SJW ATTACK! eli innostun alan puolesta analysoimaan vähän viimeaikaisia kulttuurisotia

Harva asia on tässä maailmassa varmaa, mutta muutaman pikku jutun olen vuosien varrella oppinut valtavirtakulttuurista, alakulttuureista, populaarikulttuurista, internetkulttuurista ja näihin liittyvistä riidoista - ja oikeastaan mistä ilmiöstä tahansa:

Kumpikin osapuoli saattaa olla väärässä. Kummallakin osapuolella saattaa olla hyviä pointteja, vaikka he olisivatkin väärässä. Jos valtavirtamedia leimaa jonkin ilmiön yksioikoisen vihamielisesti, valtavirtamedia ei ole tehnyt tiedonhakua.

Tee aina itse laaja tiedonhaku, ennen kuin muodostat oman mielipiteesi.

Siitä mitä viime aikoina on tapahtunut eri alakulttuureille (industrial, scifi, metalli, pelaajat) on kaksi kilpailevaa narratiivia: joko erilaiset feministiset ja yltiöprogressiiviset aktivistit valtaavat vuorollaan lähes jokaisen alakulttuurin, löytävät siitä omasta mielestään rasismia, fasismia ja sadismia ja alkavat vaatia muutosta, sensuuria, mustia listoja, lietsovat alakulttuurin vastaista mielialaa valtavirtamedioissa etc - tai sitten erilaiset alakulttuurit ovat kautta länsimaiden synkän historian olleet rasismin, fasismin ja sadismin pesäpaikkoja joita vasta nyt ollaan tuulettamassa enemmän suvaitseviksi ja sekös fasisteja ja peräkammarin nörttipoikia suututtaa. Kumpikin taho on luonnollisesti väärässä ja kummankin tahon väärinkäsityksistä seuraa massiivinen draama, joka ketuttaa kaltaistani tavallista fania. Ketutus kasvaa kun valtavirtamedia tarttuu aiheeseen ja osoittaa täydellisen tietämättömyytensä aiheesta. Gamergatesta ja Metalgatesta en uskalla sanoa mitään (mutta omaan vahvat mielipiteet kummastakin), mutta tämä draama tapahtui myös kahdessa omassa skenessäni - industrial-piireissä ja scififandomissa. Käytän nyt esimerkkinä Industrialskeneä, koska se osoittaa kaikista räikeimmin mitä tapahtuu kun täysin amerikkakeskeinen aktivisti tulkitsee täysin postmodernin alakulttuurin ja miten alakulttuuri itse reagoi siihen. Esimerkki on jotenkin hauskempi ja saan tekosyyn linkata pari kontroversaalia bilebiisiä. Mutta täysin sama pätee nykyiseen scififandomiin.

(Scififandomin kohdalla tilanne on jokseenkin ärsyttävämpi, koska osallistun siihen myös tekijänä. En pidä siitä, että kriittinen rotuteoria, feminismi ja kaikenkarvainen tumbrl-hössötys aiheuttaa tilanteen, jossa spekulatiivista kirjallisuutta saisi kirjoittaa vain yhdellä tavalla. Spekulatiivinen fiktio ei ole ikinä ollut eikä ole nyt rasistista tai sovinistista ja jokainen joka väittää muuta on anglosentrinen typerys. Mutta nyt siihen industrialiin.)

Industrial-genrellä, kuten kaikilla muillakin alakulttuureilla on useita juuria ja vaikutteita, joilla välttämättä ei ole aina paljon yhteistä keskenään: Euroopassa kokeelliset konemuusikot ja yhtyeet kuten Gary Numan ja Kraftwerk, avant garde-vaikutteet 1900-luvun alusta asti, kaikenlainen postmodernismiin liittyvä akateeminen hömpötys ja aivan aidosti provokatiiviset taideperformanssipiirit, joissa hyvän maun rajoja kokeiltiin jatkuvasti. Myöhemmin genre laimentui biletyyppiseksi tanssivaikutteineen ja nykyään puhdasta industrialia suositummat ovat sen alalajit kuten electro-industrial, EBM, Futurepop, Aggrotech ja niin edelleen. Tämä on ihan normaalia - maailmassa nyt on vain enemmän ihmisiä, jotka tykkäävät bilettää musiikin tahdissa, kuin niitä, jotka tykkäävät katsella miten performanssitaiteilija viiltelee nahkaansa kummallisen kolinan tahdissa ja jonkin pornoleffan pyöriessä taustalla valkokankaalla. Mutta tämä genren juuret ja pirstaleisuus johti siihen, että sen totalitarismiin ja väkivaltaan liittynyt kuvasto jäi elämään kesympinä versioina ja siihen, että näkemyksiä siitä mitä industrial oikeastaan on on monenlaisia. Onko se kaupallista ja sielutonta nykykulttuuria ruoskiva protestiperformanssi? Vai tanssimusaa jonka tahdissa jumpata cyberpunk-vetimissä? Vai introverttien nörttipoikien intohimo, koska konemusiikkiahan voi kuka tahansa luoda yksikseen? Genren artisteilla on yleensä päivätyö paria poikkeusta lukuunottamatta. Tanssittavaa ja aggressiivista musiikkia tekevät Combichrist ja Nachtmahr ovat genren suurimmat starat, eivät niinkään lahjakkuutensa, vaan brändäyskyvyn ja nuorisoon vetoavuuden takia. Kumpikin yhtye on alunperin Euroopasta - Combichrist norjalainen ja Nachtmahr Itävallasta.

Ja sitten iski SWJ

Social Justice Warrior on mielestäni hyvä termi, sillä se luo mielikuvan siitä, miten joku ritari syöksähtää paikalle keihäs koholla valmiina taisteluun, ymmärtämättä oikein mitä vastaan on taistelemassa. Ennen eri faniryhmät elivät erillään toisistaan aivan rauhallisesti, mutta internet on tuonut manner-Euroopan bilepiirit ja jenkkilän aktivistit samalle tantereelle ja jenkkiaktivismi tulkitsee koko maapallon kulttuurin oman narratiivinsa kautta ymmärtämättä sen kummemmin sitä, miten erilaisia asioita eri kontekstissa vaikka tietynlainen kuvasti voi tarkoittaa. Industrialiin ovat aina kuuluneet nämä teemat: väkivalta, sarjamurhaajat, dystopia, ydinsota, totalitarismi ja fasismi. Tämä ei tarkoita sitä, että artistit olisivat 1970-luvulta tähän päivään saakka olleet ydinsodasta haaveilevia fasisteja jääkaappi täynnä irtojäseniä. Osa artisteista tuli itse totalitaristisista maista kuten Itä-Euroopasta ja syyt tuollaisen teemaston käyttämiselle vaihtelivat aidosta poliittisesta aktivismista (yleensä kuitenkin fasismia vastaan, vaikka tässä on muutamia poikkeuksia tai ambivalentteja tapauksia) shokeeramisenhaluun ja silkkaan fetisismiin. Nachtmahrin laulaja tykkää tytöistä uniformuissa ja hän rakensi mieltymyksensä ympärille kokonaisen brändin, fanit pukeutuivat uniformuihin hänen keikalleen ja lavalla seisoi nättejä tyttöjä koppalakeissa ja käsivarsinauhoissa.

Mutta selitäpä tämä kanadalaiselle!

Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että olin itse pitkään SWJ-puolella. Kuka nyt pitäisi rasismista ja misogyniasta? En ole koskaan arvostanut sellaisia kappaleita kuin Combichristin "Give head if you got it" ja fetissikuvasto skenessä tympii minua loputtomasti. Saksalaiset varsinkin ovat outoja... noh, niin tai näin, kun aloin katsoa Youtubeen ladattua Combichristia ja Nachtmahria kritisoivaa kanadalaisen artistin tekemää videota "We demand better", joka esitettiin skenen festivaaleilla livenä 2012, olin valmis olemaan samaa mieltä. Inhosin Nachtmahrin ja Combichristin videoita, joissa kummassakin esitettiin seksuaalista väkivaltaa jotenkin "coolina". Minä vaadin parempaa!

Video alkoi lupaavasti analysoiden kummankin yhtyeen musiikkivideoita. Mutta sitten päästiin Combichristin laulajan parissa kuvassa pitämään t-paitaan, jossa oli etelävaltioiden lippu. Rasismia! Huusi videon tekijä. Tiedättekö ketkä muut pitivät tätä lippua: KKK ja orjakauppiaat!

Yhtäkkiä olinkin aivan eri mieltä ja sataprosenttisesti Combichristin puolella. Vai ovat liput kiellettyjä! Vai pitäisi varoa, ettei käytä vääränlaisia lippuja skenessä joka on -alusta asti - pyrkinyt provosoimaan! Miljoonat Country Western ja Hard Rock fanit lienevät myös Ku Klux Klanilaisia orjakauppiaita. Menehän pois siitä huutelemasta mitä symboleita ja kuvastoa muut saavat käyttää.

Artistien reaktiot tuohon olivat mielenkiintoisia. Combichristin laulaja myönsi, että hänen imagonsa on vähän liian väkivaltainen, selitti, että tuo t-paita oli meksikolaisen suunnittelijan tuote eikä antanut lopulta kohun vaikuttaa tekemisiinsä. Nachtmahrin laulaja hermostui natsisyytöksistä ja vastasi julkaisemalla kuvakirjallisen militääri-imagolla tehtyä pehmopornoa.

Tämän jälkeen alkoi tavanomainen SWJ hälinä siitä, että genressä on liikaa valkoisia miehiä ja jokaiseen videoon puuttuminen loukkaantumismielessä.

Tämä Aesthetic Perfection-yhtyeen video suututti oikein ajattelevat piirit, koska laulaja oli maalannut itsensä mustaksi. Blackface! Seksuaalista väkivaltaa blackfacella! Artisti itse oli kritiikistä hämillään, koska oli tarkoittanut tuossa vain kuvainnollisesti valoa ja pimeyttä, hyvän ja pahan voimia. Minusta tuo on muuten hieno video, ja tykkään kappaleen sanoituksista. Sen kertosäe kuuluu näin


One day,
I pray,
I'll be,
A human being,
Stay,
With me,
Have faith,
That I can change for you.

Mutta SWJ ei tunne ironiaa tai monitulkintaisuutta.

Mitä tästä kaikesta opimme?
No, yksikään musiikkiin tai nörtteilyyn liittyvä alakulttuuri ei oikeasti ole rasististen valkoisten miesten fasistinen linnoitus joka on murrettavissa käymällä aggressiivisesti sen edustajien kimppuun mahdollisimman henkilökohtaisesti. Ihmiset nyt harrastavat mitä harrastavat aivan vapaaehtoisesti. Alakulttuureissa on perinteisesti ollut se progressiivinen aktivistiporukka, provosoivat pahat pojat, intohimoiset mutta introvertit nörtit ja mukana huvikseen hengaava bileväki. Vasta internet on tuonut nämä ryhmittymät mielipiteineen kiusallisen lähelle toisiaan. Äkkiä he ovat hyvin tietoisia toistensa olemassaolosta ja raivoissaan siitä, että heidän harrastuksellaan on vääränlaisia faneja vääränlaisin mielipitein. Väärät mielipiteet ovat vain klikkauksen takana.

Mutta pirstaloitunut fanikulttuuri ei istu sen enempää narratiiviin edistyksestä kuin edistyksen vastustamisestakaan.  SJW-myrsky raivoaa aikansa lattemukissa ja jatkaa sitten matkaansa. Skenen suuriin nimiin sillä lopulta ei ole mitään vaikutusvaltaa. Identiteettipolitiikkaa harrastavat hälisevät aikansa, media julkaisee pari asiavirheitä vilisevää artikkelia ja sitten koko asia unohtuu. Aina tapahtuu jotain uutta - tiedemies pitää vääränlaista t-paitaa esimerkiksi.

Miksi näissä jutuissa on niin usein kyse t-paidoista?

Lauantain kunniaksi bilemusaa kyseenalaisilla sanoituksilla!
https://www.youtube.com/watch?v=qptePC1x0YQ

Mitä Fifty Shades of Grey kertoo nykykulttuurista

Tämä on lähes pelottava kysymys. Se liittyy ilmiönä asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä: kirjallisuuteen ja naiseuteen. Kirjallisuus ja debaatti siitä, millaiset teemat ovat naisille tärkeitä ovat minusta kiinnostavia. Olen aina puolustelemassa naisia – ei, emme me oikeasti kaikki kirjoita fanipostia rikollisille. Emme ole pelkästään rahan perässä, jotkut meistä arvostavat ritarillisuutta ja herrasmiehiä. Mutta tämän suhteen en voi oikein puolustella naisia, pelkät myyntiluvut mitätöivät ”mutta eivät naiset oikeasti” osaston väitteet. Kirja kiistämättä myi uskomattoman paljon ja sen lukijakunta koostui naisista. Myös elokuva löi ensi-iltanaan kaikki ennätykset. Sen tunnuskappale oli listaykkönen. Lähimarketissa myydään sen mukaan nimettyä alusvaatemallistoa. Tuo alusvaatemallisto sai minut päättämään, että nyt oikeasti bloggaan aiheesta. Olen sentään opiskellut kulttuurintutkimusta yliopistossa, kummalliset joukkoilmiöt ja niiden analyysit ovat omaa alaani. Spengleriläisenä kulttuurintutkijana koen ilmiön kuitenkin masentavaksi.

Mitäköhän Spengler sanoisi tästä? Kauhistuttaa ajatellakin.

No, koko ilmiön voi selittää usealla eri tavalla. Ensimmäinen on perinteistä maskuliinisuutta korostava selitys: naiset vain haluavat että dominoiva alfamies tulee ja vie ja he vikisevät. Tuossa on pointtinsa – minustakin perinteinen maskuliininen ja vähän vaarallinen sankari on seksikäs. Mutta tarina itsessään sabotoi tuon aspektin – lopulta kirjan ”sankaritar” (paremman termin puutteessa) on se, joka saa dominoivan ja vaarallisen miehen muuttamaan tapojaan, tulemaan hellemmäksi, viettämään yön hänen kanssaan, lopulta (kai, jätin itse lukukokemuksen ensimmäiseen kirjaan) naimisiin asti. Eli perinteinen ”miten rikas vaarallinen alfa kesytetään” -kuvio. Tuo myi aikanaan jo 1700-luvulla Richardsonin ”Pamela”-romaanissa (nykylukijalle tuttu Ihana Elisa-sarjana, joka oli tuon inspiroima). Eli sama kuvio on ollut bestseller niin kauan kuin bestsellereitä on ollut.

Raha on tässä tärkeä tekijä. Jos Christian (miehen nimi tarinan yhteydessä tuntuu muuten jotenkin uskonnonpilkalta) olisi rekkakuski, olisi tämä rikostarina. Se, että hän on miljardööri on oleellista. Samalla tavalla kuin Twilight synnytti harlekiinipuolelle oman yliluonnollisen romanssigenren, synnytti tämä kirja harlekiinipuolelle vaarallinen miljardööri-genren. Nimenomaan miljardööri, miljonääri ei nyt vain ole tarpeeksi nykyaikana.

(tämän alagenrenä oli eksoottinen sheikki-sarja "The Sheik who took me" tms, joka kuitenkin katosi hyllystä ISIS-uutisten mukaan. Oikea naiskauppa ei olekaan niin seksikästä)

Christianin täytyy myös olla nuori ja komea. Kun formulamoguli Max Mosley jäi kiinni sadomasokistisista orgioista sille naurettiin kaikissa lööppilehdissä. Piiskaa ja natsiuniformuja! Miten nöyryyttävää vanhemmalle miehelle. Jos Christian siis olisi vanha miljardööri olisi kirja syvääluotaava tutkimus kulttuurimme rappiosta ja ihmiselämän turhuudesta. Todennäköisesti se olisi myös ihan hyvä kirja.

Kirja on siis perinteinen ”miten vaarallinen rikas alfa kesytetään” tarina muka jännittävillä sadomasokistisilla mausteilla. Nykyään pitäisi olla suvaitsevainen ja mikä kenenkin venettä keikuttaa etc, mutta yksi ilmiön vastemielisistä piirteistä on ollut klikkauksia kaipaavan valtavirtamedian julkaisemat artikkelit siitä, miten piiskanviuhutus ja jopa veitsileikit parantaisivat todella hyvin meidän tavallisten tallukoiden rakkauselämää ja miten asiaa harrastava kirjainyhdistelmä-yhteistö (niitä nykyään piisaa) on ihanan turvallinen. Irlannissa käydään parasta aikaa murhaoikeudenkäyntiä. Murhaaja oli ihan oikea sadisti (joskus pohdin olenko ainoa joka muistaa de Saden olleen ihan oikean kidnappaajan, kiduttajan ja raiskaajan, ei pelkästään ”subversiivisen” kirjoittajan jälkipolvien huviksi) ja uhri nuori mielenterveysongelmainen nainen, joka etsi dominoivaa miestä netistä alistuakseen ja tullakseen pahoinpidellyksi. Että sellaista turvallisuutta. Ehkä koska olen kauhukirjailija jotenkin saan pahaenteisiä viboja siitä, että sitä antaisi ventovieraan sitoa ja… mutta joo, tämä on loukkaavaa puhetta, joten jatketaan kirjasta.
Twilight oli vastaava ilmiö, jonka yhteydessä myös pohdittiin, että tätäkö ne naiset haluavat. Twilight oli kuitenkin suunnattu teinitytöille, Fifty Shades taas aikuisille. Se on Twilightin fanfictionia. Se on huonompi kuin Twilight. Se on huonompi rakkaustarina kuin Twilight (mikä pilaa hyvän nettimeemin). Korostan, että se on äärimmäisen huonosti kirjoitettu. Se julkaistiin pikarahastuksen takia editoimatta:

-Se sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta brittikirjailija ei tiedä maan kulttuurista mitään ja englantilaisuus tulee esiin vähän väliä
-Se on täynnä toistoa ja suoranaista copypastea
-Siinä on outoja logiikkavirheitä: "astun huoneeseen, jossa on marmorilattia ja 36 taulua seinällä" - ei niitä ehkä ihan sekunnissa lasketa...
-Henkilöt ovat epäuskottavia ja typeriä
-Seksi on saman toistoa (eroottisesti latautunein kohta oli ensisuudelma hississä)
-Se on kömpelösti kirjoitettua roskaa
Entä mitä sen suosio kertoo kulttuuristamme? Mistä tahansa roskasta saa hirveän hypen lähes sattumanvaraisesti. Maailmassa on paljon naisia, joilla on todella huono maku ja jotka jostain syystä tuntevat vetoa maskuliinisuuden kaikista alhaisimpaan ja pinnallisimpaan versioon. Eroottiset teokset ovat toki olleet hittejä aiemminkin, mutta ennen ne olivat parempilaatuisia ja pienen elämäänsä kyllästyneen eliitin huvia (vaikka eroottinen romaani ”Sohva” 1700-luvulta ja mitä muita noita nyt on) On aika ennenkuulumatonta, että väkivaltaiseen erotiikkaan liittyvä todella huonolaatuinen roska myykin tavalliselle keski-ikäiselle naisväestölle ilman mitään korkeakulttuurin verhoa. Keski-ikäiset naiset lukivat kirjaa täysin avoimesti metrossa vaikka ennen ihmisiä hävetti lukea näkyvästi edes harlekiineja. Suosion sattumanvaraisuudesta kertonee se, että seuraava hittikirja oli Gone Girl – ihan kelpo jännäri mielenkiintoisella hahmokaartilla ja yllättävällä tarinalla. 

Loppuun vielä ajankuva 2010-luvun Britanniasta – koulupoika joutui vaikeuksiin ala-asteen naamiaisissa, koska hänen äitinsä oli pukenut hänet Christian Greyksi. Koltiaisella oli mukanaan sidontatarpeetkin. Äiti ei voinut ymmärtää mikä tuossa nyt oli niin asiatonta.

Mutta kuka oikein ostaa halpoja satiiniriepuja ”Inner Goddess” –tekstillä lähimarketista?

Ihan oikeasti, kuka? 

Kirjallisuus -taiteista tasa-arvoisin

Hiukan pahaenteisesti sen jälkeen kun kirjoitin vastustavani feminismiä, en olekaan ehtinyt kirjoittamaan oikeastaan mitään vauvanhoidon takia. Luen kuitenkin päivittäin Guardianin kirjallisuusosiota närkästyäkseni vääristä mielipiteistä ja niitähän piisaa. Otetaan esimerkiksi tämä:

guardian.com/commentisfree/2015/feb/20/i-only-read-non-white-authors-for-12-months-what-i-learned-surprised-me

Give me a bloody break! Vihaan juuri tällaista nykypäivän hyvää tarkoittavaa rasismia, jossa koko maailma erotetaan valkoisiin ja hyveellisiin sekä ikuisesti sorrettuihin "people of color"- väkeen. Suuren maailman spefipiireissä tämä hulluus on saavuttanut melkoiset mittasuhteet ja kirjallisuustapahtumissa on oikein erikseen "safe space", eli omat kokoontumistilat ja tilaisuudet vain ei-valkoisille. Tuollainen antaa virheellisesti ymmärtää, että ensinnäkin on olemassa jokin yhteinen valkoinen kulttuuri ja kokemuspiiri - noin Moldovasta Kreikkaan ja Alaskasta Argentiinaan. Tai yhteinen ei-valkoinen kokemuspiiri (sortoa, hirveästi sortoa) Somaliasta Singaporeen. Oikeastihan netissä mussuttavalla yliopiston käyneellä mustalla naisella on enemmän yhteistä valkoisen yliopiston käyneen naisen kanssa kuin vaikka karibialaisen tai nigerialaisen kanssasisarensa.

Toivon, että en koskaan vahingossakaan päädy kirjallisuustapahtumaan, jossa muiden osallistujien mielestä en saisi olla samassa tilassa oman lapseni ja mieheni kanssa -rotusyistä.

Kirjallisuudessa tällainen vähemmistöjen uhriutuminen ja mussutus on täysin tarpeetonta, koska nimenomaan kirjallisuus on aina ollut taiteista tasa-arvoisin. Kuka tahansa - aivan kuka tahansa - joka on ollut kirjoitustaitoinen ja joko lahjakas tai jostain syystä lukevaan kansaan menevä on voinut olla kirjailija koko romaanikirjallisuuden historian ajan 1700-luvusta lähtien. Kuvataiteiden juuret ovat käsityöläisyydessä ja kiltatoiminnassa, joten 1800-luvun kapinaliikkeisiin asti kuvataiteilijaksi tultiin akateemista reittiä suorittamalla tietyt testit, maalamalla tietyistä aiheista ja hankkimalla oikeat asiakkaat. Nykyinen historiavapaa käsitys historiasta on tietenkin se, että sorretut naiset ja vähemmistöt sen kun kärsivät ja Historian Herrat, valkoiset heteromiehet miehet toteuttivat vapaasti itseään taiteiden parissa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa - jokainen syntyi tiettyyn luokkaan ja tietynlaisiin tehtäviin. Vaikka aatelismies olisi ollut maailman lahjakkain taiteilija, ei hänestä olisi tullut ammattitaiteilijaa, sillä aatelismiehillä oli valittavana vain sotilas-tai pappisura tai politiikka. Aatelisesta tai rengistä ei tullut taiteilijaa. Aatelismies saattoi toki piirustaa vapaa-ajallaan ja renki nikkaroida taidokkaita työkaluja.

Mutta kuka tahansa saattoi aina kirjoittaa romaanin. Yksi syy tähän on se, että kirjailijaksi ei tulla kiltojen tai akatemioiden kautta vaan suurimmalla osasta kirjailijoista on myös muu ammatti - yleensä se pääasiallinen elannon tuottaja. Vain muutama aina onnistuu iskemään populaariin kultasuoneen ja tienaamaan tarpeeksi. Ja siinä on usein kyse vain sisusta ja sattumasta, ei syntyperästä.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Alexander Dumas, karibialaisen orjan jälkeläinen, joka suolsi suorastaan tehdasmaisesti populaareja historiallisia romaaneja ja jonka luomat henkilöt seikkailevat vieläkin aina uusissa filmatisoinneissa ja tv-sarjoissa. Tai otetaan oma genreni kauhukirjallisuus ja goottilaisen kauhun ensimmäinen aalto 1700-1800-lukujen vaihteessa. Horace Walpole, William Beckford ja Matthew Lewis olivat Britannian  eliittiä ja eksentristä ylimystöä - aatelismiehiä, poliitikkoja ja kulttuurivaikuttajia. Ann Rafcliffe - kauhukirjoittajista myyvin ja suosituin - oli keskiluokkainen rouva. Mary Shelley boheemin älymystön seurapiirityttö. Kirjallinen idolini Charles Maturin oli irlantilainen pappi. James Hogg oli skotlantilainen paimen ja renki. Mikä muu ala olisi täynnä näin erilaisista piireistä tulevaa väkeä? Kirjailijan ei tarvinut kiertää ympäri Eurooppaa etsimässä asiakkaita, liehittelemässä seurapiirejä tai kirjoittaa mistään tarkkaan määrätystä aiheesta. Sen kun vain kirjoitti. Ann Radcliffelle kirjoittaminen oli ammatti ja hän tienasi bestsellereillään niin paljon, että saattoi matkustaa miehensä kanssa. Walpole taas ei pohtinut mistä muut mahdollisesti tykkäsivät - hän kirjoitti mitä halusi ja painoi  kirjansa omalla takapihalla sijaitsevassa painamossa.

Nykykirjoittajien ja fanipiirien pitäisi juhlia kirjallisuuden monimuotoisuutta, eikä esittää kirjallisuuden olevan syrjivä elitistilaji. Kirjallisuudessa sentään edes todellisilla lahjoilla ei loppupeleissä ole mitään väliä vaan on aika tuuripeliä kuka sattuu iskemään suosion kultasuoneen - ajatelkaamme vaikka viime aikojen hittimaakareita.

Miksi en ikinä kutsuisi itseäni feministiksi

Eräs ystäväni huomautti kerran, että ainoa hyvä hetki kirjoittaa mitään negatiivista feminismistä internetissä on viimeisenä tekona maan päällä ennen muuttoa avaruussiirtokuntaan. Tämä on taas mielenkiintoinen osoitus siitä, miten irrallaan internet-maailma on usein todellisuudesta. Aikoinaan entisessä yliopistossani miespuolinen filosofian professori kysyi feminismiin liittyvällä luennolla kuka meistä opiskelijoista oli mielestään feministi. Kävi ilmi, että vain hän itse identifioitui feministiksi. Me opiskelijat edustimme eri etnisiä ryhmiä, ikävuosia, ideologioita ja taustoja ja meistä jokaisella oli omat syymme olla kutsumatta itseämme tuolla termillä.

Minä en ole feministi. Olen näin akateemikkona sitä mieltä, että meidän sentään kuuluisi saada valita vapaasti mitkä "ismit" koemme kaikista eniten järkeenkäyviksi. Pari viikkoa sitten kuitenkin naistenlehti Elle, joka järjesti naisten oikeuksiin liittyvää kampanjaa painosti Britannian poliittista johtoa pääministeriä myöten poseeraamaan ruma t-paita päällä, jossa luki "This is what feminism looks like". Koko t-paitakampanjasta kehkeytyi varsinainen farssi: aluksi naiskolumnistit hyökkäsivät sanomalehdissä pääministerin kimppuun, koska hän ei halunnut poseerata t-paidan kanssa, sitten kävi ilmi, että t-paidat oli tuotettu hikipajoissa huonosti kohdellulla naistyövoimalla ja sitten asia painui unohduksiin. Tänä aamuna luin taas uudesta t-paitakohusta, tällä kertaa uutisissa olleeseen avaruusoperaatioon liittyen - hipsterinoloinen tiedemies piti mautonta rockabillypaitaa ja paidassa oli puolialastomia naisia pin up-tyyliin. Illalla saatiinkin jo uusi uutislähetys, jossa mies pyysi itkien anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Näin monta t-paitoihin liittyvää feministien aiheuttamaa kohua inspiroi minua bloggaamaan, koska alusta asti feminismillä on ollut nimenomaan vaatetukseen liittyvä totalitaristinen puoli. Tosin kaikki alkoi hatuista ja trikolorikokardeista

Feminismin ensimmäisen aallon juuret ovat 1700-luvulla ja Ranskan suuressa vallankumouksessa. Ihmisoikeuksien julistus inspiroi erästä Olympe de Gougesiksi itseään nimittävää naista (vallankumouksen aikana sekä mies-että naisaktivistit käyttivät tällaisia kummallisia klassistyyppisiä nimiä) kirjoittamaan oman julistuksensa naisten oikeuksista.  Ensimmäisen aallon feminismin vaatimukset ovat enimmäkseen sellaisia, jotka itsekin allekirjoittaisin, yksinkertaisesti kyse oli siitä, että koska naisia tuomittiin poliittisista rikoksista, heidän kuuluisi saada myös poliittiset oikeudet. Feminismi muistuttaa aika tavalla omaan makuuni sosialismia: kumpikin esitti alusta asti järkeviä vaatimuksia, mutta kumpaankin liittyi myös vastemielistä halua puuttua ihmisten yksityiselämään ja voimakas totalitaristinen siipi joka ei tunnu ymmärtävän mitä ne ihmisoikeudet ja vapaus oikein tarkoittavat. Feminismin riesana on myös aina ollut kaksi asiaa: eksentriset erikoistapaukset, jotka diagnosoivat koko maailman toimimattomaksi omien henkilökohtaisten ongelmiensa takia, ja tuo taipumus puuttua muiden elämään ja ulkonaisiin seikkoihin painostamalla ja jopa väkivalloin.

Ranskan vallankumouksen aikana syntyi Olympe de Gougesin tapaisen asia-argumentteihin perustuvan feminismin lisäksi myös militantti feministinen liike joka liittoutui kaikista radikaalimpien ääriryhmien kanssa. Tuohon aikakauteen liittyy myös ensimmäinen feministinen vaatetukseen liittyvä riita - naisaktivistien ryhmä yritti painostaa väkisin kaikkia miehiä pitämään hatun sijasta vapaudenmyssyä ja ajoi trikoloria pakolliseksi vallankumouksellisen lojaliteetin tunnukseksi. Tämän takia naisaktivistit joutuivat riitoihin tavallisten torimyyjänaisten kanssa - nämä eivät voineet sietää aktivistien painostusta ja varsinkin päähineasiasta nousi suuri kohu, sillä hattujen valmistaminen ja koristeleminen oli kannattava bisnes. Lopulta asia vietiin vallankumoukselliseen hallintoon asti, joka pitkällisen debaatin jälkeen tuhosi naisten haaveet poliittisista oikeuksista lennokkailla Rousseau-sitaateilla naisen luonnollisesta paikasta yhteiskunnassa.

No, se 1700-luvusta. Mutta missä määrin 2000-luku on erilainen? Toisaalta esillä on tärkeitä naisten oikeuksiin liittyviä asioita kuten vaikka ympärileikkauksen vastustaminen, toisaalta aivan yhtäkkiä valtavirtamedia on alkanut suoltaa aivan käsittämätöntä roskaa joka täysin mitättömiin asioihin liittyvällä clickbaittauksella yrittää agitoida maailmankuvaa jonka mukaan naiset ovat vieläkin länsimaissa aivan käsittämättömän sorrettu ryhmä, joka on aina vaarassa astuessaan kotioven ulkopuolelle, vihamielisen maskuliinisen kulttuurin ympäröimä ja ikuinen uhri kaikessa ja kaikkialla. Naisasia-aktivistit kai itse keksivät aikoinaan harvinaisen huonon iskulauseen "henkilökohtainen on poliittista", joten pohdimpa tässä omaa elämääni, niitä ongelmia joista olen kärsinyt, niitä tekijöitä, jotka ovat estäneet minua menestymästä - ei, en näe kaiken takana patriarkaattia tai väkivaltaista mieskulttuuria, vaan omat huonot valintani, omat virheeni ja muutaman naispuolisen ex-pomon (olen aika naisvaltaisella alalla). Suuret sanomalehdet sekä oikelta, että vasemmalla julkaisevat kolumneja mitä kummallisimmista lillukanvarsista, joiden pitäisi todistaa länsimaiden talebanismia: milloin naiskirjailijan trilleri "Gone girl" on naisten sortoa, milloin naiset ovat jatkuvasti häirinnän ja uhkailun kohteena internetissä (tähän "henkilökohtainen on poliittista"-kommentti: olen roikkunut netissä 1990-luvulta lähtien eikä tämä ole missään tapauksessa oma kokemukseni - olen saanut pari puhtaan sovinistista kommenttia ja yhden uhkauksen, koska en goottifoorumilla uskonut erään nuoren miehen olevan oikea vampyyri), milloin naiset eivät kehtaa harrastaa kuntoilua, koska muskelimiehet muka katsovat halveksuvasti aloittelevaa naiskuntoilijaa etc. Boo hoo.

En tiedä uskovatko nuo naiskolumnistit oikeasti kirjoittamaansa, voi olla että he ovat vain huomanneet, että tuollainen ikuinen uhriutuminen myy hyvin. Naisena koen sen kuitenkin alentuvaksi. Minä en ole niin herkkä kukkanen, että hajoaisin naispuoliseen pahikseen kirjassa tai miesten läsnäoloon kuntosalilla. Lisäksi  mielestäni minua ympäröivä kulttuuri ei ole minun sukupuoltani vastaan, pikemminkin päin vastoin. Lehdissä on puhetta "raiskauskulttuurista" kun samaan aikaan raiskaus on koko valtavirtakulttuurin halveksima ja tuomitsema rikos, jota ei anneta anteeksi edes tuomion istumisen jälkeen. Ainoa raiskauskulttuuri länsimaista löytyy yhdysvaltojen vankiloista. Minun pitäisi elää miehisen väkivallan kulttuurissa, kun samaan aikaan länsimaissa ei ole varmaan milloinkaan aikaisemmin ollut näin turvallista eikä naisiin kohdistuvalla väkivallalla saa todellakaan osakseen muiden kunnioitusta ja arvostusta.

Feminismin ongelmat ovat siis tällä hetkellä samat kuin alunperinkin: fiksut aiheet hukkuvat lillukanvarsiosaston hosumiseen, eksentriset erikoistapaukset (jos he olisivat riikinkanoja he varmasti ihmettelisivät miksi riikinkukot esittelevät sitä näyttävää pyrstöään) luulevat edustavansa koko sukupuoltaan, totalitaristiset piirteet ja lapsellinen uhrimentaliteetti. Tai no, en tiedä uhrimentaliteetista 1700-luvulla, porukka oli silloin usein stoalaisen sisukasta giljotiiniin saakka. Julkinen itkeminen ja navankatselu on enemmän oman aikamme zeitgeistia. Niin tai näin, en ymmärrä miksi meidän kaikkien pitäisi identifioitua noin ongelmallisen ismin kanssa.

Kaksi kuvaa - mikä kulttuurissamme on muuttunut museosuunnittelun puolella

Nykyään tuntuu olevan muodikasta kommentoida milloin mitäkin ilmiötä "kaikuna 30-luvulta" tarkoittaen, että nykyisessä mentaliteetissa ja aatteissa olisi suuria yhteneväisyyksiä 1930-luvun aatemaailman kanssa. Tosiasiassa omalla ajallamme ja 1930-luvulla ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Nykyään viiksekkäät Maan Isät eivät enää ole kansansuosiossa entiseen malliin Euroopassa  ja aika huteralla pohjalla jopa kehitysmaissa. Venäjän kehitys on kieltämättä huolestuttava, mutta nälänhätään ja Suuriin Puhdistuksiin lienee vielä matkaa. Mentaliteettihistoriallisesti olemme varsinkin kuin toiselta planeetalta. Tämä tuli mieleeni kun matkustin Pariisiin ja näin kaksi hyvin erilaista museota ulkoapäin.

Tässä ensimmäiseksi Ihmiskunnan luonnonhistoriallisen museon pääty Trocadero-aukiolla. Arkkitehtuuri edustaa tyypillistä 1930-luvun uusklassista tyyliä: mittasuhteet ovat massiivisia, rakennus näkyy kauas ja sitä ympäröi kivetetty aukio, patsas kuvaa tietenkin Herkuleen urotöitä ja muutenkin kokonaisuus julistaa  fyysisiä kykyjä, tahdonvoimaa, maskuliinisuutta sekä erinomaisuutta taiteissa ja tieteissä. Vaikuttaako tämä jotenkin fasistiselta? Turha luulo, tämä on tyypillistä uusklassismia ennen toista maailmansotaa ja valtavirtaestetiikkaa poliittisen lankavyyhdin joka suunnasta. Moni museon vaikuttaja toimi Ranskan vastarintaliikkeessä saksalaismiehityksen aikana. Tämä ei ole siis natsismia tai fasismia, vaan 1930-luvun valtavirran mentaliteettia ja estetiikkaa. Ja nuo mittasuhteet ovat todella valtavat.

No, se 30-luvun kaiuista, tervetuloa 2000-luvulle! Musée du quai Branly, edelleen keskellä Pariisia,  on "alkuperäiskansojen" museo, jossa on siis esineistöä kaikkialta muualta paitsi Euroopasta. Jo tässä huomaa 2000-luvun länsimaisen kulttuurin kummallisuuden - museossa on niin Australian aborginaalien esineistöä kuin Kiinan hovin silkkejäkin. Kaikki ei-eurooppalainen, vaikka miten kaukana toisistaan maantieteellisesti, kulttuurillisesti tai kehityksen tasolta on jotenkin yhtä samaa "alkuperäistä" ja eurooppalaiset eivät sitten liene alkuperäiskansaa missään? Olisiko tässä taas esimerkki teoriastani siitä miten meistä kaikista tuli amerikkalaisia historiantulkinnan suhteen? Olen huomannut, että moni tuntuu sekoittavan jotenkin mielessään ainakin saamelaiset ja intiaanit ja kuvittelee suomalaisten olevan ilkeitä siirtomaaherroja jotka yhtäkkiä vain tupsahtivat paikalle. Mutta asiaan...

Mielenkiintoisinta tässä museossa on kuitenkin sen arkkitehtuuri ja varsinkin sitä ympäröivä puutarha. Jos Ihmiskunnan luonnontieteellinen museo oli oikein paraatipaikalla osana Eiffel-tornin, suihkulähteiden ja formaalin puutarhan muodostamaan suuriin mittasuhteisiin, näyttävään arkkitehtuuriin ja kauaksi jatkuvaan maisemaan perustuvaa kokonaisuutta, piileskelee tämä museo varsinaisen viidakon sisällä. Rakennus itsessään on tyypillistä nykyajan ei mitenkään erityisen näyttävää tai kaunista tyyliä, eikä siitä ole paljoakaan näkyvissä, koska sen seiniä peittää toiselta puolelta seinäpuutarha ja toisella puolella viidakkomainen näennäisen villi puutarha, jossa risteilee suuri määrä kuvassa näkyviä kiemuraisia polkuja. Aluksi en edes nähnyt koko rakennusta, vain tämän puutarhan. Puutarha edustaa nykyään suosittua tyyliä, jossa tavallaan pala luontoa on siirretty keskelle kaupunkia, mutta siinä liikkuminen rajattu tarkasti poluilla ja aidoilla, jotta vierailijat eivät talloisi istutuksia. Siellä täällä puutarhassa oli piilossa erilaisia pieniä puutarharakennuksia, joista yksi oli tehty oksista, yksi kaivautui esiin pienen nurmikkoisen kumpareen alta etc.

Mitä tämä kokonaisuus omalta ajaltamme sitten kertoo 2000-luvun alkuvuosikymmenen mentaliteetista? Kuuluuko kaikuja 30-luvulta? Mitä vielä, tämä kokonaisuus edustaa mentaliteettia, jonka mukaan luonto on tärkeämpi kuin ihminen ja varsinkin länsimainen ihminen vielä erikseen. Rakennukset piiloutuvat häpeillen puiden taakse eikä kukaan juhlista ihmisen tahdonvoimaa tai fyysisiä kykyjä (maskuliinisista hyveistä nyt puhumattakaan). Tuohon kokonaisuuteen ei voi kuvitella Herkuleen urotekoihin liittyviä patsaita, korkeintaan muutaman eksoottisen teoksen jonkun tarpeeksi kaukaisen ja näinollen suuresti ihannoidun kulttuurin luonnonhengistä.

Henkilökohtaisesti koen nykyisen populaarin ja hyvin valtavirtaan ujuttautuneen ihmisvihan ja länsimaisen itseruoskinnan ongelmalliseksi ja potentiaalisesti vaaralliseksi. Ehkä ne lopulta aiheuttavat jotain vielä kammottavampaa kuin 1900-luvun alkupuolen yli-ihmishaaveet ja autoritääristen aatteiden nousu. Mutta tämä ei silti estä minua pitämästä taiteesta, vaikka siihen liittyvät aatteet vähän hankalia olisivatkin. Minusta tuo 1930-luvun uusklassismi on vaikuttavaa ja arkkitehtorisesti sopii hyvin suurkaupunkiin. 2000-luvun arkkitehtuuria en haluaisi edes ajatella, mutta 2000-luvun puutarhasuunnittelu jota tuo esimerkkini edustaa on minusta todella kaunista. Mikäs sen mukavampaa kuin seikkailla pienessä leikkimetsässä keskellä suurkaupunkia ja ilmanlaatukin paranee huomattavasti. Puutarhasuunnittelu on itse asiassa nykyään niin paljon parempaa kuin oman aikamme muut taiteet, että meidät saatetaan jälkeenpäin muistaa yhdenä puutarhasuunnittelun kulta-ajoista! En siis pidä Musée du quai Branlysta noin aatteen tasolla, mutta pidän tuollaisesta yllätyksiä tarjoavasta puutarhasta ja jopa kokonaisia rakennuksia peittävistä seinäpuutarhoista. Jokaisella aikakaudella on esteettisen heikkoutensa ja vahvuutensa. 

Tiukkaa analyysia, oman tuotantoni naiskuva. Jargonvaroitus!

Tuomas Salorannan inspiroimana analysoin tässä nyt oman vaatimattoman tuotantoni naiskuvaa. Kuten kaikki tietävät, tärkeintä fiktiossa ei ole hyvä juoni, tunnelma tai viihdyttävä dialogi, vaan se, ovatko kirjassa tai elokuvassa esiintyvät neidot ja rouvat tarpeeksi edistyksellisiä. Mitä naishahmoilta sitten halutaan, on melkoista salatiedettä - perinteinen äiti-tai tyttöystävähahmo on liian vanhoillinen, aktiivinen taistelijatar liian maskuliininen ja sitten ovat vielä kaikki "cool girl" tai "manic pixie dream girl" tyyppiset sudenkuopat. Jos haluaa pelata varman päälle on tietenkin parasta ottaa mallia Lovecraftista ja unohtaa hameväki kokonaan (tosin yhdessä Lovecraftin tarinassa on nainen, joka onkin mies, joka onkin oikeasti jotain muuta kuin ihmislajia)

Kuvassa yksi suosikkinaishahmoistani. Tunnistatteko?

Tuomas, joka on nähtävästi saanut joskus kipakkaa palautetta naishahmoistaan (minusta aivan syyttä) huomauttikin joskus, että on aika kummallista, miten minun tarinoitteni naishahmot tuntuvat olevan kaiken arvostelun ulkopuolella. Hameväkeä ei juuri tarinoissani seikkaile ja mukana on myös todella epäilyttäviä karrikatyyrejä, kuten se pienen yliluonnollisen katastrofin aiheuttava feministihippi joka vahingossa herättää suuren muinaisen henkiin. Toisaalta olen myös kirjoittanut  yliluonnollisen siirtomaaseikkailun, laittanut henkilöhahmoni paasaamaan fasistista propagandaa yms kummallista ilman sen kummempia seurauksia. Kukaan ei ole reagoinut tuollaisiinkaan pikkujuttuihin, ilokseni kaikki arvostelu on keskittynyt asiavirheisiin tai kirjoittamiseni laatuun. Mutta nyt asiaan:

Jätän Escape-lehdessä julkaistun vampyyritarinani analysoimatta, koska en halua myöntää kirjoittaneeni vampyyritarinaa, edes sellaista, joka pilkkaa vampyyrifiktiota ja genreen liittyvää romantiikkaa. Koko aihe on seilannut niin pullein purjein parodia-ja noloushorisontin tuolle puolen, että yritykset subvertoidakin aihetta ruokkivat vain hirviötä.

Pelkuri: Ei naishahmoja ollenkaan
Pontianak: Yliluonnollinen femme fatale-hahmo ja vieläpä person of color kuten nykyään sanotaan. Tämä postkolonialistisesta toiseuttamisesta kärsivä novelli tukee vallitsevaa kulttuurista valkoisen miehen patriarkaattista hegemoniaa valitettavalla tavalla eikä millään tavalla kyseenalaista valkoisen heteromiehen etuoikeuksia

Tosin lukijoiden on pakko myöntää, että tarinan mieshahmot eivät ole mitään ruudinkeksijöitä

Kukitettu nuorukainen: Tämän pienoisromaaniinikin päätyneen tarinan Tuomas mainitsi esimerkkinä huonosta naiskuvastani. Tarinan naishahmo on feministisen uuspakanallisen liikkeen jäsen ja koko hänen kannattamansa ideologia esitetään hyvin naurettavassa valossa. Ja hän tosiaan herättää sen hirviön henkiin vahingossa pikku rituaalilla.

Mutta miten hän eroaa mieshahmoistani, jotka myös kannattavat naurettavia aatteita ja herättävät hirviön henkiin? Aatehistorian ystävänä naurettavat aatteet ovat lähellä sydäntäni.

Tämä kaupunki on vapautettu: Perinteinen äidillinen hoivaava ja varsin passiivinen naishahmo päähenkilönä. Tosin tarinan miehet ovat kaikki melkoisia roistoja...
Sotarosvo: Naiset esiintyvät vain uhreina, joita kidutetaan ja tapetaan graafisissa kohtauksissa. Tällaista pidetään nykyään kai oppressiivisena asiana fiktiossa, mutta tämä on ainoa tarinani, joka oikeasti perustuu historiallisiin tositapahtumiin vaikka sijoittuukin fantasiamaailmaan (tarinan inspiraationa oli Wilkunan isoonvihaan liittyvä kirja Paholaisen sota). Joskus todellisuus on tällaista.
Myrkkypuu: Ei naishahmoja, mutta myös mieshahmot ovat persoonattomia, tarinan päähenkilöhän on puu
Viimeinen ihminen?: Haa, heteronormatiiviset ennakkoluulonne estävät teitä ymmärtämästä ihmislajin monimuotoisuutta, jos ette hoksanneet, että päähenkilön sukupuoli ei käy millään tavalla esiin missään kohdassa tarinaa. Tarinan transhumanistisessa dystopiassa ihmislaji ei enää lisäänny joten päähenkilöllä ei todennäköisesti ole enää sukupuolta. Itse asiassa, kuten eräs lukijani huomautti, hän ei ole edes kunnolla ihminen, viimeinen ihminen on hänen uhrinsa (eikä uhrinkaan sukupuoli tule ilmi, suomeksi tällainen epämääräisyys on niin hellpoa)
Koko maailman vihollinen: Pari naishahmoa, ammattitappaja ja ekokultin jäsen, tukevat cyberpunk-genren patriarkaattisia stereotypioita
Kuolema on ikuista unta, pienoisromaani: naiset sivuosassa paitsi jo mainitsemassani hippitarinassa. Ei läpäise mitään testejä

Julkaisemattomat jutut:
Dystopiakokoelma: Olen suunnitellut dystopiakokoelman julkaisemista, jossa jo julkaistujen dystopiatarinoitten lisäksi olisi kaksi uutta tarinaa. Toinen tarinoista kertoo dystopiani utopiavaiheen sortumisesta ja sen päähenkilö on itse asiassa hyvinkin aktiivinen nainen. Toisessa uudessa tarinassa, joka keskittyy sotilasyhteisöön naiset ovat vain sivuroolissa.
Vihreä maailma: Kirjoittamani ekodystopia romaanimitassa, jonka päähenkilö on luonteeltaan fiksu ja teoiltaan hyvin aktiivinen, joskin hiukan häikäilemätön nainen. Kuitenkaan tämä ei ole mikään emansipaatiotarina. Naishenkilöni liittyy näkemykseeni jonka mukaan naiset ovat tärkeimmissä rooleissa tietynlaisissa yhteiskunnissa ja palautuvat taas perinteiseen hoivaajarooliin sekasortoisempina aikoina, jolloin pelataan enemmän raa'alla voimalla.

Lopullinen analyysi: Yksikään tarinani ei selviä mistään feministitesteistä. Suurin osa naishahmoistani ovat aika huonoja esimerkkejä, mutta samaa voi sanoa myös mieshahmoistani, aika harvalle heistä olisin jakamassa Mensan jäsenyyttä tai Nobelia.

Lapsellista söpöilyä - Historianopiskelijan huomioita raskaudesta

Nyt vähän henkilökohtaisempaan aiheeseen. Odotan esikoistani ja olen raskaudessa loppusuoralla. Olen tyypillinen nykypäivän äiti - kolmekymppinen, joka on odottanut liiankin pitkään, milloin tulisi se "opiskelun, työn ja talouden puolesta hyvä aika". Ehkä se ei vain tule milloinkaan. Äitini taas synnytti kolme lasta kaksikymppisenä - myös tuohon aikaan se tavallisin kuvio. Isoäitini taas 10 lasta, suurimman osan kotona. Mieheni kuuluu Kaakkois-Aasian kiinalaiseen keskiluokkaan ja hänen kulttuurissaan kehitys on ollut vielä dramaattisempi - useasta lapsesta yhdessä sukupolvessa yhteen hemmoteltuun ainokaiseen.

Alan puolesta olen havainnoinut raskauteen ja lapsiin liittyviä kulttuurisia erikoisuuksia. Aika monesta asiasta huomaa, että raskaus, ennen normaali osa aikuisen naisen elämää, on nyt jotain aivan ihmeellistä ja ainutlaatuista.

Äitiysvaatteita tarjoavat liikkeet myyvät T-paitoja, joissa on tällaisia humoristisia ja söpöileviä tekstejä ja kuvia. "Rakastan vatsakumpuani", pieniä kädenjälkiä etc. Tämä oli se ensimmäinen asia, jonka kohdalla aloin pohtia isoäitiäni ja sitä kymmentä lasta. Oliko hänen sukupolvensa jotenkin erityisen innoissaaan vatsakummusta? Epäilen, että ei ja että he vain itse ompelivat vaatteita, joissa oli enemmän tilaa.

Myös vauvoihin itseensä liittyy suuri määrä söpöilevää krääsää, minkä epäilen olevan hyvin uuden ilmiön. Olen nähnyt hopeoituja pikku rasioita ensimmäisille hampaille - oliko isoäidilläni sitten kymmenen sellaista rivissä hyllyssä vai olivatko ristiäislahjat kuitenkin ennen käytännöllisempiä, enemmän lapsen tulevaisuutta ja taloutta varten?

Läheisteni ja alan kirjallisuuden mukaan lapsen syntymä voi aiheuttaa myös pahan parisuhdekriisin, koska perheen dynamiikka muuttuu huomion kohdistuessa lapseen. Taas aloin muistella isoäitiäni, jos hän olisi vielä elossa, kysyisin heti kärsikö hänen parisuhteensa kriisistä kymmenen kertaa, jokaisen lapsen synnyttyä.

Sen lisäksi, että nykyihmiset ovat kaikkea yliajattelevia ja stressaavia neuroosikimppuja, kulttuurissamme on tapahtunut pari suurta muutosta lastenkasvatuksen suhteen. Ensinnäkin painopiste on siirtynyt voimakkaasti perheeltä ja suvulta valtiolle ja byrokratialle - edustamani perinteisen perhemallin lisäksi nykyään suosittu malli on "byrogamia", eli perhemalli, joka koostuu yksinhuoltajaäidistä, lapsista ja sosiaalipuolen byrokratiasta. Skotlannissa valtiota on yritetty tunkea osaksi perhettä suunnitteilla olevilla laeilla, jossa jokaisella, hyväänkin perheeseen syntyvällä lapsella olisi jonkinlainen valvoja tai vastuuhenkilö valtion puolesta. Suomessa taas luin artikkelin, jonka mukaan tavoitteena olisi saada vuoteen 2020 mennessä 90% lapsista varhaispäivähoidon piiriin. Tuo pisti pohtimaan, että mitä järkeä siinä raskaudessa ja synnytyksessä sitten oikein on, jos lapsi halutaan valtion laitokseen välittömästi. Ehkä jonkinnäköinen koeputkisysteemi tuottaisi tehokkaammin kansalaisia valtion palvelukseen? Dystooppisia tarinoita kehittävänä spefikirjoittajana tämä ei tunnu aivan mahdottomalta tulevaisuudenskenaariolta.

Valtion lisäksi myös markkinavoimat ovat tunkemassa innokkaasti osaksi perhettä. Tyttären tulevana äitinä olen varsinkin ollut kiinnostunut siitä, millaista tytön -ja naisenmallia lapsille aggressiivisesti markkinoiva media ja kaupalliset tahot ovat tuputtamassa. Varsinkin 2000-luvulla alkanut prinsessailmiö mietityttää, koska se tuntuu ruokkivan ulkonäkökeskeisyyttä ja narsismia. Vaaleanpunaisen prinsessahattaran tuputus alkaa jo vaippaosastolla. Aiheesta on kirjoitettu hauska ja ajatuksia herättävä kirja nimeltä Cinderella ate my daughter.

http://www.amazon.co.uk/Cinderella-Ate-Daughter-Dispatches-Girlie-Girl/dp/0061711527

Ennen kaikkea raskaus ja lapsen syntymä paljastavat sen, miten huteralla pohjalla nykyinen individualismi ja ajatus itsenäisestä toimeen tulemisesta lopulta ovat. Yksin ei vain pärjää ja valtio suvunsijaisena vaikuttaa kylmältä ja dystooppiselta. Lehtien kasvatuskolumnit, televisio, Disney ja lelukaupat vaikuttavat taas epäilyttäviltä kasvattajilta. Elämä on  nyt monella tavalla materian osalta helpompaa kuin isoäitini aikaan, mutta helppous ja materialismi ne vasta vaarallisia asioita ovatkin.