Merirosvouden disneyfikaatiosta - tasa-arvoisesti nais-ja miesmerirosvoja taaperoille

Merirosvouden latistuminen fiktiossa pelottavasta aiheesta lastenkulttuuriksi on yksi kulttuurimme mielenkiintoisimmista aiheista. Merirosvous on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se ei ole pelkästään lastenjuhla-aihe, vaan aivan todellisuutta hiukan omiamme eksoottisemmilla vesillä. Merirosvouden todellisuus ei ole muuttunut vuosituhansien aikana, vain sen pr.

Mitä merirosvous sitten on käytännössä? Tämä on helppoa. Kautta historian kuvio on ollut suunnilleen samanlainen. Isketään rahtilaivojen kimppuun. Kaapataan arvokas lasti. Pyydetään lunnaat tärkeistä vangeista. Suurimman osan historiasta ei-tärkeät vangit on myyty orjuuteen tai surmattu. Reippaille merimiehille on joskus annettu vaihtoehdoksi liittyminen merirosvoihin. Eri valtioiden laivastoja välteltiin ja niitä ei missään tapauksessa haastettu. Se taistelu olisi ollut epätasapainoinen. Sota-aikoina osa merirosvouksesta oli laillinen osa meritaistelua, jossa kaapparit häiritsivät vihollismaahan kohdistuvaa tuontia. Siinä vaiheessa kun rauhansopimus allekirjoitettiin pyssyt piti pistää piiloon tai ura muuttui äkkiä laillisesta kaapparista laittomaksi merirosvoksi.

On tietysti ymmärrettävää, että rikolliseen elämään liittyy eräänlaista glooriaa ja romantiikkaa. Varsinkin tilanteessa, jossa voimme itse matkustaa ilman vaaraa siitä, että päädymmekin aurinkorannan sijaan orjiksi marokkolaiselle kaivokselle tai rakennustyömaalle. Kaikenlaiset bandittit ja roistot alkoivat olla tosi cool jo 1700-luvun mittaan siinä kun maantie-ja merirosvous alkoi vähetä ja lopulta katosi länsimaista kokonaan. Mutta siinä vaiheessa kun rosvot alkoivat olla osa jännittäviä seikkailutarinoita, kirjailijat vielä ymmärsivät tuohon elämäntapaan kuuluvan moraalisen ongelman.

Stevensonin Aarresaari lienee se teos, joka synnytti tunnetuimmat merirosvoihin liittyvät kliseet puujaloista ja aarrearkuista alkaen. Sen ilmestymisestä lähtien merirosvotarinat on myös usein sijoitettu 1700-luvulle, vaikka aiempina vuosisatoina merirosvous oli huomattavasti suurempi ongelma ja välillä merirosvojoukot tuhosivat kokonaisia rannikkokaupunkeja. Koulupojille suunnatuksi kirjaksi tarina on yllättävän inhorealistinen ja esittää merirosvouden moraalisena valintana. Useampaa tarinan henkilöä houkutellaan rikollisille teille ja heistä kukin tekee omat ratkaisunsa. Stevensonin toisessa kirjassa Master of Ballantrae tarinan pahis ja nimihenkilö päätyy merirosvoksi juurikin matkustaja-aluksen kaappauksen seurauksena. Mutta jopa hänelle, tarinan kieroilevalle ja lähes sosiopaattiselle pahikselle, merirosvonelämä on ahdistavaa. Käy oikeasti miehen kunnian päälle hyökätä aseettomien siviilien kimppuun ja surmata heitä. Merirosvojen elämä kuvataan lähinnä alkoholinhuuruiseksi, juopottelulla vähennetään omantunnontuskia ja lopulta pahiksemme pääsee pakenemaan laitettuaan jotakin myrkkyä merirosvotoveriensa viinaksiin.

Huomasitteko tuon moraalisen ongelman? Ottaa kunnian päälle surmata siviileitä.

Mistä johtuu siis teeman "coolius", suoranainen SJW-uskottavuus? Joku väitti minulle aivan tosissaan nettikeskustelussa, että merirosvojen kulttuuri oli tasa-arvoisempaa kuin valtakulttuuri ja että moni valitsi merirosvon elämän paetakseen valtakulttuurin rasismia ja seksismiä.

heh heh heh heh heh

Syy tuohon on helppo arvata. Koska kaikki valtakulttuuri kaikkialla ja varsinkin eurooppalainen kristillinen kulttuuri aivan erityisesti oli pelkkää hurjaa ja hirveää sortoa ja synkkyyttä suunnilleen eiliseen asti, on kaikki sitä vastustava tietenkin automaattisesti moraalisesti parempaa. Jos noin ajattelee pitää vetää muutama mutka suoraksi - olivatko vitaaliveljet esim osa inhottavaa hegemoniaa ollessaan kaappareita ja muuttuessaan merirosvoiksi taas tosi jees ja miten monta SJW-pistettä antaisit arabimerirosvoille, jotka ryöstivät kokonaisten rannikkokylien asukkaat orjamarkkinoille?

Merirosvous on aina ollut siviileihin kohdistunutta väkivaltaa. Tarkoittiko tuo nettikommentti sitä, että se, että (joillakin) merirosvoilla (saattoi olla) oli jonkinsortin tasa-arvoisia ihanteita sitä, että tappaminen ja orjuuttaminen on ihan ok jos kannatat oikeita aatteita? En tiedä mitä mieltä edes 1400-luvun merirosvot olisivat olleet tuosta ajatuksesta.

Mutta se aikuisten hullutuksista, nyt lastenkulttuuriin. Merimuseon lastenosastolla huomasin leikkihuoneen, jossa oli merirosvojen aarrearkku ja kuvia tunnetuista merirosvoista. Tasa-arvon nimissä sekä mies-että naisrosvoja oli tietenkin tasapuolinen määrä! Koska tasa-arvo kuuluu tappamiseen ja orjakauppaankin tai jotain. Lastenosastolla ei ollut mitään Britannian kuuluisiin merisankareihin liittyvää, joten tulkitsin tuon sillä tavalla, että Amiraali Nelsonit sun muut edustavat nykyään epäsuosittuja Ilkeän Imperiumin voimia, mutta merirosvot ovat ihan kivoja esikuvia.

Tasa-arvoisesti nais-ja miesmerirosvoja taaperoille.

Loppujen lopuksi merirosvot kärsivät nykyään samasta ongelmasta kuin vampyyritkin. Jos jonkun ryhmän koko olemassaolo perustuu syvään moraaliseen ongelmaan, josta ei vain pääse yli eikä ympäri (veren juominen ihmisistä, siviilien murhaaminen ja orjuuttaminen) kaikenlainen kaunistelu, falski romantisointi, vastakulttuuriglooria ja glitteröinti poistaa aiheesta sen, mikä alunperin ja aina kaikkina aikakausina on tehnyt siitä jännittävän. Jos vampyyrit kimmeltävät eivätkä metsästä viattomien verta, ne lakkaavat olemasta vampyyrejä ja muuttuvat fetissiksi. Jos merirosvot eivät hyökkää laivojen kimppuun surmaten ja orjuuttaen, ne muuttuvat jonkinlaiseksi Fonzieksi hassuissa vaatteissa ja lavasteissa. Looking at you Pirates of the Carribean! Kai tuossa on taustalla joku sekava arvorelativismi - koska sankarit eivät kerta kaikkiaan saa olla sankarillisia, pahisten on pakko olla jotenkin parempia.
Mutta siitä seuraa huonoa fiktiota.

Tuo saa myös pohtimaan mikä nykyajan väkivaltainen porukka saa osakseen samanlaisen disneyfikaation muutaman sadan vuoden päästä. ISIS? Dan Simmonsin kirjassa Flashback menneisyyden sarjamurhaajat, terroristit, diktaattorit etc ovat kaikki osa pop-kulttuuria ja torilta voi ostaa t-paidan vaikka Osama Bin Ladenin tai Dylan Kleboldin kuvalla varustettuna. Tämä on mielenkiintoista spefikirjoittajalle, mutta myös aika masentavaa.

Aina yhtä ajankohtainen kirjoitus kulttuuripolitiikasta! Vuodelta 2011

Taiteesta ja kansakunnan tilasta - muutamia tosiasioita 

Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on julkaisunsa jälkeen herättänyt kovaa debaattia - ainakin lehdistossä ja internetissä, ulkomailla asuvana en toki ole päässyt tarkkailemaan puhutaanko nyt taiteesta, identiteetistä ja kansallishyveistä kahvitunneilla ja baaripoydissä vai onko koko keskustelu myrsky kahvikupissa-tasolle. Kaikki älykäs on toki aiheesta sanottu parisataa vuotta sitten, ja kaikki militantti edellisellä vuosisadalla. 

Vaaliohjelman kulttuuriosuudesta on kirjoitettu paljon - sitä on verrattu omaperäisesti natsien poliittisiin ohjelmiin, sen pilkkaamiseksi on perustettu heikkotasoisia huumoriryhmiä Facebookiin ja sitä on analysoitu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kymmenillä, ellei sadoilla nettisivuilla. Toivottavasti tulevaisuuden protestipuoleet pistivät tämän korvan taakse, suomalaiset ovat kokeneet niin kovia viime vuosisadan kulttuuritaisteluissa, että taiteen ja politiikan yhdistäminen herättää usein tunneperäisen reaktion.

Taiteen yhdistäminen puoluepolitiikkaan paljastaa ihmisluonteen pikkumaisillaan. Poliittinen taide ei koskaan voi olla laadukasta. Taide ylittää puolue-ja kuppikuntarajat kulttuurimme sielun ja sydämen ilmentäjänä.

Perussuomalaiset taistelevat näennäisesti tervehenkisemmän ja elinvoimaisemman kulttuurin puolesta vastustaessaan sitä, mitä kutsuvat postmoderniksi tekotaiteeksi. Silti he hyvin ristiriitaisesti esittävät suurina kulttuurillisina saavutuksina Kalevalaa sekä kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallelaa. Tämä paljastaa heidän oman taantuneisuutensa sekä todellisen sivistyksen puutteen - heidän mielestään primitivistinen talonpoikaiskulttuurin runoteos sekä taidesuuntauksena symbolismia edustava maalari edustavat kansallemme hyvää tekevää ja ylevää kulttuuria. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta kun symbolismia pidetään terveenä ja elinvoimaisena kulttuurinilmentymänä. Ellei kyseessä olisi niin vaarallinen virhe, olisi tämä väite suorastaan huvittava - taidetyyli, joka tarjoaa meille Baudelairen, Huysmansin, Beardsleyn sekä Moreaun on nostettu jonkinlaiselle jalustalle.

Todellisuudessa symbolismi, jota Gallen-Kallelakin edustaa on dekadentin ja degeneroituneen aikakauden tuotos vailla teknistä taituruutta tai sisällollistä ylevyyttä. Tässä vaiheessa muistutan rakkaita lukijoitani sanan "taide"" historiasta, - taide tarkoittaa taitoa, eikä sairaalloisen sielun levittelyä kaikelle kansalle muutaman epäonnistuneen siveltimenvedon ja alkoholin liiallisen nauttimisen avuin. Gallen-Kallelan tyo "Ad Astra" on epäilyttävän okkulttinen ja teosofinen aihemaailmaltaan ja muuten maalari tuntuu liiallisessa määrin kiintyneen barbaarisia taisteluita ja rivoja tapoja kuvaavaan Kalevala-mytologiaansa. Perussuomalaiset paljastavat ohjelmallaan todellisen sivistyksen ja ymmärryksen puutteen jättäessään mainitsematta koko kulttuuripiirimme tärkeämmät taideteokset ja niiden universaalin sanoman.



Suuri Winckelmann sen jo sanoi aikoinaan: "Meille ainoa keino saavuttaa suuruus on seurata kreikkalaisia" Tällä hän ei tarkoittanut orjallista matkimista vaan sielun ymmärrystä - sitä subliimia olotilaa, jonka vain Antiikin suurteoksia katsellessan tai lukiessaan voi kokea. Antiikki tarjoaa meille Vitriviuksessa kaiken, minkä arkkitehtuuri voi saavuttaa, Aristoteleessa ja Platonissa kaiken jonka jälkeinen filosofia on vain reunamerkintojä näihin suurteoksiin ja veistotaiteessa Laokoon, Niken sekä Apollon, jonka näkemisen aiheuttamaa tunnekuohua Winckelmann, mieskauneuden ihailijana kuvaa niin koskettavasti teoksessaan.
Mitä koristetaiteeseen tulee Pompeijin raunioiden loytäminen sekä Piranesin ja Tathamin loistavat piirrokset Antiikin arkkitehtuurin yksityiskohdista tarjoavat inspiraatiota meille vähäisemmän kulttuurin edustajille. Vertaa Piranesin roomalaisia vaaseja mihin tahansa nykyään kotejamme kansoittavaan turhanpäiväiseen rihkamaan.

Vaikka tekninen ylivertaisuus unohdettaisiinkin, tarjoaa Antiikki myos ylivertaisesti ylevimmät aiheet kuvataiteilijalle. Tällä en tietenkään tarkoita rokokoolle tyypillistä tapaa koristella kevytmielisiä kiinalaisrihkamalla pilattuja budoaarejaan rehevillä jumalattarilla ja sopimattomilla lemmenkohtauksilla - tuolle aikakaudelle kun oli tyypillistä tietynlainen matalamielisyys, jonka heidän paimentytto-innostuksestaankin voi havaita. Antiikki tarjoaa mytologian lisäksi todellisiin kansalaishyveisiin inspiroivia aiheita Rooman sankareiden ja suurmiesten elämäntarinan muodossa. Hyvä esimerkki tästä on Jacques-Louis David, jonka "Horatiuksen Vala" saa meidät suomalaisetkin isänmaallisen innoituksen valtaan! Kunpa voisimmekin seurata näitä ihanteellisia esikuvia, joista Plutarkhos niin elävästi meille kertoo elämänkerroissaan! Tyrannian vastustaminen sen jokaisessa muodossa, uhrimieli isänmaan puolesta, hyveellisyys, naisväen noyryys ja miesten uljuus - tässä aiheita jotka puhuttavat kansalaisia kaikkialla!
Platonin esimerkkiä seuraten on Antiikin jumalien rakkausseikkailujen ja muiden kevyiden aiheiden kuvaamista syytä välttää. Sankarit pitää esittää kaikessa suuruudessaan eikä dekadenttien tapaan korostaa heidän mahdollisia inhimillisiä heikkouksiaan! Muistakaamme Kreikan viisautta ja Rooman suuruutta!

"Tämän taiteen ihmeen edessä minä unohdan universumin... ihailusta päädyn ekstaasiin"

Kirjoitti Winckelmann Apollosta. Käsi sydämelle kansalaiset - herättävätko Väinämoisen harharetket tai humalaisten taiteilijoiden kuvaaminen kahvihuoneessa milloinkaan samanlaista tunnereaktiota?

• Current Music: lyyranrämpytystä

Englanninkielinen spefifandom on myrkyllistä

Sain vähän aikaa sitten arvioitavakseni antologian erästä spefilehteä varten. Se oli kokoelma naisten kirjoittamia kauhunovelleja ja kirjailijat olivat ympäri maailmaa, joukossa suomalainenkin. Viime aikoina suomalaiset ovat alkaneet julkaista tarinoitaan globaalisti, minkä pitäisi olla pelkästään positiivinen asia.

Mutta ei välttämättä ole, koska kansainvälinen verkostuminen saa heidät ystävystymään englanninkielisen fandomin kanssa ja englanninkielinen fandom on myrkkyä.

Olen aika pakkomielteinen kun saan jonkin asian päähäni. Tuossa novellikokoelmassa minua vaivasi todella hankalasti kirjoitettava taiteilijanimi, olin törmännyt siihen jossakin aikaisemmin. Googlasin nopeasti ja törmäsin todella erikoiseen skandaaliin englanninkielisessä fandomissa. Palkittu ja arvostettu aloitteleva kirjailija oli paljastunut todella vihamieliseksi nettihäiriköksi, joka usealla eri nimimerkillä oli häiriköinyt ja uhkaillut muita kirjoittajia vuosikausia. Ei, en nyt tarkoita sellaista, mitä Suomessa pidetään häiriköimisenä, vaan tällaista:

1. 

   Requires Hate@requireshate

   . @ColumPaget no no, I would stop by and congratulate the people beating up the white man for fighting off colonialism! sheesh get it right

   
   

Nähtävästi lukemani antologia julkaistiin tai koottiin ennen kuin kirjailijan identiteetti paljastui. Mutta sitä ennen hän oli saanut paljon pahaa aikaan. Hänen tapansa arvostella muita kirjoittajia oli hyökätä voimakkaasti näiden persoonaa vastaan ja värikästä, väkivaltaista kieltä käyttäen solvata näitä rasisteiksi, seksisteiksi, kolonialisteiksi etc. Aluksi hänellä oli paljon tukijoita ja ihailijoita, koska englanninkielinen fandom on myrkyllistä. 

Hänestä kirjoitettu expose ja sen alla olevat kommentit ovat nekin osa ongelmaa, vaikka hänen toimensa paljastanutta kirjailijaa kiiteltiinkin. Fandom ei vain kerta kaikkiaan tajunnut, että oli itse luonut ilmapiirin, jossa yksittäinen psykopaatti voisi riehua mielin määrin. Koska fandomin sisällä oli vuosikausi käyty kirjailijoiden kimppuun rasisti-ja seksistisyytösten kanssa, tuota kulttuuria oli äärimmäisen helppo käyttää hyväksi. Requires Hate on nähtävästi oikeassa elämässä thaimaalainen miljardöörisuvun jäsen ja koska hän sanoi olevansa aasialainen, nainen ja kuuluvansa sukupuolivähemmistöön hän saattoi sanoa mitä tahansa. 

Hänen motiivinsa oli nähtävästi kiusata kilpailijoita - muita aloittelevia kirjailijoita. Pari hän onnistui pelottamaan pois skenestä kokonaan haukkumalla rasistiksi ja tappouhkauksilla. Monesta tuntui, että mitä tahansa he kirjoittivat, se oli yhtäkkiä pahinta rasistista vihapuhetta. Jotkut pelkäsivät hänen hyökkäävän fyysisesti jossakin kirjallisuustapahtumassa, koska he eivät tienneet hänen todellista henkilöllisyyttään. Hän haukkui korkean profiilin kirjailijoita saadakseen ihailijoita ja seuraajia, mutta hänen todellinen kohteensa olivat kilpailijat. Varsinkin muut aasialaiset, mustat ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvat naiset. Niin kauan, kuin vaikutti siltä, että hän haukkui vain valkoisia ja eritoten miehiä, hänen tyyliään kutsuttiin "vihaperformanssiksi" yms "viihdyttäväksi" etc, jostain syystä moni oikein ajatteleva ™ ihminen kuvittelee, että sorretun vähemmistön ™ jäseneltä ei tule koskaan vaatia normaaleja käytöstapoja koska heidän ah niin autenttinen vihansa on jollakin tavalla vapauttavaa. Jos joku uusnatsi ryhtyy spefikirjoittajaksi ja alkaa uhkailla mustia väkivallalla, hän ei pitkään sisäpiirissä pyöri, mutta jos joku sorretun vähemmistön ™ (tässä tapauksessa kultalusikka suussa syntynyt) jäsen uhkailee valkoisia, se on ihan ok. Kaiken tämän jälkeenkin englanninkielinen fandom kieltäytyy käsittelemästä tätä puolta asiasta, koska etuoikeutetut valkoiset ja sortavat rakenteet. Suosittu teoria oli, että Requires Hate ei olisikaan oikeasti aasialainen, vaan valkoinen rasisti. Tämä estää kirjailijoita keskustelemasta tasa-arvoisesti (koska joidenkin ääniä pideään tärkeämpänä kuin toisia ja muita pyritään vähättelemään) ja tämä tekee kulttuurista täysin myrkyllisen ja valmiin seuraavaa kiusaajaa varten.

Suomi tulee trendeihin aina mukaan jälkijunassa, yleensä siinä vaiheessa kun trendin aloittanut kulttuuri on valmis repimään itse itsensä kappaleiksi. Jos pari vuotta sitten Suomessa saattoi kirjoittaa mitä tahansa, niin nyt suomalaiset kirjailijat aloittavat kirjallisuuskeskustelut rituaalinomaisesti "etuoikeutettuna valkoisena cis bla bla bla". Tuo on tahattoman koomista suomalaisen suusta, mutta myöskin oikeasti pelottavaa, koska se osoittaa sen, että tuo myrkky on valunut periferiaan saakka. Suomalaiset ovat aina alttiita matkimaan ja ihailemaan muita ja kielitaitoisina suomalaiset fanit ja kirjailija seuraavat, kannustavat ja kommentoivat englanninkielisen fandomin sisällä. He myös verkostoituvat ja saavat omia tarinoitaan englanninkielisiin julkaisuihin. Huomaamattaan he omaksuvat englanninkielisen fandomin myrkyllisen retoriikan ja ajattelutavan. Jos 90-luvulla rasismi tarkoitti rotuvihaa ja rasismin vastustaminen sitä, että ei vihannut muita rotuja, on rasismia nykyään ihan mikä tahansa (silloin kun se ajaa muiden valtapelejä ja uraa) ja rasismin vastustaminen surkuhupaisaa nöyristelyä, itseruoskintaa ja alistumista muiden kiusaamiseen. Kirjallisuuspiireissä tällainen Maon kulttuurivallankumouksesta tuttu itsekritiikki ja puhdistukset ovat erityisen huono asia, koska ne vaikuttavat kirjailijoiden itseilmaisuun ja tätä kautta kirjallisuuden laatuun. 

Olen itse näistä syistä vältellyt asuinmaani spefipiirejä parhaani mukaan, vaikka silloin tällöin haaveilenkin englanninkielisen tarinan julkaisemisesta. Englanti on kuitenkin kotikieleni. Mutta nyt alan pitää Suomen tilannetta yhtä pahana. 2017 Helsingin Worldcon kutsuu nämä ihmiset Suomeen ja kasvattaa heidän vaikutusvaltaansa suomalaisessa fandomissa. Pari fiiniä englanninkielistä paneelia fandomin diversiteetistä tms ja naiivit suomalaiset ovat kypsää kauraa. Minäkin olen siellä, bullshit-bingo kädessä.

Joskus 2009 olisin ollut innoissani kansainvälisestä spefitapahtumasta. Ulkomaalaisia kirjailijoita! Faneja ympäri maailmaa! Mutta nyt ajattelen vain, että englanninkielinen myrkky tulee Suomeen ja pilaa Suomen pienet piirit. Enkä oikein tiedä miten tuota vastaan taistella. Kaikki ilo ja eskapismi tuntuu aivan valuvan ulos spefifandomista.

Mutta yhden asian suhteen voimme olla rauhassa. Vastaavaa skandaalia ei voi oikein tapahtua Suomessa, koska me tunnemme toisemme ihan tosielämässä. Kaikkialla maailmassa puhuttu englanninkieli altistaa britti- ja jenkkipiirit tuollaisille hyökkäyksille (brittikirjailijat kuvittelivat ahdistelijansa olevan Britanniassa ja vainoavan heitä netin ulkopuolellakin) 

Mutta jos verkostoidut ulkomailla, tämä voi odottaa sinuakin:

Jätin muuten Requires Hate-persoonan tarinan kokonaan arvostelematta. Se oli sekavaa taideproosaa enkä jaksanut loppuun saakka. Lisäksi arvostelematta jättäminen tuntui sopivalta kohtelulta henkilölle joka tuli kuuluisaksi kiusaavista ja henkilöön käyvistä arvioinneista. Hiljaisuus toimii.

1. 
   
   
   
   
   

   
   

   
   

Henkilöhahmoista ja eläytymisen rajallisuudesta - filosofointivaroitus

Suomen kirjoittajapiireissä ja mediassa on viime aikoina hälisty aiheesta kirjailija ja eri etnisyyttä edustavat henkilöhahmot. Kaikki alkoi itselleen kaunaisesta identiteettipolitiikasta uran luoneen blogistin kirjoituksesta, johon en sen kummemmin ota tässä kantaa - minulla ei ole mitään intressejä kommentoida asiallisesti kirjoittajaa, joka aloittaa tekstinsä "hyvät valkoiset ihmiset". Lukematta p*skaa. En myöskään aloita omaa pohdintaani aiheesta millään selittelyllä siitä, miten tietenkin valkoiset cis-heterot sitä ja tätä. En usko valkoiseen etuoikeuteen teoriana tai mihinkään valkoisuuden kokemukseen, jossa minulla olisi mitään yhteistä yhtään kenenkään kanssa vain sen takia, että käytän vaaleinta mahdollista puuteria. Ei-valkoiset eivät ole minulle myöskään mikään sorrettu vähemmistö vaan ovat elämäni aikana olleet ystäviä, sukulaisia, perheenjäseniä, hankalia esimiehiä töissä etc. Ei myöskään ole mitään "Person of Color" elämänkokemusta, maailma ei kerta kaikkiaan toimi tuolla tavalla. Siis yhdysvaltalaisten akateemisten teorioiden ulkopuolella. Yhteiskuntaluokka esimerkiksi on paljon enemmän yhteisiä kokemuksia tarjoava kategoria. Mutta asiaan.

Voiko kirjailija kirjoittaa muusta kuin omasta viiteryhmästään? Mitä enemmän omaa viiteryhmäänsä pohtii, sitä pienemmältä se vaikuttaa. Mitään valkoista kulttuuria ei ole olemassakaan, joten jos kirjoitan bulgarialaisesta voin heti mennä todella pahasti metsään. Pitäisikö sitten kirjoittaa vain "suomalaisen luterilaisen naisen näkökulmasta" (ja tietenkin heteron, cis-whatever...mitä kaikkia näitä on?) Harmi vain, että jo Helsinki on minulle aika tuntematon paikka, jossa käyn vain turistina. Lappi tuntuu jo kulttuurin osalta toiselta maalta. Kotikaupungistani Tampereestakin tuttua on vain keskusta. Mitä uskontoon tulee, olen itse Lewisiä fanittava protestantti, sekä oikein edistykselliset uskonnolliset piirit, että fundamentalistiryhmät ovat aivan tuntemattomia. Mitä naiseuteen tulee, suuri osa naisten kulttuuria - naistenlehdet, "tyttöjen illat" yms ovat aivan ufojuttuja. Minulla on varmasti 0% yhteisiä intressejä usean ikäiseni suomalaisnaisen kanssa. Ei mitään yhteistä. Paitsi tietenkin se ihonväri joka ei merkitse yhtään mitään.

En edes uskalla kirjoittaa nykyajan Suomesta. Historia on turvallisempaa. Jos sijoitan tarinan nykyaikaan on asuinkaupunkini Lontoo turvallisin vaihtoehto - ei että sitäkään oikein ymmärtäisin, mutta ainakin se on niin suuri, että mikä tahansa on siellä mahdollista. Parasta tietenkin on sijoittaa tarina tulevaisuuteen tai keksittyyn maailmaan. Mitä kauemmaksi realismista mennään, sitä varmemmalla pohjalla oma ihmistuntemukseni alkaa olla. Voin keksiä kulttuureita todellisten tilalle eikä mikään mene pieleen.

En varmasti ole ainoa kirjoittaja joka kokee itsensä syrjästäkatsojana. Koen itseni ulkopuoliseksi kaikkialla, olin sitten kotikaupungissani tai toisella puolella maailmaa. Toisaalta tunnen oloni myös kotoisaksi missä tahansa, missä on kirjakauppa ja kahvila, alan kutsua hotellihuonettakin "kodiksi" viikon sisällä. Tarkkaileva luonne ei tempaudu mukaan vaan katselee sivusta. Huomaan tämän jopa keikoilla - minulle on todella vaikea hyppiä ja huutaa bändin mukana. Mutta osaan lukea ihmisten tunteita vähemmästäki, olen kävelevä vakoilukone julkisilla paikoilla, aina korva valmiina salakuunteluun ja muistikirja taskussa henkilökuvailuja varten.

Luulisin, että tästä ulkopuolisuuden tunteesta ja tarkkailusta tulee jollakin tavalla se tarve kertoa tarinoita. Kirjailijat ovat usein ulkopuolisia (enkä edelleenkään tarkoita ihonväriä). Kaikki on heille vierasta ja kiehtovaa. Miksi muuten edes vaivautua kirjoittamaan ellei kaikki vaikuttaisi niin mystiseltä? Ihmisellä, joka on varma paikastaan maailmassa ei ole mitään syytä kirjoittaa.

Ehkä tämän ulkopuolisuuden takia kirjailijat ovat myös aina kirjoittaneet kaukaisista ja eksoottisista aiheista. Jännittävimmät kauhutarinat sijoitettiin aluksi aina kaukaisiin maihin ja kaukaiseen menneisyyteen - vasta Dracula toi kauhun omaan aikaansa ja lukijoiden omaan kokemuspiiriin - ja vasta paljon myöhemmin myös yliluonnollinen uhka muuttui arkipäiväiseksi. Vuosisatoja tarinat ja henkilökaarti olivat kuitenkin mitä eksoottisimpia - kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittivat jumalista, Shakespeare sijoitti tarinansa eri aikakausiin ja maihin, Robinson Crusoe löytää itsensä kaukaiselta saarelta, samoin nuori Aarresaaren sankari. Agatha Christie kirjoitti tarinoita murhaajan näkökulmasta. Waltarin synkät sankarit seikkailivat milloin Egyptissä, milloin muinaisessa Roomassa.

Väitän jopa kerettiläisesti, että jos tarina vain on hyvä, ei kulttuurin ymmärtäminen väärin tai sinne päin sekään haittaa niin pahasti (vaikka taustatyö olisi suotavaa suurien asiavirheiden välttämiseksi). Monster-mangaa pidetään loistavana, vaikka sen Saksalla ei kyllä omastakaan mielestäni ole paljoa yhteistä oikean Saksan kanssa. Mutta mikä tarina!


Suurin osa lukijoista ei samaistu tarinaan siksi, että siitä löytyy vaikka kolmekymppinen puutarhahistorian tohtorisopintojen kanssa kamppaileva yksivuotiaan äiti, joka harrastaa käsitöitä ja nörttijuttuja ja joka on alipainoinen, silmälasipäinen ja pukeutuu mustiin (enpä ole ikinä löytänyt omaa kaksoisolentoani fiktiosta. Suomalaisetkin ovat useimmiten rikollisliigojen muskeleita ei-suomalaisessa fiktiossa - Steinbeckista Gibsoniin) Suurin osa lukijoista samaistuu tarinaan, tunnelmaan ja henkilöhahmoihin näiden luonteen takia. Kuvassa esiintyy ensimmäinen fiktiivinen hahmo johon olen samaistunut tv-sarjoissa. Ei juurikaan itseni näköinen. Mutta voi sitä samaistumisen määrää.

Loppupäätelmä tästä on se, että identiteettipoliitikot eivät ymmärrä miten fiktio syntyy. He eivät ymmärrä niitä henkimaailman asioita, jotka liittyvät juoneen ja varsinkin henkilökaartiin, tuohon kirjoittajan ikuiseen pakkomielteeseen. Kirjailijoiden ei siis pidä huolehtia identiteetipolitiikasta vaan toimia kuten kirjailijat ovat aina toimineet - kuunnella muusiaan ja antaa henkilöittensä syntyä ilman mitään sen kummempaa neuroosia "representaatiosta". Kirjoittakaa mitä haluatte kenestä haluatte.

Lakkaa seuraamasta uutisia!

Älä seuraa uutisia!

Tein erikoisen uudenvuodenlupauksen. Aloin boikotoimaan uutisia. Ei, en vain valtavirtamediaa, minua eivät kiinnosta mitkään salaliittoteorioita pursuavat vaihtoehtomediat. Enkä vain huonoja uutisia, kuten new age-tahot kehottavat. Olen aika turtunut väkivaltaan, sota- uutisiin etc. Niin käy kun opiskelee historiaa ja altistaa itsensä uutispommitukselle teinistä saakka. Uutiset ovat kiinnostaneet minua lapsesta asti, koska olen äärimmäisen tiedonhaluinen ja utelias. Mutta nyt on aika vetää neula pois käsivarresta.

Kun kerroin päätöksestäni miehelleni hän ihmetteli miten pysyn maailman tapahtumien tasalla. Ensimmäinen vastaus on se, että tulen ostamaan hyvälaatuisen päivänpolttaviin kysymyksiin paneutuvan lehden kerran kuussa ja lukemaan sen huolellisesti. Toinen vastaus on se, että minulla ei ole mitään syytä pysyä maailman tapahtumien tasalla. Suurin osa maailman tapahtumista ei vaikuta minuun mitenkään. Minä itse en todellakaan vaikuta maailman tapahtumiin. Se, tiedänkö viimeisimmästä puukotuksesta Lontoossa, ammuskelusta jenkkilässä tai ISIS-iskusta on lopulta aika yhdentekevää. Jos nyt naapurissa alkaa paukkua, sitten vasta aktivoidun seuraamaan livelähetystä.

Uutiset ovat nykyään huonolaatuisia. Tiedän yleensä mitä tulee tapahtumaan jo vuosia ennen kuin asia aukenee lehtimiehille - esimerkiksi ns arabikevään ja ns pakolaiskriisin kanssa olen jatkuvasti tuntenut tietäväni ja ennakoivani paremmin kuin maksetut ammattilaiset. Uutiset järkyttyvät ja kauhistuvat itsestäänselvyyksistä. Uutiset eivät informoi vaan pyrkivät vetoamaan tunteisiin ja signaloimaan mediatahon omaa erinomaisuutta.

Oikeistolaisena boikotoin myös oikeistolaisia uutistahoja. Vasemmistolainen media on vajoamassa jonnekin identiteettipolitiikan suohon joka sinänsä on ihan viihdyttävää seurattavaa, mutta samalla aivan järkyttävää ajanhukkaa. Oikeistolainen media on liikaa kiinni vasemmiston kulttuurisessa hegemoniassa - se joko reagoi kiivaasti vasemmistolaisten lörpöttelevän luokan hälinään tai signaloi itse  (oikeistolaisten yksilöiden tavoin), että on oikein ajattelevaa, hyvien ihmisten oikeistolaisuutta ja näin ollen vaikuttaa tarpeeksi coolilta vasemmistolaiskavereilleen. Toisin sanoen, maltillinen oikeisto rämpii vasemmiston perässä identiteettipolitiikan suohon. Radikaalimpi oikeisto taas keskittyy reagoimaan. Tuollaisella medialla ei ole mitään kehittävää virkaa.

Uutiset ovat enimmäkseen sosiaalipornoa. Ne eivät tarjoa varsinaisesti uutta informaatiota tai laajenna näkökantaa. Ne aiheuttavat kyynisen mielentilan, koska emme voi reagoida jatkuvaan negatiiviseen uutisvirtaan muuten kuin olemalla väsyneesti järkyttyneitä pari päivää tai tuntia. Ihminen on kehittynyt reagoimaan uuteen informaatioon ja tapahtumiin tekemällä jotain, ei vain seuraamalla kyynisesti vierestä. Ja "tekemällä" ei tarkoita omaa lisäystä somehälinään tai avatarkuvan muuttamista.

Uutiset luovat vääristyneen tunteen maailmankylästä. Oikeasti me emme välitä yazidien kohtalosta ISIS-joukkojen käsissä, jos välittäisimme, ottaisimme aseen käteen ja lähtisimme puolustamaan heitä. Oikeasti kukaan muu ei myöskään välitä meistä, omaa lähipiiriämme lukuunottamatta. Ei ole mitään yhteistä globaalia perhettä, vain keskenään kilpailevia ja riiteleviä intressiryhmiä. Emme voi vaikuttaa koko maailmaan, mutta voimme sulkea television ja vaikuttaa omien läheistemme elämään.

Internetaikana uutiset ovat muuttuneet kuivasta informaatiosta tunnepitoiseksi vuodatuksesi eri tahojen kilpaillessa siitä, kuka saa lukijakunnan huomion kiinnittymään itseensä. Verkossa leviää kaikenmaailman paikallisia uutisankkoja niiden sisältämän sosiaalipornon takia eikä kukaan vaivaudu seuraamaan alkuhälyn jälkeen, että mihin nuo uutistarinat päättyvät. On homofobisia asiakkaita, lapselta ilmapallon väkisin ottavaa vartijaa ja niin edelleen. Suosittelisin kunnon katumusharjoituksia jokaiselle, joka on omalta osaltaan levittänyt tuollaista roskaa. Sen levittäminen ei palvele mitään tarkoitusta muuta kuin hetkellistä oman hyveellisyyden signaloimista alati kapenevalle ystäväpiirille.

Triviaalin roskan lisäksi uutisilla on taipumus korostaa huomiontavoittelussaan kaikkea mahdollisimman raflaavaa ja degeneroitunutta, asioita, jotka oikeasti ovat aivan marginaalisia, mutta saavat luvattoman paljon huomiota. Perheeseen ja parisuhteeseen liittyvät artikkelit lehdissä ovat täysin kummallisia, jonkin pettämissivun hakkerointi aiheutti Guardianissa kymmeniä analyysejä ja tavallisin parisuhteeseen liittyvä artikkeli on tyyliä "olen viisikymppinen nainen, jolla on kahdeksan rakastajaa, olen teitä tavallisia tallaajia paljon onnellisempi". Pelkkä tuollaisen banaalin roskan lukeminen saatikka sen kommentoiminen on jo laskeutumista hyvin alhaiselle tasolle. Kaikki, mikä oli shokeeraavaa sata vuotta sitten on nähtävästi ikuisesti kiehtovaa ja ajankohtaista lehtimiespiireissä.

Uutisilta on yllättävän vaikea välttyä vaikka niitä ei katsoisi tai lukisi ollenkaan. Joissakin liikkeissä ja julkisissa kulkuneuvoissa saattaa pauhata uutiskanava kun astut sisään. Kaikkialla jaetaan ilmaisia lehtiä. Uutiset näkyvät Facebook- feedissä ja kaverisi kommentoivat niitä kiivaasti. Mutta onneksi olen autoritäärinen luonne ja nautin siitä, etten kerta kaikkiaan klikkaa yhtään uutislinkkiä auki. Olen jo nyt huomannut uutispimennon vaikutukset - päässäni pyörii vain kirjoitusideoita ja muutenkin olo on luova ja inspiroitunut. En lue sanomalehteä aamuteen kanssa, vaan fanifoorumia suosikkielokuvistani. Ajankohtaiset tapahtumat kiinnostavat edelleen, mutta pitkällisinä analyyseina, ei taukoamattomana uutisvirtana.

Jos haluat käyttää aikaasi paremmin, luoda ja nauttia tiedonhausta - lakkaa seuraamasta uutisia!

Mutta somehan on nykyään aivan p*seestä!

Tämä kuva esittää avaruuteen lähetettyä "kultaista levyä". Se liittyy erääseen uneeni, jonka mainitsin vain Facebookissa, vuonna 2011.

Tänään tein tiedonhakua omasta Facebook-feedistäni. Se oli aikaa vievää ja turhauttavaa hommaa. Olen monta kertaa saanut hyviä kirjoitusideoita ja nähnyt inspiroivia unia, mutta maininnut niistä vain Facebookissa, en kirjoittanut kunnolla muistiin. Nyt kopioin kaikki löytämäni helmet. Kuten unen, jossa salaperäinen ryhmittymä vaihtaakin Saganin naiivin levyn toiseen informaatiopakettiin, jossa mahdollisia avaruuden muukalaisia informoidaan ihmiskunnan tunnetuimmista sotasankareista ja tappavimmista aseista. Varoitukseksi.

Mutta asiaan. Lukiessani vanhoja päivityksiä huomasin, miten some-kulttuuri on vuosien varrella muuttunut. Muutama vuosi sitten se oli leikkisämpää, suuri osa päivityksistä oli erilaisia kyselyitä ja listoja. Kirjallisuudesta puhuttiin paljon, nyt se on eriytynyt omiin teemaryhmiinsä. Olin itse rohkeampi puheissani, nyt tuntuu, että pitää jatkuvasti kierrellä ja kaarrella ettei kukaan vaan loukkaantuisi tms.

(Jotkut asiat eivät tosin ole muuttuneet, jo 2011 dissasin Dalai Lamaa, joka nähtävästi silloinkin oli jollain maailmankiertueella. Kirjoitin, että tiibetinbuddhalaisuus on suurin pr-temppu länsimaissa sitten Malboromiehen. )

Mutta tuosta sosiaalisen median muutoksesta. 2011 se oli vielä enemmän erilaisten ihmisten kokoontumispaikka. Nykyään moni kehuu milloin mistäkin syystä siivonneensa kaverilistansa väärinajattelevista ja 99% keskustelusta onkin oikeastaan samanmielisten ideologista signaalia samanmielisille. Pitkiä vuodatuksia, joita en jaksa klikata kokonaan auki, aina politiikasta. Hallitus sitä ja maahanmuuttajat tätä. Kirjoita hirveä vuodatus, samanmieliset tykkää, erimieliset ignooraa, ja sinne se katoaa, virtuaalihistorian huminaan.

Toinen asia, jonka huomasin on se, että osa kavereistani on samanmielisyyttään signaloidessaan muuttumassa aina vain kummallisemmaksi. He aloittivat ihan normaaleina ja nyt selittävät jostain genderfluid-juttua päivittäin. Termistö on aina vain omituisempaa ja vähemmän sisäryhmän ulkopuolelle aukeavaa. En ymmärrä miksi se nyt yhtäkkiä on jotenkin kauheaa, että miehet pitävät itseään miehinä ja naiset naisina ja siitä pitää vouhottaa netissä päivästä toiseen. Varsinkaan kun kukaan internetin ulkopuolella ei ymmärrä koko hössötystä.

Näitten havaintojeni kunniaksi aion itse tuhlata vähemmän aikaa ideologiseen vääntämiseen ja lisätä vauvajuttuja! Ja kirjoitusjuttuja muuallakin kuin kirjoitusryhmissä. Minne kaikki hauskat kyselyt ovat kadonneet? Mutta ennen kaikkea, jos saan tarinaidean, niin avaan notes-kansion, en hehkuta sitä vaan kavereille. Aatteen paloa levittäköön tämä blogini, ei Facebook-feedini.

Näkymättömät konservatiivit

Pari viikkoa sitten olin ulkosuomalaisten kirkon tapahtumassa. Kirkonmenojen jälkeen syötiin ja ruokin vauvaani kahden muun äidin vieressä. Me kaikki olimme ottaneet evääksi samoja luomusoseita ja juttelimme, noh, vauvoista. En ole sosiaalinen, mutta vauva auttaa sosialisoimaan kevyttä juttelua vaativissa tilanteissa ja vie huomiota pois itsestäni. Minulle muut olivat puolituttuja, mutta Lontoossa kauemmin asuneet tunsivat toisensa läheisemmin. Pari heistä on poliittisesti aktiivista, pienen googlauksen perusteella. No, eräs isistä sitten tuli siihen oman lautasensa kanssa ja sanoi kevyesti: "täällä vain punavihreät mammat ruokkivat vauvojaan luomusoseilla".

En viitsinyt sanoa tuohon mitään, koska kyse oli kerta puolitutuista. Huvitti vain kovasti. En yhtään epäile, etteivätkö kaikki muut pöydässä tosiaan olleet punavihreitä. Joten automaattisesti he olettivat minunkin olevan. Olen naimisissa aasialaisen kanssa, vauvani on puoliksi aasialainen, käytän puista vauvaturvallista imetyskorua, syötän luomuruokaa. Mikään minussa ei viittaa (stereotyyppiseen) konservatiiviin. En edes itse vuosiin tajunnut olevani konservatiivi. Konservatiivithan ovat ikäviä (keski-ikäisiä) tyyppejä, vähän kuin pastori Footloose-elokuvassa.

Hän kielsi kirjat ja tanssin. Minä pidän kirjoista ja tanssimisesta!

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olen ollut näkymätön konservatiivi. Muutama vuosi sitten olin jossain Finncon-tapahtuman terassitapaamisella. Kyseessä on minulle varsinainen sosialisoinnin suurponnistus, josta nautin suunnattomasti. Voin keskustella nörttijutuista muiden nörttien kanssa! En joudu selittelemään termejä, kirjoja ja kirjailijoita! Olen samanhenkisten seurassa!
Paitsi tietenkin poliittisesti.
No, olin taas päätynyt puolituttujen ympäröimäksi, paikalla oli useampi nuori nainen, joka puhui siitä miten matkustaessa on mahdollisuus yöpyä ilmaiseksi ventovieraiden luona ulkomailla. Yksi heistä selitti, miten tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa kaikenlaisissa ympäristöissä. Mutta sitten hän jatkoi, ettei kyllä tietäisi miten oikein olisi jos muut olisivat konservatiiveja, se olisi hankala tilanne jollakin tavalla. Paloin halusta huudahtaa, että minä olen kyllä konservatiivi ja tunnen ihmisiä mitä kummallisimmista piireistä ja tulen kaikkien kanssa toimeen. Mutta olin introvertti puolituttujen seurassa, joten annoin olla.

Laajemmassa mittakaavassa tämä liittyy siihen, miten aina vaalien jälkeen media ja some-lauma ovat järkyttyneitä siitä, miten konservatiivisesti popula äänestää. He sanovat, etteivät tunne ketään, joka äänestäisi kauheita konservatiiveja. Ja tietenkin he ovat väärässä. Tietenkin he tuntevat konservatiiveja, nämä eivät vain avaa suutaan politiikasta heidän seurassaan. Progressiiviset idealistit, punavihreät, miksikä noita nyt kutsuisi, ovat akatemiassa, mediassa, spefipiireissä etc enemmistö ja kaikista diversiteettipaneeleista huolimatta he käyttäytyvät aivan kuin mikä tahansa enemmistö - odottavat automaattisesti muiden olevan ympärillään samaa mieltä ja pitävät Toisia kummallisena ulkoryhmänä. Okei, tuo oli vähän kömpelöä huumoria humanistijargonilla. Mutta eteenpäin!

Moni tosiaan uskoo, ettei tunne yhtään konservatiivia (koska nämä ovat hiljaa vääristä näkemyksistään enemmistön parissa). En itsekään tuntenut yhtään konservatiivia moneen vuoteen. En edes itse tajunnut olevani konservatiivi millään tavalla. Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista aiheista, minulla on vahvat mielipiteet ja minussa on yliempaattisen maailmanparantajan vikaa. Olen niitä, jotka pelastavat kastemadon kuralätäköstä (jopa keskellä Lontoota). En tiennyt mitään konservatiiveista. Assosioin termin George W Bushiin, sotahulluihin amerikkalaisiin (ja amerikkalaiset ovat aina pahoja, paitsi sukulaiseni, jotka ovat niitä kivoja amerikkalaisia). Konservatiivit halusivat kieltää kauhuelokuvat, laittoivat varoitustarroja rap-levyihin ja olivat ääriuskonnollisia vanhempia rouvia. Olen nähnyt triljoona tätä väkeä pilkkaavaa meemiä ja pilapiirrosta - he luulevat roolipelaamisen olevan saatananpalvontaa! Noloa porukkaa.

Onneksi päädyin aidosti vasemmistolaiseen yliopistoon, jolloin hitaasti ymmärsin olevani kerta kaikkiaan eri mieltä akatemisen valtavirran kanssa. Olin niin eri mieltä, että oikein hirvitti. Jouduin lukemaan annettujen kirjalistojen ulkopuolelta, tekemään omaa tiedonhakua, seikkailemaan mitä ihmeellisimmillä nettisivuilla löytääkseni samanmielisiä. Olin aina aivan ihmeissäni kun törmäsin akateemiseen, älykkääseen konservatiiviin. Luojan kiitos asuinmaassani on kuitenkin älyllisen ja maltillisen konservativismin pitkä perinne. Päädyin jopa samanhenkisten kanssa samoihin huoneisiin, tunsin lämpimän ailahduksen, kun eräs kurssitoverini mainitsi löytäneensä etsimänsä oppiaineen Spectator-lehden mainoksesta.





Harrastuspiireissä liikun kuitenkin vahvasti vasemmalla puolella. Se on minusta ihan ok ja myös kavereistani nähtävästi - kuten olen sanonut, moni tietää, että olen konservatiivi, mutta he eivät anna sen häiritä, koska olen ihan mukava tyyppi. Tai ainakin vaaraton.

Mutta tuosta konservatiivien näkymättömyydestä. Voi olla, että ihmiset myös kuvittelevat konservatiivin olevan tunnistettavissa ulkonäön perusteella. Millainen konservatiivisen naisen pitäisi olla? Ehkä sitä pitäisi muistuttaa vaikka FOX-uutiskanavan ankkurittaria- pehmeä lainekampaus, jakkupuku, merkkilaukku tms. Todellisuudessahan ideologiaa ei näe ulkopuolelle ellei nyt ole rastafari tai skinhead tai muuta vastaavaa. Myös konservatiivi voi suosia luomuvauvanruokaa - itse asiassa luonnonruoka, luonnonkosmetiikka ja huoli vaateteollisuuden eettisyydestä sopivat erinomaisesti konservativismiin. Mutta ei Marimekko. Siellä kirkkotapaamisessa vieressäni istuvilla naisilla oli Marimekon tunikat (suosittua ulkosuomalaisten parissa). Minä en ikinä käyttäisi Marimekkoa. Se viittaa 60-70-lukujen meininkiin ja tuo aikakausi on kova paikka konservatiiveille. Mutta en tuonkaan perusteella alkaisi vetää mitään yleistäviä johtopäätöksiä.
Katso ympärillesi. Voitko arvata jokaisen paikalla olevan ideologian?