Englanninkielinen spefifandom on myrkyllistä

Sain vähän aikaa sitten arvioitavakseni antologian erästä spefilehteä varten. Se oli kokoelma naisten kirjoittamia kauhunovelleja ja kirjailijat olivat ympäri maailmaa, joukossa suomalainenkin. Viime aikoina suomalaiset ovat alkaneet julkaista tarinoitaan globaalisti, minkä pitäisi olla pelkästään positiivinen asia.

Mutta ei välttämättä ole, koska kansainvälinen verkostuminen saa heidät ystävystymään englanninkielisen fandomin kanssa ja englanninkielinen fandom on myrkkyä.

Olen aika pakkomielteinen kun saan jonkin asian päähäni. Tuossa novellikokoelmassa minua vaivasi todella hankalasti kirjoitettava taiteilijanimi, olin törmännyt siihen jossakin aikaisemmin. Googlasin nopeasti ja törmäsin todella erikoiseen skandaaliin englanninkielisessä fandomissa. Palkittu ja arvostettu aloitteleva kirjailija oli paljastunut todella vihamieliseksi nettihäiriköksi, joka usealla eri nimimerkillä oli häiriköinyt ja uhkaillut muita kirjoittajia vuosikausia. Ei, en nyt tarkoita sellaista, mitä Suomessa pidetään häiriköimisenä, vaan tällaista:

1. 

   Requires Hate@requireshate

   . @ColumPaget no no, I would stop by and congratulate the people beating up the white man for fighting off colonialism! sheesh get it right

   
   

Nähtävästi lukemani antologia julkaistiin tai koottiin ennen kuin kirjailijan identiteetti paljastui. Mutta sitä ennen hän oli saanut paljon pahaa aikaan. Hänen tapansa arvostella muita kirjoittajia oli hyökätä voimakkaasti näiden persoonaa vastaan ja värikästä, väkivaltaista kieltä käyttäen solvata näitä rasisteiksi, seksisteiksi, kolonialisteiksi etc. Aluksi hänellä oli paljon tukijoita ja ihailijoita, koska englanninkielinen fandom on myrkyllistä. 

Hänestä kirjoitettu expose ja sen alla olevat kommentit ovat nekin osa ongelmaa, vaikka hänen toimensa paljastanutta kirjailijaa kiiteltiinkin. Fandom ei vain kerta kaikkiaan tajunnut, että oli itse luonut ilmapiirin, jossa yksittäinen psykopaatti voisi riehua mielin määrin. Koska fandomin sisällä oli vuosikausi käyty kirjailijoiden kimppuun rasisti-ja seksistisyytösten kanssa, tuota kulttuuria oli äärimmäisen helppo käyttää hyväksi. Requires Hate on nähtävästi oikeassa elämässä thaimaalainen miljardöörisuvun jäsen ja koska hän sanoi olevansa aasialainen, nainen ja kuuluvansa sukupuolivähemmistöön hän saattoi sanoa mitä tahansa. 

Hänen motiivinsa oli nähtävästi kiusata kilpailijoita - muita aloittelevia kirjailijoita. Pari hän onnistui pelottamaan pois skenestä kokonaan haukkumalla rasistiksi ja tappouhkauksilla. Monesta tuntui, että mitä tahansa he kirjoittivat, se oli yhtäkkiä pahinta rasistista vihapuhetta. Jotkut pelkäsivät hänen hyökkäävän fyysisesti jossakin kirjallisuustapahtumassa, koska he eivät tienneet hänen todellista henkilöllisyyttään. Hän haukkui korkean profiilin kirjailijoita saadakseen ihailijoita ja seuraajia, mutta hänen todellinen kohteensa olivat kilpailijat. Varsinkin muut aasialaiset, mustat ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvat naiset. Niin kauan, kuin vaikutti siltä, että hän haukkui vain valkoisia ja eritoten miehiä, hänen tyyliään kutsuttiin "vihaperformanssiksi" yms "viihdyttäväksi" etc, jostain syystä moni oikein ajatteleva ™ ihminen kuvittelee, että sorretun vähemmistön ™ jäseneltä ei tule koskaan vaatia normaaleja käytöstapoja koska heidän ah niin autenttinen vihansa on jollakin tavalla vapauttavaa. Jos joku uusnatsi ryhtyy spefikirjoittajaksi ja alkaa uhkailla mustia väkivallalla, hän ei pitkään sisäpiirissä pyöri, mutta jos joku sorretun vähemmistön ™ (tässä tapauksessa kultalusikka suussa syntynyt) jäsen uhkailee valkoisia, se on ihan ok. Kaiken tämän jälkeenkin englanninkielinen fandom kieltäytyy käsittelemästä tätä puolta asiasta, koska etuoikeutetut valkoiset ja sortavat rakenteet. Suosittu teoria oli, että Requires Hate ei olisikaan oikeasti aasialainen, vaan valkoinen rasisti. Tämä estää kirjailijoita keskustelemasta tasa-arvoisesti (koska joidenkin ääniä pideään tärkeämpänä kuin toisia ja muita pyritään vähättelemään) ja tämä tekee kulttuurista täysin myrkyllisen ja valmiin seuraavaa kiusaajaa varten.

Suomi tulee trendeihin aina mukaan jälkijunassa, yleensä siinä vaiheessa kun trendin aloittanut kulttuuri on valmis repimään itse itsensä kappaleiksi. Jos pari vuotta sitten Suomessa saattoi kirjoittaa mitä tahansa, niin nyt suomalaiset kirjailijat aloittavat kirjallisuuskeskustelut rituaalinomaisesti "etuoikeutettuna valkoisena cis bla bla bla". Tuo on tahattoman koomista suomalaisen suusta, mutta myöskin oikeasti pelottavaa, koska se osoittaa sen, että tuo myrkky on valunut periferiaan saakka. Suomalaiset ovat aina alttiita matkimaan ja ihailemaan muita ja kielitaitoisina suomalaiset fanit ja kirjailija seuraavat, kannustavat ja kommentoivat englanninkielisen fandomin sisällä. He myös verkostoituvat ja saavat omia tarinoitaan englanninkielisiin julkaisuihin. Huomaamattaan he omaksuvat englanninkielisen fandomin myrkyllisen retoriikan ja ajattelutavan. Jos 90-luvulla rasismi tarkoitti rotuvihaa ja rasismin vastustaminen sitä, että ei vihannut muita rotuja, on rasismia nykyään ihan mikä tahansa (silloin kun se ajaa muiden valtapelejä ja uraa) ja rasismin vastustaminen surkuhupaisaa nöyristelyä, itseruoskintaa ja alistumista muiden kiusaamiseen. Kirjallisuuspiireissä tällainen Maon kulttuurivallankumouksesta tuttu itsekritiikki ja puhdistukset ovat erityisen huono asia, koska ne vaikuttavat kirjailijoiden itseilmaisuun ja tätä kautta kirjallisuuden laatuun. 

Olen itse näistä syistä vältellyt asuinmaani spefipiirejä parhaani mukaan, vaikka silloin tällöin haaveilenkin englanninkielisen tarinan julkaisemisesta. Englanti on kuitenkin kotikieleni. Mutta nyt alan pitää Suomen tilannetta yhtä pahana. 2017 Helsingin Worldcon kutsuu nämä ihmiset Suomeen ja kasvattaa heidän vaikutusvaltaansa suomalaisessa fandomissa. Pari fiiniä englanninkielistä paneelia fandomin diversiteetistä tms ja naiivit suomalaiset ovat kypsää kauraa. Minäkin olen siellä, bullshit-bingo kädessä.

Joskus 2009 olisin ollut innoissani kansainvälisestä spefitapahtumasta. Ulkomaalaisia kirjailijoita! Faneja ympäri maailmaa! Mutta nyt ajattelen vain, että englanninkielinen myrkky tulee Suomeen ja pilaa Suomen pienet piirit. Enkä oikein tiedä miten tuota vastaan taistella. Kaikki ilo ja eskapismi tuntuu aivan valuvan ulos spefifandomista.

Mutta yhden asian suhteen voimme olla rauhassa. Vastaavaa skandaalia ei voi oikein tapahtua Suomessa, koska me tunnemme toisemme ihan tosielämässä. Kaikkialla maailmassa puhuttu englanninkieli altistaa britti- ja jenkkipiirit tuollaisille hyökkäyksille (brittikirjailijat kuvittelivat ahdistelijansa olevan Britanniassa ja vainoavan heitä netin ulkopuolellakin) 

Mutta jos verkostoidut ulkomailla, tämä voi odottaa sinuakin:

Jätin muuten Requires Hate-persoonan tarinan kokonaan arvostelematta. Se oli sekavaa taideproosaa enkä jaksanut loppuun saakka. Lisäksi arvostelematta jättäminen tuntui sopivalta kohtelulta henkilölle joka tuli kuuluisaksi kiusaavista ja henkilöön käyvistä arvioinneista. Hiljaisuus toimii.

1. 
   
   
   
   
   

   
   

   
   

Henkilöhahmoista ja eläytymisen rajallisuudesta - filosofointivaroitus

Suomen kirjoittajapiireissä ja mediassa on viime aikoina hälisty aiheesta kirjailija ja eri etnisyyttä edustavat henkilöhahmot. Kaikki alkoi itselleen kaunaisesta identiteettipolitiikasta uran luoneen blogistin kirjoituksesta, johon en sen kummemmin ota tässä kantaa - minulla ei ole mitään intressejä kommentoida asiallisesti kirjoittajaa, joka aloittaa tekstinsä "hyvät valkoiset ihmiset". Lukematta p*skaa. En myöskään aloita omaa pohdintaani aiheesta millään selittelyllä siitä, miten tietenkin valkoiset cis-heterot sitä ja tätä. En usko valkoiseen etuoikeuteen teoriana tai mihinkään valkoisuuden kokemukseen, jossa minulla olisi mitään yhteistä yhtään kenenkään kanssa vain sen takia, että käytän vaaleinta mahdollista puuteria. Ei-valkoiset eivät ole minulle myöskään mikään sorrettu vähemmistö vaan ovat elämäni aikana olleet ystäviä, sukulaisia, perheenjäseniä, hankalia esimiehiä töissä etc. Ei myöskään ole mitään "Person of Color" elämänkokemusta, maailma ei kerta kaikkiaan toimi tuolla tavalla. Siis yhdysvaltalaisten akateemisten teorioiden ulkopuolella. Yhteiskuntaluokka esimerkiksi on paljon enemmän yhteisiä kokemuksia tarjoava kategoria. Mutta asiaan.

Voiko kirjailija kirjoittaa muusta kuin omasta viiteryhmästään? Mitä enemmän omaa viiteryhmäänsä pohtii, sitä pienemmältä se vaikuttaa. Mitään valkoista kulttuuria ei ole olemassakaan, joten jos kirjoitan bulgarialaisesta voin heti mennä todella pahasti metsään. Pitäisikö sitten kirjoittaa vain "suomalaisen luterilaisen naisen näkökulmasta" (ja tietenkin heteron, cis-whatever...mitä kaikkia näitä on?) Harmi vain, että jo Helsinki on minulle aika tuntematon paikka, jossa käyn vain turistina. Lappi tuntuu jo kulttuurin osalta toiselta maalta. Kotikaupungistani Tampereestakin tuttua on vain keskusta. Mitä uskontoon tulee, olen itse Lewisiä fanittava protestantti, sekä oikein edistykselliset uskonnolliset piirit, että fundamentalistiryhmät ovat aivan tuntemattomia. Mitä naiseuteen tulee, suuri osa naisten kulttuuria - naistenlehdet, "tyttöjen illat" yms ovat aivan ufojuttuja. Minulla on varmasti 0% yhteisiä intressejä usean ikäiseni suomalaisnaisen kanssa. Ei mitään yhteistä. Paitsi tietenkin se ihonväri joka ei merkitse yhtään mitään.

En edes uskalla kirjoittaa nykyajan Suomesta. Historia on turvallisempaa. Jos sijoitan tarinan nykyaikaan on asuinkaupunkini Lontoo turvallisin vaihtoehto - ei että sitäkään oikein ymmärtäisin, mutta ainakin se on niin suuri, että mikä tahansa on siellä mahdollista. Parasta tietenkin on sijoittaa tarina tulevaisuuteen tai keksittyyn maailmaan. Mitä kauemmaksi realismista mennään, sitä varmemmalla pohjalla oma ihmistuntemukseni alkaa olla. Voin keksiä kulttuureita todellisten tilalle eikä mikään mene pieleen.

En varmasti ole ainoa kirjoittaja joka kokee itsensä syrjästäkatsojana. Koen itseni ulkopuoliseksi kaikkialla, olin sitten kotikaupungissani tai toisella puolella maailmaa. Toisaalta tunnen oloni myös kotoisaksi missä tahansa, missä on kirjakauppa ja kahvila, alan kutsua hotellihuonettakin "kodiksi" viikon sisällä. Tarkkaileva luonne ei tempaudu mukaan vaan katselee sivusta. Huomaan tämän jopa keikoilla - minulle on todella vaikea hyppiä ja huutaa bändin mukana. Mutta osaan lukea ihmisten tunteita vähemmästäki, olen kävelevä vakoilukone julkisilla paikoilla, aina korva valmiina salakuunteluun ja muistikirja taskussa henkilökuvailuja varten.

Luulisin, että tästä ulkopuolisuuden tunteesta ja tarkkailusta tulee jollakin tavalla se tarve kertoa tarinoita. Kirjailijat ovat usein ulkopuolisia (enkä edelleenkään tarkoita ihonväriä). Kaikki on heille vierasta ja kiehtovaa. Miksi muuten edes vaivautua kirjoittamaan ellei kaikki vaikuttaisi niin mystiseltä? Ihmisellä, joka on varma paikastaan maailmassa ei ole mitään syytä kirjoittaa.

Ehkä tämän ulkopuolisuuden takia kirjailijat ovat myös aina kirjoittaneet kaukaisista ja eksoottisista aiheista. Jännittävimmät kauhutarinat sijoitettiin aluksi aina kaukaisiin maihin ja kaukaiseen menneisyyteen - vasta Dracula toi kauhun omaan aikaansa ja lukijoiden omaan kokemuspiiriin - ja vasta paljon myöhemmin myös yliluonnollinen uhka muuttui arkipäiväiseksi. Vuosisatoja tarinat ja henkilökaarti olivat kuitenkin mitä eksoottisimpia - kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittivat jumalista, Shakespeare sijoitti tarinansa eri aikakausiin ja maihin, Robinson Crusoe löytää itsensä kaukaiselta saarelta, samoin nuori Aarresaaren sankari. Agatha Christie kirjoitti tarinoita murhaajan näkökulmasta. Waltarin synkät sankarit seikkailivat milloin Egyptissä, milloin muinaisessa Roomassa.

Väitän jopa kerettiläisesti, että jos tarina vain on hyvä, ei kulttuurin ymmärtäminen väärin tai sinne päin sekään haittaa niin pahasti (vaikka taustatyö olisi suotavaa suurien asiavirheiden välttämiseksi). Monster-mangaa pidetään loistavana, vaikka sen Saksalla ei kyllä omastakaan mielestäni ole paljoa yhteistä oikean Saksan kanssa. Mutta mikä tarina!


Suurin osa lukijoista ei samaistu tarinaan siksi, että siitä löytyy vaikka kolmekymppinen puutarhahistorian tohtorisopintojen kanssa kamppaileva yksivuotiaan äiti, joka harrastaa käsitöitä ja nörttijuttuja ja joka on alipainoinen, silmälasipäinen ja pukeutuu mustiin (enpä ole ikinä löytänyt omaa kaksoisolentoani fiktiosta. Suomalaisetkin ovat useimmiten rikollisliigojen muskeleita ei-suomalaisessa fiktiossa - Steinbeckista Gibsoniin) Suurin osa lukijoista samaistuu tarinaan, tunnelmaan ja henkilöhahmoihin näiden luonteen takia. Kuvassa esiintyy ensimmäinen fiktiivinen hahmo johon olen samaistunut tv-sarjoissa. Ei juurikaan itseni näköinen. Mutta voi sitä samaistumisen määrää.

Loppupäätelmä tästä on se, että identiteettipoliitikot eivät ymmärrä miten fiktio syntyy. He eivät ymmärrä niitä henkimaailman asioita, jotka liittyvät juoneen ja varsinkin henkilökaartiin, tuohon kirjoittajan ikuiseen pakkomielteeseen. Kirjailijoiden ei siis pidä huolehtia identiteetipolitiikasta vaan toimia kuten kirjailijat ovat aina toimineet - kuunnella muusiaan ja antaa henkilöittensä syntyä ilman mitään sen kummempaa neuroosia "representaatiosta". Kirjoittakaa mitä haluatte kenestä haluatte.

Lakkaa seuraamasta uutisia!

Älä seuraa uutisia!

Tein erikoisen uudenvuodenlupauksen. Aloin boikotoimaan uutisia. Ei, en vain valtavirtamediaa, minua eivät kiinnosta mitkään salaliittoteorioita pursuavat vaihtoehtomediat. Enkä vain huonoja uutisia, kuten new age-tahot kehottavat. Olen aika turtunut väkivaltaan, sota- uutisiin etc. Niin käy kun opiskelee historiaa ja altistaa itsensä uutispommitukselle teinistä saakka. Uutiset ovat kiinnostaneet minua lapsesta asti, koska olen äärimmäisen tiedonhaluinen ja utelias. Mutta nyt on aika vetää neula pois käsivarresta.

Kun kerroin päätöksestäni miehelleni hän ihmetteli miten pysyn maailman tapahtumien tasalla. Ensimmäinen vastaus on se, että tulen ostamaan hyvälaatuisen päivänpolttaviin kysymyksiin paneutuvan lehden kerran kuussa ja lukemaan sen huolellisesti. Toinen vastaus on se, että minulla ei ole mitään syytä pysyä maailman tapahtumien tasalla. Suurin osa maailman tapahtumista ei vaikuta minuun mitenkään. Minä itse en todellakaan vaikuta maailman tapahtumiin. Se, tiedänkö viimeisimmästä puukotuksesta Lontoossa, ammuskelusta jenkkilässä tai ISIS-iskusta on lopulta aika yhdentekevää. Jos nyt naapurissa alkaa paukkua, sitten vasta aktivoidun seuraamaan livelähetystä.

Uutiset ovat nykyään huonolaatuisia. Tiedän yleensä mitä tulee tapahtumaan jo vuosia ennen kuin asia aukenee lehtimiehille - esimerkiksi ns arabikevään ja ns pakolaiskriisin kanssa olen jatkuvasti tuntenut tietäväni ja ennakoivani paremmin kuin maksetut ammattilaiset. Uutiset järkyttyvät ja kauhistuvat itsestäänselvyyksistä. Uutiset eivät informoi vaan pyrkivät vetoamaan tunteisiin ja signaloimaan mediatahon omaa erinomaisuutta.

Oikeistolaisena boikotoin myös oikeistolaisia uutistahoja. Vasemmistolainen media on vajoamassa jonnekin identiteettipolitiikan suohon joka sinänsä on ihan viihdyttävää seurattavaa, mutta samalla aivan järkyttävää ajanhukkaa. Oikeistolainen media on liikaa kiinni vasemmiston kulttuurisessa hegemoniassa - se joko reagoi kiivaasti vasemmistolaisten lörpöttelevän luokan hälinään tai signaloi itse  (oikeistolaisten yksilöiden tavoin), että on oikein ajattelevaa, hyvien ihmisten oikeistolaisuutta ja näin ollen vaikuttaa tarpeeksi coolilta vasemmistolaiskavereilleen. Toisin sanoen, maltillinen oikeisto rämpii vasemmiston perässä identiteettipolitiikan suohon. Radikaalimpi oikeisto taas keskittyy reagoimaan. Tuollaisella medialla ei ole mitään kehittävää virkaa.

Uutiset ovat enimmäkseen sosiaalipornoa. Ne eivät tarjoa varsinaisesti uutta informaatiota tai laajenna näkökantaa. Ne aiheuttavat kyynisen mielentilan, koska emme voi reagoida jatkuvaan negatiiviseen uutisvirtaan muuten kuin olemalla väsyneesti järkyttyneitä pari päivää tai tuntia. Ihminen on kehittynyt reagoimaan uuteen informaatioon ja tapahtumiin tekemällä jotain, ei vain seuraamalla kyynisesti vierestä. Ja "tekemällä" ei tarkoita omaa lisäystä somehälinään tai avatarkuvan muuttamista.

Uutiset luovat vääristyneen tunteen maailmankylästä. Oikeasti me emme välitä yazidien kohtalosta ISIS-joukkojen käsissä, jos välittäisimme, ottaisimme aseen käteen ja lähtisimme puolustamaan heitä. Oikeasti kukaan muu ei myöskään välitä meistä, omaa lähipiiriämme lukuunottamatta. Ei ole mitään yhteistä globaalia perhettä, vain keskenään kilpailevia ja riiteleviä intressiryhmiä. Emme voi vaikuttaa koko maailmaan, mutta voimme sulkea television ja vaikuttaa omien läheistemme elämään.

Internetaikana uutiset ovat muuttuneet kuivasta informaatiosta tunnepitoiseksi vuodatuksesi eri tahojen kilpaillessa siitä, kuka saa lukijakunnan huomion kiinnittymään itseensä. Verkossa leviää kaikenmaailman paikallisia uutisankkoja niiden sisältämän sosiaalipornon takia eikä kukaan vaivaudu seuraamaan alkuhälyn jälkeen, että mihin nuo uutistarinat päättyvät. On homofobisia asiakkaita, lapselta ilmapallon väkisin ottavaa vartijaa ja niin edelleen. Suosittelisin kunnon katumusharjoituksia jokaiselle, joka on omalta osaltaan levittänyt tuollaista roskaa. Sen levittäminen ei palvele mitään tarkoitusta muuta kuin hetkellistä oman hyveellisyyden signaloimista alati kapenevalle ystäväpiirille.

Triviaalin roskan lisäksi uutisilla on taipumus korostaa huomiontavoittelussaan kaikkea mahdollisimman raflaavaa ja degeneroitunutta, asioita, jotka oikeasti ovat aivan marginaalisia, mutta saavat luvattoman paljon huomiota. Perheeseen ja parisuhteeseen liittyvät artikkelit lehdissä ovat täysin kummallisia, jonkin pettämissivun hakkerointi aiheutti Guardianissa kymmeniä analyysejä ja tavallisin parisuhteeseen liittyvä artikkeli on tyyliä "olen viisikymppinen nainen, jolla on kahdeksan rakastajaa, olen teitä tavallisia tallaajia paljon onnellisempi". Pelkkä tuollaisen banaalin roskan lukeminen saatikka sen kommentoiminen on jo laskeutumista hyvin alhaiselle tasolle. Kaikki, mikä oli shokeeraavaa sata vuotta sitten on nähtävästi ikuisesti kiehtovaa ja ajankohtaista lehtimiespiireissä.

Uutisilta on yllättävän vaikea välttyä vaikka niitä ei katsoisi tai lukisi ollenkaan. Joissakin liikkeissä ja julkisissa kulkuneuvoissa saattaa pauhata uutiskanava kun astut sisään. Kaikkialla jaetaan ilmaisia lehtiä. Uutiset näkyvät Facebook- feedissä ja kaverisi kommentoivat niitä kiivaasti. Mutta onneksi olen autoritäärinen luonne ja nautin siitä, etten kerta kaikkiaan klikkaa yhtään uutislinkkiä auki. Olen jo nyt huomannut uutispimennon vaikutukset - päässäni pyörii vain kirjoitusideoita ja muutenkin olo on luova ja inspiroitunut. En lue sanomalehteä aamuteen kanssa, vaan fanifoorumia suosikkielokuvistani. Ajankohtaiset tapahtumat kiinnostavat edelleen, mutta pitkällisinä analyyseina, ei taukoamattomana uutisvirtana.

Jos haluat käyttää aikaasi paremmin, luoda ja nauttia tiedonhausta - lakkaa seuraamasta uutisia!

Mutta somehan on nykyään aivan p*seestä!

Tämä kuva esittää avaruuteen lähetettyä "kultaista levyä". Se liittyy erääseen uneeni, jonka mainitsin vain Facebookissa, vuonna 2011.

Tänään tein tiedonhakua omasta Facebook-feedistäni. Se oli aikaa vievää ja turhauttavaa hommaa. Olen monta kertaa saanut hyviä kirjoitusideoita ja nähnyt inspiroivia unia, mutta maininnut niistä vain Facebookissa, en kirjoittanut kunnolla muistiin. Nyt kopioin kaikki löytämäni helmet. Kuten unen, jossa salaperäinen ryhmittymä vaihtaakin Saganin naiivin levyn toiseen informaatiopakettiin, jossa mahdollisia avaruuden muukalaisia informoidaan ihmiskunnan tunnetuimmista sotasankareista ja tappavimmista aseista. Varoitukseksi.

Mutta asiaan. Lukiessani vanhoja päivityksiä huomasin, miten some-kulttuuri on vuosien varrella muuttunut. Muutama vuosi sitten se oli leikkisämpää, suuri osa päivityksistä oli erilaisia kyselyitä ja listoja. Kirjallisuudesta puhuttiin paljon, nyt se on eriytynyt omiin teemaryhmiinsä. Olin itse rohkeampi puheissani, nyt tuntuu, että pitää jatkuvasti kierrellä ja kaarrella ettei kukaan vaan loukkaantuisi tms.

(Jotkut asiat eivät tosin ole muuttuneet, jo 2011 dissasin Dalai Lamaa, joka nähtävästi silloinkin oli jollain maailmankiertueella. Kirjoitin, että tiibetinbuddhalaisuus on suurin pr-temppu länsimaissa sitten Malboromiehen. )

Mutta tuosta sosiaalisen median muutoksesta. 2011 se oli vielä enemmän erilaisten ihmisten kokoontumispaikka. Nykyään moni kehuu milloin mistäkin syystä siivonneensa kaverilistansa väärinajattelevista ja 99% keskustelusta onkin oikeastaan samanmielisten ideologista signaalia samanmielisille. Pitkiä vuodatuksia, joita en jaksa klikata kokonaan auki, aina politiikasta. Hallitus sitä ja maahanmuuttajat tätä. Kirjoita hirveä vuodatus, samanmieliset tykkää, erimieliset ignooraa, ja sinne se katoaa, virtuaalihistorian huminaan.

Toinen asia, jonka huomasin on se, että osa kavereistani on samanmielisyyttään signaloidessaan muuttumassa aina vain kummallisemmaksi. He aloittivat ihan normaaleina ja nyt selittävät jostain genderfluid-juttua päivittäin. Termistö on aina vain omituisempaa ja vähemmän sisäryhmän ulkopuolelle aukeavaa. En ymmärrä miksi se nyt yhtäkkiä on jotenkin kauheaa, että miehet pitävät itseään miehinä ja naiset naisina ja siitä pitää vouhottaa netissä päivästä toiseen. Varsinkaan kun kukaan internetin ulkopuolella ei ymmärrä koko hössötystä.

Näitten havaintojeni kunniaksi aion itse tuhlata vähemmän aikaa ideologiseen vääntämiseen ja lisätä vauvajuttuja! Ja kirjoitusjuttuja muuallakin kuin kirjoitusryhmissä. Minne kaikki hauskat kyselyt ovat kadonneet? Mutta ennen kaikkea, jos saan tarinaidean, niin avaan notes-kansion, en hehkuta sitä vaan kavereille. Aatteen paloa levittäköön tämä blogini, ei Facebook-feedini.

Näkymättömät konservatiivit

Pari viikkoa sitten olin ulkosuomalaisten kirkon tapahtumassa. Kirkonmenojen jälkeen syötiin ja ruokin vauvaani kahden muun äidin vieressä. Me kaikki olimme ottaneet evääksi samoja luomusoseita ja juttelimme, noh, vauvoista. En ole sosiaalinen, mutta vauva auttaa sosialisoimaan kevyttä juttelua vaativissa tilanteissa ja vie huomiota pois itsestäni. Minulle muut olivat puolituttuja, mutta Lontoossa kauemmin asuneet tunsivat toisensa läheisemmin. Pari heistä on poliittisesti aktiivista, pienen googlauksen perusteella. No, eräs isistä sitten tuli siihen oman lautasensa kanssa ja sanoi kevyesti: "täällä vain punavihreät mammat ruokkivat vauvojaan luomusoseilla".

En viitsinyt sanoa tuohon mitään, koska kyse oli kerta puolitutuista. Huvitti vain kovasti. En yhtään epäile, etteivätkö kaikki muut pöydässä tosiaan olleet punavihreitä. Joten automaattisesti he olettivat minunkin olevan. Olen naimisissa aasialaisen kanssa, vauvani on puoliksi aasialainen, käytän puista vauvaturvallista imetyskorua, syötän luomuruokaa. Mikään minussa ei viittaa (stereotyyppiseen) konservatiiviin. En edes itse vuosiin tajunnut olevani konservatiivi. Konservatiivithan ovat ikäviä (keski-ikäisiä) tyyppejä, vähän kuin pastori Footloose-elokuvassa.

Hän kielsi kirjat ja tanssin. Minä pidän kirjoista ja tanssimisesta!

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olen ollut näkymätön konservatiivi. Muutama vuosi sitten olin jossain Finncon-tapahtuman terassitapaamisella. Kyseessä on minulle varsinainen sosialisoinnin suurponnistus, josta nautin suunnattomasti. Voin keskustella nörttijutuista muiden nörttien kanssa! En joudu selittelemään termejä, kirjoja ja kirjailijoita! Olen samanhenkisten seurassa!
Paitsi tietenkin poliittisesti.
No, olin taas päätynyt puolituttujen ympäröimäksi, paikalla oli useampi nuori nainen, joka puhui siitä miten matkustaessa on mahdollisuus yöpyä ilmaiseksi ventovieraiden luona ulkomailla. Yksi heistä selitti, miten tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa kaikenlaisissa ympäristöissä. Mutta sitten hän jatkoi, ettei kyllä tietäisi miten oikein olisi jos muut olisivat konservatiiveja, se olisi hankala tilanne jollakin tavalla. Paloin halusta huudahtaa, että minä olen kyllä konservatiivi ja tunnen ihmisiä mitä kummallisimmista piireistä ja tulen kaikkien kanssa toimeen. Mutta olin introvertti puolituttujen seurassa, joten annoin olla.

Laajemmassa mittakaavassa tämä liittyy siihen, miten aina vaalien jälkeen media ja some-lauma ovat järkyttyneitä siitä, miten konservatiivisesti popula äänestää. He sanovat, etteivät tunne ketään, joka äänestäisi kauheita konservatiiveja. Ja tietenkin he ovat väärässä. Tietenkin he tuntevat konservatiiveja, nämä eivät vain avaa suutaan politiikasta heidän seurassaan. Progressiiviset idealistit, punavihreät, miksikä noita nyt kutsuisi, ovat akatemiassa, mediassa, spefipiireissä etc enemmistö ja kaikista diversiteettipaneeleista huolimatta he käyttäytyvät aivan kuin mikä tahansa enemmistö - odottavat automaattisesti muiden olevan ympärillään samaa mieltä ja pitävät Toisia kummallisena ulkoryhmänä. Okei, tuo oli vähän kömpelöä huumoria humanistijargonilla. Mutta eteenpäin!

Moni tosiaan uskoo, ettei tunne yhtään konservatiivia (koska nämä ovat hiljaa vääristä näkemyksistään enemmistön parissa). En itsekään tuntenut yhtään konservatiivia moneen vuoteen. En edes itse tajunnut olevani konservatiivi millään tavalla. Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista aiheista, minulla on vahvat mielipiteet ja minussa on yliempaattisen maailmanparantajan vikaa. Olen niitä, jotka pelastavat kastemadon kuralätäköstä (jopa keskellä Lontoota). En tiennyt mitään konservatiiveista. Assosioin termin George W Bushiin, sotahulluihin amerikkalaisiin (ja amerikkalaiset ovat aina pahoja, paitsi sukulaiseni, jotka ovat niitä kivoja amerikkalaisia). Konservatiivit halusivat kieltää kauhuelokuvat, laittoivat varoitustarroja rap-levyihin ja olivat ääriuskonnollisia vanhempia rouvia. Olen nähnyt triljoona tätä väkeä pilkkaavaa meemiä ja pilapiirrosta - he luulevat roolipelaamisen olevan saatananpalvontaa! Noloa porukkaa.

Onneksi päädyin aidosti vasemmistolaiseen yliopistoon, jolloin hitaasti ymmärsin olevani kerta kaikkiaan eri mieltä akatemisen valtavirran kanssa. Olin niin eri mieltä, että oikein hirvitti. Jouduin lukemaan annettujen kirjalistojen ulkopuolelta, tekemään omaa tiedonhakua, seikkailemaan mitä ihmeellisimmillä nettisivuilla löytääkseni samanmielisiä. Olin aina aivan ihmeissäni kun törmäsin akateemiseen, älykkääseen konservatiiviin. Luojan kiitos asuinmaassani on kuitenkin älyllisen ja maltillisen konservativismin pitkä perinne. Päädyin jopa samanhenkisten kanssa samoihin huoneisiin, tunsin lämpimän ailahduksen, kun eräs kurssitoverini mainitsi löytäneensä etsimänsä oppiaineen Spectator-lehden mainoksesta.





Harrastuspiireissä liikun kuitenkin vahvasti vasemmalla puolella. Se on minusta ihan ok ja myös kavereistani nähtävästi - kuten olen sanonut, moni tietää, että olen konservatiivi, mutta he eivät anna sen häiritä, koska olen ihan mukava tyyppi. Tai ainakin vaaraton.

Mutta tuosta konservatiivien näkymättömyydestä. Voi olla, että ihmiset myös kuvittelevat konservatiivin olevan tunnistettavissa ulkonäön perusteella. Millainen konservatiivisen naisen pitäisi olla? Ehkä sitä pitäisi muistuttaa vaikka FOX-uutiskanavan ankkurittaria- pehmeä lainekampaus, jakkupuku, merkkilaukku tms. Todellisuudessahan ideologiaa ei näe ulkopuolelle ellei nyt ole rastafari tai skinhead tai muuta vastaavaa. Myös konservatiivi voi suosia luomuvauvanruokaa - itse asiassa luonnonruoka, luonnonkosmetiikka ja huoli vaateteollisuuden eettisyydestä sopivat erinomaisesti konservativismiin. Mutta ei Marimekko. Siellä kirkkotapaamisessa vieressäni istuvilla naisilla oli Marimekon tunikat (suosittua ulkosuomalaisten parissa). Minä en ikinä käyttäisi Marimekkoa. Se viittaa 60-70-lukujen meininkiin ja tuo aikakausi on kova paikka konservatiiveille. Mutta en tuonkaan perusteella alkaisi vetää mitään yleistäviä johtopäätöksiä.
Katso ympärillesi. Voitko arvata jokaisen paikalla olevan ideologian?

Muutama haja-ajatelma maahanmuutosta ja kansainvälisyydestä- hysteria pilaa hienon monikulttuurisuuden!

Joskus pidän suomalaisia fiksumpina kuin asuinmaani Britannian väkeä, mutta tänä kesänä Suomessa jouduin parin kuukauden ajan boikotoimaan jokaista uutiskanavaa ja television ajankohtaisohjelmia, koska minulla oli jatkuvasti kasvava fiilis siitä, että aivan kohta joutuin hysteerisen lammaslauman tallomaksi. Koin ihan todellisen kulttuurishokin siitä, miten alkeellista minkäänlainen ideologinen debaatti on omassa kotimaassani. Lisäksi, taas kerran, minulla oli sellainen fiilis, että kaikki osapuolet ovat aina ja ikuisesti väärässä ja huutavat toistensa ohi. Rikon nyt kerrankin periaatteeni ja haukun ihmisiä näiden omilla nimillä. Kesän noloimmat monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen liittyvät ulostulot ja kommentit, enemmänkin aika-kuin nolousjärjestyksessä:
-Immonen avautuu monikulttuurisuudesta - Englanniksi
-Tino Singh haluaa tietää miksi häntä vihataan (Olin jo unohtanut tämän ysäristaran enkä liene ainoa)
-Ruskeat tytöt blogi ja ihonvärillä ratsastaminen noin ylipäätään. Vain Suomessa voi pyrkiä julkisuuteen pelkästään sillä, että näyttää vähän ulkomaalaiselta.
-Johan Bäckmanin temppu joka ihmetytti Brysselissä asti
-Natsit  tappelevat. Olen negatiivisesti yllättynyt siitä, että maailmassa on ihmisiä, jotka haaveilevat kansallissosialistisesta Suur-Ruotsista.
-Finlaysonkin oli ulkomaalainen...jumaleisson ihmiset, lukekaa sitä historiaa jos aiotte argumentoida historialla ja ottakaa selvää siitä miksi ulkomaalaiset tulivat alunperin perustamaan yrityksiään Suomeen. Minua ei sinäänsä haittaisi, jos kehitettäisiin jotain Venäjän 1800-luvun toimia vastaavaa privileegiosysteemiä, että tehtaan keskelle maaseutua pikkukaupunkiin perustava saisi ilmaisen tontin ja muita etuoikeuksia, ehkä saataisiin periferiat uuteen nousuun? Mutta kai ymmärrätte, että ulkomaalaiset perustivat yrityksiä Suomeen 1800-luvulla, koska Venäjä antoi heille etuoikeuksia ja koska köyhä Suomi tarjosi halpaa työvoimaa - juuri niihin aikoihin kun kehittyneemmissä maissa työvoima alkoi järjestäytyä ja vaatia oikeuksiaan. Mutta työläisten oikeudet ovat nykyään aika passe, joten eteenpäin...

Kansainvälisyys tai monikulttuurisuus ei ole positiivista tai negatiivista. Se vain on. Se tapahtuu erilaisista syistä. Joskus siitä seuraa sota ja joskus jokin hieno uusi taidesuuntaus tai koko maan eteenpäin vievää bisnestoimintaa. Se saattaa olla imperialismia, kansainvaellus, liittoja, tutkimusmatkoja, kauppaa, taistelua, aatteiden ja ideoiden siirtymistä, epidemioita, heikompien heimojen tuhoutumista ja uusien kultturien ja heimojen syntyä.


Minä olen aina ollut kansainvälinen, asunut eri maissa, kaveerannut kaikenväristen kanssa ja ollut aidosti "värisokea" (tosin tätäkin pidetään nykyään rasismina, muiden ihonväristä ja erilaisuudesta pitäisi olla hirveän tietoinen jatkuvasti, mikä Lontoossa olisi kyllä pidemmän päälle rasittavaa)
Kokemukseni takia pidän suomalaisten tapaa keskustella asiasta todella naiivina. Esimerkiksi ihan järkevät kaverit ovat kauhistelleet, että miten joku Immosen Manovar-henkinen some-kommentti vaikuttaa Suomen maineeseen. No, ei mitenkään. Suomella ei ole mitään mainetta, sen kummemmin kuin Liettualla tai Bermudallakaan. Pienistä periferioista ei nyt vain tiedetä niin paljon ja harvaa kiinnostaakaan tietää. Vaikka Suomi kiristäisi maahanmuuttopolitiikkansa - vaikka nyt Japanin tasolle, ei se vaikuttaisi mihinkään maineeseen tai bisneksentekoon. Samat ihmiset, jotka ovat huolissaan Suomen maineesta "hirveän rasistisena" muuten matkustavat aivan hyvällä omallatunnolla rasistisessa Japanissa, mieheni kotimaassa Malesiassa, jossa on jopa rasistiset lait ja joka on virallisesti antisemitistinen (mieheni passissa lukee "valid everywhere except Israel") ja Thaimaassa, jossa paikallista hallitsijaa saa lähestyä vain kontillaan, vallalla on milloin mikäkin sotilasjuntta ja jossa käytetään burmalaista orjatyövoimaa. Jos orjakauppa, sotilaat kaduilla, absolutismi ja raipparangaistukset eivät vähennä turistien ja bisnesmiesten ihastusta, niin tuskin somekommentitkaan.

Välihuomautus. Malesian lain puolesta mieheni on kakkosluokan kansalainen rotunsa takia enkä minä saisi muuttaa maahan väärärotuisena muuta kuin turistiviisumilla vaikka mieheni on maan kansalainen. Kaikissa rikkaissa Aasian maissa on todella tiukat ehdot maahanmuutolle. Äärioikeistolaispiireissä on tapana sanoa, että "Africa for Africans, Asia for Asians, white countries are for everyone" ja siinä he tavallaan ovat oikeassa. Afrikan ja Aasian maat saavat harjoittaa minkälaista maahamuuttopolitiikkaa haluavat, mutta Euroopan maiden - joiden työllisystilanne ei ole mitenkään ihanteellinen - pitäisi käytännössä avata ovet. Kaikki muu on natsismia ja rasismia. Luulen, että tuossa on takana jokin imperialismin jälkeinen krapula, mutta sen ei pitäisi koskea Suomen kaltaisia entisiä imperiumien heittopusseja ollenkaan. Parastahan olisi, että nykyiselle kansainvaellukselle ja väestöpaineelle olisi jokin Final Frontier - paikka, missä aidosti alottaa alusta raivaajahengessä omin voimin. Mutta maita, joissa oikeasti tarvitaan kouluttamatonta työvoimaa ei oikein ole enää jäljellä. Enkä tiedä haluaako kukaan sellaista elämää, kun nopean tiedonvälityksen takia kaikki länsimaiden herkut ovat kaikkien nähtävillä.

Mutta takaisin Suomeen. Yksi syy siihen, miksi tämä koko vouhkaus ärsyttää minua niin paljon, on oma kansainvälinen perheeni ja euraasialainen lapseni. Koska pitkin vuotta sain lukea näyttäviä otsikoita siitä, miten erivärinen ihminen ei voi Suomessa kotiovestaan ulos astua ilman huutelua, tönimistä ja syrjintää aloin itsekin vastoin parempaa tietoani huolestua vauvani puolesta. No, koko kesä koluttiin Suomea ympäriinsä vauvan kanssa enkä saanut sen kummempaa kommenttia kuin pari kertaa "Ihana nappisilmä" (tosin tuollaista erilaiseen ulkonäköön liittyvää kommenttia kutsutaan nykyään suuressa maailmassa "mikroagressioksi". Japanissa ollessani ventovieraat halusivat kuvata itseään minun kanssani, mutta kuten sanottu, nämä asiat ovat väärin vain silloin kun valkoiset tekevät sen) Toisin sanoen, kuten ennenkin, enemmistöä suomalaisista ei voisi vähempää kiinnostaa ventovieraan ulkonäkö. Suomessa näkee oikeastaan enemmän ns sekapareja kuin Lontoossa, koska Suomessa ei ole niin laajoja maahanmuuttajaenklaaveja, että he pystyisivät elämään täysin valtaväestöstä irrallaan ja naimaan ennemmin serkkunsa kuin paikallisen. On totta, että juoppo tai häiriintynyt kiusaaja voi huudella mustalle miehelle junassa "neekeriä",  siinä missä sama kiusaaja huutelee lihavalle "läskiä" ja minulle "rillipirua" tms. Länsimaissa rasismi on yksinäisen juopon huutelua ja itämaissa sitä, että laman iskiessä käydään lyömässä vääränväristen omistajien kauppojen ikkunat säpäleiksi ja ehkä tulee ruumiitakin.

Kansainvälisyys ja jopa luonnollinen monikulttuurisuus ilman mitään poliittista painetta sen puolesta tai vastaan, ovat minusta hienoja asioita. Olen kiinnostunut vieraista kulttuureista muutenkin kuin sen yleensä mainitun pinnan (kivat ravintolat ja kaupat, halpa pesula joka on aina auki!) osalta. Joissain asioissa olen enemmän aasialainen kuin eurooppalainen arvoiltani ja aatteiltani. Siinä ei siis ole mitään pahaa, että länsimaihin ja pieneen Suomeen saakka tulee väkeä muista maista. Ongelma on lähinnä siinä, että tulijoita ei pidetä vastuullisina aikuisina, heidän halutaan performoivan eksotiikanhaluiselle eliitille "toiseuttaan" (muistakaa, että opiskelen humanistista alaa!) ja että samaan aikaan valtaväestön omaa kulttuuria painetaan alas kaikin keinoin. Ei ole missään tapauksessa tervettä tehdä sillä tavalla, kuten Britanniassa on tehty, että samaan aikaan korostetaan tulijoille näiden erinomaisuutta ja samaan aikaan ruoskitaan valtaväestöä siitä, miten näillä ei ole mitään syytä olla ylpeitä kolonialistis-imperialistis-rasistis-sovinistisen kulttuurinsa rappiollisista saavutuksista. Ja tuohon päälle vielä se typerä teoria "valkoisten etuoikeudesta" jossa ei ole järjen häivää. En edes osaa kuvitella millaisen vastustusreaktion ja vastauksen tuo kombinaatio tulee vielä aiheuttamaan seuraavassa sukupolvessa, mutta asuinmaani poliitikot nähtävästi aavistavat, ettei siitä ainakaan mitään hyvää seuraa, koska ovat yhtäkkiä alkaneet peräämään yhteisien arvojen perään, jonka kaikki Britannian asukkaat voisivat jakaa. 

Pähkinänkuoressa: kansainvälisyys ja monikulttuurisuus olivat hienoja asioita, kunnes kaikenmaailman oman tähden nostattajat, hysteeriset täti-ihmiset ja opportunistit pilasivat ne. Nyt niitä tekosyynä käyttäen haalitaan halpatyövoimaa ja lietsotaan hysteriaa mediassa. Minulla on unelma (ja tuokin piti ottaa jenkkilästä kun ei mitään omaa keksitty) hysteriavapaasta kesästä jolloin voisin katsoa ajankohtaisohjelmia ja lukea sanomalehtiä ilman myötähäpeää.

SJW ATTACK! eli innostun alan puolesta analysoimaan vähän viimeaikaisia kulttuurisotia

Harva asia on tässä maailmassa varmaa, mutta muutaman pikku jutun olen vuosien varrella oppinut valtavirtakulttuurista, alakulttuureista, populaarikulttuurista, internetkulttuurista ja näihin liittyvistä riidoista - ja oikeastaan mistä ilmiöstä tahansa:

Kumpikin osapuoli saattaa olla väärässä. Kummallakin osapuolella saattaa olla hyviä pointteja, vaikka he olisivatkin väärässä. Jos valtavirtamedia leimaa jonkin ilmiön yksioikoisen vihamielisesti, valtavirtamedia ei ole tehnyt tiedonhakua.

Tee aina itse laaja tiedonhaku, ennen kuin muodostat oman mielipiteesi.

Siitä mitä viime aikoina on tapahtunut eri alakulttuureille (industrial, scifi, metalli, pelaajat) on kaksi kilpailevaa narratiivia: joko erilaiset feministiset ja yltiöprogressiiviset aktivistit valtaavat vuorollaan lähes jokaisen alakulttuurin, löytävät siitä omasta mielestään rasismia, fasismia ja sadismia ja alkavat vaatia muutosta, sensuuria, mustia listoja, lietsovat alakulttuurin vastaista mielialaa valtavirtamedioissa etc - tai sitten erilaiset alakulttuurit ovat kautta länsimaiden synkän historian olleet rasismin, fasismin ja sadismin pesäpaikkoja joita vasta nyt ollaan tuulettamassa enemmän suvaitseviksi ja sekös fasisteja ja peräkammarin nörttipoikia suututtaa. Kumpikin taho on luonnollisesti väärässä ja kummankin tahon väärinkäsityksistä seuraa massiivinen draama, joka ketuttaa kaltaistani tavallista fania. Ketutus kasvaa kun valtavirtamedia tarttuu aiheeseen ja osoittaa täydellisen tietämättömyytensä aiheesta. Gamergatesta ja Metalgatesta en uskalla sanoa mitään (mutta omaan vahvat mielipiteet kummastakin), mutta tämä draama tapahtui myös kahdessa omassa skenessäni - industrial-piireissä ja scififandomissa. Käytän nyt esimerkkinä Industrialskeneä, koska se osoittaa kaikista räikeimmin mitä tapahtuu kun täysin amerikkakeskeinen aktivisti tulkitsee täysin postmodernin alakulttuurin ja miten alakulttuuri itse reagoi siihen. Esimerkki on jotenkin hauskempi ja saan tekosyyn linkata pari kontroversaalia bilebiisiä. Mutta täysin sama pätee nykyiseen scififandomiin.

(Scififandomin kohdalla tilanne on jokseenkin ärsyttävämpi, koska osallistun siihen myös tekijänä. En pidä siitä, että kriittinen rotuteoria, feminismi ja kaikenkarvainen tumbrl-hössötys aiheuttaa tilanteen, jossa spekulatiivista kirjallisuutta saisi kirjoittaa vain yhdellä tavalla. Spekulatiivinen fiktio ei ole ikinä ollut eikä ole nyt rasistista tai sovinistista ja jokainen joka väittää muuta on anglosentrinen typerys. Mutta nyt siihen industrialiin.)

Industrial-genrellä, kuten kaikilla muillakin alakulttuureilla on useita juuria ja vaikutteita, joilla välttämättä ei ole aina paljon yhteistä keskenään: Euroopassa kokeelliset konemuusikot ja yhtyeet kuten Gary Numan ja Kraftwerk, avant garde-vaikutteet 1900-luvun alusta asti, kaikenlainen postmodernismiin liittyvä akateeminen hömpötys ja aivan aidosti provokatiiviset taideperformanssipiirit, joissa hyvän maun rajoja kokeiltiin jatkuvasti. Myöhemmin genre laimentui biletyyppiseksi tanssivaikutteineen ja nykyään puhdasta industrialia suositummat ovat sen alalajit kuten electro-industrial, EBM, Futurepop, Aggrotech ja niin edelleen. Tämä on ihan normaalia - maailmassa nyt on vain enemmän ihmisiä, jotka tykkäävät bilettää musiikin tahdissa, kuin niitä, jotka tykkäävät katsella miten performanssitaiteilija viiltelee nahkaansa kummallisen kolinan tahdissa ja jonkin pornoleffan pyöriessä taustalla valkokankaalla. Mutta tämä genren juuret ja pirstaleisuus johti siihen, että sen totalitarismiin ja väkivaltaan liittynyt kuvasto jäi elämään kesympinä versioina ja siihen, että näkemyksiä siitä mitä industrial oikeastaan on on monenlaisia. Onko se kaupallista ja sielutonta nykykulttuuria ruoskiva protestiperformanssi? Vai tanssimusaa jonka tahdissa jumpata cyberpunk-vetimissä? Vai introverttien nörttipoikien intohimo, koska konemusiikkiahan voi kuka tahansa luoda yksikseen? Genren artisteilla on yleensä päivätyö paria poikkeusta lukuunottamatta. Tanssittavaa ja aggressiivista musiikkia tekevät Combichrist ja Nachtmahr ovat genren suurimmat starat, eivät niinkään lahjakkuutensa, vaan brändäyskyvyn ja nuorisoon vetoavuuden takia. Kumpikin yhtye on alunperin Euroopasta - Combichrist norjalainen ja Nachtmahr Itävallasta.

Ja sitten iski SWJ

Social Justice Warrior on mielestäni hyvä termi, sillä se luo mielikuvan siitä, miten joku ritari syöksähtää paikalle keihäs koholla valmiina taisteluun, ymmärtämättä oikein mitä vastaan on taistelemassa. Ennen eri faniryhmät elivät erillään toisistaan aivan rauhallisesti, mutta internet on tuonut manner-Euroopan bilepiirit ja jenkkilän aktivistit samalle tantereelle ja jenkkiaktivismi tulkitsee koko maapallon kulttuurin oman narratiivinsa kautta ymmärtämättä sen kummemmin sitä, miten erilaisia asioita eri kontekstissa vaikka tietynlainen kuvasti voi tarkoittaa. Industrialiin ovat aina kuuluneet nämä teemat: väkivalta, sarjamurhaajat, dystopia, ydinsota, totalitarismi ja fasismi. Tämä ei tarkoita sitä, että artistit olisivat 1970-luvulta tähän päivään saakka olleet ydinsodasta haaveilevia fasisteja jääkaappi täynnä irtojäseniä. Osa artisteista tuli itse totalitaristisista maista kuten Itä-Euroopasta ja syyt tuollaisen teemaston käyttämiselle vaihtelivat aidosta poliittisesta aktivismista (yleensä kuitenkin fasismia vastaan, vaikka tässä on muutamia poikkeuksia tai ambivalentteja tapauksia) shokeeramisenhaluun ja silkkaan fetisismiin. Nachtmahrin laulaja tykkää tytöistä uniformuissa ja hän rakensi mieltymyksensä ympärille kokonaisen brändin, fanit pukeutuivat uniformuihin hänen keikalleen ja lavalla seisoi nättejä tyttöjä koppalakeissa ja käsivarsinauhoissa.

Mutta selitäpä tämä kanadalaiselle!

Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että olin itse pitkään SWJ-puolella. Kuka nyt pitäisi rasismista ja misogyniasta? En ole koskaan arvostanut sellaisia kappaleita kuin Combichristin "Give head if you got it" ja fetissikuvasto skenessä tympii minua loputtomasti. Saksalaiset varsinkin ovat outoja... noh, niin tai näin, kun aloin katsoa Youtubeen ladattua Combichristia ja Nachtmahria kritisoivaa kanadalaisen artistin tekemää videota "We demand better", joka esitettiin skenen festivaaleilla livenä 2012, olin valmis olemaan samaa mieltä. Inhosin Nachtmahrin ja Combichristin videoita, joissa kummassakin esitettiin seksuaalista väkivaltaa jotenkin "coolina". Minä vaadin parempaa!

Video alkoi lupaavasti analysoiden kummankin yhtyeen musiikkivideoita. Mutta sitten päästiin Combichristin laulajan parissa kuvassa pitämään t-paitaan, jossa oli etelävaltioiden lippu. Rasismia! Huusi videon tekijä. Tiedättekö ketkä muut pitivät tätä lippua: KKK ja orjakauppiaat!

Yhtäkkiä olinkin aivan eri mieltä ja sataprosenttisesti Combichristin puolella. Vai ovat liput kiellettyjä! Vai pitäisi varoa, ettei käytä vääränlaisia lippuja skenessä joka on -alusta asti - pyrkinyt provosoimaan! Miljoonat Country Western ja Hard Rock fanit lienevät myös Ku Klux Klanilaisia orjakauppiaita. Menehän pois siitä huutelemasta mitä symboleita ja kuvastoa muut saavat käyttää.

Artistien reaktiot tuohon olivat mielenkiintoisia. Combichristin laulaja myönsi, että hänen imagonsa on vähän liian väkivaltainen, selitti, että tuo t-paita oli meksikolaisen suunnittelijan tuote eikä antanut lopulta kohun vaikuttaa tekemisiinsä. Nachtmahrin laulaja hermostui natsisyytöksistä ja vastasi julkaisemalla kuvakirjallisen militääri-imagolla tehtyä pehmopornoa.

Tämän jälkeen alkoi tavanomainen SWJ hälinä siitä, että genressä on liikaa valkoisia miehiä ja jokaiseen videoon puuttuminen loukkaantumismielessä.

Tämä Aesthetic Perfection-yhtyeen video suututti oikein ajattelevat piirit, koska laulaja oli maalannut itsensä mustaksi. Blackface! Seksuaalista väkivaltaa blackfacella! Artisti itse oli kritiikistä hämillään, koska oli tarkoittanut tuossa vain kuvainnollisesti valoa ja pimeyttä, hyvän ja pahan voimia. Minusta tuo on muuten hieno video, ja tykkään kappaleen sanoituksista. Sen kertosäe kuuluu näin


One day,
I pray,
I'll be,
A human being,
Stay,
With me,
Have faith,
That I can change for you.

Mutta SWJ ei tunne ironiaa tai monitulkintaisuutta.

Mitä tästä kaikesta opimme?
No, yksikään musiikkiin tai nörtteilyyn liittyvä alakulttuuri ei oikeasti ole rasististen valkoisten miesten fasistinen linnoitus joka on murrettavissa käymällä aggressiivisesti sen edustajien kimppuun mahdollisimman henkilökohtaisesti. Ihmiset nyt harrastavat mitä harrastavat aivan vapaaehtoisesti. Alakulttuureissa on perinteisesti ollut se progressiivinen aktivistiporukka, provosoivat pahat pojat, intohimoiset mutta introvertit nörtit ja mukana huvikseen hengaava bileväki. Vasta internet on tuonut nämä ryhmittymät mielipiteineen kiusallisen lähelle toisiaan. Äkkiä he ovat hyvin tietoisia toistensa olemassaolosta ja raivoissaan siitä, että heidän harrastuksellaan on vääränlaisia faneja vääränlaisin mielipitein. Väärät mielipiteet ovat vain klikkauksen takana.

Mutta pirstaloitunut fanikulttuuri ei istu sen enempää narratiiviin edistyksestä kuin edistyksen vastustamisestakaan.  SJW-myrsky raivoaa aikansa lattemukissa ja jatkaa sitten matkaansa. Skenen suuriin nimiin sillä lopulta ei ole mitään vaikutusvaltaa. Identiteettipolitiikkaa harrastavat hälisevät aikansa, media julkaisee pari asiavirheitä vilisevää artikkelia ja sitten koko asia unohtuu. Aina tapahtuu jotain uutta - tiedemies pitää vääränlaista t-paitaa esimerkiksi.

Miksi näissä jutuissa on niin usein kyse t-paidoista?

Lauantain kunniaksi bilemusaa kyseenalaisilla sanoituksilla!
https://www.youtube.com/watch?v=qptePC1x0YQ