat kansainvälisessä levityksessä. Ensimmäinen kosketus useammallekin sukupolvelle orjuuteen oli varmasti "Roots" tv-sarja tai kirja, minullekin. Orjuus oli jotain, mitä tapahtui afrikkalaisille ja se on mustien amerikkalaisten ikuinen trauma ja perintö. Kävin aiheesta kokonaisen kurssin täällä Britanniassa yliopistossa. Sillä kurssilla, kun orjuus Afrikassa ja Arabimaissa tuli jonkun mainitsemaksi, professori selitti, että vain trans-Atlanttinen orjuus oli "teollista" mittakaavassa, vain Karibia ja Yhdysvaltojen etelävaltiot olivat "orjakulttuureita" (jotka siis pyörivät kokonaan orjatyövoimalla) ja että Länsimaiden ulkopuolella orjat olivat paremmin kohdeltuja, eräänlaisia perheenjäseniä.

Omassa päässäni siis orjuus oli ikuisesti "amerikkalaista": afrikkalaisparat, jotka laivattiin halki valtameren siirtokuntiin plantaaseille. Kuvitelkaa siis hämmennykseni kun törmäsin ensimmäistä kertaa Suomen Isonvihan todellisuuteen (HS:n Kuukausiliitteessä) ja siihen, että 1700-luvun alussa suomalaisia siviileitä siepattiin kasakoiden toimesta tuhansittain ja kuljetettiin itäisille orjamarkkinoille. Juuri niiltä seuduilta, joilta sukuni on kotoisin. Pietarin kaupunki rakennettiin eri sota-alueilta siepatulla orjatyövoimalla. Venäjä kielsi orjakaupan 1720-luvulla (maaorjuushan on eri asia ja kiellettiin paljon myöhemmin). Kaiken tuon hoksasin pari vuotta sitten.

Eurooppalaisten sieppaaminen ja päätyminen vaikka Turkkiin, Marokkoon tai Jemeniin saakka kuuluu nykyään unohdettuun historiaan, koska populaarin tietoisuuden näkemys kansainvälisesti tulee amerikkalaisesta viihteestä. Lisäksi eurooppalaiset ovat nykyajattelun mukaan historian virallisia "pahiksia", joten kukaan ei oikein hyödy siitä, että heidät yhtäkkiä esitettäisiin vaikka marokkolaisten uhreina. Kevyesti valkoinen orjakauppa nähdään jotenkin seikkailukertomusten ja eroottisten novellien aiheena - miten eurooppalaisnaiset päätyvät haaremiin, tuollaista poliittisesti epäkorrektia, mutta silti aina suosittua orientalismia.

Totuus oli tietenkin se, että Pohjois-Afrikkalaiset merirosvot hyökkäsivät systemaattisesti Euroopan satamakaupunkien kimppuun ja kaappasivat kokonaisten laivojen miehistöt. Sadat tuhannet Eurooppalaiset miehet espanjalaisista ruotsalaisiin päätyivät juuri sellaisiin oloihin kuin mitä mustat orjat kärsivät toisaalla: kidutetuiksi, sairaiksi ja nälkiintyneiksi sekä  töihin rakennustyömaille, kaleereihin, viljelyksille ja kaivoksiin. Ne, jotka onnistuivat pakenemaan kirjoittivat joskus muistelmia ja aiheesta on suuri määrä alkuperäislähteitä sillä kyse oli laajalti koetusta ongelmasta (kokonaisia rannikkokyliä siepattiin). Pohjois-Afrikan sulttaanikunnat  olivat juuri samanlaisia orjakulttuureita kuin etelävaltiot Yhdysvalloissakin. Orjat eivät missään tapauksessa olleet "perheenjäseniä". Mutta koska aiheesta ei ole tehty ei-kaunistelevaa tv-sarjaa, kirjaa tai elokuvaa, ei sitä oikeasti ole enää olemassakaan. Eikä sitä mainittu minun yliopistossani.

Amerikkalainen historia on siis globaalia historiaa, ja meitä eurooppalaisia oikeasti koskettaneet asiat historiassa unohdettu (natseja lukuunottamatta). Amerikkalainen asedebaatti liittyy jotenkin meihin, hiukan lähempänä sijaitsevan Sveitsin vastaava ohitetaan pikku-uutisella.

Todella absurdi esimerkki tästä on se, miten amerikkalaisten monimutkaista terveydenhoitovyyhtiä pohditaan vahvan emotionaalisesti brittiblogeissa ja tiedoitusvälineissä ja jopa Suomessa asti. Briteillä on tässäkin tasan kaksi todellisuutta: toisaalla jenkkien terveydenhoitosotku jota (enää vain Euroopassa suosittu) Obama yrittää ratkaista omalla systeemillään, toisaalta Pyhä ja Ilmainen NHS. Kukaan ei tiedä mitään naapurimaan Ranskan terveydenhoidosta (joka onneksi on parempi kuin Britannian, kuten huomasimme luokkaretkellä erään opiskalijan saadessa pahan ruokamyrkytyksen...). Entä kuinka moni Yhdysvaltojen terveydennhoitoa päivittelevä suomalainen tietää mitään Venäjän vastaavasta?

Tämä ei ole krittiikki Yhdysvaltoja kohtaan. Joskus parikymppisenä luin Chomskyä aivan innoissani, mutta sitten kasvoin aikuiseksi ja opin maailman olevan aika monimutkaisen, valtioiden (ja niiden johtajien, intressiryhmien, heimojen, juuri sinun) olevan omia intressejään ajavia opportunisteja ja ettei historiassa oikein ole selkeitä pahiksia ja hyviksiä. Minulla ei ole mitään Yhdysvaltoja vastaan ja syypäitä jenkkikulttuurin dominanssiin eivät varsinaisesti ole jenkit - vain pikemminkin me itse, jos emme vaivaudu ottamaan selvää omasta historiastamme ja edes lähimmistä naapurimaista. Muulle maailmalle toki Länsimaat = Yhdysvallat (eli länsimaiden ulkopuolella meitä kaikkia naisia pidetään Sinkkuelämää-pissiksinä) mutta ei meidän nyt itse tarvitse olla noin sivistymättömiä.

Kulttuuri tarvitsee kulta-ajan

Olen koko aikuisikäni ollut sitä mieltä, että olen syntynyt väärälle aikakaudelle ja pitänyt omaa aikaani jollakin tavalla henkisesti ja esteettisesti vastemielisenä. Nykyään historiaa opitaan pitkälti kehityksenä kammottavasta barbariasta kohti omaa valistunutta aikaamme, mutta en ole oikein ikinä pystynyt uskomaan tuohon näkemykseen. Aloin opiskella historiaa koska rakastin menneisyyttä niin paljon ja todellisuuspakoni opiskelun avulla sujui vaihtelevalla menestyksellä - muutama vuosi sitten jumitin marxilaisessa yliopistossa, jonka mukaan koko historia oli pelkkää brittien aiheuttamaa sortoa ja riistoa vuosisata toisensa perään (orjuudenkin mokomat lopettivat silkkaa ahneuttaan), mutta onneksi valitsin maisterinopinnot sillä perusteella, että voin keskittyä menneisyyden ihailuun ja olen onnistuneesti jatkanut tuolla tiellä nyt pidemmän aikaa.

Historianopiskelijana toki tiedän myös paljon menneisyyden kauheuksista: taudeista, sodista ja orjuudesta. Tämä ei kuitenkaan vaikuta maailmankatsomukseeni ollenkaan. Lisäksi argumentit joita olen kuullut näkemystäni vastaan ovat olleet todella pinnallisia tyyliin "ennen et olisi voinut mennä naimisiin kiinalaisen miehesi kanssa". Kysymys on hiukan syvällisemmästä asiasta kuin siitä mitä Suomessa pidettiin salonkikelpoisena 1950-luvulla. Ja miksi kaikki aina tuovat juuri tuon vuosikymmenen esiin esimerkkinä jotenkin todella ankeasta aikakaudesta?

Kuitenkin, oma näkökantani esimerkiksi Keskiajan arkkitehtuurin ja pukeutumisen ylivertaisuudesta omaamme verrattuna tai 1700-luvun muotoilun paremmuudesta 1800-lukuun verrattuna (omastamme puhumattakaan) ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Kristillisellä kulttuurillamme on Paratiisi, Antiikilla myyttinen kulta-aika. Jokaisella kulttuurilla on oma kulta-aikansa, usein moniakin. Eurooppalaisessa kulttuurissa Antiikki on lisäksi koettu vuosisatoja taiteiden kulta-ajaksi jonka loisteliaisuutta emme koskaan voi saavuttaa. Ja niin merkillistä kuin se onkin, paras taide on syntynyt pyrkimyksestä tavoittaa tuo saavuttamaton ihanne.


Renessanssi, barokki, klassismi niin 1700-luvulla, 1800-luvulla kuin 1900-luvun alussakin. Kaikki nämä tyylilajit olivat pyrkimyksiä päästä lähelle Antiikin ihanteita. Silti jokainen näistä tyylilajeista on aivan erilainen, uniikki ja uutta luova, moni niistä sellainen, jota jälkipolvet ovat ihailleet ja ihailevat vieläkin. Prerafaeliitit ja Arts&Crafts-liike seuraajineen taas olisivat vain kokoelma tyypillisiä tekopyhiä salonkisosialisteja henkilökohtaisine saippuaoopperoineen, elleivät he olisi luoneet jotakin nerokasta pyrkimyksellään palata keskiajan ja varhaisrenessanssin turmeltumattomuuteen. Suomen taiteen kulta-aika omalaatuisine jugend-tyyleineen oli pyrkimys luoda kansallista identiteettiä palaamalla folkloreen ja kansalliseen kuvastoon.

On aivan yhdentekevää olivatko Antiikin Kreikka tai Rooma, Keskiaika ja Varhaisrenessanssi sitä mitä nämä taiteilijat, suunnittelijat ja estetiikkaan liittyvään debaattiin osallistuvat kirjoittajat haaveilivat niiden olevan. Nykyisestä kyynisestä näkökulmasta katsoen tietenkin Antiikki orjatalouksineen tai Keskiaika ovat kaukana ihanteellisesta, suorastaan barbaarisia. Mutta kyse ei olekaan siitä, että menneisyyden ihailija haluaisi paluuta menneisyyteen ja ihailisi kulta-aikana pitämäänsä aikakautta kritiikittömästi. Kyse on pikemminkin samaistumisesta menneisyyden ihanteisiin ja tavoitteisiin. Perinteen ketjusta joka vuosisatojen ajan tavoitteli Totuutta ja Kauneutta jatkuvasti näiden termien merkityksestä kiistellen.

Nykyään tämä ketju on pitkälti katkennut, mutta menneisyyden lumo ei ole silti haihtunut, museot, historialliset rakennukset ja historiallinen viihde on omana aikanamme hyvin suosittua. Usein sitä esitellään nykyihmisen sensibiliteettiä hivelevällä tavalla, menneisyyttä vähätellen, mutta kaikki se vakuuttelu menneisyyden kauheudesta ei silti ole saanut menneisyyden lumoa katoamaan. Ihminen on hyvin visuaalinen olento ja me vaistoamme olevamme nyt rumuuden ja banaaliteetin piirittämiä.

Myös tulevaisuus voi olla kulta-aikaa. Maailmanhistoriassa on ollut suunnattoman optimistisia hetkiä, jolloin ihmiset ovat katsoneet tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Rokokoon voisi tulkita olevan tuollaisen tyylin (sitä kutsuttiinkin omana aikanaan moderniksi), joka heijasti kasvavaa kiinnostusta luonnontieteisiin (kasviopillisesti usein realistiset kukka-aiheet) ja laajentuvaa maailmankuvaa kaikenlaisen eksotismin myötä. Selkein tulevaisuuteen pyrkivä tyyli oli kuitenkin modernismi futurismista Amerikassa pitkälle 1900-luvulle saakka jatkuneeseen optimistiseen avaruushenkiseen estetiikkaan. Tulevaisuus oli ihmeellistä aikaa raketteineen, avaruusmatkailuineen ja liikkuvine teineen.

Tässä on suuri ero nykykulttuuriin verrattuna. Meille opetetaan menneisyyden olevan pelkkää sortoa ja kurjuutta, josta meidän pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä vieläkin, mutta tulevaisuuskin on vain väestönräjähdystä, länsimaiden syntyvyyden hiipumista, ekologista katastrofia ja ilmastonmuutosta. Synkkä menneisyys ja synkkä tulevaisuus. Olisi oikeastaan loogista tarjota yliopistoissa opiskelijoille syanidikapselia tämän surkeuden lopettamiseksi. Kun menneisyydessä ei ole kuin kaduttavaa ja tulevaisuuskin näyttää ankealta jää taiteellisiksi vaihtoehdoiksi oman sorretun viiteryhmän surkeudessa rypeminen tai omissa henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroiminen. Edes Taivas ei odota, koska kaikkien sivistyneiden ihmisten odotetaan automaattisesti olevan ateisteja ja pitävän ainakin oman viiteryhmänsä uskontoa naurettavana sortokoneistona.

Tästä kaikesta syntyy luonnollisesti huonoa taidetta. Minkä tahansa museon kiertäminen Antiikki-nykypäivä-järjestyksessä osoittaa tämän todeksi masentavalla tavalla. Ihmiset yrittävät kaivella inspiraatiota banaalista elämästään ja omista ongelmistaan, mutta ihmisen mielikuvitus on lopulta sen verran rajoittunut, että tulokset eivät ole mitenkään häikäiseviä. Nykytaiteen tehtävä on lähinnä shokeerata sata vuotta vanhalla tempulla niitä jotka ovat erehtyneet maksamaan liput kalliseen näyttelyyn. Ja jymäytetyn näyttelyvieraan pitää yrittää arvostaa näkemäänsä pelleilyä, koska hän ei tietenkään halua vaikuttaa vanhanaikaiselta - vanhanaikaisuus on yksi harvoista asioista joita nykyään voisi kutsua synniksi.

Entä mistä ratkaisu tähän ongelmaan?

Me tarvitsemme kulta-ajan. Taide tarvitsee kulta-ajan luodakseen jotakin uutta ja yksittäistä taiteilijaa suurempaa, jotakin mitä jälkipolvetkin ihailevat ehkä omana ihanteenaan. Me tarvitsemme kulta-ajan myös henkisesti; ihanteet, joihin pyrkiä ja joita emme voi milloinkaan saavuttaa. Astuaksemme tulevaisuuteen tarvitsemme menneisyyttä. Ja menneet vuosisadat ympäröivät meitä kaikkialla, kun vain katsomme tarpeeksi tarkasti ja hylkäämme epäolennaisuudet omassa ajassamme. Mitä Totuus ja Kauneus tulee tarkoittamaan meidän sukupolvellemme ja mikä on meidän kulta-aikamme?

Minä tiedän jo omani.