Kaksi kuvaa - mikä kulttuurissamme on muuttunut museosuunnittelun puolella

Nykyään tuntuu olevan muodikasta kommentoida milloin mitäkin ilmiötä "kaikuna 30-luvulta" tarkoittaen, että nykyisessä mentaliteetissa ja aatteissa olisi suuria yhteneväisyyksiä 1930-luvun aatemaailman kanssa. Tosiasiassa omalla ajallamme ja 1930-luvulla ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Nykyään viiksekkäät Maan Isät eivät enää ole kansansuosiossa entiseen malliin Euroopassa  ja aika huteralla pohjalla jopa kehitysmaissa. Venäjän kehitys on kieltämättä huolestuttava, mutta nälänhätään ja Suuriin Puhdistuksiin lienee vielä matkaa. Mentaliteettihistoriallisesti olemme varsinkin kuin toiselta planeetalta. Tämä tuli mieleeni kun matkustin Pariisiin ja näin kaksi hyvin erilaista museota ulkoapäin.

Tässä ensimmäiseksi Ihmiskunnan luonnonhistoriallisen museon pääty Trocadero-aukiolla. Arkkitehtuuri edustaa tyypillistä 1930-luvun uusklassista tyyliä: mittasuhteet ovat massiivisia, rakennus näkyy kauas ja sitä ympäröi kivetetty aukio, patsas kuvaa tietenkin Herkuleen urotöitä ja muutenkin kokonaisuus julistaa  fyysisiä kykyjä, tahdonvoimaa, maskuliinisuutta sekä erinomaisuutta taiteissa ja tieteissä. Vaikuttaako tämä jotenkin fasistiselta? Turha luulo, tämä on tyypillistä uusklassismia ennen toista maailmansotaa ja valtavirtaestetiikkaa poliittisen lankavyyhdin joka suunnasta. Moni museon vaikuttaja toimi Ranskan vastarintaliikkeessä saksalaismiehityksen aikana. Tämä ei ole siis natsismia tai fasismia, vaan 1930-luvun valtavirran mentaliteettia ja estetiikkaa. Ja nuo mittasuhteet ovat todella valtavat.

No, se 30-luvun kaiuista, tervetuloa 2000-luvulle! Musée du quai Branly, edelleen keskellä Pariisia,  on "alkuperäiskansojen" museo, jossa on siis esineistöä kaikkialta muualta paitsi Euroopasta. Jo tässä huomaa 2000-luvun länsimaisen kulttuurin kummallisuuden - museossa on niin Australian aborginaalien esineistöä kuin Kiinan hovin silkkejäkin. Kaikki ei-eurooppalainen, vaikka miten kaukana toisistaan maantieteellisesti, kulttuurillisesti tai kehityksen tasolta on jotenkin yhtä samaa "alkuperäistä" ja eurooppalaiset eivät sitten liene alkuperäiskansaa missään? Olisiko tässä taas esimerkki teoriastani siitä miten meistä kaikista tuli amerikkalaisia historiantulkinnan suhteen? Olen huomannut, että moni tuntuu sekoittavan jotenkin mielessään ainakin saamelaiset ja intiaanit ja kuvittelee suomalaisten olevan ilkeitä siirtomaaherroja jotka yhtäkkiä vain tupsahtivat paikalle. Mutta asiaan...

Mielenkiintoisinta tässä museossa on kuitenkin sen arkkitehtuuri ja varsinkin sitä ympäröivä puutarha. Jos Ihmiskunnan luonnontieteellinen museo oli oikein paraatipaikalla osana Eiffel-tornin, suihkulähteiden ja formaalin puutarhan muodostamaan suuriin mittasuhteisiin, näyttävään arkkitehtuuriin ja kauaksi jatkuvaan maisemaan perustuvaa kokonaisuutta, piileskelee tämä museo varsinaisen viidakon sisällä. Rakennus itsessään on tyypillistä nykyajan ei mitenkään erityisen näyttävää tai kaunista tyyliä, eikä siitä ole paljoakaan näkyvissä, koska sen seiniä peittää toiselta puolelta seinäpuutarha ja toisella puolella viidakkomainen näennäisen villi puutarha, jossa risteilee suuri määrä kuvassa näkyviä kiemuraisia polkuja. Aluksi en edes nähnyt koko rakennusta, vain tämän puutarhan. Puutarha edustaa nykyään suosittua tyyliä, jossa tavallaan pala luontoa on siirretty keskelle kaupunkia, mutta siinä liikkuminen rajattu tarkasti poluilla ja aidoilla, jotta vierailijat eivät talloisi istutuksia. Siellä täällä puutarhassa oli piilossa erilaisia pieniä puutarharakennuksia, joista yksi oli tehty oksista, yksi kaivautui esiin pienen nurmikkoisen kumpareen alta etc.

Mitä tämä kokonaisuus omalta ajaltamme sitten kertoo 2000-luvun alkuvuosikymmenen mentaliteetista? Kuuluuko kaikuja 30-luvulta? Mitä vielä, tämä kokonaisuus edustaa mentaliteettia, jonka mukaan luonto on tärkeämpi kuin ihminen ja varsinkin länsimainen ihminen vielä erikseen. Rakennukset piiloutuvat häpeillen puiden taakse eikä kukaan juhlista ihmisen tahdonvoimaa tai fyysisiä kykyjä (maskuliinisista hyveistä nyt puhumattakaan). Tuohon kokonaisuuteen ei voi kuvitella Herkuleen urotekoihin liittyviä patsaita, korkeintaan muutaman eksoottisen teoksen jonkun tarpeeksi kaukaisen ja näinollen suuresti ihannoidun kulttuurin luonnonhengistä.

Henkilökohtaisesti koen nykyisen populaarin ja hyvin valtavirtaan ujuttautuneen ihmisvihan ja länsimaisen itseruoskinnan ongelmalliseksi ja potentiaalisesti vaaralliseksi. Ehkä ne lopulta aiheuttavat jotain vielä kammottavampaa kuin 1900-luvun alkupuolen yli-ihmishaaveet ja autoritääristen aatteiden nousu. Mutta tämä ei silti estä minua pitämästä taiteesta, vaikka siihen liittyvät aatteet vähän hankalia olisivatkin. Minusta tuo 1930-luvun uusklassismi on vaikuttavaa ja arkkitehtorisesti sopii hyvin suurkaupunkiin. 2000-luvun arkkitehtuuria en haluaisi edes ajatella, mutta 2000-luvun puutarhasuunnittelu jota tuo esimerkkini edustaa on minusta todella kaunista. Mikäs sen mukavampaa kuin seikkailla pienessä leikkimetsässä keskellä suurkaupunkia ja ilmanlaatukin paranee huomattavasti. Puutarhasuunnittelu on itse asiassa nykyään niin paljon parempaa kuin oman aikamme muut taiteet, että meidät saatetaan jälkeenpäin muistaa yhdenä puutarhasuunnittelun kulta-ajoista! En siis pidä Musée du quai Branlysta noin aatteen tasolla, mutta pidän tuollaisesta yllätyksiä tarjoavasta puutarhasta ja jopa kokonaisia rakennuksia peittävistä seinäpuutarhoista. Jokaisella aikakaudella on esteettisen heikkoutensa ja vahvuutensa. 

Tiukkaa analyysia, oman tuotantoni naiskuva. Jargonvaroitus!

Tuomas Salorannan inspiroimana analysoin tässä nyt oman vaatimattoman tuotantoni naiskuvaa. Kuten kaikki tietävät, tärkeintä fiktiossa ei ole hyvä juoni, tunnelma tai viihdyttävä dialogi, vaan se, ovatko kirjassa tai elokuvassa esiintyvät neidot ja rouvat tarpeeksi edistyksellisiä. Mitä naishahmoilta sitten halutaan, on melkoista salatiedettä - perinteinen äiti-tai tyttöystävähahmo on liian vanhoillinen, aktiivinen taistelijatar liian maskuliininen ja sitten ovat vielä kaikki "cool girl" tai "manic pixie dream girl" tyyppiset sudenkuopat. Jos haluaa pelata varman päälle on tietenkin parasta ottaa mallia Lovecraftista ja unohtaa hameväki kokonaan (tosin yhdessä Lovecraftin tarinassa on nainen, joka onkin mies, joka onkin oikeasti jotain muuta kuin ihmislajia)

Kuvassa yksi suosikkinaishahmoistani. Tunnistatteko?

Tuomas, joka on nähtävästi saanut joskus kipakkaa palautetta naishahmoistaan (minusta aivan syyttä) huomauttikin joskus, että on aika kummallista, miten minun tarinoitteni naishahmot tuntuvat olevan kaiken arvostelun ulkopuolella. Hameväkeä ei juuri tarinoissani seikkaile ja mukana on myös todella epäilyttäviä karrikatyyrejä, kuten se pienen yliluonnollisen katastrofin aiheuttava feministihippi joka vahingossa herättää suuren muinaisen henkiin. Toisaalta olen myös kirjoittanut  yliluonnollisen siirtomaaseikkailun, laittanut henkilöhahmoni paasaamaan fasistista propagandaa yms kummallista ilman sen kummempia seurauksia. Kukaan ei ole reagoinut tuollaisiinkaan pikkujuttuihin, ilokseni kaikki arvostelu on keskittynyt asiavirheisiin tai kirjoittamiseni laatuun. Mutta nyt asiaan:

Jätän Escape-lehdessä julkaistun vampyyritarinani analysoimatta, koska en halua myöntää kirjoittaneeni vampyyritarinaa, edes sellaista, joka pilkkaa vampyyrifiktiota ja genreen liittyvää romantiikkaa. Koko aihe on seilannut niin pullein purjein parodia-ja noloushorisontin tuolle puolen, että yritykset subvertoidakin aihetta ruokkivat vain hirviötä.

Pelkuri: Ei naishahmoja ollenkaan
Pontianak: Yliluonnollinen femme fatale-hahmo ja vieläpä person of color kuten nykyään sanotaan. Tämä postkolonialistisesta toiseuttamisesta kärsivä novelli tukee vallitsevaa kulttuurista valkoisen miehen patriarkaattista hegemoniaa valitettavalla tavalla eikä millään tavalla kyseenalaista valkoisen heteromiehen etuoikeuksia

Tosin lukijoiden on pakko myöntää, että tarinan mieshahmot eivät ole mitään ruudinkeksijöitä

Kukitettu nuorukainen: Tämän pienoisromaaniinikin päätyneen tarinan Tuomas mainitsi esimerkkinä huonosta naiskuvastani. Tarinan naishahmo on feministisen uuspakanallisen liikkeen jäsen ja koko hänen kannattamansa ideologia esitetään hyvin naurettavassa valossa. Ja hän tosiaan herättää sen hirviön henkiin vahingossa pikku rituaalilla.

Mutta miten hän eroaa mieshahmoistani, jotka myös kannattavat naurettavia aatteita ja herättävät hirviön henkiin? Aatehistorian ystävänä naurettavat aatteet ovat lähellä sydäntäni.

Tämä kaupunki on vapautettu: Perinteinen äidillinen hoivaava ja varsin passiivinen naishahmo päähenkilönä. Tosin tarinan miehet ovat kaikki melkoisia roistoja...
Sotarosvo: Naiset esiintyvät vain uhreina, joita kidutetaan ja tapetaan graafisissa kohtauksissa. Tällaista pidetään nykyään kai oppressiivisena asiana fiktiossa, mutta tämä on ainoa tarinani, joka oikeasti perustuu historiallisiin tositapahtumiin vaikka sijoittuukin fantasiamaailmaan (tarinan inspiraationa oli Wilkunan isoonvihaan liittyvä kirja Paholaisen sota). Joskus todellisuus on tällaista.
Myrkkypuu: Ei naishahmoja, mutta myös mieshahmot ovat persoonattomia, tarinan päähenkilöhän on puu
Viimeinen ihminen?: Haa, heteronormatiiviset ennakkoluulonne estävät teitä ymmärtämästä ihmislajin monimuotoisuutta, jos ette hoksanneet, että päähenkilön sukupuoli ei käy millään tavalla esiin missään kohdassa tarinaa. Tarinan transhumanistisessa dystopiassa ihmislaji ei enää lisäänny joten päähenkilöllä ei todennäköisesti ole enää sukupuolta. Itse asiassa, kuten eräs lukijani huomautti, hän ei ole edes kunnolla ihminen, viimeinen ihminen on hänen uhrinsa (eikä uhrinkaan sukupuoli tule ilmi, suomeksi tällainen epämääräisyys on niin hellpoa)
Koko maailman vihollinen: Pari naishahmoa, ammattitappaja ja ekokultin jäsen, tukevat cyberpunk-genren patriarkaattisia stereotypioita
Kuolema on ikuista unta, pienoisromaani: naiset sivuosassa paitsi jo mainitsemassani hippitarinassa. Ei läpäise mitään testejä

Julkaisemattomat jutut:
Dystopiakokoelma: Olen suunnitellut dystopiakokoelman julkaisemista, jossa jo julkaistujen dystopiatarinoitten lisäksi olisi kaksi uutta tarinaa. Toinen tarinoista kertoo dystopiani utopiavaiheen sortumisesta ja sen päähenkilö on itse asiassa hyvinkin aktiivinen nainen. Toisessa uudessa tarinassa, joka keskittyy sotilasyhteisöön naiset ovat vain sivuroolissa.
Vihreä maailma: Kirjoittamani ekodystopia romaanimitassa, jonka päähenkilö on luonteeltaan fiksu ja teoiltaan hyvin aktiivinen, joskin hiukan häikäilemätön nainen. Kuitenkaan tämä ei ole mikään emansipaatiotarina. Naishenkilöni liittyy näkemykseeni jonka mukaan naiset ovat tärkeimmissä rooleissa tietynlaisissa yhteiskunnissa ja palautuvat taas perinteiseen hoivaajarooliin sekasortoisempina aikoina, jolloin pelataan enemmän raa'alla voimalla.

Lopullinen analyysi: Yksikään tarinani ei selviä mistään feministitesteistä. Suurin osa naishahmoistani ovat aika huonoja esimerkkejä, mutta samaa voi sanoa myös mieshahmoistani, aika harvalle heistä olisin jakamassa Mensan jäsenyyttä tai Nobelia.

Lapsellista söpöilyä - Historianopiskelijan huomioita raskaudesta

Nyt vähän henkilökohtaisempaan aiheeseen. Odotan esikoistani ja olen raskaudessa loppusuoralla. Olen tyypillinen nykypäivän äiti - kolmekymppinen, joka on odottanut liiankin pitkään, milloin tulisi se "opiskelun, työn ja talouden puolesta hyvä aika". Ehkä se ei vain tule milloinkaan. Äitini taas synnytti kolme lasta kaksikymppisenä - myös tuohon aikaan se tavallisin kuvio. Isoäitini taas 10 lasta, suurimman osan kotona. Mieheni kuuluu Kaakkois-Aasian kiinalaiseen keskiluokkaan ja hänen kulttuurissaan kehitys on ollut vielä dramaattisempi - useasta lapsesta yhdessä sukupolvessa yhteen hemmoteltuun ainokaiseen.

Alan puolesta olen havainnoinut raskauteen ja lapsiin liittyviä kulttuurisia erikoisuuksia. Aika monesta asiasta huomaa, että raskaus, ennen normaali osa aikuisen naisen elämää, on nyt jotain aivan ihmeellistä ja ainutlaatuista.

Äitiysvaatteita tarjoavat liikkeet myyvät T-paitoja, joissa on tällaisia humoristisia ja söpöileviä tekstejä ja kuvia. "Rakastan vatsakumpuani", pieniä kädenjälkiä etc. Tämä oli se ensimmäinen asia, jonka kohdalla aloin pohtia isoäitiäni ja sitä kymmentä lasta. Oliko hänen sukupolvensa jotenkin erityisen innoissaaan vatsakummusta? Epäilen, että ei ja että he vain itse ompelivat vaatteita, joissa oli enemmän tilaa.

Myös vauvoihin itseensä liittyy suuri määrä söpöilevää krääsää, minkä epäilen olevan hyvin uuden ilmiön. Olen nähnyt hopeoituja pikku rasioita ensimmäisille hampaille - oliko isoäidilläni sitten kymmenen sellaista rivissä hyllyssä vai olivatko ristiäislahjat kuitenkin ennen käytännöllisempiä, enemmän lapsen tulevaisuutta ja taloutta varten?

Läheisteni ja alan kirjallisuuden mukaan lapsen syntymä voi aiheuttaa myös pahan parisuhdekriisin, koska perheen dynamiikka muuttuu huomion kohdistuessa lapseen. Taas aloin muistella isoäitiäni, jos hän olisi vielä elossa, kysyisin heti kärsikö hänen parisuhteensa kriisistä kymmenen kertaa, jokaisen lapsen synnyttyä.

Sen lisäksi, että nykyihmiset ovat kaikkea yliajattelevia ja stressaavia neuroosikimppuja, kulttuurissamme on tapahtunut pari suurta muutosta lastenkasvatuksen suhteen. Ensinnäkin painopiste on siirtynyt voimakkaasti perheeltä ja suvulta valtiolle ja byrokratialle - edustamani perinteisen perhemallin lisäksi nykyään suosittu malli on "byrogamia", eli perhemalli, joka koostuu yksinhuoltajaäidistä, lapsista ja sosiaalipuolen byrokratiasta. Skotlannissa valtiota on yritetty tunkea osaksi perhettä suunnitteilla olevilla laeilla, jossa jokaisella, hyväänkin perheeseen syntyvällä lapsella olisi jonkinlainen valvoja tai vastuuhenkilö valtion puolesta. Suomessa taas luin artikkelin, jonka mukaan tavoitteena olisi saada vuoteen 2020 mennessä 90% lapsista varhaispäivähoidon piiriin. Tuo pisti pohtimaan, että mitä järkeä siinä raskaudessa ja synnytyksessä sitten oikein on, jos lapsi halutaan valtion laitokseen välittömästi. Ehkä jonkinnäköinen koeputkisysteemi tuottaisi tehokkaammin kansalaisia valtion palvelukseen? Dystooppisia tarinoita kehittävänä spefikirjoittajana tämä ei tunnu aivan mahdottomalta tulevaisuudenskenaariolta.

Valtion lisäksi myös markkinavoimat ovat tunkemassa innokkaasti osaksi perhettä. Tyttären tulevana äitinä olen varsinkin ollut kiinnostunut siitä, millaista tytön -ja naisenmallia lapsille aggressiivisesti markkinoiva media ja kaupalliset tahot ovat tuputtamassa. Varsinkin 2000-luvulla alkanut prinsessailmiö mietityttää, koska se tuntuu ruokkivan ulkonäkökeskeisyyttä ja narsismia. Vaaleanpunaisen prinsessahattaran tuputus alkaa jo vaippaosastolla. Aiheesta on kirjoitettu hauska ja ajatuksia herättävä kirja nimeltä Cinderella ate my daughter.

http://www.amazon.co.uk/Cinderella-Ate-Daughter-Dispatches-Girlie-Girl/dp/0061711527

Ennen kaikkea raskaus ja lapsen syntymä paljastavat sen, miten huteralla pohjalla nykyinen individualismi ja ajatus itsenäisestä toimeen tulemisesta lopulta ovat. Yksin ei vain pärjää ja valtio suvunsijaisena vaikuttaa kylmältä ja dystooppiselta. Lehtien kasvatuskolumnit, televisio, Disney ja lelukaupat vaikuttavat taas epäilyttäviltä kasvattajilta. Elämä on  nyt monella tavalla materian osalta helpompaa kuin isoäitini aikaan, mutta helppous ja materialismi ne vasta vaarallisia asioita ovatkin.

Pompeii - historiallinen elokuva vailla mentaliteettihistoriaa

Nykyään historialliset elokuvat ovat niin huonoja, että uusin Antiikki-pläjäys Pompeii ei ollut edes sieltä huonoimmasta päästä. Onhan tuollainen John Martin-tyylinen täystuho aina hienoa katsottavaa ja Kiefer Sutherland ylinäytteli viihdyttävästi pahista. Juoni oli koherentti, joskin simppeli ja kliseinen. Henkilökaarti oli vielä kliseisempi, oli koston motivoimaa ja karismavapaata sankaria, Jaloa Mustaa Villiä, etc. Tällaista sitä tehdään nykyään kun tarinan voi uhrata erikoistehosteille. Eniten tuosta jäi mieleen se, miten Rooma esitettiin nykymentalitettiin sopivasti vain ilkeänä siirtomaaisäntänä, jota jopa pompeijilaiset vihasivat (oikeasti pompeijilaiset olivat ihan roomalaisia). Rooman armeija taas esitettiin pelkurimaisena, koska 2000-luvun ihmisen on niin vaikea ymmärtää menneisyyden kunniakäsityksiä. Pompeii oli hyvä esimerkki elokuvasta, jolla ei loppujenlopuksi mentaliteettihistorian osalta ole mitään tekemistä kuvaamansa aikakauden kanssa.

Lisäksi elokuva oli aivan käsittämättömän lapsellinen. Tehdäänkö enää edes jotenkin aikuisempia historiallisia elokuvia? 1950-70-lukujenkin Rooma-elokuvat ovat juustoisia, ylinäyteltyjä, historian suhteen usein sinne päin etc. Mutta ne tuntuvat jotenkin aikuisemmilta. Lisäksi ne ymmärtävät Antiikin kulttuurihistoriaa nykyelokuvia paremmin. En tiedä minkä takia, ehkä tuon ajan ohjaajat kuuluivat vielä siihen sukupolveen, joka koulussa tutustui perusteellisemmin Rooman historiaan, kulttuuriin ja aatteisiin. Antiikki oli olennainen osa peruskoulutusta vuosisatojen ajan, ei mikään ihme, että Dickens kutsuu eräässä kirjassaan roomalaisia "jokaisen koulupojan leppymättömäksi viholliseksi". 1900-luvun alussa koulun käyneelle ohjaajalle Antiikki on siis paljon tutumpi kuin nykyisille. 1960-luvun elokuvassa Rooman valtakunnan tuho on kohtaus, jossa keisari Marcus Aurelius vähän ennen kuolemaansa puhuu itsekseen yksinäisessä kammiossaan. Hänen monologinsa koostuu otteista hänen filosofisesta teoksestaan Itsetutkiskeluja, joka edustaa stoalaista itsensä kehittämisen ja mielenrauhan saavuttamisen traditiota. On vaikea kuvitella, että myöhemmässä Ridley Scottin elokuvassa Gladiator, joka kertoo samoista tapahtumista ja samasta ajasta, olisi ollut samanlaista kohtausta.

Sama koskee 1951 valmistunutta elokuvaa Quo Vadis. Tämä elokuva ja romaani on pitkään kiehtonut minua, sillä varsinkin puolalaisen alkuperäisteoksen mielessä pitäen koko tarinan voi lukea allegoriana Puolasta. Mutta takaisin Antiikkiin, jopa näin vanha ja kitch (kuten kuvasta näkee) elokuva tavoittaa olennaisia ja hienoja hetkiä klassisesta kulttuurista. Jopa keisari Nerosta kertova elokuva ymmärtää, että Rooma on paljon muutakin kuin sen kulloinen hallitsija sekä pahimmat ylilyönnit ja hirmuteot. Elokuvan henkilöhahmot ovat lisäksi persoonallisia ja mieleenpainuvia, dialogi viihdyttävää ja täynnä mustaa huumoria. Mitään tällaista ei enää oikein näe historiallisissa elokuvissa: hetkellistäkään syventymistä aikakauden aatemaailmaan, elämää suurempia henkilöhahmoja, mieleen jäävää dialogia (paria ennen action-puolelle kuuluuvaa one-lineria lukuunottamatta). Jospa joku vain yhdistäisi nykyajan tarjoamat visuaaliset mahdollisuudet entisajan tarinankerrontaan ja yleissivistykseen.

Yksi henkilöhahmoihin liittyvä taas kerran lapsellinen piirre on se, että nykyään ainoa motivaatio historiallisen elokuvan sankareille on kosto ja vieläpä väkivaltainen kosto, ei mikään viihdyttävän monimutkainen juonittelu. Tuo on ehkä yksi asia, mikä tekee näistä sankareista niin karismavapaita ja unohdettavia vaikka heidät täydellisen timmiksi olisi treenattukin.  Ben Hurin sanoma taas oli esimerkiksi se, että kaikesta huolimatta ei kostetakaan. Tämän takia pidän muuten hölmöstä ja liian toiminnantäyteisestä elokuvasta The Eagle, koska siinä harvinaisella tavalla motivaatio on suvun kunnian palauttaminen. Tällainen vahingossa lipsahtanut historiallinen autenttisuus johtunee siitä, että elokuva perustuu 1800-luvun nuortenromaaniin.

Erotatko sinä artistin taideteoksesta? Et tietenkään.

Siitä lähtien kun internet mahdollisti sekä fiksujen, että todella typerien kommenttien ja mielipiteiden leviämisen ennennäkemättömän nopeasti, moni on alkanut boikotoida tiettyjä kirjailijoita pelkästään väärien mielipiteiden takia. Tuo todennäköisesti on aika uusi ilmiö - en usko, että sotavuosina suomalaiset kulttuuriharrastajat kirjoittelivat mustia listoja niistä ulkomaalaisista kulttuurivaikuttajista, jotka kannattivat Stalinia - ja se lista oli varsin vaikuttava. "En enää ikinä mene katsomaan George Bernard Shawin näytelmiä" tai vastaavaa. Ehkä joku olisi boikotoinutkin, mutta tuohon aikaan ei vielä ollut niin nopeaa tiedonvälitystä tai hysteeristä julkkiskulttuuria. Nykyään taas varomaton Facebook-kommetti tai humalainen avautuminen aiheuttaa heti hurjan skandaalin. Niin suurta julkkista ei olekaan, ettei hän joutuisi nöyrtymään ja pyytämään anteeksi kerrottuaan vitsin homoista tai juutalaisista. Mutta entäs teot?

Henkilökohtaisesti minun on aina ollut vaikeampaa sulattaa huonoa käytöstä muita eläviä ja tuntevia ihmisiä kohtaan kuin vääriä aatteita tai puheita. Huono käytös jopa mitätöi omissa silmissäni oikeamieliset aatteet. Näin historianopiskelijana ja eri aikakausien taiteilijoista ja kirjailijoista liikaakin tietävänä en oikein muuta taiteilijoilta odotakaan kuin hankalaa persoonaa, usein itsekästä mielenlaatua ja kummallisia mielipiteitä. Sen takia ihmettelenkin, miten taiteilijoista, kulttuuriväen edustajista ja julkkiksista on omana aikanamme kehkeytynyt jonkinlainen moraalinen syvällinen auktoriteetti, sillä mikään historiassa ei anna ymmärtää taiteilijoiden tai kulttuurivaikuttajien olevan millään tavalla soveliaita tuohon rooliin. Järkevä ihminen nauttii taiteilijoiden tuotoksista ja jättää taiteilijan egotrippailun omaan arvoonsa.

Mutta kukaan ei voi erottaa artistia taideteoksesta. Moni sanoo tekevästä niin, mutta jokaisella on tuon suhteen oma rajansa. Vain se vaihtelee mikä saa boikotoimaan kirjailijaa tai elokuvaohjaajaa. Jos nyt käytetään todella kummallista esimerkkiä, niin viimeistään tieto siitä, että käteen saatu kirja on vaikka Turkmenistanin diktaattorin kirjoittama saisi hankkimaan parempaa luettavaa tai ainakin muuttamaan odotuksia eksoottisen runoteoksen laadun suhteen. 

Ryhdyin pohtimaan tätä aihetta törmättyäni englanninkielisillä scififoorumeilla ja blogeilla riehuvaan debaatiin Marion Zimmer Bradleystä. En itse tiennyt aiheesta mitään aiemmin, mutta Bradleyn aviomies tuomittiin aikoinaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Bradley puolusteli hänen tekemisiään. Scififandomin piirissä asia tiedettiin ja siitä nousi kova skandaali 60-luvulla, mutta aihetta seliteltiin myös kaikenlaisella tuon ajan alternatiivilätinällä ja pariskunta oli vielä pitkään osa fandomia. Nähtävästi uusin skandaali liittyy siihen, että Marion Zimmer Bradley, joka kuoli 90-luvulla, olisi itse myös osallistunut noihin rikoksiin.

Tämä on luonnollisesti järkyttänyt Bradleyn faneja. Jotkut ovat tuhonneet omistamansa Bradleyn kirjat, moni kirjoittaa ettei voi enää lukea hänen kirjojaan samalla tavalla kuin ennen. Jotkut kirjoittavat, että haluavat erottaa tämän selvästi rikollisen naisen hänen kirjoistaan, joita kuitenkin rakastavat.

Yksi ärsyttävä piirre debaatissa on se, miten moni on verrannut Bradleytä Lovecraftiin. Kysehän on aivan eri asiasta. Bradley oli rikollinen, joka ei eläessään jäänyt kiinni eikä saanut ansaitsemaansa tuomiota. Lovecraftilla taas oli epämiellyttäviä mielipiteitä, mutta tekojen osalta hän ei tehnyt mitään rikollista tai vahingoittanut muita ihmisiä. Hän ei edes ollut merkittävä julkisuuden henkilö, joka olisi millään tavalla pyrkinyt vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen (ymmärrän tämän kritiikin Orson Scott Cardin kohdalla). Onko rasismi kirjoituksessa tosiaan verrannollinen raiskaukseen? Minun mielestäni ei ole.

Äärevän ja epämiellyttävän idelogian tukeminen yksityiskirjeissä tai twitterissä, tai edes romaanissa, ei vielä kerro lukijalle mitään kirjailijasta yksityisihmisenä. Toisaalta olen sitä mieltä, että artistin moraaliton ja rikollinen luonne kyllä pilkottaa teoksessa. Caravaggion tauluista ei tule mieleen viisas ja levollinen sielu, harmoniassa maailman kanssa. Olen lukenut vain yhden Marion Zimmer Bradleyn kirjan, Avalonin Usvat ja pidin sitä niin vastemielisenä, että välttelin kaikkea arthuriaaniseen mytologiaan liittyvää vuosikausia sen jälkeen. Tuolloin en tiennyt kirjailijasta mitään. Kirja oli aika epämiellyttävä esimerkki tietyistä uuspakanuuden patologioista (joilla on enemmän tekemistä 60-luvun kuin varsinaisten esikristillisten kulttuurien kanssa). Mutta ehkä vihdoin spekulatiivisen fiktion ystävätkin heräävät siihen tosiasiaan, että joskus edistykselliset mielipiteet yhdistyvät aidosti moraalittomaan luonteeseen ja rikollisiin tekoihin. Ja että vain teoilla on merkitystä.

Nykytaiteen vältteleminen

Olen varmasti avautunut useammassa yhteydessä siitä, miten huonona pidän nykytaidetta. Aihe on ollut jo muutaman vuoden esillä täällä Englannissa, ennen jako meni jotenkin sillä tavalla, että suuri yleisö vältteli nykytaidetta ja kriitikot, taidepiirit sekä pieni kulttuurieliitti piti tuota kummallista maailmaa pystyssä halveksien samalla vain klassikoita arvostavaa junttiyleisöä. Damien Hirstin käsittämätön suosio kuitenkin lopulta sai osan taidekriitikoista muuttamaan säveltä. Koska Damien Hirst kiistämättä on äärimmäisen huono taiteilija, alkoi lehtiin ilmestyä kirjoituksia siitä, miten hänen työnsä eivät ole edes huonoa taidetta, vaan roskaa, jonka arvo tulee romahtamaan nykyisistä miljoonahinnoista nollaan. Timo Hännikäisen kirjoitus Sarastus-lehdessä sattui lähekkäin Guardian-lehden sivustolle harvinaisen kriittisen kolumnin kanssa, jonka mukaan performanssitaide ei sovi nykyään kuin parodian kohteeksi:

http://www.theguardian.com/artanddesign/jonathanjonesblog/2014/apr/22/artist-eggs-vagina-paintings-performance-art-milo-moire

http://sarastuslehti.com/2014/05/09/kuvitettua-teoriaa/

http://www.vice.com/en_uk/read/im-sick-of-pretending-i-dont-get-art

Ylläoleva Vice-lehden artikkeli taas käsittelee Tracey Eminin, erään Britannian tunnetuimman nykytaiteilijan retrospektiivi- näyttelyä. Retrospektiivit ovat muuten loistava tapa paljastaa nykytaiteilijoiden yhden tempun poni-taktiikka ja täydellien lahjattomuus, kritiikki Damien Hirstiäkin kohtaan leimahti nimenomaan tämän retrospektiivin aikoihin. Mielenkiintoista tuossa Vicen artikkelissa on myös se, miten kirjoittaja, minun laillani taidepuolen opiskelija, vertaa nykytaidetta 1800-luvun taiteilijaan John Martiniin. John Martin ei nimittäin ole todellakaan mitään 1800-luvun laatutaidetta vaan oman aikansa spektaakkelia, apokalyptisten kuvien maalaaja, joka operoi  taide-eliitin ulkopuolella ja myöhemmin inspiroi elokuvamaailmaa, omaan päiviimme saakka. Mutta Martinissa on tunnetta ja taiteilijan intohimoa, toisin kuin missä tahansa Tracey Eminin teoksessa. Mitä siitä, että 1800-luvun populaariroska on parempaa kuin palkittu nykytaide sitten pitäisi ajatella?

Nykytaiteen tila on muutamien tekijöiden summa: kulttuurimme on tavallaan käyttänyt ideansa loppuun, taiteilijat eivät ole keksineet mitään uutta sitten sata vuotta vanhan shokeeraamisvaiheen (tosin nykyään mikään ei oikeastaan enää shokeeraa, joten pointtina on enemmänkin oikean ideologian toitottaminen ja samanmielisten selkääntaputtelu kuin pelottelu), 1900-luvun loppupuolella taidevälittäjät nostattivat nykyään taidemaailmaa vaivaavan hypetyksen ja käsittämättömien hintojen kulttuurin (joka taas on aiheuttanut sen, että vain öljymiljonäärien ja oligarkkien kaltainen äkkirikastunut huonon maun omaava väki pystyy ostamaan uusien suosituimpien taiteilijoiden töitä). Lisäksi taidekouluissa keskitytään nykyään tosiaan teoriaan eikä käytännön taitoihin.

Tätä taideteosta, joka kuuluu oligarkin kokoelmiin pidettiin rasistisena. Harva kuitenkin tajusi sen olevan 1960-luvun pop-taiteen kopiointia todennäköisesti yhdistettynä laskelmoivaan skandaalinhakemiseen. Huomaa myös muovinen oligarkitar

Nykytaide on siis enimmäkseen laskelmoivaa ja narsistista roskaa joka on toistanut samoja temppuja yli sadan vuoden ajan. Koska itse koen taiteen aivan fyysisesti, en pysty kävelemään pop-taidetta tai nykyistä käsitetaidetta sisältävän tilan läpi ilman vatsanväänteitä ja pahaa mieltä. Missään tapauksessa en halua maksaa tuollaisesta kokemuksesta, näen aivan tarpeeksi rumaa roskaa jo matkalla lähimarkettiin. Pyrin aktiivisesti välttelemään nykytaidetta ja suurissa museoissa se onnistuukin helposti. Voin suorastaan kuvitella, että taiteentekeminen loppui jonnekin 1900-luvulle. Yksi kätevä keino on kulkea museo "väärään suuntaan": koska Antiikki-2000-luku- kierroksesta tulee vain paha mieli, voi kierroksen aloittaa kulkemalla viimeisimpien hankintojen osaston läpi nopeasti ja päätymällä esteettisesti tyydyttävämpiin aikakausiin. *
Jos museossa on pelkkiä uusia teoksia, kannattaa jättää tekstiilitaide sekä keramiikka viimeiseksi, koska ne tulevat olemaan parasta, mitä näyttelyllä on tarjota. Tämä johtunee siitä, että nämä taiteilijat joutuvat keskittymään myös taiteen tekniseen puoleen, eivätkä voi heittäytyä täysin teorian varaan. Usein näillä taiteilijoilla on jopa käsityökoulutustausta.

Hankalimpaan paikkaan jouduin museovisiitillä Rovaniemellä. Museo oli hyvin pieni, joten en voinut muuta kuin kulkea peiliin katsovan täytetyn porsaan ohi nähdäkseni Gallen-Kallelan teoksen seuraavassa huoneessa. Lontoossa tällaiset ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia ja nykytaidetta voi välttää lähes sataprosenttisesti. Vähän ajan kuluttua koko roskan olemassaolon suorastaan unohtaa, jolloin järkytys on sitäkin suurempi, kun sen kohtaa jossakin täysin varoittamatta. Hipsterien kansoittamat taideopiskelijoiden näyttelyt voi ottaa vähän kuin lasten näpsä-kerhon näyttelyinä, jolloin silmiinpistävä lahjattomuus ei häiritse niin paljon. Vinkki näyttelyn väärin päin kulkemisesta kannattaa pitää kuitenkin mielessä, jos näyttely liittyy taidekoulun historiaan ja alkaa aikaisemmilta vuosisadoilta - muuten pettymys on melkoisen taattu.

Kysymykseen siitä, tuleeko taide tulevaisuudessa kehittymään ollenkaan parempaan suuntaan en osaa vastata. On sitä aikaisemminkin ollut aikausia, jolloin kuvataide on ollut ala-arvoista jopa aikalaisten itsensä mielestä (esimerkiksi Boucher oli Ranskan suosituin taiteilija 1700-luvulla). Yleensä tuollainen kriisi on johtanut aivan uusiin taidesuuntauksiin ja kapinaliikkeisiin vallitsevaa taide-eliittiä kohtaan. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan jossakin vaiheessa?

*Käytän samaa metodia myös museoiden vaate-huonekalu ja korunäyttelyissä. Jos oman aikamme tuotokset näkee ensiksi ja sitten jatkaa aikaisempiin vuosisatoihin, on museovierailu paljon tyydyttävämpi ja inspiroivampi.

Katsomatta paskaa - Game of Thrones

Innostuin kirjoittamaan tästä nähtävästi ikuisesti pinnalla olevasta fantasiapläjäyksestä vain ja ainoastaan siksi, että englantilaisten sanomalehtien verkkosivut tuntuvat julkaisevat sarjasta toinen toistaan ärsyttävämpiä artikkeleitä päivittäin. Viime viikolla joku historioitsija väitti sarjan olevan realistista historiaa. Eilen taas julkaistiin pitkä artikkeli sarjan loistavista naishahmoista. Tänään luin artikkelin, jossa jonkun työpaikan pomo antoi alaisilleen vapaata jotta nämä voisivat katsoa uusimman jakson eivätkä ahdistuisi "spoilereista". Nyt on siis korkea aika avautua siitä miksi en ole sarjaa katsonut enkä tule ikinä katsomaankaan.

                                                            Tällaista minä haen fantasialta



Moni kuvittelee minun jotenkin vaistomaisesti vihaavan kaikkea suosittua. Tämä ei suinkaan ole totta! Pidän Star Warsista, LOTRista, seurasin 90-luvulla X-filesia ja nytkin seuraan useampaa suosittua sarjaa - kauhua, supersankarisarjoja ja komedioita. TV-sarjat voivat tarjota kahta eri asiaa, joka saa minut innostumaan ja seuraamaan sarjaa loppuun saakka:
1. Niin mielenkiintoisen maailman, että haluaisin elää siinä itsekin.
2. Sympaattisia henkilöhahmoja.
Tämän lisäksi yksi asia saa minut kaikkoamaan varmasti:
Saippuamentaliteetti. Tällä tarkoitan sellaista juonenkuljetusta, jossa useat henkilöhahmot juonittelevat jatkuvasti toisiaan vastaan ja aina jos jollakin henkilöhahmolla menee hyvin tuota onnellista hetkeä seuraa  katastrofi. Kaikki HBO:n sarjat operoivat tällä mentaliteetilla ja sen takia en pidä HBO:sta tai sen imitoijista. Saippuamentaliteetti aiheuttaa sen, että tarina ei kosketa minua ollenkaan, koska tiedän kuitenkin, että raittiiksi ruvennut alkoholisti menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa ja alkaa ryyppäämään, että kesken häiden paikalle ryntää kadonneeksi luultu entinen rakastettu tai vihollinen joka ampuu sulhasen ja että romanssia seuraa aina kolmiodraama, erokuviot, uudet ihastukset ja niin edelleen. Tuo on hirvittävän ikävystyttävää.

Teidän toki olevani tämän suhteen vähemmistössä, koska saippuaoopperat ovat kaikkialla maailmassa suosituimpia sarjoja. Lisäksi saippuagenren ulkopuolella tehdyt sarjat ovat sitä suositumpia, mitä enemmän ne muistuttavat saippuaa.

En myöskään automaattisesti vastusta viihdettä, jossa kiroillaan, naidaan ristiin ja käyttäydytään väkivaltaisesti. Tai jonka maailma on kyyninen eikä tarjoa selkeää mustavalkoista hyvän ja pahan välistä taistelua. Omaa kyberpunk-tarinaani sentään kehuttiin suorastaan nihilistiseksi ja suosikkisarjakuvani on Akira...

Alunperin halusin pitää George R Martinin massiivisesta fantasiasarjasta. Olin sentään hänen faninsa, innoissani siitä, että näin hänet Finnconissa. Kirjoitin tännekin ylistävän arvion hänen kirjastaan Fevre Dream: http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2009/06/toinen-venereissu.html
Juuri Fevre Dreamin takia odotin hänen fantasiasarjansakin tarjoavan jotain samanlaista: syvällistä pohdintaa, epätoivoista idealismia ja toisaalta pahuutta ja viheliäisyyttä. Fevre Dream oli hyvin monisävyinen ja runollisen kaunis. Siinä oli hiljaisia ja tunnelmallisia kohtia, jossa vain ihailtiin taidokkaasti valmistettua jokilaivaa ja kuvattiin sen matkaa. Spekulatiivisessa fiktiossa tämä on tärkeää. Varsinkin jos maailma on fiktiivinen, sen pitää aueta lukijalle tai katsojalle useilla eri tasoilla - sekä eeppisten tarinoiden, visuaalisen kuvailun, että pienten tunnelmallisten hetkien avulla. Ja jos genre on fantasia odotan jotakin todella eeppistä, sellaista, mikä ei ole tästä maailmasta.

Luin sarjaa kahden ja puolen kirjan verran, joten en tietenkään voi tarjota syvällistä analyysia juonesta, en edes tiedä mitä sarjassa myöhemmin tapahtui. Tartuin ensimmäiseen kirjaan suurin odotuksin, pidin sitä aluksi mielenkiintoisena koska se oli niin erilainen kuin yleensä lukemani fantasia ja sitten kyllästyin nopeasti. Se ei tuntunut fantasialta ollenkaan, vaan aivan infernaalisen pitkältä historialliselta romaanilta sijoitettuna fiktiiviseen maahan. Eivät ne huonoja kirjoja olleet, vaan keskinkertaisia. Tämän takia televisiosarjan aiheuttama hype ehkä tuntuu niin ärsyttävältä - jos kunnioitettava valtamedia hehkuttaisi jotain aivan roskafantasiaa, se olisi pelkästään hauskaa. Mutta keskinkertaisuuden esittäminen jotenkin aivan ihmeellisenä on ärsyttävää. Lisäksi artikkeleista käy ilmi, että niiden kirjoittajat eivät ole fantasiaharrastajia tai juurikaan välitä spekulatiivisesta fiktiosta, artikkelit hehkuttavat miten "tämä on aikuisten fantasiaa, jossa käydään huorissa ja tapellaan" (ei tuossakaan mitään uutta ole oikeasti) ja "kerrankin ei mitään noloa D&D:tä" (koska sitähän kaikki spekulatiivinen fiktio on?)

Miksi sitten juuri Martin on yhtäkkiä niin suosittu? Jack Vancehan kuoli vastikään, eikö niin korkean profiilin fantasiakirjoittajan poismenon olisi pitänyt aiheuttaa varsinaisen buumin filmatisointeja ja analyysejä mediassa? "HBO presents: The Dying Earth" Huomauttaisin, että myös Vance tarjoaa seksiä ja väkivaltaa. Sekö siinä on tiellä, että Vance luo omat maailmansa, jotka toimivat omalla logiikallaan, eikä tarjoa fantasiaa nykysensibiliteetillä?

Nykysensibiliteetti on saippuasensibiliteetti, joka ei ymmärrä mitään liian korkealentoista tai itselleen vieraita ideoita. Martinin luoma fantasia on sekasotku tunnettuja historiallisia tapahtumia ja poliittisia kuvioita 2000-luvun kyynisten lasien läpi. Pieniä paloja Dumasilta, Ruusujen Sodasta, Antiikista etc, kaikki tulkittuna asuinmaani lapsille suunnatun "Horrible Histories" sarjan tyyliin. Se on huonoa historiaa sen lisäksi, että se ei toimi spekulatiivisena fantasiana.