"Will he be there!" - Goottilaisen konnan kehityskaari

"Paradise!" Uttered Isidora, with her last breath - "Will he be there!"(Melmoth the Wanderer)

Alusta asti gottilaisen tarinan mielenkiintoisin henkilöhahmo oli juonitteleva konna. Uhmakkaat pahantekijät eivät vielä 1700-luvun puolessavälissä olleet kirjallisuuden vakiokalustoa, joten luulisin Walpolen inspiraationa  tässäkin  suhteessa olleen Shakespearen (jotenkin odotan aina salamaniskua taivaalta kun mainitsen Walpolen ja Shakespearen samassa yhteydessä). Castle of Otranton Manfred on henkilöhahmona varsin lattea versio Shakespearen suosituista juonittelijoista. Varhaisessa goottilaisessa kauhussa konnan motiivit liittyivät lähes väistämättä perintöasioihin, niin banaalilta kuin se nykylukijasta tuntuukin. Siinä sivussa toki uhkailtiin neitokaisia ja sankaria, joka yleensä oli se, jonka linna yms olisi pitänyt periä oikeasti. Epäilemättä hurjan mielenkiintoisia kuvioita 1700-luvun frouvaslukijoille. Mutta eteenpäin!

Jo useaan otteeseen haukkumani Ann Radcliffen yksi monista heikkouksista oli heikko henkilökuvaus, mutta hänen konnansa Montoni oli ehdottomasti mieleenpainuvin hänen luomistaan paperinukeista. Montoninkin motiivit ovat perimysasioissa, hän menee naimisiin saadakseen vaimonsa maat itselleen ja kun vaimo kieltäytyy hän paljastaa koko tyrannimaisuutensa. Montoni johtaa myös jonkinlaista sotarosvojoukkoa ja harrastaa uhkapelejä - ei siis mitään yliluonnollisia paheita tai demonisia kytköksiä vielä tässä vaiheessa. Montonin motiivit ovat siis aika yksioikoisia ja hän on pohjimmiltaan tavallinen ahne kotityranni. Mutta Radcliffe kuvailee hänet kuin minkäkin romanttisen sankarin - tumma, komea keski-ikäinen mies, jolla on erityisen pistävä katse - nämä piirteet löydämme vielä monelta konnalta hänen jälkeensä. Epäilemättä osa lukijattarista koki hänet tahtomattaan kiehtovammaksi kuin jatkuvasti itkevän ja sievistelevän "sankarin" Valancourtin.

Ensimmäinen kauhukirjailija, joka nosti konnan päähenkilöksi oli William Beckford. Vathek kuvaillaan saman näköiseksi  ja oloiseksi kuin Montoni, mutta hän sentään jo tekee sopimuksen pahojen voimien kanssa. Hänen demonisuuttaan vain häiritsevät Beckfordin nähtävästi camp-mielessä harrastamat humoristiset kohtaukset, mm yhdessä vaiheessa eräs hänen (useista) vaimoistaan kantaa häntä reppuselässä. Vasta Matthew Lewisin saatanallinen munkki keskittyi päähenkilön pahuuteen ja tuhoon sataprosenttisesti.

Ambrosiokin on tumma, pistäväkatseinen ja synkännäköinen ja hurmaa  ankarilla saarnoillaan koko kotikaupunkinsa naisväen. Rehellisesti sanottuna hänkään ei ole kovinkaan monitahoinen persoona. Hän on luonteeltaan ylpeä ja intohimoinen ja hänen pahat tekonsa johtuvat siitä, että hän rikkoo munkinlupauksensa ja ryhtyy suhteeseen ensin viettelijänsä Matildan kanssa ja yhteen naiseen kyllästyttyään ahdistelee uutta uhria. Tämä nyt ei ole ainoa valheista ja viettelyksistä kirjoitettu kirja 1700-luvulla, vaikka mukana onkin tällä kertaa graafista väkivaltaa, mustaa magiaa ja kaikenlaisia taikatemppuja. Charlotte Dacren Victoria on yhtä lailla rakkausjuttujen vuoksi juonitteleva naispuolinen konna, joka vailla mitään omaatuntoa juonittelee saadakseen haluamansa. Hän eroaa mieskollegoistaan siinä, että hänen pahuutensa on täysin banaalia ja arkipäiväistä, ilman muka renessanssiajan italian kulisseja hän olisi kuin kuka tahansa henkilö sensaatiolehtien rikosuutisissa.

Ryhtyessään kirjoittamaan Charles Maturin uhosi vetävänsä kaikki Radcliffen teemat täysin överiksi ja loikin Melmothissaan sen ainoan monitahoisen ja salaperäisen konnanhahmon. Olen jo vuosikymmenen ajan fanittanut Melmothia, mutta vasta tutustuttuani varhaisempaan goottilaiseen kirjallisuuteen olen ymmärtänyt miten nerokas hahmo hän on verrattuna konnamaisiin edeltäjiinsä.

Ensinnäkin hän ei ole täysin inhimillinen eikä täysin tästä maailmasta. Hän on elänyt vuosisatoja ja siirtyy helposti maasta ja paikasta toiseen nähtävästi silkalla ajatuksen voimalle. Edeltäjiensä tapaan hän on tumma keski-ikäinen mies, jolla on pistävä katse - mutta niin merkillisesti hohtavat silmät, että ne paljastavat hänen demonisuutensa hänen uhreilleen. Hänen motiivinsa ovat mysteeri, joka selviää vasta lopussa eikä oikeastaan selitä kaikkia hänen tekojaan. Hän, toisin kuin edeltäjänsä, on kuitenkin puheliasta sorttia ja kuulemme hänen monologejaan maailmanmenosta, sillä vaikka hän ei paljasta tarkoitusperiään, hän ei pyri peittelemään raivoaan ja kyynistä inhoaan koko ihmiskuntaa kohtaan. Hän on suoranainen yliluonnollinen vihapuhuja (näin muotitermiä käyttääkseni), sillä yhdessä kohtauksessa hän osoittelee uhrilleen Intian eri uskontokuntia ja käy yksityiskohtaisesti läpi näiden pahimmat julmuudet ja alistavimmat käytännöt just for the evulz.

Yksi mielenkiintoinen piirre Melmothissa on se, että hän ei, toisin kuin edeltäjänsä, käytä väkivaltaa uhrejaan vastaan. Kirjan lomittaisissa tarinoissa ihmiset kokevat kauheita toistensa käsissä ja Melmoth ilmestyy houkuttelemaan heitä tilanteissa, joissa hänen uhrinsa ovat heikoimmillaan. Ainoa henkilökohtainen uhri on Isidora, johon hänellä tuntuu olevan monimutkainen viha-viha-viha-rakkaussuhde.

Minulla on Melmothiin monimutkainen rakkaussuhde ja kynäillessäni kirjaani Kuolema on ikuista unta loin hänen inspiroimanaan useampiakin kuolemattomia konnia. Omat kuolemattomat houkuttelijani, jotka esiintyvät myös useassa novellissani, eivät kuitenkaan ikinä ylety Melmothin eeppisyyteen. Onkohan hyvän goottilaisen konnan luominen nykyään edes mahdollista?

Vihreä Maailma - erään tarinan synty

Ehkä olisin saanut ideani ilman Breivikiä ja Morriseytäkin. Olin pohtinut jo usean vuoden ajan populaari-ja valtakulttuurin kummallista ihmisvihaa ja sitä, miten kevyesti aivan järkevät ihmiset sanovat sellaisia asioita kuin "ihminen on pahin eläimistä". Avatar häiritsi minua aivan erityisesti. Siinähän parasta, mitä ihminen saattoi tehdä oli pettää jopa oman lajinsa. Halusin kirjoittaa jotain oikein anti-Avataria. Ja sitten Morrissey kommentoi Utoyan verilöylyä, muistaakseen sanoen, että broilerin tehotuotanto oli pahempi rikos.

Minä en ota mitään ideaa kevyesti. Tuollaiset kommentit saavat minut aina pohtimaan mitä se tarkoittaisi käytännössä, vietynä loogisiin johtopäätöksiin. Jos ihmisen henki on samanarvoinen kuin kanan, mites muiden eläinten? Mitäs jos tuhohyönteiset valtaisivat viljelykset, kumman selviytyminen olisi arvokkaampaa - hyönteisten vai maanviljelyksestä riippuvaisen ihmisyhteisön?

Tarina kahdesta pojasta, jotka päätyvät lainsuojattomiksi kalastettuaan nälänhädän aikana syntyi kuin itsestään. Kehitin kauaksi tulevaisuuteen sijoittuvan dystopian, jossa primitiiviset heimot elävät vihamielisen luonnon keskellä avaruussiirtokunnissa, kaukana toisistaan. Aluksi suunnittelin useita aiheeseen liittyviä novelleja, joka käsitteli eri yhteisöjen elämää, tuon dystopian koossapitävää eliittiä ja heitä vastustavia kapinallisia. Yhdessä tarinassa rikollinen esim sujautti Raamatun vihaamansa yhteisön kirjastoon (Raamatussahan mainitaan mitä eläimiä saa syödä, joten koko yhteisöä olisi rangaistu tuosta). Novelli-idea jäi kuitenkin siinä vaiheessa, kun huomasin, ettei näiden yhteisöjen jokapäiväinen elämä ollut aiheena kovinkaan kiehtova.

Noihin aikoihin (2011-12) YA-dystopiat nousivat myös suosiossa. Minua ei voisi vähemmän kiinnostaa mikään teini-taistelee-tyranniaa-vastaan- kuvio. Minuahan kiinnostaa se äärimmäisyys. Mitä sen jälkeen tapahtuu kun tyrannia on kukistettu? Millaiset motiivit kapinallisilla on? Entä millaisia keinoja he käyttävät?

Lopulta Vihreä Maailma jäsentyi päässäni. Ei ole mitään tyranniaa, joka huvikseen kiusaa alamaisiaan. Yhteiskunta on rauhallinen ja sen hallinto tarkoittaa pelkkää hyvää. Kapinalliseni sen sijaan ovat raakoja ja väkivaltaisia - eivätkä pelkästään siksi, että se auttaisi heidän asiaansa. Ei, se on heidän ideologiansa. Heistä ihmiskunnan rauhallisuus, väkivallattomuus ja harmonia estää ihmiskuntaa kehittymästä. Heistä ihmiskunta tarvitsee sotaa ja anarkiaa, jossa vain vahvimmat selviävät. He ovat vähän kuin 1910-luvun yli-ihmisaatteisiin hurahtaneita 2010-luvun utopiassa. Heidän kauttaan pääsin purkamaan taas niitä ideoita, jotka liittyivät kandintyöhöni 2010. Astuttuaan kaiken sallitun tuolle puolen - syötyään kalaa - he voivat tehdä mitä tahansa. He ovat jo tehneet rikoksen, joka heidän kulttuurissaan vastaa murhaa. Tai niin he ainakin vakuuttavat itselleen.

Pari päivää sitten luettelin kaikki tarinaani inspiroineet asiat (Unohtaen Avatarin ja YA-dystopiat) Facebookissa:

Morrisseyn kommentit Utoyan verilöylystä - varsinainen idea
-Project Pitchfork -bändin kappaleesta Green World - tämä bändi on kunnostautunut ihmisvihaisessa haihattelussa parissakin kappaleessa. Tässä on vain luontotunnelmointia-Yli-ihmisideologiasta, johon törmäsin kandiaikoina - tarinani kapinalliset pitävät itseään yli-ihmisinä. -Väkivallan ja luovuuden kytkös, myös kandilukemistoani, 1900-luvun alun muotiaatteita -Jack Vancen Demon Princes - Näinkin voi tehdä infodumppausta!-Visiitti Tokiossa näköalatorniin -Yksi uni, josta sain dialogi-idean



Olen pitänyt tarinaa pöytälaatikossa useita vuosia, kirjoittanut sitä uudestaan, laajentanut sitä kuvailemalla (Jack Vancen inspiroimana) luomaani maailmaa ja sen mytologioita, tarinoita ja ihmisten loputtomia fantasioita ja pelkoja liittyen mahdolliseen vieraaseen älylliseen elämään avaruudessa. Näillä tarinoilla on tärkeä osa kuvaamassani kulttuurissa, joka on lähes kokonaan oraalinen - eri yhteisöt kertovat erilaisia tarinoita, Maan historiasta liikkuu suoranaisia satuja ja tarinan henkilöt näkevät mielellään itsensä jonkinlaisen mytologian sankareina. Olen hionut jokaista lukua niin kauan, että ne tuntuvat kaikki päättyvän piikikkääseen onelineriin. Keksin piikikkään myyntilauseenkin tarinalleni: "Yli-ihmiset avaruudessa!" Mutta näillä näkymin kirja näkee vihdoinkin päivänvalon Helsingin Worldconissa - jotenkin en usko, että myyntilauseeni otettaisiin siellä kovinkaan hyvin vastaan.

Ystävällinen beta-lukijani huomautti, että Vihreän Maailman voi tulkita usealla eri tavalla. Pointtini oli kuitenkin esittää vastaväite Avatarille ja muille vastaaville misantrooppisille ekofantasioille. Kyllä, ihmiset ovat väkivaltaisia ja saavat aikaan paljon tuhoa ja pahaa. Mutta se ei ole koko tarina ihmisestä.

Yksi uusimpia dystopiagenrejä on ekodystopia. Kävin aiheeseen liittyvässä akateemisessa ohjelmassa Finnconissa saadakseni tietää onko Vihreä Maailma ekodystopiaa. Ei ole. Se on dystopiaa ekoutopiasta.

Mutta entä jos oma viiteryhmäsi vaikuttaa täysin muukalaisilta?

Luin taas artikkelin siitä, miten vaikeaa kirjailijan on kuvata muita kuin omaa viiteryhmäänsä - siis eri rotuisia, maalaisia, eri sukupuolta, vähemmistöjä etc. Tämä lienee yksi kirjoittajapiirien kuumimpia aiheita juuri nyt. En itsekään heti alkaisi kirjoittamaan kyökkirealismia brittiläisen työväenluokan elämästä Liverpoolissa tai afrikkalaisen pygmiheimon perinteistä - koko keskustelussa on itse asiassa vahva itsestäänselvyyksien toistelemisen maku, sillä jokainen joka mitään on kirjoittanut kyllä tietää miten aikaa saa tuhlattua etsimällä nimiä, titteleitä, kulttuurisiin piirteisiin liittyviä artikkeleita, valokuvia etc netistä jotain ihan lyhyttäkin tarina varten. Tietenkin tuo on hankalaa ja tietenkin kuvaamasi populan edustajia ketuttaa, jos kirjoitat ihan mitä sattuu tai vaan toistelet pahimpia stereotypioita.

Tuota pohtiessa tuli mieleen toinen ongelma. Oman viiteryhmän kirjoittaminen pitäisi sitten olla helppoa, eikö vain? Oma viiteryhmäni on kolmekymppiset suomalaiset naiset, ulkosuomalaiset, aikuisopiskelijat, äidit, taiteista ja kulttuurista kiinnostuneet ihmiset, eri alakulttuurien edustajat (goottijutut, kauhuharrastus, japaniharrastus etc)

Mutta tuo ei oikeasti ole noin yksinkertaista. Oman aikani ja oma kulttuurini on minulle lähes täydellisesti vierasta. Suomalainen kolmekymppinen nainen on minulle aika vieras olio.

Minulla on teinivuosista asti ollut vahva kutina siitä, että olen syntynyt väärään aikakauteen. Olen aina ollut tavallaan enemmän kotonani vanhusten parissa. Fanittamani kulttuurit ja aikakaudet ovat vaihdelleet rankasti, mutta yleisfiilis on ja pysyy. Nyt aikuisena olen varma siitä, ettei mitään parempaakaan tällä hetkellä ole tarjolla, ei ole olemassa mitään pakopaikkaa, missä tuntisin olevani kotona. Ehkä olen vain luonteeltani ulkopuolinen tarkkailija. Monet kirjoittajat ovat. Ja olen luonteeltani konservatiivinen nainen liberaalin kulttuurin keskellä. Se ei ole vaarallista, mutta eipä se kyllä hauskaakaan ole, eikä ollut varsinkaan teini-iässä.

En pystyisi ikinä kirjoittamaan ei-spekulatiivista proosaa nykysuomesta. En ymmärrä nykyistä kulttuuria ollenkaan. Ehkä siksi, että luin koululaisena paljon ns tyttökirjoja, käsitykseni seurustelusta, parisuhteesta ja avioliitosta ovat aivan toiselta vuosisadalta kuin omaltani. Olen vieläkin aika ihmeissäni, että edes päädyin naimisiin, koska en ymmärrä nykyajan seurustelukuvioita ollenkaan. En ymmärrä asioita, joita muut pitävät tärkeinä, en ymmärrä oman viiteryhmäni arvoja ja moraalia. Oma viiteryhmäni on minulle aivan yhtä eksoottinen kuin ne pygmitkin.

Ulkosuomalaisena tuo pääsee joskus unohtumaan. Äitiys ja suomalaisuus on vienyt suomalaisten äitien pariin ja tykkäänkin seurustella muiden ulkosuomalaisten kanssa. Mutta ei vaadi paljoa, kun huomaan taas ulkopuolisuuteni. Suomalainen, intialainen ja ranskalainen elokuva kertoo yhtä paljon omasta arvomaailmastani. Ei juuri mitään.

Kaltaisiani ihmisiä on toki ollut ennenkin. He kansoittavat niin romanttisten runoilijoiden kuin kauhukirjailijoidenkin surkuhupaisia rivejä. Itse ainakin kirjoitan spefiä juuri siksi, että niin kauan kun kirjoittaa menneistä vuosisadoista, avaruussiirtokunnista, apokalyptisestä selviytymistaistelusta ja jäädemonien linnoituksista antarktisella, pystyy mitä tahansa oikeasti olemassa olevaa viiteryhmää - oma mukaan lukien ja etenkin sitä - välttelemään äärimmäisen tehokkaasti.

Ken vanhoja muistelee...eli ex-yliopistoni parhaat sjw-palat

Nykyään yliopistojen ylipolitisoitunut ilmapiiri on kovasti tapetilla täällä Englannissa. Ennennäkemättömästi opiskelijat vaativat sensuuria ja tiukkoja sääntöjä. Itse en jatko-opiskelijana ole mitenkään osallinen varsinaiseen opiskelijaelämään, mutta minulla on oma kokemukseni hyvin hyvin vasemmistolaisesta Brightonin yliopistosta (tämä ei ole mitään paranoiaa, yliopiston seinällä oli Karl Marxin kuva julisteessa). Kuulin tavallaan nykyisen sjw-huuman alkurytmejä ja olin pääkallopaikalla todistamassa miten luennoitsijat - itse useimmiten 60-70-kauden radikaaleja - tuputtivat oppejaan meille opiskelijoille. Luettelen tässä nyt typerimmät jutut mitä kuulin kandinopintojeni aikana. Nykykulttuuriin verrattuna tuossa vaiheessa yliopistokulttuuri oli vielä hyvin avoin, yliopistoni kunniaksi on sanottava, että kaikenlaisia mielipiteitä hyväksyttiin ja professorini selvästi tykkäsivät siitä, että haastoin heidät seminaareissa. En ikinä kärsinyt toisinajattelustani. Tulin yliopistoon ihan tavallisena radikaaleja juttuja puolittain kannattavana vihreiden äänestäjänä ja lähdin konservatiivina kristittynä. Kutsun vieläkin professorejani "käänteiseksi moraaliseksi kompassiksi"


Palestiina sitä ja tätä
Valehtelisin jos sanoisin, että koen Lähi-Idän ikikonfliktin erityisen läheiseksi. Luentojen aikana alkoi hiukan kypsyttää kun professorit ujuttivat palestiinalaiset kaikkiin aiheisiin, yleensä niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida siihen ollenkaan. Olisin halunnut liittyä yliopiston filosofiaseuraan, mutta se oli pelkkää politikointia, sähköpostiini saapui jatkuvasti mainosta uusista palestiinalaisista vierailijoista.

1960-70-luvun "vastakulttuurin" surkuhupaisa akateeminen opiskelu
Jotenkin luulisi, että historianopiskelijoiden kannattaisi ennemmin vaikka opetella latinan alkeet kuin tuhlata aikaansa jonkin OZ-lehden oikeudenkäynnin ihmettelyyn. Muutenkin opettajat antoivat aivan liikaa painoarvoa oman nuoruutensa hörhöilylle.

Tulevaisuudessa ei ole ydinperheitä ja se on hyvä asia
Erään naispuolisen professorin mukaan ydinperhe on jäänne 1950-luvun ahdistavasta kulttuurista. Tulevaisuudessa normi olisi tällä hetkellä köyhän alaluokan parissa suosittu 7 lasta 5 eri miehen kanssa kuvio, jossa partnerit vaihtuvat jatkuvasti. Tulevaisuudessa kaikki perheet tulisivat olemaan tuollaisia ja se on hyvä asia.

Tästä on pakko sanoa, että joka ikinen opiskelija oli aivan eri mieltä professorin kanssa. Kukaan meistä ei ymmärtänyt miten tuollainen kaoottinen elämä olisi hyvä asia

Neuvostoliitto ei aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana

Neuvostoliitto joutui miehittämään osan Euroopasta "Buffer Zoneksi" Yhdysvaltojen aggression suojaksi

Muinaiset kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymiseen 
Mutta new-age nyt on aika vähäinen synti edellisiin historianluentojen sammakkoihin verrattuna

Kaikki oli imperialististen brittien syytä. Kaikkialla. Aina

Kolonialismin historiasta puhuttaessa sitä tosiasiaa, että Intia oli jo muiden valloittama Brittien sinne ehtiessä ei mainittu. Muita suurvaltoja ei mainittu ollenkaan. Orjuuden historiasta puhuttaessa ei afrikkalaisten tai arabien osuutta orjakauppaan mainittu ollenkaan. Britit jopa lopettivat orjakaupan silkkaa ahneuttaan, koska se ei ollut tuottavaa. Orjuudesta puheenollen.

Orjuutta oli toki muuallakin kuin Karibialla ja Amerikan etelävaltioissa. Mutta muualla orjat olivat vähän kuin perheenjäseniä!

Burmalaiset orjat thaimaalaisilla kalastusaluksilla -juuri nyt - olisivat tuosta varmasti vähän ihmeissään

Maailmansodatkin olivat enimmäkseen Britannian vika
Luimme esimerkiksi jo aika marginaaleja teorioita siitä, miten ilman Britannian aggressiivisuutta Saksa ei olisi oikeasti ryhtynyt maailmanvalloitukseensa.

Professorini näkivät aina mustat sorrettuina ja valkoiset sortajina. Esimerkiksi 1800-luvulla vaikuttaneesta jamaikalaisesta Mary Seacolesta puhuttaessa professorini selitti seuraavaa: Seacolen äiti oli jamaikalainen vapaa majatalonpitäjä ja isä hänelle nähtävästi tuntematon skotlantilainen sotilas. Professorini mielestä oli itsestäänselvää, että Seacolen äiti oli raiskattu sotilaan toimesta. Ihan tavallinen seksisuhde sotilaan ja vapaan majatalonpitäjän välillä on mahdottomuus?

Kurssini afrikkalaisia ja karibialaisia opiskelijoita myös kannustettiin valitsemaan kandinaihekseen jonkin rotukysymykseen liittyvän jutut. Tyyliin mustat amerikkalaisissa elokuvissa tms. Muutenkin mustat opiskelijat eriytyivät omaksi porukakseen ja sivusta kuunnellessa tuntuivat aina puhuvan rasismista milloin missäkin. Yliopisto oikein kannusti tuollaista, vaikka afrikkalaiset opiskelijat olivat omien maittensa hemmoteltua ja rikasta eliittiä.

Salaliittoteoriat
Postiluukkuni pursui aina lehdykkäisiä milloin mistäkin mielenosoituksesta ja miten "9/11 was an inside job". Koska asuimme kerta Britanniassa, tarkoittiko tuo sitä, että britit juonivat senkin konnanteon?

Valancourt sucks! Eli miten goottilaisen romaanin sankarit ovat epäonnistuneita

Minä en osaa kirjoittaa sankareita. Epäilen sen johtuvan siitä, että olen, silloinkin kun kirjoitan scifiä tai fantasiaa, kauhukirjoittaja ja lähestyn henkilöhahmoja kauhukirjoittajan näkökulmasta. Henkilöhahmot ovat pahiksia tai uhreja. Sankarillinen hahmo muuttaa tarinan kauhusta yliluonnolliseksi seikkailuksi. Tämän takia Dennis Wheatleyn musta magia-romaanit eivät oikein pelota (Poikkeuksena loistava "The haunting of Toby Young") eikä Supernatural tai Grimm säikäytä samalla tavalla kuin kauhuelokuva. Jos tarinan henkilöt taistelevat aggressiivisesti ja aktiivisesti, ja voittavat, pahan voimat, ei tarina oikein pelota.

Tämä sankaruuden sopimattomuus kauhuun on vaivannut genreä jo 1700-luvulta saakka. Ensimmäisissä romaaneissa - Horace Walpolen "Castle of Otrantossa" ja Clara Reeven romaanissa "The Old English Baron" tämä ei vielä ollut niin näkyvissä. Kummassakin esiintyy uljas nuorukainen, jolta on juoniteltu hänen perintöoikeutensa. Mutta 1790-luvun lähestyessä goottilaisen romaanin pahis kasvoi tarinan tärkeimmäksi mieheksi. Kaikki huomio kiinnittyi tuohon romanttisen rikollisen hahmoon, joka aina kuvattiin komeaksi ja miehekkääksi. Kunnolliset miehet jäivät sivurooleihin, mutta sentään pääsivät aina lopulta onnellisesti avioliiton satamaan. Tämä kuvio löytyy niin "Munkista" kuin Radcliffen romaaneistakin.

Radcliffe tarinoissa tietysti päähenkilö-Suen, herkän, romanttisen ja täydellisesti hyveellisen neidon kärsimykset olivat pääroolissa ja tätä neitoa vastassa oli lähes demoninen, mutta jollakin tavalla lukijoita kiehtova pahis. Ensirakastajan epäkiitollisen roolin saivat sirostelevat ja hyvin feminiiniset nuoret miehet, joiden kanssa sankaritar lopulta menee naimisiin pahan saatua palkkansa. Sankaritar on myös vähän kyseenalainen termi, lopultakin Emily esimerkiksi ei ole kovinkaan aktiivinen, kunhan vaeltelee vanhassa linnassa, kirjoittaa keskenkertaista runoutta ja ihailee maisemia. Hänen joutuessaan Udolphon linnan vangiksi hänen sulhasensa Valancourt ei saa aikaan muuta kuin pelivelkoja ja lopussa he kuitenkin jostain syystä saavat toisensa.

Udolpho oli tuskallista luettavaa monestakin eri syystä ja tarinan ärsyttävin hahmo oli ehdottomasti tämä Valancourt. Muka sotilaskoulutuksen saanut vätys, joka keskustelee henkeviä maisemista, kirjoittelee runoja ja jonka kestää useita sivuja saada kosittua kierrellen ja kaarrellen rakastettuaan. Emilyn ollessa vankina Udolphon linnassa Valancourt häslää Pariisin peliluolissa, joutuu vankilaan tms, mutta lopussa käy jotenkin ilmi (alkoi jo mielenkiinto hiukan lopahtaa), että osittain kyse oli vihollisten juonittelusta.

Udolpho on aivan käsittämättömän ontto ja pinnallinen teos ja Radcliffen henkilöhahmojen luominen todella heikkoa verrattuna vaikka Lewisiin, Maturinista puhumattakaan. Mutta yksi kohtaus kirjasta löytyy, jossa Valancourt yhtäkkiä tuntui aivan oikealta ihmiseltä. Todennäköisesti aivan vahingossa. Emilyn saatua tietää hänen peliveloistaan ja vankilakeikastaan seuraa tunteellinen kohtaus, jonka aikana Valancourt rypee itsesäälissä vakuuttaen, ettei ansaitse Emilyä, ruinaa tämän myötätuntoa, syyttää tilanteesta vihamiehiään aggresiiviseen sävyyn ja itkeskelee. Olin aivan innoissani, kerrankin realistista luonnekuvausta! Juuri noin kuka tahansa kunnoton lurjus toimii jäätyään kiinni! On oikeastaan aika erikoista, että Radcliffe kirjoitti tuollaisen kohtauksen, kun ottaa huomioon aikakauden konventioiden vaatimukset onnellisesta lopusta.

Antaisitko sinä toisen mahdollisuuden peliaddiktille joka joutuu velkojen takia vankilaan? Tai luottaisitko että hänestä tulee vielä hyvä taloudenpitäjä avioliitossa? Njaa...

Radcliffen kirjojen jälkeen edes tuollainen "sankarin" irvikuva katoaa goottilaisesta kauhusta, Maturinin "Melmoth the Wanderer"-klassikossa ei ole enää kuin pahiksia ja uhreja ja sama koskee montaa muuta aikakauden teosta. Tuollainen henkilökaarti ei ole omiaan innostamaan suurta yleisöä, joten ehkä tuosta löytyy syy Draculan useaan filmatisointiin - se oli tietämäni ensimmäinen kauhutarina, joka nosti sankaruuden taas keskiöön ja tarjosi näin suurelle yleisölle vähän enemmän samaistumisenkohteita.

Luen goottiromaanien kirjoittajien elämänkertoja ettei muiden tarvitsisi

Goottilaiseen kirjallisuuteen tutustuessa tutustuu myös aika eksentriseen porukkaan. Lukija törmää  mielenkiintoiseen arkkitehtuuriin, skandaaleihin, juoruihin ja jopa murhaan. Olen lukenut niin vakavasti otettavaa tutkimusta, camp-henkistä hehkutusta kuin anakronistista psykoanalyysiakin (oman professorini kynästä muuten) ja koonnut melkoisen määrän anekdootteja ensimmäisen aallon goottilaisen kauhun kirjoittajista, jotta muiden ei tarvisi lukea heidän elämänkertojaan:

Horace Walpole

Horace Walpole 1717-1797 on kauhukirjallisuuden isä (Otranton Linna), pääministerin poika, eksentrinen (pienen) linnan herra, taidehistorioitsija, loputon tiedonlähde 1700-luvun kulttuuriin ja politiikkaan liittyen ja, hienoa kyllä, tavallaan myös trollikulttuurin edelläkävijöitä. Itse ainakin arvostan sitä, miten hän lietsoi halveksimansa Rousseaun vainoharhaa väärennetyllä kirjeellä ja miten hän kutsui naisasianaista Mary Wollstonecraftia "hyeenaksi alushameissa" Ranskan vallankumoukseen liittyvän flamewarin aikana. Professorini kirjoittaman elämänkerran mukaan hän oli homo, mutta muut ovat veikanneet myös aseksuaalisuutta. Varmaa on vain, että hän piti enemmän koiristaan kuin ihmisistä ja sotkeutui loputtomiin riitoihin milloin kenenkin aikakauden nimihenkilön kanssa ja kävi aivan valtavaa kirjeenvaihtoa jossa jälkipolvilla on ollut tutkimista.
Horace Walpole rakensi itselleen goottilaisen pikkulinnan nimeltä Strawberry Hill ja kokosi itselleen valtavan kokoelman taidetta ja kuriositeetteja jotka hänen sukunsa perillinen 1800-luvulla myi silkkaa ilkeyttään valtavassa huutokaupassa.
Eräs Yalen yliopiston akateemikko hurahti Walpoleen 1950-luvulla ja omisti elämänsä tämän kirjallisen materiaalin keräämiselle. Yalen nettisivuilla on nykyään koko Walpolen kirjeenvaihto (tuhansia kirjeitä) sanahaulla, jota suosittelen vilpittömästi. Ilkeyksien, onelinereiden, nokkavien kommenttien ja paatoksellisen vuodatuksen määrä on lähes loputon. Olen itsekin fani, vaikkakin vähän tahtomattani.


Clara Reeve (1729-1807), oli papin tytär ja sisartensa ja äitinsä kanssa elänyt vanhapiika, joka julkaisi goottilaisen romaanin "The Old English Baron" ja mm romaanikirjojen historiikin. Hänestä tiedetään hyvin vähän, hän ei ollut mikään julkisuuden henkilö.

William Beckford

William Beckford 1760-1744 oli rikas mies. Hänen isänsä oli Lontoon pormestari ja tilanomistaja Jamaikalla, jossa orjat sen kun raatoivat. Näillä rahoilla William saattoi keskittyä taiteenkeräilyyn ja arvovieraiden viihdyttämiseen. Hän tutki itämaista kirjallisuutta ja julkaisi kauhuromaanin (Vathek). Hän piti Walpolen linnaa "rotanloukkuna" ja rakennutti itselleen valtavan goottilaisen linnan, joka sisustettiin ja koristeltiin aivan mahdottomasti. Paikalla palkatut kääpiöt vielä korostivat linnan massiivisia mittasuhteita. Beckford oli myös rehellisesti sanottuna paska tyyppi ja kerronpa vielä miksi:

Hän pakotti työmiehet rakentamaan liian nopeasti ja tuloksena oli valtava linna ilman perustuksia. Linna sortui jo 1800-luvulla, mutta se ei häntä juuri surettanut. Hän aloitti suhteen serkkunsa vaimon kanssa ja hylkäsi tämän kun tämä tuli ikävystyttävän keuhkosairaaksi. Hän joutui maanpakoon suhteen takia, jonka toinen osapuoli oli 13-vuotias poika. Nykyään hän olisi varmaan päätynyt vankilaan.



Matthew Lewis

Matthew Lewis (1775-1818) oli diplomaatin poika, teini-ihme ja kaikista pahamaineisin kauhukirjailijoista, mutta oikeastaan, verrattuna moneen muuhun, jotenkin hyväntahtoinen ja harmiton tapaus. Ikuisesti nuorekkaan ja jotenkin kypsymättömän näköinen, hänen isänsä kutsui häntä "hölmöksi pojaksi" koko ikänsä. Hänen vanhempansa olivat asumuserossa ja hän alkoi kirjoittaa osittain auttaakseen taloudellisesti äitiään. Matthew sai diplomaattikasvatuksen ja hänet lähetettiin ympäri Eurooppaa harjoittelemaan tulevaa ammattiaan. Maailmalla hän kiinnostui saksalaisesta kirjallisuudesta, mikä näkyy myös Munkissa, tuossa englantilaisista kauhukirjoista saksalaisimmassa. Munkin lisäksi hän kirjoitti näytelmiä ja teki käännöstöitä.
Hänen kirjansa aiheutti paheksuntaa, jota nykyään on vaikeaa edes oikein kuvitella, mutta hän itse ei ikinä oikein tajunnut mikä hänen jutussaan oli niin väärin, kun moraalinen opetus oli kerta oikea!
Myös hänen perheellään oli orjaplantaaseja, vaikka hän itse vastusti orjuutta. Perittyään plantaasit hän vietti paljon aikaa matkustamalla Jamaikalle ja tekemällä parhaansa parantaakseen orjiensa oloja. Tällaisella matkalla hän sai kuumetartunnan ja kuoli.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli vähän aikaa aikansa suosituimpia kirjailijoita, jota, käsittämätöntä kyllä, verrattiin Miltonin kaltaisiin kirjailijoihin ja jonka Udolpho oli varsinainen oman aikansa Twilight-ilmiö. Hän oli alempaa keskiluokkaa, vanhemmat ja sukulaiset kauppiaita, ja naimisissa radikaalin lehtimies William Radcliffen kanssa. Kirjoista saaduilla rahoilla pariskunta matkusteli pittoreskeissa maisemissa ympäri Eurooppaa ja Englantia.
Radcliffe oli ujo ja neuroottinen, nähtävästi yliherkkä sankarittariensa tapaan. Hän ei osallistunut kirjalliseen elämään ja kauhukirjallisuuteen kohdistuvan kritiikin voimistuessa hän masentui niin, ettei enää julkaissut mitään. Hän oli niin suosittu, että hänestä alettiin levitellä juoruja turismin kasvattamisen toivossa, mm, että häntä pidettiin mielisairaalassa erään romanttisen linnan lähellä.

Charlotte Dacre

Charlotte Dacre 1771/72-1825 julkaisi runoutta ja romaaninsa (Zofloya ja muita) nimellä Rosa Matilda (Matildan Lewisin kirjan naispahiksen mukaan). Hänen isänsä oli juutalainen rahanlainaaja ja radikaali kirjoittaja, joka erosi vaimostaan ja meni naimisiin aatelisnaisen kanssa.
Charlotte Dacre on siitä mielenkiintoinen, että hänen perheensä tarina kuulostaa itsessään goottilaiselta romaanilta ja on oikeastaan parempi kuin hänen kirjansa. Hän sai lapsia naimisissa olevan miehen kanssa ja meni naimisiin tämän kanssa tämän ensimmäisen vaimon kuoltua. Hän itse kuoli luonnollisista syistä, mutta hänen miehensä murhattiin Charlotten kuoleman jälkeen - tuntematon hyökkääjä puukotti hänet kuoliaaksi hänen toimistossaan ja suku ei pyrkinyt selvittämään rikosta ollenkaan, heidän epäiltiin peitelleen rikollista jostakin syystä ja kyseessä olevan pahan perimysriidan.
Koko Zofloyan juoni muuten pyörii aviorikoksen ympärillä, aviorikoksen, josta on seuraamuksia vielä seuraavalle sukupolvellekin.

Charles Maturin (1782-1824 oli irlantilainen protestanttinen pappi ja sen takia hänen loistava teoksensa Melmoth the Wanderer vaikuttaa välillä protestanttiselta vihakirjoittelulta. Hän oli lahjakas saarnamies (saarnoja saisi vieläkin tilattua Amazonilta kirjamuodossa), jonka ei-kirkollisiin intohimoihin kuului kauhutarinoiden kirjoittaminen ja tanssiminen! Oscar Wilde oli hänelle kaukaista sukua ja maanpakonsa aikana käytti nimeä Sebastian Melmoth Maturinin luoman pahiksen mukaan.

James Hogg (1770-1835), on nimellä paiskatun (The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner" kokeellisen kauhuromaanin, historiallisten romaanien ja runokokoelmien kirjoittaja, skotlantilainen itseoppinut kirjailija, maatalon renki ja paimen. Omana aikanaan hän oli suosittu ja tunnettu juurikin "ryysyistä kuuluisuuteen" taustansa takia, sittemmin tullut epämuodikkaaksi, mutta löydetty uudestaan myöhemmin. "Justified Sinner"- tarinaa on jopa kutsuttu postmoderniksi teokseksi ennen aikaansa, sillä se on kirjoitettu useasta eri näkökulmasta ja hajoaa lopulta kerronnallisesti kuvaten päähenkilön mielen murtumista.

Mary Shelleystä en jaksa kirjoittaa, koska en ole kiinnostunut Byron-Shelley-porukan tekemisistä ja hänestä tiedetään kyllä kaikki mahdollinen. Kuten lukijani varmaan huomaavat, kauhukirjallisuus oli alusta asti varsin tasa-arvoinen genre, kuka tahansa aatelismiehestä paimeneen saattoi kokeilla onneaan - niin kauan kun elanto ei ollut kynäilystä kiinni! Koko porukasta Ann Radcliffe lienee ainoa, joka hankki elantonsa kirjoittamalla. Noinhan se menee nykyäänkin, pari ammattikirjailijaa ja lopuilla on päivätyö (tai suunnaton perintö).

Luen goottiklassikoita ettei muiden tarvitsisi!

Olen tänä kesänä kahlannut läpi ensimmäisen aallon (1760-1820) goottilaisen kauhun klassikoita ja vähemmän tunnettuja tuotoksia opiskeluprojektia varten. Tein graduni goottilaisen kauhun isän, Horace Walpolen goottilaisesta puutarharakennuksesta, joten jatkan oikeastaan siitä mihin jäin - tämä kirjallisuusrupeama liittyy siihen, miten aikakauden arkkitehtoriset ja kuvataiteelliset trendit näkyvät kirjallisuudessa. Olen lukenut obskuureja 1700-luvun puolivälin kirkonmiesten hautuumaarunoja ja kahlannut läpi pelkät punnankuvat silmissä rustattuja kauhukirjoja - tuo on oikeastaan aika erikoista nykylukijalle, kukaan ei omana aikanamme kirjoita kauhua koska se myy niin hyvin. Mutta 1790-luvulla oli toisin. 

Vanhin goottilainen romaani on Horace Walpolen Castle of Otranto 1764. Otranto ei ole mitään suurta kirjallista taidetta, mutta loi joukon goottilaisen kauhun tropeita, jotka ovat ahkerassa käytössä edelleenkin. On sukusalaisuuksia, esi-isien kummittelua, vanhaa linnaa, maanalaisia käytäviä ja synkkä pahis. Koko tarina on kirjoitettu jotenkin kiireisesti ja ilman mitään tunnelatausta, vähän kuin teatterin käsikirjoitus, ja tarina olikin suosittu näytelmäversioina.

Walpole itse sanoi kirjeessään saaneensa idean kirjaan unessaan eikä pitänyt sitä mitenkään kummallisena, sillä, kuten hän sanoi "pääni on täynnä goottilaisia tarinoita". Walpole omisti sympaattisen pienen goottilaistyylisen linnan jännittävine kokoelmineen ja hänen kotinsa arkkitehtuuri inspiroi myös tarinaa. Ilmestyessään kirja herätti melko lailla ihmettelyä, aikakauden rationaaliseen tyyliin ei kerta kaikkiaan kuulunut yliluonnollisen käyttäminen romaanissa. Tyypillinen 1700-luvun loppupuolen aatelismies tai herrasmies oli varsin skeptisesti yliluonnolliseen suhtautuva deisti, jolle kummitusjutut tarjosivat vain mukavaa jännitystä. Mielenkiintoista miten lyhyessä ajassa zeitgeist muuttuu niin valtavasti - Daniel Defoe, joka on meille tuttu tyypillisestä valistusajan ihanteellisuudesta Robison Crusoessa esimerkiksi uskoi ihan tosissaan yliluonnolliseen ja kirjoitti ilman mitään goottitunnelmointia niin kummituksista, demoneista kuin siitä, miten luonnonkatastrofit olivat jumalallinen rangaistus. On suorastaan mahdotonta kuvitella Walpolea kynäilemässä vastaavaa tekstiä.

Seuraavaksi goottilaisen romaanin kirjoitti Clara Reeve, jonka mielestä Otranto vei kummitusjutut vähän liian pitkälle. Hän kirjoitti Otrantosta tavallaan oman versionsa The Old English Baron 1778, joka keskittyi Walpolea enemmän henkilökuvaukseen ja piti kummittelut soveliaan hillittynä. Pidän itse tästä kirjasta kovasti, mutta sen arvostaminen vaatinee melkoista omistautumista 1700-luvun tapakulttuurille. Siinä 1700-luvun ihanteet on siirretty aika näppärästi muka keskiaikaan.

Kaikkea muuta kuin hillittyä meininkiä oli luvassa kun eksentrinen aatelismies William Beckford kirjoitti - omien sanojensa mukaan parissa päivässä - itämaisten tarinoiden inspiroimana orientalistisen kauhutarinansa Vathek 1787. Vathek on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se paljastaa paljon kirjoittajastaan, niin tämän suuruudenhulluuden ja eskapismin kuin kiinnostuksen nuoriin tyttömäisiin poikiin... Kirjan yleisasenne on groteskilla tavalla humoristinen ja pilkallinen, mikä korostaa entisestään lopun subliimia kauhua, jonka kuvaus Iblisin helvetillisestä palatsista vetää vakavaksi kyynisen nykylukijankin. Kirjasta sanotaankin, että sen loppu saa sen tuntumaan paremmalta kuin se onkin.

Tunnetuin ensimmäisen aallon goottikauhun kirjoittaja oli omana aikanaan hirvittävän suosittu Ann Radcliffe, joka lyhyessä ajassa kirjoitti muutaman bestsellerin, joista muodostui suoranainen sukupolvikokemus ja sitten vetäytyi kokonaan kirjallisuudesta koska ei yliherkkänä kestänyt saamaansa kovaa kritiikkiä. Olen kahlannut läpi Udolphon (1794), jotta teidän ei tarvitsisi ja vaikka sitä oli ihan mukava lukea historianopiskelijan näkövinkkelistä ja se tarjosi aikakauden muotioikkuja sivukaupalla ei se tarinana tai kauhuromaanina ole mistään kotoisin. Lisäksi se on aivan tuskallisen pitkä, luetellen dramaattisia maisemia ja pastoraalisievistelyä sivukaupalla. Olen pohtinut kirjan kummallista onttoutta ja vielä kummallisempaa suosiota kovasti ja tullut siihen tulokseen, että se on oman aikansa Twilight. Kirjallisilta arvoiltaan vähäinen teos, joka kuitenkin koskettaa jotain yleensä hyvin nuoren lukijakunnan sisimmässä tietyllä hetkellä. Tunnen itse suorastaan turhautunutta antipatiaa Radcliffea kohtaan, hän on ehdottomasti listan ikävystyttävin kirjoittaja ja hänen henkilökuvauksensa on aivan toivotonta. Sankarittaret ovat Mary Sue-osastoa, pahikset pinnallinen versio Romantiikan salaperäisistä tummista synkistelijöistä ja sankarit jotain niin onnetonta, jos haluatte nauraa hysteerisesti kauhukirjalle, lukekaa Udolphon sankarin Valancourtin kosintapuhe Emilylle ja se loputon jahkaaminen ja sievistely mikä siitä seuraa.

Pahamaineisin ensimmäisen aallon kirjoittajista oli Matthew Lewis, jonka 1796 romaani
the Monk taitaa nykyään olla se luetuin ja tunnetuin 1700-luvun kauhuromaaneista ja tarjoaa runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Lewis oli kiinnostuneempi saksalaisesta kauhuperinteestä (joka nähtävästi oli brittiläistä raaempaa) ja aikalaiset olivat kerta kaikkiaan järkyttyneitä tuon eliittiin kuuluvan teinipojan tuotoksesta- tavallaan hänen kirjansa leimasi koko kauhugenren. Mielestäni The Monk on ihan hyvä kirja ja alan puolesta tykkään varsinkin  kirjan lopun Ranskan vallankumouksen terrorin inspiroimasta puhdasverisestä antijacobinismista, jossa hysteerinen ihmisjoukko tuhoaa luostarin välittämättä siitä kuolevatko viattomat rikollisten mukana ja jääden itse sortuvan rakennuksen alle. Itsekään en pidä ihmisjoukoista. Mutta eteenpäin...

En tunne saksalaista kauhua, mutta olen lukenut yhden Britanniassa julkaistun käännöksen, jossa Britanniassa asuva saksalainen Ludwig Flammenberg kirjoitti joukon tunnettuja urbaaneja legendoja yhdeksi varsin hajanaiseksi romaaniksi nimeltä The Necromancer of the Black Forest 1794. Tästä on pakko tykätä jo Montague Summersin loistavan alkupuheen takia, jossa aina yhtä epäluotettava tutkijamme kertoo 1700-luvulla vaikuttaneesta mustaa magiaa harjoittaneesta rosvoveljeskunnasta, joka piti kauhun vallassa kyliä ja jonka jäsenet surmattiin hirvittävällä tavalla. Lisää tällaista! Itse romaani tarjoaa hyvin erilaisen maailman kuin brittiläiset kauhutarinat ja jonkinlaista tunnelmaa ja vimmaa, johon britit harvoin kykenevät. Mielenkiintoista kyllä lähes kaikki henkilöt kirjassa ovat ammatiltaan armeijan rekrytoijia, mikä kertonee jotain tuon ajan saksalaisesta poliittisesta tilanteesta ja kulttuurista.

Lewis legendaksi muodostuva naispahis Mathilta sytytti kokonaisen demonisten naisten genren, josta yksi omana aikanaan suosittu esimerkki oli Charlotte Dacren Viktoria romaanissa Zofloya 1806. Zofloya ei ole mitenkään hyvä kirja ja sen henkilökaarti on harvinaisen epäsympaattista. Itse pahiksetar, Viktoria on puhdasverinen psykopaatti ennen kuin termiä oli keksittykään, itsekäs, manipuloiva ja vailla mitään omaatuntoa. Hän on oikeastaan aika mielenkiintoinen pahis aikakauden tuotokseksi, koska hän ei ole mikään salaperäinen ja synkkä romanttinen antisankaritar (kuten alkuperäinen Mathilda) vaan yksiselitteisesti paha aivan banaalilla ja nykylukijaakin inhottavalla tavalla. Hölmöintä tarinassa on hänen helposti manipuloitavissa oleva ja usein silmänruokana toimiva veljensä, joka päätyy hyvin epäluonteenomaisesti maantierosvojen päälliköksi. Maantierosvot muuten kuuluvat oleellisesti varhaiseen gotiikkaan ja niiden kuvaus on usein lainattu barokkitaiteilija Salvator Rosalta.

Yleensä parhaaksi ensimmäisen aallon kauhukirjaksi mainitaan Mary Shelleyn Frankenstein, 1818 mutta minusta se on tylsä ja hajanainen romaani, jossa on vain muutamia vaikuttavia kohtia. En oikein ymmärrä mihin Shelleyn suosio perustuu - runoilijayhteyteen vai useaan filmatisointiin? Paljon parempi samoihin aikoihin julkaistu kauhutarina on skotlantilaisen itseoppineen lammaspaimenen James Hoggin äärikalvinistien maailmaan sijoittuva The Private Memoirs and confessions of a Justified Sinner 1824. Vielä parempi samaan aikaan julkaistu kirja on irlantilaisen protestanttipapin Charles Maturinin Melmoth the Wanderer 1820, eräs suosikkikirjoistani. Melmoth eroaa edeltäjistään siinä, että siinä on aivan hirvittävä tunnelataus ja vimma ja se keskittyy ihmisen sielunliikkeisiin, ei pelottaviin maisemiin. Omasta mielestäni Melmoth on enemmänkin huumetta kuin kirjallisuutta. Lovecraft on tässä samaa mieltä kanssani, omassa kauhuhistoriikissaan hän kirjoittaa, että Melmoth tavoittaa jotakin, mihin sen edeltäjät eivät kyenneet. Maturin kirjoitti myös varhaisemman Radcliffe-kopion The Fatal Revenge 1807, joka on Radcliffea paljon parempi ja Melmothin tavalla käy melkoisilla ylikierroksilla.

Kindlessäni odottaa vielä suuri joukko vähäisempiä goottiromaaneja, mutta suurin osa niistä on täysin lukukelvottomia. 1790-luvulla genre oli niin suosittu, että sitä kirjoitettiin rahasta. Tarinat ovat siis usein lässyttäviä romansseja, joihin on näön vuoksi liimattu päälle vähän kummittelua ja vanhoja linnoja. Ei ihme, että genre oli parodia-altis jo 1800-luvun alussa. Parodioista suosittelen Jane Austenin Radcliffe-versiota Northanger Abbey 1817 ja James Love Peacockin tarinaa The Nightmare Abbey 1818, jossa niin kauhukirjallisuus, aikakauden trendikäs ihmisviha ja hörhöilevät filosofiset suuntaukset saavat kyytiä viihdyttävällä tavalla.