Erotatko sinä artistin taideteoksesta? Et tietenkään.

Siitä lähtien kun internet mahdollisti sekä fiksujen, että todella typerien kommenttien ja mielipiteiden leviämisen ennennäkemättömän nopeasti, moni on alkanut boikotoida tiettyjä kirjailijoita pelkästään väärien mielipiteiden takia. Tuo todennäköisesti on aika uusi ilmiö - en usko, että sotavuosina suomalaiset kulttuuriharrastajat kirjoittelivat mustia listoja niistä ulkomaalaisista kulttuurivaikuttajista, jotka kannattivat Stalinia - ja se lista oli varsin vaikuttava. "En enää ikinä mene katsomaan George Bernard Shawin näytelmiä" tai vastaavaa. Ehkä joku olisi boikotoinutkin, mutta tuohon aikaan ei vielä ollut niin nopeaa tiedonvälitystä tai hysteeristä julkkiskulttuuria. Nykyään taas varomaton Facebook-kommetti tai humalainen avautuminen aiheuttaa heti hurjan skandaalin. Niin suurta julkkista ei olekaan, ettei hän joutuisi nöyrtymään ja pyytämään anteeksi kerrottuaan vitsin homoista tai juutalaisista. Mutta entäs teot?

Henkilökohtaisesti minun on aina ollut vaikeampaa sulattaa huonoa käytöstä muita eläviä ja tuntevia ihmisiä kohtaan kuin vääriä aatteita tai puheita. Huono käytös jopa mitätöi omissa silmissäni oikeamieliset aatteet. Näin historianopiskelijana ja eri aikakausien taiteilijoista ja kirjailijoista liikaakin tietävänä en oikein muuta taiteilijoilta odotakaan kuin hankalaa persoonaa, usein itsekästä mielenlaatua ja kummallisia mielipiteitä. Sen takia ihmettelenkin, miten taiteilijoista, kulttuuriväen edustajista ja julkkiksista on omana aikanamme kehkeytynyt jonkinlainen moraalinen syvällinen auktoriteetti, sillä mikään historiassa ei anna ymmärtää taiteilijoiden tai kulttuurivaikuttajien olevan millään tavalla soveliaita tuohon rooliin. Järkevä ihminen nauttii taiteilijoiden tuotoksista ja jättää taiteilijan egotrippailun omaan arvoonsa.

Mutta kukaan ei voi erottaa artistia taideteoksesta. Moni sanoo tekevästä niin, mutta jokaisella on tuon suhteen oma rajansa. Vain se vaihtelee mikä saa boikotoimaan kirjailijaa tai elokuvaohjaajaa. Jos nyt käytetään todella kummallista esimerkkiä, niin viimeistään tieto siitä, että käteen saatu kirja on vaikka Turkmenistanin diktaattorin kirjoittama saisi hankkimaan parempaa luettavaa tai ainakin muuttamaan odotuksia eksoottisen runoteoksen laadun suhteen. 

Ryhdyin pohtimaan tätä aihetta törmättyäni englanninkielisillä scififoorumeilla ja blogeilla riehuvaan debaatiin Marion Zimmer Bradleystä. En itse tiennyt aiheesta mitään aiemmin, mutta Bradleyn aviomies tuomittiin aikoinaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Bradley puolusteli hänen tekemisiään. Scififandomin piirissä asia tiedettiin ja siitä nousi kova skandaali 60-luvulla, mutta aihetta seliteltiin myös kaikenlaisella tuon ajan alternatiivilätinällä ja pariskunta oli vielä pitkään osa fandomia. Nähtävästi uusin skandaali liittyy siihen, että Marion Zimmer Bradley, joka kuoli 90-luvulla, olisi itse myös osallistunut noihin rikoksiin.

Tämä on luonnollisesti järkyttänyt Bradleyn faneja. Jotkut ovat tuhonneet omistamansa Bradleyn kirjat, moni kirjoittaa ettei voi enää lukea hänen kirjojaan samalla tavalla kuin ennen. Jotkut kirjoittavat, että haluavat erottaa tämän selvästi rikollisen naisen hänen kirjoistaan, joita kuitenkin rakastavat.

Yksi ärsyttävä piirre debaatissa on se, miten moni on verrannut Bradleytä Lovecraftiin. Kysehän on aivan eri asiasta. Bradley oli rikollinen, joka ei eläessään jäänyt kiinni eikä saanut ansaitsemaansa tuomiota. Lovecraftilla taas oli epämiellyttäviä mielipiteitä, mutta tekojen osalta hän ei tehnyt mitään rikollista tai vahingoittanut muita ihmisiä. Hän ei edes ollut merkittävä julkisuuden henkilö, joka olisi millään tavalla pyrkinyt vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen (ymmärrän tämän kritiikin Orson Scott Cardin kohdalla). Onko rasismi kirjoituksessa tosiaan verrannollinen raiskaukseen? Minun mielestäni ei ole.

Äärevän ja epämiellyttävän idelogian tukeminen yksityiskirjeissä tai twitterissä, tai edes romaanissa, ei vielä kerro lukijalle mitään kirjailijasta yksityisihmisenä. Toisaalta olen sitä mieltä, että artistin moraaliton ja rikollinen luonne kyllä pilkottaa teoksessa. Caravaggion tauluista ei tule mieleen viisas ja levollinen sielu, harmoniassa maailman kanssa. Olen lukenut vain yhden Marion Zimmer Bradleyn kirjan, Avalonin Usvat ja pidin sitä niin vastemielisenä, että välttelin kaikkea arthuriaaniseen mytologiaan liittyvää vuosikausia sen jälkeen. Tuolloin en tiennyt kirjailijasta mitään. Kirja oli aika epämiellyttävä esimerkki tietyistä uuspakanuuden patologioista (joilla on enemmän tekemistä 60-luvun kuin varsinaisten esikristillisten kulttuurien kanssa). Mutta ehkä vihdoin spekulatiivisen fiktion ystävätkin heräävät siihen tosiasiaan, että joskus edistykselliset mielipiteet yhdistyvät aidosti moraalittomaan luonteeseen ja rikollisiin tekoihin. Ja että vain teoilla on merkitystä.

Nykytaiteen vältteleminen

Olen varmasti avautunut useammassa yhteydessä siitä, miten huonona pidän nykytaidetta. Aihe on ollut jo muutaman vuoden esillä täällä Englannissa, ennen jako meni jotenkin sillä tavalla, että suuri yleisö vältteli nykytaidetta ja kriitikot, taidepiirit sekä pieni kulttuurieliitti piti tuota kummallista maailmaa pystyssä halveksien samalla vain klassikoita arvostavaa junttiyleisöä. Damien Hirstin käsittämätön suosio kuitenkin lopulta sai osan taidekriitikoista muuttamaan säveltä. Koska Damien Hirst kiistämättä on äärimmäisen huono taiteilija, alkoi lehtiin ilmestyä kirjoituksia siitä, miten hänen työnsä eivät ole edes huonoa taidetta, vaan roskaa, jonka arvo tulee romahtamaan nykyisistä miljoonahinnoista nollaan. Timo Hännikäisen kirjoitus Sarastus-lehdessä sattui lähekkäin Guardian-lehden sivustolle harvinaisen kriittisen kolumnin kanssa, jonka mukaan performanssitaide ei sovi nykyään kuin parodian kohteeksi:

http://www.theguardian.com/artanddesign/jonathanjonesblog/2014/apr/22/artist-eggs-vagina-paintings-performance-art-milo-moire

http://sarastuslehti.com/2014/05/09/kuvitettua-teoriaa/

http://www.vice.com/en_uk/read/im-sick-of-pretending-i-dont-get-art

Ylläoleva Vice-lehden artikkeli taas käsittelee Tracey Eminin, erään Britannian tunnetuimman nykytaiteilijan retrospektiivi- näyttelyä. Retrospektiivit ovat muuten loistava tapa paljastaa nykytaiteilijoiden yhden tempun poni-taktiikka ja täydellien lahjattomuus, kritiikki Damien Hirstiäkin kohtaan leimahti nimenomaan tämän retrospektiivin aikoihin. Mielenkiintoista tuossa Vicen artikkelissa on myös se, miten kirjoittaja, minun laillani taidepuolen opiskelija, vertaa nykytaidetta 1800-luvun taiteilijaan John Martiniin. John Martin ei nimittäin ole todellakaan mitään 1800-luvun laatutaidetta vaan oman aikansa spektaakkelia, apokalyptisten kuvien maalaaja, joka operoi  taide-eliitin ulkopuolella ja myöhemmin inspiroi elokuvamaailmaa, omaan päiviimme saakka. Mutta Martinissa on tunnetta ja taiteilijan intohimoa, toisin kuin missä tahansa Tracey Eminin teoksessa. Mitä siitä, että 1800-luvun populaariroska on parempaa kuin palkittu nykytaide sitten pitäisi ajatella?

Nykytaiteen tila on muutamien tekijöiden summa: kulttuurimme on tavallaan käyttänyt ideansa loppuun, taiteilijat eivät ole keksineet mitään uutta sitten sata vuotta vanhan shokeeraamisvaiheen (tosin nykyään mikään ei oikeastaan enää shokeeraa, joten pointtina on enemmänkin oikean ideologian toitottaminen ja samanmielisten selkääntaputtelu kuin pelottelu), 1900-luvun loppupuolella taidevälittäjät nostattivat nykyään taidemaailmaa vaivaavan hypetyksen ja käsittämättömien hintojen kulttuurin (joka taas on aiheuttanut sen, että vain öljymiljonäärien ja oligarkkien kaltainen äkkirikastunut huonon maun omaava väki pystyy ostamaan uusien suosituimpien taiteilijoiden töitä). Lisäksi taidekouluissa keskitytään nykyään tosiaan teoriaan eikä käytännön taitoihin.

Tätä taideteosta, joka kuuluu oligarkin kokoelmiin pidettiin rasistisena. Harva kuitenkin tajusi sen olevan 1960-luvun pop-taiteen kopiointia todennäköisesti yhdistettynä laskelmoivaan skandaalinhakemiseen. Huomaa myös muovinen oligarkitar

Nykytaide on siis enimmäkseen laskelmoivaa ja narsistista roskaa joka on toistanut samoja temppuja yli sadan vuoden ajan. Koska itse koen taiteen aivan fyysisesti, en pysty kävelemään pop-taidetta tai nykyistä käsitetaidetta sisältävän tilan läpi ilman vatsanväänteitä ja pahaa mieltä. Missään tapauksessa en halua maksaa tuollaisesta kokemuksesta, näen aivan tarpeeksi rumaa roskaa jo matkalla lähimarkettiin. Pyrin aktiivisesti välttelemään nykytaidetta ja suurissa museoissa se onnistuukin helposti. Voin suorastaan kuvitella, että taiteentekeminen loppui jonnekin 1900-luvulle. Yksi kätevä keino on kulkea museo "väärään suuntaan": koska Antiikki-2000-luku- kierroksesta tulee vain paha mieli, voi kierroksen aloittaa kulkemalla viimeisimpien hankintojen osaston läpi nopeasti ja päätymällä esteettisesti tyydyttävämpiin aikakausiin. *
Jos museossa on pelkkiä uusia teoksia, kannattaa jättää tekstiilitaide sekä keramiikka viimeiseksi, koska ne tulevat olemaan parasta, mitä näyttelyllä on tarjota. Tämä johtunee siitä, että nämä taiteilijat joutuvat keskittymään myös taiteen tekniseen puoleen, eivätkä voi heittäytyä täysin teorian varaan. Usein näillä taiteilijoilla on jopa käsityökoulutustausta.

Hankalimpaan paikkaan jouduin museovisiitillä Rovaniemellä. Museo oli hyvin pieni, joten en voinut muuta kuin kulkea peiliin katsovan täytetyn porsaan ohi nähdäkseni Gallen-Kallelan teoksen seuraavassa huoneessa. Lontoossa tällaiset ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia ja nykytaidetta voi välttää lähes sataprosenttisesti. Vähän ajan kuluttua koko roskan olemassaolon suorastaan unohtaa, jolloin järkytys on sitäkin suurempi, kun sen kohtaa jossakin täysin varoittamatta. Hipsterien kansoittamat taideopiskelijoiden näyttelyt voi ottaa vähän kuin lasten näpsä-kerhon näyttelyinä, jolloin silmiinpistävä lahjattomuus ei häiritse niin paljon. Vinkki näyttelyn väärin päin kulkemisesta kannattaa pitää kuitenkin mielessä, jos näyttely liittyy taidekoulun historiaan ja alkaa aikaisemmilta vuosisadoilta - muuten pettymys on melkoisen taattu.

Kysymykseen siitä, tuleeko taide tulevaisuudessa kehittymään ollenkaan parempaan suuntaan en osaa vastata. On sitä aikaisemminkin ollut aikausia, jolloin kuvataide on ollut ala-arvoista jopa aikalaisten itsensä mielestä (esimerkiksi Boucher oli Ranskan suosituin taiteilija 1700-luvulla). Yleensä tuollainen kriisi on johtanut aivan uusiin taidesuuntauksiin ja kapinaliikkeisiin vallitsevaa taide-eliittiä kohtaan. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan jossakin vaiheessa?

*Käytän samaa metodia myös museoiden vaate-huonekalu ja korunäyttelyissä. Jos oman aikamme tuotokset näkee ensiksi ja sitten jatkaa aikaisempiin vuosisatoihin, on museovierailu paljon tyydyttävämpi ja inspiroivampi.

Katsomatta paskaa - Game of Thrones

Innostuin kirjoittamaan tästä nähtävästi ikuisesti pinnalla olevasta fantasiapläjäyksestä vain ja ainoastaan siksi, että englantilaisten sanomalehtien verkkosivut tuntuvat julkaisevat sarjasta toinen toistaan ärsyttävämpiä artikkeleitä päivittäin. Viime viikolla joku historioitsija väitti sarjan olevan realistista historiaa. Eilen taas julkaistiin pitkä artikkeli sarjan loistavista naishahmoista. Tänään luin artikkelin, jossa jonkun työpaikan pomo antoi alaisilleen vapaata jotta nämä voisivat katsoa uusimman jakson eivätkä ahdistuisi "spoilereista". Nyt on siis korkea aika avautua siitä miksi en ole sarjaa katsonut enkä tule ikinä katsomaankaan.

                                                            Tällaista minä haen fantasialta



Moni kuvittelee minun jotenkin vaistomaisesti vihaavan kaikkea suosittua. Tämä ei suinkaan ole totta! Pidän Star Warsista, LOTRista, seurasin 90-luvulla X-filesia ja nytkin seuraan useampaa suosittua sarjaa - kauhua, supersankarisarjoja ja komedioita. TV-sarjat voivat tarjota kahta eri asiaa, joka saa minut innostumaan ja seuraamaan sarjaa loppuun saakka:
1. Niin mielenkiintoisen maailman, että haluaisin elää siinä itsekin.
2. Sympaattisia henkilöhahmoja.
Tämän lisäksi yksi asia saa minut kaikkoamaan varmasti:
Saippuamentaliteetti. Tällä tarkoitan sellaista juonenkuljetusta, jossa useat henkilöhahmot juonittelevat jatkuvasti toisiaan vastaan ja aina jos jollakin henkilöhahmolla menee hyvin tuota onnellista hetkeä seuraa  katastrofi. Kaikki HBO:n sarjat operoivat tällä mentaliteetilla ja sen takia en pidä HBO:sta tai sen imitoijista. Saippuamentaliteetti aiheuttaa sen, että tarina ei kosketa minua ollenkaan, koska tiedän kuitenkin, että raittiiksi ruvennut alkoholisti menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa ja alkaa ryyppäämään, että kesken häiden paikalle ryntää kadonneeksi luultu entinen rakastettu tai vihollinen joka ampuu sulhasen ja että romanssia seuraa aina kolmiodraama, erokuviot, uudet ihastukset ja niin edelleen. Tuo on hirvittävän ikävystyttävää.

Teidän toki olevani tämän suhteen vähemmistössä, koska saippuaoopperat ovat kaikkialla maailmassa suosituimpia sarjoja. Lisäksi saippuagenren ulkopuolella tehdyt sarjat ovat sitä suositumpia, mitä enemmän ne muistuttavat saippuaa.

En myöskään automaattisesti vastusta viihdettä, jossa kiroillaan, naidaan ristiin ja käyttäydytään väkivaltaisesti. Tai jonka maailma on kyyninen eikä tarjoa selkeää mustavalkoista hyvän ja pahan välistä taistelua. Omaa kyberpunk-tarinaani sentään kehuttiin suorastaan nihilistiseksi ja suosikkisarjakuvani on Akira...

Alunperin halusin pitää George R Martinin massiivisesta fantasiasarjasta. Olin sentään hänen faninsa, innoissani siitä, että näin hänet Finnconissa. Kirjoitin tännekin ylistävän arvion hänen kirjastaan Fevre Dream: http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2009/06/toinen-venereissu.html
Juuri Fevre Dreamin takia odotin hänen fantasiasarjansakin tarjoavan jotain samanlaista: syvällistä pohdintaa, epätoivoista idealismia ja toisaalta pahuutta ja viheliäisyyttä. Fevre Dream oli hyvin monisävyinen ja runollisen kaunis. Siinä oli hiljaisia ja tunnelmallisia kohtia, jossa vain ihailtiin taidokkaasti valmistettua jokilaivaa ja kuvattiin sen matkaa. Spekulatiivisessa fiktiossa tämä on tärkeää. Varsinkin jos maailma on fiktiivinen, sen pitää aueta lukijalle tai katsojalle useilla eri tasoilla - sekä eeppisten tarinoiden, visuaalisen kuvailun, että pienten tunnelmallisten hetkien avulla. Ja jos genre on fantasia odotan jotakin todella eeppistä, sellaista, mikä ei ole tästä maailmasta.

Luin sarjaa kahden ja puolen kirjan verran, joten en tietenkään voi tarjota syvällistä analyysia juonesta, en edes tiedä mitä sarjassa myöhemmin tapahtui. Tartuin ensimmäiseen kirjaan suurin odotuksin, pidin sitä aluksi mielenkiintoisena koska se oli niin erilainen kuin yleensä lukemani fantasia ja sitten kyllästyin nopeasti. Se ei tuntunut fantasialta ollenkaan, vaan aivan infernaalisen pitkältä historialliselta romaanilta sijoitettuna fiktiiviseen maahan. Eivät ne huonoja kirjoja olleet, vaan keskinkertaisia. Tämän takia televisiosarjan aiheuttama hype ehkä tuntuu niin ärsyttävältä - jos kunnioitettava valtamedia hehkuttaisi jotain aivan roskafantasiaa, se olisi pelkästään hauskaa. Mutta keskinkertaisuuden esittäminen jotenkin aivan ihmeellisenä on ärsyttävää. Lisäksi artikkeleista käy ilmi, että niiden kirjoittajat eivät ole fantasiaharrastajia tai juurikaan välitä spekulatiivisesta fiktiosta, artikkelit hehkuttavat miten "tämä on aikuisten fantasiaa, jossa käydään huorissa ja tapellaan" (ei tuossakaan mitään uutta ole oikeasti) ja "kerrankin ei mitään noloa D&D:tä" (koska sitähän kaikki spekulatiivinen fiktio on?)

Miksi sitten juuri Martin on yhtäkkiä niin suosittu? Jack Vancehan kuoli vastikään, eikö niin korkean profiilin fantasiakirjoittajan poismenon olisi pitänyt aiheuttaa varsinaisen buumin filmatisointeja ja analyysejä mediassa? "HBO presents: The Dying Earth" Huomauttaisin, että myös Vance tarjoaa seksiä ja väkivaltaa. Sekö siinä on tiellä, että Vance luo omat maailmansa, jotka toimivat omalla logiikallaan, eikä tarjoa fantasiaa nykysensibiliteetillä?

Nykysensibiliteetti on saippuasensibiliteetti, joka ei ymmärrä mitään liian korkealentoista tai itselleen vieraita ideoita. Martinin luoma fantasia on sekasotku tunnettuja historiallisia tapahtumia ja poliittisia kuvioita 2000-luvun kyynisten lasien läpi. Pieniä paloja Dumasilta, Ruusujen Sodasta, Antiikista etc, kaikki tulkittuna asuinmaani lapsille suunnatun "Horrible Histories" sarjan tyyliin. Se on huonoa historiaa sen lisäksi, että se ei toimi spekulatiivisena fantasiana.

Citadel ja aikamme arkkitehtuurin kauhu

Olen usein kutsunut modernia arkkitehtuuria dystooppiseksi. Aikoinaan hienoiksi tarkoitetut julkiset betonirakennukset, konserttihallit ja teatteritalot sun muut usein näyttävät siltä, että niistä puuttuu vain suurikoikoinen Stalinin tai Kim Jong Unin naamataulu. Moderni arkkitehtuuri on usein rumaa, mutta keskustan ulkopuolella, kunnan asunto-alueilla, se on myös pelottavaa. Rapistuneet tornitalot, joiden sotkuisia pihoja ympäröivät korkeat muurit ja piikkilanka-aidat, alikulkutunnelit, jotka tuntuvat johtavan pikemminkin hadaalien asuinmaille kuin tien toiselle puolelle... tällaisia alueita löytyy omasta kotikaupungistani Lontoosta runsaasti. Pahaenteisen näköiset tornitalot kohoavat jo naapurikorttelissa, jonne en ikinä mene.

Irlantilainen kauhuelokuva Citadel sijoittuu juuri tuollaiseen maisemaan.  Sen tapahtumapaikat - aivan tavalliset kunnan rakentamat asuma-alueet, ovat niin pelottavia, että elokuva toimisi ilman jännittävää juonta ja hyviä näyttelijöitäkin. Citadelissa kunnan tornitalo on pelottavampi kuin mikään Transylvanian kallionkielekkeellä kiikkuva vampyyrinlinna.

Moni kauhuelokuva liittyy nykyään enemmän tekijänsä fanipoikuuteen kuin varsinaiseen kauhuun, uudet sukupolvet tavallaan tekevät uusia versioita ja variaatioita elokuvista, joiden äärellä jännittivät itse teini-iässä. Kauhuelokuva, jolla olisi suuri henkilökohtainen merkitys tekijälleen tai jopa perustuisi ohjaajaan omiin kokemuksiin taitaa olla melkoinen harvinaisuus. Citadel on kuitenkin tällainen elokuva.

Kauhuelokuva, joka perustuu ohjaajan omiin kokemuksiin?

Ei, kyse ei ole mistään "perustuu tositapahtumiin kummitustalosta/manaustapauksesta" -jutusta. Tämä voisi tapahtua kenelle tahansa, koska vain.

Citadelin ohjaaja, irlantilainen Ciaran Foy joutui täysin motiivittoman hyökkäyksen kohteeksi 18-vuotiaana. Joukko hupuilla kasvonsa peittäneitä teinejä pahoinpiteli häntä ja uhkasi huumeruiskulla. Häneltä ei ryöstetty mitään eikä teolle ollut mitään muutakaan motiivia. Hyökkäyksen jälkeen hän alkoi kärsiä agorafobiasta eikä kyennyt aluksi edes poistumaan kotoaan. Myös Citadelin päähenkilö, Tommy, kärsii agorafobiasta. Hänen vaimonsa surmataan motiivittomassa hyökkäyksessä ja hän jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä lapsestaan. Päähenkilön esittäjä on loistava valinta suurine säikkyine silmineen ja näyttelee pelokasta Tommya hyvin, vähäeleisesti ja metelöimättä (kirkuminen ei ole erityisen pelottavaa) - näin pelokas mies kauhuelokuvan pääosassa on harvinaista, mutta jollakin tavalla realistista, miehethän nimenomaan joutuvat provosoimattomien hyökkäysten kohteeksi keskellä päivää ja ovat aivan avuttomia uhreja hyökkääjien iskiessä joukolla ja aseistettuna. Elokuvan toinen tärkeä rooli on sosiaalityöntekijä, nainen, joka edustaa valtakulttuuria nähden Tommyn vainoajat vain olosuhteiden uhreina, syrjäytyneinä nuorina, joita pitäisi sääliä eikä pelätä. Tämä lienee ohjaajan kommentti siihen kritiikkiin, mitä tämä "hoodie horror" kauhugenressä on saanut median taholta, esimerkiksi toista vastaavaa kauhuelokuvaa nimeltä  Eden Lake syytettiin sydämettömästä asenteesta.

Citadelin lapset ovat kieltämättä olosuhteiden uhreja, mutta samaan aikaan hengenvaarallisia.

Päähenkilö bussin yläkerrassa. Bussin yläkerta on myös Britanniassa osa "kauhun maantietoa", joka aiheuttaa epämääräistä pelkoa, kaikkialla näkyvista valvontakameroista huolimatta.

Alikulkutunneli. Tämä kaupunkisuunnittelun ihme, jolla saadaan kaupunkilaiset välttelemään kokonaisia kortteleita.

Pidän tästä elokuvasta monesta syystä. Sen juoni ja "mytologia" myrkyllisestä talosta ja sen tartuttamista asukkaista on toimiva, sen päähenkilöön samaistuu aivan tosissaan,  sen maisemat ovat kauhistuttavat ja se liittyy aivan todellisen elämän pelkoihin ja meitä ympäröivään kauhun maantieteeseen. Lisäksi siinä oli hyvä loppu, kauhuelokuvat kikkailevat mielellään typerillä lopuilla, mutta koska elokuva oli eräänlainen terapiasessio sen ohjaajalle, se vaati lopun jolla oli syvällisempi merkitys. Elokuva herätti myös ajatuksia, ei vain siitä, mitä meille on tehty arkkitehtorisella tyrannialla, vain myös ajatuksia pelosta, oman pelon kohtaamisesta ja voittamisesta ja siitä, miten pahantahtoiset ihmiset käyttävät pelkoamme hyväkseen, suorastaan haistaen sen meistä. Tässä siis kauhua, joka kerrankin on jotakin muuta kuin retroilevaa ironista verileikkiä tai aasialaiskopioita.

Venäjä ja Putinin outo lumo

Tämän kirjoituksen aiheena ei ole Ukrainan ulko-tai sisäpolitiikka, uuden kylmän sodan mahdollisuus, Venäjän suurvaltahaaveet, länsimaiden täydellinen avuttomuus tai se, miten Suomen kannattaisi reagoida konfliktiin naapurimaansa Venäjän ja lännen välillä. Kaikki ovat kiinnostavia aiheita, mutta en ole mikään asiantuntija ja kaikki järkevä aiheesta on varmasti jo sanottu moneen kertaan.

Konfliktit luovat usein myös mahdollisuuksia. Vihdoinkin pahimmatkin historiantajuttomat täti-ihmiset (sukupuoleen katsomatta) ovat heränneet ruususenunestaan ja tuo on tietenkin pelkästään hyvä asia. Lisäksi konflikti on paljastanut Putinin kummallisen suosion sekä vasemmiston, että oikeiston parissa.

Putin on erikoinen ilmiö. Itse olen aina nähnyt hänet vain kierona ja vallanhimoisena KGB-nousukkaana jonka machoilevassa imagossa on jotain vaivaannuttavaa. Putinilla on kuitenkin ollut aina ihailijoita niin Venäjällä kuin lännessäkin. Sosialismin romahdettua uskottavana maailmanpoliittisena voimana sekä Kiina, että Venäjä vaihtoivat pienen kompuroinnin jälkeen sujuvasti patrioottiseen intoiluun, ja korvasivat kommunismin kansallismielisyydellä kuitenkaan tuhoamatta kommunistiajan valtarakenteita. Kiina nyt on vielä paperilla ja juhlapuheissa kommunistinen, mutta kun se samaan aikaan leikkii siirtomaaherraa Afrikassa ja ostaa Lontoota ympäriltäni voi sen kai laskea myös reippaan kapitalistiseksi roistovaltioksi. Joka tapauksessa, kumpikin maa positioi itsensä nopeasti vastustamaan länsimaita vaikka avasikin länteen kauppasuhteet. Tähän on useita historiallisia ja kulttuurillisia syitä joista yksi on se, että ulkoapäin katsottuna länsimaat vaikuttavat usein heikoilta, kaoottisilta ja rappeutuneilta. Mitä me tietenkin olemmekin...

Miksi Putinia sitten ihaillaan? Äärivasemmiston parissa todennäköisesti refleksinomaisesti, neukkuajoista jääneen russofilian takiakin. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän oikeiston asenteet, koska oikeistolaisena tämän puolen argumentit ja asenteet ovat minulle tutumpia. Miksi oikeistolaiset  ihailevat Putinia? Tarjoan selitykseksi huvikseni syitä maskuliinisuuden kriisistä väärin ymmärrettyyn konservatiivisuuteen asti.

Ensiksi ihmisluontoon liittyvä asia, jolla ei ole mitään tekemistä oikeiston tai vasemmiston kanssa: häikäilemätön vallankäyttö on kiehtovaa. Moni varmasti ihailee Putinia samasta syystä kuin kovinta tappelijaa tai kiusaajaa ihaillaan koulupihalla. Kun länsimaiset poliitikot tuntuvat peittelevän ahneita ja epärehellisiä tarkoitusperiä Disney-henkisen lässytyksen alle, alkaa suora aggressiivisuus tuntua rehelliseltä. Pidin itse kovasti tietovuodosta paljastuneesta uutisesta, jonka mukaan saudipoliitikot olivat ennen Venäjän olympialaisia kiristäneet näitä sanomalla, että voivat koska tahansa kääntää kaukaasialaiset jihadistiterroristit on tai off-asentoon. Ei, että pitäisin saudeista tai terroristeista, mutta tuollainen on piristävän rehellistä verrattuna länsimaiseen sekoitukseen anteeksipyytelevää pehmoilua ja ahnetta kieroilua.

Länsimaiden ulkopuolella ei arvosteta heikkoutta ja näitä täti-ihmisiä, joita poliitikkomme tätä nykyä ovat.  Putinin suosio saattaa johtua siitä, miten vahvalta hän vaikuttaa kaikenmaailman Cameroneihin, Obamoihin ja muihin pullapoikiin verrattuna (kuten vaikka kuvasarjassa esiintyvä Lontoon pormestari). Tosin ehkä vain vaikuttaa, venäläiset autoritääriset hallitsijat ovat usein olleet pohjimmiltaan epävarmoja ja ristiriitaisia persoonia.

Ennen olympialaisia ja nykyistä katastrofia luin useampia artikkeleita brittiläisistä oikeistolehdistä, joissa kirjoitettiin Putinin konservatiivisen viestin merkityksestä. Tähän perustunee joidenkin konservatiivipiirien Putin-fanitus: koska Putin arvostelee länsimaista dekadenssia hän on sitten jotenkin automaattisesti myös samalla puolella länsimaisen konservatiivin kanssa. Mutta konservatiivisuus tai traditionalismi eivät ole universaaleita liikkeitä samalla tavalla kuin vaikka sosialismi ja ihmisoikeusliikkeet. Traditionalismi ei tarjoa samaa pakettia kaikille kansoille. Myös aikaisemmin mainitsemani saudit ovat traditionalistisia konservatiiveja, mutta se ei tee heistä minun ystäviäni (heihin toivoisin jonkinlaista "nuke from the orbit" tyyppistä ratkaisua)

Sekä oikeiston, että vasemmiston parissa vallitsee nykyään aivan liian tiukka "joko tai" ajattelu. Se, että vastustaa EU:ta ei tarkoita sitä, että kannattaisi jotain Duginin Euraasia-visioita ja haluaisi Venäjän etupiiriin. Se, että vastustaa USA:n sekaantumista ulkomaiden asioihin ei tarkoita sitä, että Venäjän sekaantuminen muiden suvereenien maiden asioihin on yhtään sen sallitumpaa. Tämä on erikoinen tapa ajatella, mutta äärimmäisen laajalle levinnyt, moni USA:n vihaaja on valmis syleilemään vaikka miten hulluja diktaattoreita ja tyranneja jos nämä vain vastustavat amerikkalaisia.

Jotkut oikestolaiset tuntuvat olevan Venäjän puolella, koska Venäjän esittämä länsimaihin kohdistuva kritiikki tuntuu järkevältä. Tässä näkyy nykypäivän tapa ajatella kaiken olevan jonkinlaista sivilisaatioiden yhteentörmäystä, silloinkin kun kyse on kylmästä valtapelistä. Minusta venäläisillä Euraasia-ideologeilla voi olla ihan hyviä pointteja ja samaan aikaan voin pitää heitä vihollisina. Heidän poliittiset intressinsä eivät vain kohtaa omia intressejäni sen suhteen, mitä toivoisin tulevaisuudessa tapahtuvan. Näin ihmiset ovat ajatelleet ja toimineet vuosituhansia.

Venäjä ja länsimaat ovat kummatkin heikkoja, mutta eri tavoin. Venäjän käytös tuo mieleen Chestertonin kirjassaan Heretics esittämän kritiikin oman aikansa militarismia (ja Kiplingin runoutta) kohtaan. Äkillinen militaristinen innostus ei välttämättä kerro hyvää kulttuurista noin laajemmin: There never was a time when nations were more militarist. There never was a time when men were less brave. Putin haluaa suorastaan katkerasti oikaista jokaisen historiallisen vääryyden 1700-luvulta saakka (suomalaisen näkökulmasta muuten erikoinen näkemys Isovihan sun muun huomioon ottaen). Kertooko tämä vahvuudesta vai heikkoudesta?

Olen aina halunnut dystopiaan

Luin tänään useamman kommentin siitä, miten dystopia on liikaa käytetty ja loppuunkulunut aihe vähän samalla tavalla kuin vaikka vampyyrit fiktiossa (hirvittää muuten mainita suosikki-ja inhokkiaiheitani näin samassa lauseessa!)
Tuo sai minut ensiksi kauhistumaan. Miten dystopia muka voisi olla aihe, johon kyllästyy? Dystopiahan on fiktiivisistä sijainneista viehättävin. Jännittävä maailma toisensa jälkeen, joissa mikä tahansa on mahdollista! Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani ymmärrän tuonkin näkemyksen. Itsekin vältän kirjallisuutta, jota mainostetaan dystooppisena, varsinkin jos se on suunnattu nuorille aikuisille ja sen takakannessa luvataan reipashenkisen nuoren taistelua jonkinlaista hirmuvaltaa vastaan. Syytän "Hunger Games" ilmiötä, jonka viehätystä en aivan ymmärrä. Koko se asetelma on niin simppeli. Olen huomannut tuollaisen piirteen varsinkin elokuvien dystopioissa (Elysium etc) - kirjallisuuden puolella sellaiset dystopiat olisivat olleet vähän vanhentuneita ja yksinkertaisia 1950-luvulla. On hirmuhallituksia, rikas ja pieni eliitti ja jonkinlaista occupy-meininkiä. Talk about boring!

Mainstream-dystopia on muodissa aina taloudellisesti epävarmoina aikoina. 1970-luvulla asuinmaani Britannian katsotuimpia koko perheen ohjelmia oli jonkinlainen post-apokalyptinen selviytymistarina. Ollakseen muodikas  dystopia vaatii siis epävarmat yhteiskunnalliset olot - mutta ei liian epävarmat. Optimistisina ja vauraina aikoina sekä oikeasti rankkoina ja vaarallisina aikoina viihteen puolelta etsitään rohkaisevia ja hyväntuulisia tarinoita. Epävarmoina aikoina dystopia tuntuu suorastaan lupaavalta.
Huonoina aikoina me odotamme sitä romahdusta ja selviytymistaistelua. Post-apokalyptisessa selviytymistaistelussa ei täytetä työhakemuksia.

Minulle dystopia on sekä eskapistisen seikkailullinen, että visuaalisesti kaunis kokemus. Tämä voi tuntua kummalliselta niille, jotka ovat lukeneet dystooppisia tarinoitani. Olen julkaissut niitä useamman:
Pelkuri (2011), Tämä kaupunki on vapautettu (2011),  Viimeinen ihminen? (2012, henkilökohtainen suosikkini) ja viimeiseksi Koko maailman vihollinen (2013)

Lukiessani Kyberpunk-antologiassa julkaistun Koko maailman vihollisen arvostelua tajusin ensimmäisen kerran, että saatan kokea dystopian aiheena hiukan eri tavalla kuin ns valtavirta. Tarinassani liioittelin joitakin asuinkaupunkini Lontoon piirteitä: Canary Wharfin bisnesalue, jonka rakennuksista valtaosa kuuluu ihan oikeasti Kiinalle ja Qatarille, muuttui kiinalaisten triadien hallinnoimaksi alueeksi, kaikki viime vuosien saparonuha-pelleilyt median ylilyönteineen täydeksi todeksi ja tosielämän eri etnisten ryhmien välinen epäluuloisuus avoimemmaksi vihanpidoksi. Inhoamani Shoreditchin hipsterialueen muutin ekokultin päämajaksi ja niin edelleen. Pääasiallinen inspiraationlähteeni olivat kornit aasialaiset triad-elokuvat (Young and Dangerous-sarja) ja henkilökaarti sen mukaista. Minusta luomani maailma oli jännittävä ja cool.

Arvostelijan mielestä tarinani oli koko antologian kyynisin ja luomani maailma täysin armoton. Jännittävä seikkailuni olikin nihilistinen! Olisi kiva tietää mitä mieltä sama arvostelija olisi post-apokalyptisestä tarinastani Viimeinen ihminen ?, jos on tuohon tuotokseeni tutustunut. Tarina nimittäin loppuu todennäköisesti ihmiskunnan sukupuuttoon ja jääkauteen. Suosikkitarinani se on siksi, että loin siinä mielestäni niin kauniin maailman.

Dystopia on mielestäni visuaalisesti kaunis mielikuvitusmaailma. Dystooppinen maisema koostuu oman aikamme ja tulevaisuuden raunioista. Raunioissa itsessään on outoa lumoa ja fiktiivisen tulevaisuuden rauniot ne vasta lumoavia ovatkin. Dystopia on unohtuneiden, särkyneiden ja ehkä vielä salaa kuiskattujen unelmien ja utopioiden hautausmaa. Ihmisiä ei ehkä ole enää olemassa, mutta silti jälkiä heidän elämästään, toiveistaan ja pyrkimyksistään näkyy kaikkialla.

 

Yliopisto on ainoa tapa kokea ripaus Pohjois-Koreaa länsimaissa

Minulla on hankala suhde yliopistomaailmaan ja olen jo pitkään halunnut kirjoittaa sen ongelmakohdista. En vain tiedä mistä aloittaisin, aiheesta voisi paisua kokonainen tiiliskivi, niin paljon yliopisto kummallisuuksineen kertoo ympäröivän yhteiskunnan tilasta. Luin eilen amerikkalaista eliittiyliopistoa ruotivaa kirjaa raflaavalla otsikolla "Sex and God at Yale" http://www.amazon.com/Sex-God-Yale (vaikka ei tuo mitenkään teologiaan liittynyt) joka herätti kaikenlaisia ajatuksia sen lisäksi että oli todella hauska surkuhupaisalla tavalla. Kirjoittaja kuvaili yliopistoissa järjestettävää, porno-ja seksivälineteollisuuden sponsoroimaa "seksiviikkoa" jonka aikana kaikenlaiset tekoruskettuneet ja geelitukkaiset alan miehet, pornotähdet ja pick-up-artist-gurut propagoivat asiaansa kampusalueella tarjoten niin sponsorikamaa kuin esityksiä fellaatiotekniikoistakin. Tuo kaikki nostatti kulmakarvat pysyvästi kaarelle kunnes otsanahkaa kiristi, mutta ei ollut missään tapauksissa kummallisinta mitä kirja paljasti.

Omituisin osa kirjassa oli kirjoittajan kokema draamakurssi jonka aikana joogaopettaja antoi arvosanat sillä perusteella miten hyvin opiskelijat avasivat kundaliinichakransa erilaisissa merkillisissä rituaaleissa jotka vaihtelivat ekstaattisesta tanssista meditaatioon. Saadakseen arvosanaansa nostetuksi kirjoittaja teeskenteli olevansa hurjan henkisen ekstaasin kourissa aivan kuin hänen odotettiin - merkki oikean chakran avautumisesta oli epileptista kohtausta vastaava käytös jossa huudettiin, läähätettiin ja täristiin lattialla. Tämä sai minut ajattelemaan itkukohtauksia johtajien kuollessa Pohjois-Koreassa - yliopisto tosiaan taitaa olla yksi niitä harvoja paikkoja länsimaissa joissa sitä huomaa teeskentelevänsä noinkin pahasti. Arvosanathan tulevat vaikuttamaan työpaikansaantiin opiskelun jälkeen.

Minulle kirjan pointti ei ollut niinkään typerissä teematapahtumissa, naisia alistavan materiaalin markkinoimisessa, ristiriitaisissa ideologisissa ja moraalisissa viesteissä, kaupallisessa opportunismissa tai länsimaiden perikadossa. Kirja oli lopulta kertomus siitä miten moni meistä - varsinkin ne jotka kirjan kirjoittajan ja minun itseni tavoin päätyvät yliopistoon yli 20-vuotiaina ja monen yrittämisen kautta - elättelee suuria haaveita yliopistosta ja pettyy sen banaaliuteen ja matalamielisyyteen.

Muistan vieläkin tunnelman entisen yliopistoni, Brightonin yliopiston Descartes-luennolla. Koko sali kuunteli hartaan hiljaisuuden vallassa ja jokainen salissa oleva koki olevansa jonkin suuren, aikakaudesta toiseen jatkuvan, itseään paljon suuremman kokemuksen äärellä. Eräs taidepuolelle hakenut opiskelija vaihtoi opiskelualaa juuri tuon Descartes-luennon takia. Mutta pudotus on sitäkin nopeampi kun löytää itsensä seminaarista kuuntelemassa innokasta paasausta 1970-luvun OZ-pienlehden oikeudenkäynnistä tai katsomassa yhtäkkiä vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa tirkistelevää seksikohtausta 1980-luvun trillerissä, epämukavalla istuimella, pienestä televisiosta ja viisikymppisen professorin vieressä. Ihanteet ja todellisuus kerta kaikkiaan eivät kohtaa ainakaan humanistisella puolella jossa kaikenlainen turha roska on korotettu tasavertoiseksi filosofian ja taiteiden kanssa.

Voisin itse kertoa monia anekdootteja omien kandinopintojeni aallonpohjista : kirjallisuudenprofessorini ei tiennyt kuka on Dostojevski, yksi luennoitsija väitti ettei Neuvostoliitto aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana, new-age-henkisen opettajan mielestä kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymään, 99% professoreista agitoi typeriä rotuteorioita "valkoisten etuoikeuksista", hyvä kirjallisuus pilattiin feminismillä, freudilaisuudella (!) ja postkolonialismilla etc. Mutta se tuntuu jollakin tavalla tuulimyllyjä vastaan taistelulta. Pitäisikö minun kirjoittaa näistä jonkinlainen paljastusartikkeli?

Käytännössä huomasin saavani Brightonin yliopistossa enemmän propagandaa kuin tietoa ja että olin kaikesta eri mieltä yliopistoni kanssa. Tällaisessa tilanteessa opiskelija on hankalassa paikassa. Virallisen totuuden kyseenalaistaminen pudottaa arvosanoja ja johtaa ongelmiin. Yliopisto on täydellinen konsensuskeskus. Rakastan kuitenkin opiskelua ja haluan akateemikoksi, joten ainoa mahdollisuus oli etsiä yliopisto jonka ideologia on lähinnä omaa. Enter Britannian ainoa yksityinen ja taatusti oikeistolaisin Buckinghamin yliopisto, jossa suoritin maisterinopintoni riemumielin ja jatkan nyt kohti väitöskirjaa. Kukaan ei enää jakele minulle monisteita siitä miten George W Bush oli WTC-iskun takana, sähköpostini ei mainosta Hamas-vierailijoita eikä nykyisen opinahjoni seiniä korista Marx-festivaalin mainos. Olen rämpinyt piikkilankojen läpi  ja päätynyt turvallisesti omalle puolelle juoksuhaudan suojaan. Mutta se ei välttämättä ole hyvä asia. Pitäisin enemmän yliopistosta jossa kaikenlaiset aatteet ja ideat kukkisivat vapaasti, luennoitsijat antaisivat opiskelijoiden tehdä omat johtopäätöksensä asioista ja filosofia-seura tarjoaisi jotain muutakin kuin Palestiinaa - vaikka sitä Descartesta?

Mutta muuta akateemista todellisuutta en tunne. En edes tiedä ovatko yliopistot aina olleet tällaisia vai onko tämä vain osa nykykulttuurin laajempaa fragmentoitumista intressiryhmiin ja ideologisiin taisteluhautoihin. Mutta tiedän että  haluan akateemikoksi, en luokkataistelijaksi.