Lasten ideologinen johtoasema ja Romantiikka

Historia tuntee useita tapauksia, jossa lapset ovat tuntuneet spontaanisti nousevan johtoon, ottavan ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet parantamaan maailmaa. Lasten ristiretki on tunnettu termi ja usein lasten johtajuus liittyykin hengellisesti ja ideologisesti ylikuumenneisiin hetkiin aatehistoriassa - sotiin, uskonnollisiin liikkeisiin ja niin edelleen. Lasten nousu johtoon liittyy tunteisiin ja herättää tunnereaktion, joka on pahentunut varsinkin Romantiikan myötä. Romantiikka merkitsee tunnetta ja sukupolvien ketjun katkeamista, ja nykykulttuuri on mitä suurimmassa määrin Romantiikan lapsi.

Klassinen käsitys maailmasta on hyvin selkeä. Historia koostuu sukupolvien ketjusta, jossa jokainen sukupolvi kuuntelee edellisten viisautta, kehittää omia taitojaan tradition antamissa rajoissa, kehittää asioita eteenpäin ja valmistaa taas seuraavan sukupolven seuraajakseen. Tämä oli todellisuus taiteissa ja tieteissä vuosisatoja ja on vieläkin länsimaiden ulkopuolella. Tieteissä tämä ei ollut mikään ongelmaton tapa toimia, koska muinainen viisaus oli niin arvostettua, oli sen selkeitä virheitäkin vaikea korjata. Mutta ainakin silloin ihmiset tiesivät mitä heitä edeltävät sukupolvet olivat edes ajatelleet ja arvostivat niitä saavutuksia, jotka vaikuttivat positiivisesti heidän elämäänsä. 

Romantiikka katkaisi sukupolvien ketjun. Romantikot saattavat kyllä ihannoida traditioita ja muinaista viisautta - jos se on tarpeeksi kaukana heidän omasta kokemuspiiristään, mutta ennen kaikkea Romantiikka uskoo ulkopuolisen, alkuasukkaan, lapsen etc viisauteen, koska ympäröivän kulttuurin painolasti ei ole saastuttanut heidän ajatteluaan ja sammuttanut lamppua, näin Romantiikan termejä käyttäen. Jo Goethen Nuori Werther mainitsee tämän. Koska lapsi ei ole vielä ahdistavan ja sortavan kulttuurin saastuttama ja korruptoituneiden aikuisten tavoin lahjottavissa, hän tietää intuitiivisesti aikuisia paremmin. Ei ollut sattumaa, että juuri samalla vuosisadalla uskonnollisiin herätysliikkeisiin liittyivät vahvasti erilaiset lapsiprofeetat. 

Victor Hugon Gavroche, Neuvostoliiton lapsisankarit, eri sotien lapsisotilaat, Onni Kokko, Kiinan kulttuurivallankumous etc. Hippiliike, joka oli "nuorisoliike", joka opetti ettei yli kolmekymppisiin ole luottamista. Lapsi-ja -nuorisoliikkeet tosin eivät ikinä ole spontaaneja vaan niiden takana on aikuisia, joilta ne opit ovat lähtöisin. Malalan isä oli koulutusaktivisti ja Gretan toivat julkisuuteen aikuiset, joista osa oli mukana jo Rooman Klubissa vuosikymmeniä sitten. Hippien taustalla hääri nelikymppisiä akateemisia radikaaleja ja jopa näennäisesti nuorison alakulttuurit syntyvät usein aikuisten aloittamien klubien, vaatemerkkien yms ympärille. 

Koska sukupolvien välinen ketju on katkaistu ja jokainen sukupolvi joutuu keksimään omasta mielestään samat radikaalit ajatukset uudelleen, ei kukaan tunnu huomaavan, miten teennäistä ilmastoaktivismin sukupolvien välinen asettelu oikein on. Siinähän nuoret kertovat maailmalle sen, mitä he ovat oppineet aikuisilta. En voi olla ainoa, joka muistaa miten 90-luvulla kerrottiin koulussa, miten otsonikerroksen tuhoutuminen ja saasteet tulisivat tuhoamaan maapallon. En voi olla ainoa, joka on lukenut Rooman Klubin julkaisun joltain 70-luvulta. Tosin silloin pelättiin myös ydinsotaa (luin 90-luvulla nuortenkirjan, jossa Suomessa kaikki kuolevat nälkään väestönsuojissa). Pelko ympäristön, luonnon ja maapallon puolesta on siis ollut osa länsimaista elämää jo vuosikymmeniä, yksi harvoja selkeitä traditioita kulttuurissamme suorastaan. Nuorten ilmastoaktivismi on siis edellisten sukupolvien jatkumoa, mutta koska tunnepitoinen ja romanttinen kulttuurimme nostaa nimenomaan nuoruuden jalustalle ja populaari muisti on korkeintaan pari kuukautta, voisi luulla nykynuorison olevan suorastaan messiaanisia ja heitä edeltävien sukupolvien pyrkivän tuhoamaan kaiken silkkaa pahuuttaan. Jopa näiden edeltävien sukupolvien itsensä mielestä, siinä he ovat aivan kuin ne aateliset, jotka ottivat Rousseaun nurkkiinsa haukkumaan itseään ja olivat itse aivan samaa mieltä pahuudestaan. 

Syntyykö romanttisen ihmiskuvan, sukupolvien vastakkainasettelun ja ennen kaikkea valtavan tunnekuohun avulla kestäviä ja ennen kaikkea ei-totalitaristisia ratkaisuja ympäristöongelmiin? Enpä menisi vannomaan. Mutta kuten sanottu, mikään tässä ei ole millään tavalla uutta tai ihmeellistä. Itse uskon, että länsimainen kulttuuri alkaa olla siinä pisteessä, että ne ratkaisut syntyvät aivan muilla mantereilla. 

The Prequel - Miten Vihreän maailman utopia/dystopia syntyi!

Löysin notes-arkistoni uumenista vanhan, nähtävästi töissä kuittirullalle (kuten aina) hahmotellun selostuksen siitä miten Vihreän Maailman lähtökohtaan - ekologiseen ja rauhanomaiseen elämään, jossa ihmiset ennemmin kuolevat nälkään kuin vahingoittavat toista elävää olentoa - oikein päädyttiin ja mistä systeemin heikkoudet oikein johtuivat. Ehkä tämä kiinnostaa niitä, jotka kirjan ovat lukeneet ja ehkä kuvittelitte itse jotain aivan muuta!

Tällä hetkellä kirjoittamassani avaruusoopperassa on muuten samantapainen alkukuvio Maan tuhoavista siirtokunnista, mutta tarinan juoni ja varsinainen punainen lanka ovat aivan muualla.

Miten Vihreä Maailma syntyi

Muutama lukijani tietää lähtötilanteen - ihmiskunnan rippeet elävät primitiivisissä siirtokunnissa ja noudattavat tiukkoja ekologisia vaatimuksia - kaikkien on pakko olla vegaaneja, vain pienen osan maastosta saa käyttää viljelyyn ja niin edelleen. Teknologisesti kehittynyt, mutta tietotaidoltaan rappeutunut Keskusmaailma auttaa ihmisiä joten kuten. Vähäinen teollisuus ja kaivostoiminta sijaitsee karummilla planeetoilla. Keskusmaailma auttaa lähimpiä siirtokuntiaan, mutta kauimmat, usein trooppiset siirtokunnat kärsivät usein nälänhädästä. 

Tuollaisissa siirtokunnissa syntyneet terroristit hyökkäilevät varsin summamutikassa muihin siirtokuntiin pyrkien osoittamaan koko vallitsevan systeemin heikkouden. Saatuaan avukseen Keskusmaailman jäsenen he tuhoavat koko systeemin ja syöksevät siirtokunnat täydelliseen anarkiaan ja valtataisteluun.

Ihmiskunnan apatia, kyvyttömyys kehittyä ja rauhanomainen alistuvuus itsetuhoon saakka mietityttää tarinan henkilöitä. Koska myyttien mukaan ihmiset Maassa asuessaan eivät muuta tehneetkään kun sotivat ja tuhosivat - miten koko ihmisluonto onnistuttiin muuttamaan. 

Miten Vihreä Maailma, oppi siitä, että luonto on tärkeämpi kuin ihminen, oikein syntyi?

Maan teknisen kehityksen huippuvuosina syntyi useita siirtokuntia, jotka vuosisatojen kuluessa muokattiin enemmän tai vähemmän Maata muistuttaviksi terraform- tekniikoilla, joilla aiemmin oli muutettu arktiset alueet ja autiomaat Maassa. Siirtokunnat kehittyivät omiksi sotaisiksi sivilisaatioikseen, joiden liittoutuma hyökkäsi Maan joukkoja vastaan. Tuolloin siirtokuntien liittoutuma levitti laajalle propagandaa Maan asukkaiden erityisestä julmuudesta ja loi oman versionsa Maan historiasta, joka esitteli kulttuuriperimän lisäksi korostetusti Maan sotia ja tuhoja. Jokainen siirtokuntien asukas oppi tämän historian lapsena. 

Sodan aikana Siirtokuntien joukot aiheuttivat niin suunnattoman ydintuhon ketjureaktion Maassa, että suurin osa Maan asukkaista menehtyi ja planeetta muuttui asumakelvottomaksi pitkäksi aikaa. Maan väestön rippeet pakenivat ja katosivat. 

Myös Siirtokunnat kärsivät suuria tuhoja. Lopulta voittanut koalitio päätti toteuttaa akateemisen maailman pitkään suunnittelemaa Vihreän Maailman ohjelmaa, jossa ihmiskunnan luonne ja elämäntapa muuttuisivat radikaalisti. Kaikesta väkivallasta ja ympäristötuhosta haluttiin päästä eroon lopullisesti.

Rikolliset, sotien veteraanit ja lopulta luonnekokeen mukaan väkivaltaan taipuvat ihmiset karkotettiin Mustaan Maailmaan, kaukaiselle vankilaplaneetalle. Rikollisten ja sotilaiden jälkeläiset sterilisoitiin. Koska sodat olivat olleet niin laajoja, jäljelle jäävä populaatio oli varsin pieni. 

Keskusmaailmaksi nimitettyyn siirtokuntaan syntyi akateeminen ja tieteellinen hautomo ja loput ihmiset siirrettiin pois vaurioituneista suurkaupungeista asumattomille alueille aloittamaan alusta pienissä, tarkasti kontrolloiduissa yhteisöissä. Keskusmaailman akatemia suunnitteli heille niin uskonnon, poliittisen järjestelmän kuin elinkeinotkin. 

Jokainen ihminen testattiin varhaisessa teini-isässä. Älykkäät yksilöt pääsivät Keskusmaailmaan koulutettaviksi ja heistä tuli eliittiä. Usein he palasivat Valvojina omiin yhteisöihinsä, sillä he halusivat auttaa omaa heimoaan. Fyysisesti voimakkaat nuorukaiset lähetettiin kaivosmaailmoihin. Primitiiviseen elämään sopeutumattomilta, mutta kunnollisilta ja energisiltä vaikuttavat tehdasmaailmoihin. Tarkoilla testeillä etsittiin väkivaltaan liittyviä piirteitä ja väkivaltaisilta vaikuttavat nuoret steriloitiin ja lähetettiin Mustaan Maailmaan. 

Ajan kuluessa tämä systeemi kuitenkin rappeutui. Keskusmaailmasta muodostui oma yhteisönsä, joka ei halunnut lähettää omia jälkeläisiään pois kotoa tehtaisiin tai primitiivisiin yhteisöihin ja Keskusmaailman vanhemmat alkoivat kouluttaa jälkeläisensä jatkajikseen, vaikka näillä ei olisi ollut suuria lahjoja hallintaan tai infrastruktuurin ylläpitoon. Kaukaisimmat siirtokunnat hylättiin vähitellen avun ulkopuolelle. Kukaan ei enää tullut testaamaan siirtokunnissa, tehdasmaailmoissa tai kaivosmaailmoissa asuvia lapsia. Mustaan Maailmaan lähetettiin enää vain rikolliset, jotka jäivät kiinni Keskusmaailman lähistöllä. 

Päähenkilöt Hadri, Vyema, Nicolas, Näkijä ja Martely ovat kaikki erikoistapauksia. Jos Keskusmaailma olisi jatkanut alkuperäistä käytäntöään he eivät todennäköisesti olisi milloinkaan nousseet kapinaan. Heidät olisi poistettu alkuperäisistä yhteisöistään (Martelya lukuunottamatta, sillä hänen perheensä on salakuljettajia ja elää systeemin ulkopuolella). Hadri olisi todettu vaarallisen älykkääksi ja neuvokkaaksi ja hänet olisi viety Keskusmaailmaan koulutettavaksi. Vyema olisi havaittu liian omapäiseksi ja hänet olisi viety auttamaan jotain vaikeissa oloissa elävää siirtokuntaa tai vaikka kaivosmaailmaa ja näin hän olisi voinut toteuttaa maailmanparannusvimmaansa turvallisin keinoin. Näkijä ja Nicolas ovat  epävakaita persoonia ja taipuvaisia väkivallan ihannointiin, joten heidät olisi todennäköisesti lähetetty Mustaan Maailmaan.

Heidän kapinansa oli mahdollista Vihreän Maailman systeemin rappion vuoksi. 

Millainen sitten on Musta Maailma (joka legendoissa sekoittuu paikkaan, jonne ihmiset päätyvät kuoleman jälkeen)

Millainen on maailma, jonne potentiaalisesti vaaralliset ihmiset ja rikolliset on karkotettu vuosisatojen ajan ilman mahdollisuutta poispääsyyn? Yksikään Keskusmaailman edustaja ei ole uskaltautunut katsomaan. 

UFOja, Alvar Aaltoa ja maitoa - Finncon 2019

Etukäteen jännitin että mitä tästä Finnconista vielä tulee, sillä mukaani Jyväskylään lähtivät sekä aviomies, että 9kk ikäinen vauva. Vauvaa kiinnostaa enemmän kunnon ruoka kuin äidinmaito, joten saatoin liikkua con-alueella vapaahkosti miehen hoitaessa vauvaa. Miehen houkuttelin paikalle Alvar Aallon avulla ja mies kiertelikin koko viikonlopun Aalto-museossa ja kuvaamassa historiallisia rakennuksia. Kiva viikonloppu siis kaikille, paitsi vauvalle, joka olisi mieluummin kontannut kuin nököttänyt rattaissaan.

Anarkistinen vihkotempauksemme ei ihan onnistunut - vihkoja myytiin vähän ja vihkopaneeliin tuli vain muutama katsoja - jostain kumman syystä kansainväliset vieraat kiinnostivat enemmän kuin spefivihkot! Vähemmän lupaavasta alusta huolimatta Lauantai sujui mukavasti - ostin pari kirjaa ja sain yhden ilmaiseksi, kävin Tolkien-paneelissa, jossa oli mm kunniavieras, Tolkien-kääntäjä Kersti Juva ja lopuksi vielä koko perheen voimin Naamiaisissa. Naamiaiset viihdytti myös vauvoja, koska siinä taputettiin koko ajan. Niin pienestä se on kiinni!

Illalla käväisin bileissä, mutta vauvan iltamaito-ja nukkuma-aika on yhdeksältä eikä vauva ollut valmis tinkimään tästä aikataulusta kahtakymmentä minuuttia kauempaa. Ehdin kuitenkin vähän jutellakin ja melkein juoda kupillisen piparminttuteetä.

Sunnuntainen UFO-paneelimme oli vastoin odotuksiani menestys ja tuntui kiinnostavan yleisöä kovasti, nyt siihen suunnitellaan jo jatkoa ensi vuotta varten! Paneeli oli siitäkin mielenkiintoinen, että opin itse ufologian ja scifin hankalasta suhteesta kaikenlaista. Ehdin myös Altered Carbon-luennolle (johon mahtui imetystauko), jonka jälkeen en osaa päättää haluanko lukea kirjan vai ei. Tykkään tv- sarjasta ja varsinkin Poen henkilöhahmosta, romanssista ja hankalasta sisarussuhteesta, joita koko kirjassa ei ole. Toisaalta jokainen Hesarin haukkuma scifi-romaani kiinnostaa jo periaatesyistä...

Ohjelmia näin tosiaan vain muutaman, koska mielenkiintoiset jutut tuntuivat menevän päällekkäin ja  moni liittyi jotenkin dystopiaan johon olen kyllästynyt tai vaikutti jotenkin ideologisesti värittyneeltä. Ideologian hapatus oli valitettavasti näkyvissä myös Cheryl Morganin kirjoituksessa con-esitteessä, jossa kirjoitetaan asuinmaastani näin:
"Britannia on tosin hyvää vauhtia muuttumassa yhtä vihamieliseksi ulkomaalaisia kohtaan kuin Yhdysvallat" Kiina con-vaihtoehtona taas mainitaan täysin neutraalisti. Verrataanpas:
Britannia - menivät äänestämään vaaleissa väärin, monietninen-ja kulttuurinen maa, jossa on eri vähemmistöjen edustajia politiikan, kulttuurin, urheilun, bisneksen etc huipulla, niin paljon ulkomaalaisia, että Morgan joutuisi käyttämään kyynärpäitään jos haluaisi nähdä vaikka jouluvalot.
Kiina - ei pelkoa väärästä vaalituloksesta, virallisesti nationalistinen, mitäs sitä on muuta... niin, sulkeneet muutaman miljoonaa muslimia vankileirille tuhotakseen näiden kulttuurin, miljoonat osoittavat mieltä maata vastaan juuri nyt siirtomaa Hong Kongissa

Mutta se Suuren Maailman kuvioista!

Spefiharrastukseni on hyvin visuaalista, joten tapani on ostaa aina jotain mukavaa joka conista. Korukojut tarjosivat kaikenlaisia houkutuksia ja paikalla oli myös sympaattinen virkkaaja - mutta kuvataidepuoleen haluaisin vähän parannusta. Tarjonta on nyt laadukasta, mutta ei omaan mieleen olevaa mytologiahenkistä kauhufantasiaa ja geneeristä pinkkiä animetyttöilyä, yleensä vielä taas kerran ideologisella mausteella. Missä scifi? Missä avaruus? Missä tulevaisuuden kaupungit? Missä Cyberpunk? Muistelin kaiholla Worldconin taidenäyttelyä. Muistaakseni aikaisemmissa Finnconeissakin on ollut enemmän taidetta, ehkä Tampereelle voisi järjestää jonkin näyttelytilan conin teemalla?

Jälkeenpäin Finncon oli ihan hyvin esillä mediassa, mutta taas hehkutettiin sitä iänikuista dystopiaa. Jahka ehdin tulen kirjoittamaan vielä siitä, miksi olen kyllästynyt koko aiheeseen ja kaipaan jotain ihan muuta (en kuitenkaan mitään hopepunkia, tai solarpunkia, jättäkää nyt jo ne punkit sinne hirvimetsälle, miksi kaikelle pitää olla tuollainen termi).

Tärkein con-ostokseni oli tietenkin Nysalor-kustantamon kulttuuriteko, Eino Railon loistava Haamulinna. 1920-luvulta, mutta silti paras ensimmäisen aallon goottikauhusta kirjoitettu analyysi. Toinen kirjaostokseni oli Metro 2033 (koska haluan lukea muuta kuin angloscifiä) ja se ilmainen kirja goottimuusikko Jyrki Witchin vampyyriromaani Unien valtiatar (mukana myös CD. Myös vampyyrit ovat aika passe (olen tosin menossa Dracula-näyttelyyn Lauantaina), mutta tämä menee ihan kuriositeettina)

Scifi on aina ollut kokeellista, kansainvälistä ja muutenkin parasta ikinä

Piti ihan herättää tämä blogi henkiin (vauva tullut kirjoittamisen tielle) kun taas porukka on väärässä internetissä. Minua silittää aina vastakarvaan, jos valtavirtamedia esittelee jotain todella vanhaa ja pitkällisen tradition omaavaa ilmiötä uutena ja ihmeellisenä. Kuten taas kerran. Aloitetaanpa! Lainattu teksti kursiivilla. 

https://yle.fi/uutiset/3-10671991?fbclid=IwAR3zTTm3EtXQRfriN9o1otXRdCnzpTbIr7HE9gFM-4nnvd0MwSiaOrAX3c8

Yksi alkuvuoden kiinnostavimmista elokuvista kertoo astronauteista, jotka etsivät uutta kotia ihmiskunnalle. Se on toistaiseksi vuoden 2019 eniten tuottanut elokuva 655 miljoonalla dollarilla. Wandering Earth ei ole kuitenkaan Hollywood-tuotanto. Se on kiinalaista scifiä, ja perustuu Cixin Liun samannimiseen novelliin. 

Scifi tuo helposti mieleen avaruusoliot, taistelualukset, tekoälyn ja pienten poikien kevyen pulp-kirjallisuuden. Tunnen monia kirjallisuusalan ihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät lukemasta scifiä. Scifiä ei kuitenkaan kannata ylenkatsoa, koska sen tarinat vievät teknologiaa ja samalla maailmaa eteenpäin.

Fun fact, tämä kolumni voisi olla 1950-luvulta. 1950-luvulla kolumnisti saattaisi kirjoittaa, että scifi ei välttämättä ole poikien seikkailukirjallisuutta, koska meillä on sellaisia tarinoita kuin Besterin "Stars my Destination", joka on modernistinen kokeilu. 1970-luvulla kirjoitettiin varmaan kanssa tällaisia kolumneja radikaalien tuulten puhaltaessa spefikentällä. Scifi on aina heijastanut omaa aikaansa ja sen takia jälkipolvet tuntevat genrestä vain klassikot ja seikkailuviihteen - mitä ajankohtaisempaa jokin on, sen nopeammin se vanhenee. 1900-luvun alussa esim kehiteltiin paljon spekulatiivisia yli-ihmisvisioita, jotka eivät ehkä aivan kosketa nykyihmistä. Samalla tavalla jokin sydänverellä kirjoitettu kommentaari Donald Trumpiin tulee kohta olemaan yhtä ajankohtaista kuin Hatut ja Myssyt.

Ilman tieteiskirjallisuutta maailma olisi aika paljon tylsempi ja takaperoisempi. 

Sotateollisuuden ja scifin suhde on pitkä ja monimutkainen, mutta myös tieteentekijät ja teknologistit tarvitsevat tarinankertojia maalaaman tulevaisuutta.

Jules Vernen mielikuvitus antoi meille helikopterin ja sukellusveneen, Arthur C. Clarke visioi satelliitin. William Gibson keksi termin kyberavaruus Neuromancer-teoksessaan. Neal Stephensonin The Diamond Age inspiroi Jeff Bezosia luomaan Kindlen. Sergey Brin on listannut saman kirjailijan Snow Crashin yhdeksi Googlen inspiraatioista.

Tieteiskirjallisuus ei myöskään ole irrallaan yhteiskunnasta. 

Orwellin 1984 on ajankohtainen edelleen vuonna 2019. Margaret Atwoodin kolmekymmentä vuotta vanhasta The Handmaid's Talesta tuli symboli Trumpin vastaiselle naisasialiikkeelle.

Mitä tämän hetken scifi sitten kertoo meistä? Ainakin sen, että meitä pelottaa.

Epäluottamus algoritmeja, tekoälyä ja isoja teknologiayhtiöitä kohtaan maalaa pessimististä kuvaa tulevaisuudesta. Black Mirror tv-sarjan jatkuva suosio kertoo siitä, että haluamme ymmärtää, millaisia negatiivisia vaikutuksia teknologialla on yhteiskuntaamme.

Jo Mary Shelley Frankenstein (huono kirja muuten) maalasi negatiivisen kuvan teknologian kehityksestä. Teknologiapessimismi on yhtä vanhaa kuin teollinen vallankumous, kirjalliset piirit sympatisoivat helposti luddiitteja ja jo Rousseau voitti kirjoituskilpailun ja nousi pinnalle kehitystä vastustavalla esseellä. Klassisen kulttuurin kulta-aika on aikakausi ennen teknologiaa, matkustusta, jopa maanviljelyä. Kirjoittaja ei siis tässä ole väärässä, kunhan vähän päden historiallisella trivialla ja huomautan, että kehityksen vastustaminen on ollut osa kulttuuriamme alusta asti. 

Scifi kritisoi teknologisen kehityksen pimeää puolta vimmaisesti, mutta uskon, että myös tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuvalle scifille olisi tilaa. Ja onneksi erilaisten äänten määrä tieteiskirjallisuudessa on lisääntynyt.

Spefissä on -aina - ollut myös utopiapuoli, oikeastaan utopia on dystopiaa vanhempi genre. Mutta utopia ei kestä ajan hammasta, sen visiot ovat jälkipolville useimmiten vain ikävystyttäviä. Umberto Econ "Book of Legendar Lands" on hyvä teos utopiaperinteestä. 

Itsehän en suhtaudu tulevaisuuteen optimistisesti tai pessimistisesti koska näen inhimillisen historian syklinä. Tämä kiertokulku on myös fiktioni punainen lanka - kulttuurit ja sivilisaatiot nousevat ja tuhoutuvat, aatteet tulevat ja menevät. Onneksi seuraavatkin aatteet ovat kohta historiaa:

Tähän asti yleisesti luettu tieteiskirjallisuus on ollut kapeaa, valkoista ja länsimaalaista, mutta uudet tekijät tuovat mukanaan uusia näkökulmia. Viime vuoden hittielokuva Black Panther esitteli afrofuturismia. 

Tämä mentaliteettihistorian kiemura, eli tämä ajatus että me olemme amerikkalaisia ja amerikkalaisten vouhotukset ovat jotenkin erityisen innostavia, saisi mennä jos pois muodista. Suomalainen lukeneisto on perinteisesti ollut sivistynyttä ja tietoista anglomaailman ulkopuolisesta traditiosta, joten tällaisen lukeminen aiheuttaa myötähäpeää. Tunnettu tieteiskirjallisuus pitää sisällään sekä Lemin Solariksen, että Heinleinin avaruusseikkailut - se siitä kapeudesta. Tieteiskirjallisuus on 1920-luvulta lähtien ollut hyvin tärkeä genre - idässä - Neuvostoliitossa se oli tärkeä utopististen visioiden väline ja diktatuurin aikoina niin Neuvostoliitossa kuin Puolassakin ainoa kirjallinen keino käsitellä vallitsevaa aikakautta varovaisen kriittisesti. Täytyy olla lähinnä Tumbrilin ja Hollywoodin varassa jos pitää tieteiskirjallisuuden kaanonia länsimaisena! Ja mitä -valkoisuuteen tulee - Japani on ollut massiivinen tieteisviihteen tuottaja vuosikymmeniä! Joku saisi kertoa Ylelle, että ei ole olemassa mitään "valkoista" kirjallisuutta, on vain kirjallisuutta eri maista ja eri aikakausilta. Black Panther on länsimainen Hollywood-tuote, joten se on huono esimerkki "uudesta näkökulmasta". Venäläinen nykyscifi edustaa hyvin erilaista näkökulmaa, vaikka onkin nykyjargonissa "valkoista".  

Scifi tarjoaa mahdollisuuden miettiä, mitä ajattelemme, miten ajattelemme ja miksi ajattelemme. Siksi se on tärkeää. 

Cixin Liun Wandering Earth ei kerro pelkästään avaruustaistelusta, vaan myös tämän päivän Kiinasta. Amerikkalaisissa tieteiselokuvissa cowboyt lähtevät kohti tuntematonta avaruutta, mutta kiinalaiset taikonautit ovat sidottu maahan ja perinteeseen. Siksi he ottavat maapallon mukaansa. Huomaan ajattelevani Hella Wuolijokea ja miettiväni, miltä Niskavuoren naiset, jotka laittoivat tilan kaiken edelle, olisi näyttänyt sijoitettuna tulevaisuuteen.

Hyvän tieteiskirjallisuuden lukeminen haastaa mielikuvituksen, koska olemassa olevia malleja ajatella ei ole. Scifi ei ole ainoastaan kaukoputki, se on myös peili.

Avaruus tosiaan on tuntematon, mutta ainoat Cowboy-vaikutteiset scifitarinat, jotka tulevat mieleeni ovat Firefly (jossa muuten kiinalainen kulttuuri on tärkeässä osassa) ja Cowboy Bebop (joka on loistava japanilainen anime-sarja). Omassa vaiheessa olevassa avaruusoopperassani Maata palvotaan ihmiskunnan pyhänä kotina ja lopulta tuosta syntyy kulttuuri ja heimo, jota kutsun termillä "ISIS in Space". Tässäkään ei tietenkään ole mitään uutta, luen parhaillaan "Promised Land"-nimistä 1970-luvun scifiromaania (Brian Stablefordin kirjoittama sarja "Hooded Swan") jossa samalla tavalla suhtaudutaan erääseen siirtokunta-planeettaan. 

Linda Liukas

Kirjoittaja on lastenkirjailija, kuvittaja ja keskinkertainen koodari, joka uskoo, että maailmasta tulee parempi paikka kun tietojenkäsittelyn ammattilaisten lisäksi tarinankertojat, tutkijat ja taivaanrannanmaalarit innostuvat teknologiasta.

Linda Liukas on oikealla asialla ja teknologia-optimismi on oikeastaan viihdyttävämpää kuin pessimismi, vaikka en itse mitään teknologiasta ymmärräkään. Mutta silti harmillista, että hän ei tunnu tietävän, miten valtavirtaa ei-länsimainen tieteisfiktio on ollut lähes koko genren historian ajan. Nyt taas lukijoille tulee virheellinen mielikuva joidenkin pahojen kirjallisten siirtomaaherrojen linnakkeesta, joka juuri ja juuri on saatu viime vuonna murrettua. Mikä varmasti sopii Ylen narratiiviin, mutta ei missään tapauksessa ole totta. 

Analyysin analyysiä The Last Jedistä. One, two Three, Lets Sperg!

Olen pitempään halunnut kirjoittaa Star Warsista, ja voihan sen tehdä näin muillekin kettuilemalla kirjoittajan ja fanin näkökulmasta. Itse pidin The Last Jedistä ja oma arvioni tuosta taideteoksesta on "viihdyttävää hömppää". Tykkään viihdyttävästä spefihömpästä eikä rimani ole kovinkaan korkealla, tykkään esimerkiksi muinaisesta Klaani-sarjasta ja Sub TV:n meille suomalaisille aikoinaan tarjoamasta b-wuxiasta Idän Soturit. Tykkään kuitenkin myös kirjoittajana analysoida muiden tuottaman fiktion ongelmia. Rian Johnsonin elokuva Looper oli todella hyvä, joten odotukseni The Last Jedin suhteen olivat rakenteellisesti korkeammalla kuin mitä tarjottiin. Mutta silti, hyvä leffa, Luke sai itkemään ja Kylo Ren on antisankarini. Elokuvan suurimman ongelmat olivat ylipitkä ja turha kasinokohtaus ja elokuvan ympärille syntynyt somehälinä. 

Tämä analyysin analyysi sisältää spoilereita ja, kuten aina, Smerdjakov tappoi pappa Karamazovin. Oma kommentointi "The Bitter Gertruden" bloggaukseen kursiivilla, koska, kuten Runotytöstä opimme, "varo kursiivia!"  

https://bittergertrude.com/2018/01/04/why-so-many-men-hate-the-last-jedi-but-cant-agree-on-why/

My feed (and yours, I presume) has been filling with people, mostly men, denouncing The Last Jedi for all sorts of reasons. Here are a few I compiled out of my own feed over the past week:

It’s too draggy and long
It’s too fast-paced
It is magically both draggy and fast-paced
It’s too much about one family
It’s not about family
The plot is terrible
The plot is fine but the acting is terrible
The plot and acting are fine, but the pacing is terrible
The plot, acting, and pacing are fine but the characterizations are terrible
It needed more humor
It needed less humor
It needed a different kind of humor
Not enough character development
Too much character development
The stakes were too low
The stakes were too high
It’s too much like the original trilogy
It’s not enough like the original trilogy

Hm.

Ei mitään hhmmm, kaikki nuo ovat valideja kritiikkejä eri näkövinkkeleistä. Elokuva on liian pitkä ja siinä on liian pitkiä kohtauksia. Toiset kohtaukset on taas leikattu liian lyhyiksi, joten niihin ei tule sitä tunnelatausta, mikä muuten ehkä olisi ollut mahdollista. Elokuvan loppu suolaplaneetalla on tuollainen liian juosten kustu tapaus. Jos olet kyllästynyt Skywalker/Solo saippuaan, sitä saattaa olla liikaa. Noita perhekuvioita ei kuitenkaan käsitellä kovinkaan syvällisesti tai uskottavasti, Kylon takauma-kääntyminen Pimeälle Puolelle on esim tuollainen pinnallinen ja epäuskottava kuvio, jossa oma editoijani olisi kirjoittanut avaa tätä enemmän. Juoni on sekä hyvä, että huono, riippuen miten syvällisesti sitä vaivautuu penkomaan. Näyttely oli epätasaista. Rytmitys oli oikeasti aika huono. Henkilökuvaus ei ollut täysin loogista tai yhteydessä The Force Awakensiin. Joillain henkilöillä ei tapahtunut kehitystä juurikaan. No, ei tule mieleen kuka olisi kehittynyt henkilönä liikaan, itse asiassa tuon kehitit todennäköisesti omasta päästäsi Gertrude, koska kukaan ei valita liiallisesta henkilökehityksestä. Mutta kuten Lucas sanoi Prequeleistaan - it rhymes, every scene is poetry tjsp. Taiteilijan vapaus ja all that

Joissain kohtauksissa tosiaan panokset olivat aika matalat -kaikki tuo säätö jonkun koodarin löytämiseksi kun joku jo esitetyistä henkilöistä olisi voinut olla taitava hakkeri! ja lopussa taas panokset olivat vähän liian korkeat ja rupesin pohtimaan miten JJ ratkaisee Rianin nurkkamaalauksen. Se muistuttaa paljon alkuperäistä trilogiaa, mutta samalla ei tunnu aivan ymmärtävän -miksi- alkuperäinen trilogia oli suosittu. 

Usually, when a film is genuinely bad, we’re all in agreement about at least a few areas of obvious badness. There’s not much controversy about the general awfulness of Jar Jar, Hayden Christiansen’s acting, or the wooden love scene dialogue of the prequels. Sure, there’s the occasional outlier insisting they love Jar Jar, but on the main, these are obvious, agreed-upon flaws. 

Heti väärin! Olen Star Wars fanifoorumilla oppinut, että maailmassa on paljon minua nuorempia faneja, joille Prequelit olivat ensimmäiset nähdyt Star Warsit ja heille Padmen ja Anakinin romanssi on ihaninta ever. Youtubessa on aiheesta loputon määrä fanivideoita, juustossa ja siirapissa säästelemättä. Näin Idän Soturit fanina vakuutan, että huono näyttely, imelät romanssit etc eivät estä fanitusta millään tavalla! 

Yet there’s no agreement about The Last Jedi. Instead, I’ve seen dozens of contradictory opinions, and at least half of them are stated like this:

“I’m fine with female-driven films, but I just hate this particular one for reasons.”

The Last Jedi has become the Hillary Clinton of filmmaking.

Outo kommentti, porukka vihaa Clintoneita niin paljon, että äänestivät jotain tosi tv-nilkkiä. En tiedä miten tämä liittyy...

Yes, WE ALL KNOW YOU HAVE REASONS. So many reasons, all of which were no problem when they were part of male-driven films, but are now somehow egregious, film-ruining faults. And yes, we know you all know a real, actual human female who ALSO TOO did not like TLJ so HOW COULD THIS POSSIBLY BE ABOUT GENDER EVER QED.

It’s about gender.

And, because these issues are intersectional, it’s also about race. Here’s why so many men hate The Last Jedi and– not coincidentally– why I love it.

Koska kyse ei ole sukupuolesta. Nörttikulttuurissa tuo ei ole ollut mikään juttu vuosikymmeniin. Josh Whedon on juuri tippunut jalustaltaan, mutta hänen sarjansa olivat hyviä ja suosituimpia ever. Oletko ikinä katsonut Whedonin sarjoja? Palaan häneen vielä kertoessani miksi Rose Tico succaa. 

ROSE TICO. Kelly Marie Tran, the actress who plays Rose Tico, has been harassed and threatened by angry internet men, so this seems like an obvious place to start. What do so many men hate and fear about Rose Tico? In short, Rose Tico is played by a woman of color and isn’t constructed solely to please the men in the audience. She wears practical work clothes, not Hollywood’s version of “practical work clothes” for women (skin-tight coveralls with a low-cut top). The camera didn’t linger over her ass as she bent over; she doesn’t suggestively hold her tools. She’s not presented as women are usually presented– from the straight male characters’ point of view, as a proxy for the straight male audience members’ point of view. Forthright, awkward, brilliant Rose Tico is presented as a real, well-rounded person exactly the way we portray male characters. For a woman of color in a mainstream film, this is remarkable.

Oletko ikinä katsonut Josh Whedonin sarjoja? Terminator tuttu? Alien? 

Epäilen myös, että aikaisempien kiisteltyjen nörttileffojen näyttelijät, niin sedät kuin täditkin ovat saaneet osakseen nörttivihaa ja asiattomia kommentteja. Ainakin Anakinin lapsinäyttelijä on vaikuttanut jälkeenpäin aika katkeralta...

MORE ROSE TICO. Because she wasn’t shown through Finn’s point of view, the subplot didn’t then become about Finn trying to “win” her, making it feel pointless to people who see a male/female pairing and expect that dynamic. Instead of seeing it as “buddies race against the clock while facing impossible odds,” a very common trope even just in Star Wars films alone (GET THAT SHIELD DOWN), they saw it as a pointless diversion. If Rose had been a male character, this subplot would have gone as unremarked as every other time it’s been used in decades of filmmaking. Because she’s a woman who isn’t presented as an event in the life of a man, she’s everything from a flaw in the filmmaking to an affront to fragile masculinity.

Rosen ja Finnin kasinosekoilu ei toimi, koska se ei johda mihinkään ja on liian ilmiselvästi tekosyy tehdä Prequel-tyyppistä turhaa sählinkiä. Rian Johnson kuulemma pitää Prequeleista ja sen huomaa tuosta kohtauksesta. Vaikka Rose olisi kaksimetrinen korsto Ross, porukka valittaisi tuosta koko puolituntisesta. Rosen seikkailun turhuuden kieltäminen on merkki heiveröisestä naiseudesta

Just kidding Gertrude!

EVEN MORE ROSE TICO. When Rose declares her love for Finn, people complained because it wasn’t presented the way we have come to expect– telegraphed through presenting the female character as the object of male desire. Because she wasn’t objectified through Finn’s admiring gaze, their relationship has been criticized for “lack of sexual tension” and a “lack of chemistry.” If he had been chasing her throughout the film, her declaration of love would have fit neatly into the sexist trope of men “winning” women. Instead, her declaration of love comes as a surprise, but this, again, is an extremely common trope in filmmaking– when the declaration comes from a man. If the sudden declaration of love had come from Finn, it would have passed as unremarked as it has been in literally thousands of films.

Ainoat elokuvat, joilla on aikaa esittää jokainen sivuhenkilö "miehen katseen kautta" ovat vanhoja Bondeja. Rosen rakkaudentunnustus on siksi outo, koska he eivät tunne toisiaan ja ovat jonkun yhden päivän säntäilleet sinne tänne ilman mahdollisuutta kunnon keskusteluun tms. Mutta ei mitenkään harvinaista seikkailuelokuvissa, sediltä tai tädeiltä. 

Minäpä kerron miksi Rose on ärsyttävä: Rosen persoona on kirjoitettu huonosti. Rose -kertoo- meille mitä meidän pitäisi ajatella moraalisesti. Hän pitää aiheesta kokonaisia puheita.  Asekaupalla rikastuminen on väärin! Eläimiä on autettava! Surusilmäisiä lapsia on autettava! Hyviä ja sankarillisia henkilöitä on vaikea kirjoittaa, koska me emme ole kovinkaan hyviä tai sankarillisia. Mutta hyvät sankarit eivät ole sympaattisia, jos he kiipeävät yhtäkkiä puhujanpöntölle. Josh Whedonin Buffyssä oli kohtaus, jossa tarinan pahiksen Faithin, sielu siirtyy taikuuden avulla Buffyyn. Faith nauttii väkivallasta eikä voi ymmärtää Buffyn vilpitöntä tarvetta auttaa muita ihmisiä. Faith esiintyy Buffyn ystäville Buffyna ja kertoessaan jostakin suunnitelmastaan, muiden kuunnellessa ihmetyksen vallassa sillä heidän ystävänsä vaikuttaa niin erilaiselta - vastaa kysymykseen siitä, miksi jotakin pitäisi tehdä: "Because its the right thing to do" tjsp. Tuo kohtaus osoittaa Faithin ja Buffyn luonteiden erot - Faith - esittää -hyvää haluavaa sankaritarta, mutta hänen käsityksensä sankarille tyypillisestä dialogista ei ole uskottava. 

No, tämän olisi voinut sanoa nopeamminkin: Näytä, älä kerro

VICE ADMIRAL HOLDO. There’s nothing particularly unusual about this character, the way she’s used, or her sacrifice apart from her gender. “Why is this random character suddenly in charge? Do we trust them?” could be the plot description of thousands of Hollywood films, but when the character is a woman, it’s suddenly a flaw in the filmmaking. “Why is Holdo’s sacrifice seen as brave and Finn’s seen as foolhardy?” The parallel sacrifice to Holdo is Luke, not Finn. Luke sacrifices himself to allow what’s left of the Resistance to escape, just as Holdo sacrificed herself earlier to stop the First Order from picking off Resistance shuttles one by one, allowing the survivors to escape. The parallel sacrifice to Finn is Poe sacrificing the entire Resistance bomber fleet. Both Poe and Finn ignore orders from women to stand down and escape in favor of chasing glorious, but pyrrhic, victories.

The Last Jedi spends an enormous amount of time and care on the theme “sometimes escape is the more sensible option, and glorious victories too often come at such a high cost they become failures.” Women in the Resistance are constantly fighting against cocky young men chasing glory, constantly trying to save lives that these cocky young men would sacrifice for that glory. This is a film that sees glorious sacrifice as a last resort and escape as a pragmatic and sensible choice. This is a film about discretion being the better part of valor. It doesn’t take much analytical skill to see why some men are so upset by that, and Holdo is one of the characters at the center of that narrative. The other is Leia.

Holdon ongelma on se, että hahmo tulee aivan puskista ja elokuvassa on muutenkin liikaa uusia henkilöitä. Lisäksi on hiukan huonoa kirjoittamista esitellä uusi mielenkiintoinen henkilö ja sitten tappaa se näyttävästi. Minua ei ainakaan  Holdon kohtalo kiinnostanut, koska hahmo oli vasta juuri ilmestynyt. Ackbar olisi ollut järkevämpi henkilö tuohon kohtaukseen. 

Gertrude ei huomannut, että Poen pikku kapinassa oli myös nuoria naisia mukana. Ehkä tuo oli enemmänkin sukupolvi-kuin-puolikapina

LEIA. I brought a handkerchief to this film specifically because I knew in my heart I would have to watch Leia die due to the loss of the irreplaceable Carrie Fisher. When Leia survived the bridge of her ship shattering, no one was more surprised than I was. The angry male internet was, evidently, outraged because “suddenly” Leia could use the force. Leaving aside the entire EU— the film certainly does– Leia is Luke’s twin sister and uses the force in Empire Strikes Back, The Force Awakens, and The Last Jedi. TLJ is careful to show her taking a breath to prepare the moment before the bridge is shattered, and the effort nearly kills her. In the original trilogy force ghosts, space stations that have the power to destroy planets, and people with powerful telekinetic abilities who still somehow need to fight with swords are all accepted without a peep. A world with exactly zero female pilots, techs, or ground troops is accepted without a peep. A world where Biggs Darklighter’s mustache makes sense is accepted without a peep. But Leia, twin sister to the most powerful Jedi who ever lived, using the force to save her life is evidently a film-ruining moment. Any woman strong in the force without male oversight is a problem for the angry male internet, which brings us to Rey.

Tiedän miehiä, joiden mielestä Leian suuri hetki oli hienointa ikinä. Minulle se ei ollut ongelma (tjeu Idän Soturit), mutta se kieltämättä oli myös huvittava ja toi mieleen Mary Poppinsin. Lähinnä ongelmana oli kuvakulma, jos kohtaus olisi kuvattu Leian ja aluksessa jännittävien silmien kautta se olisi ollut vähemmän hassu. 

REY. The most common complaint from the angry male internet is “REY IS TOO POWERFUL.” She is no different than Luke was in the original trilogy in that respect. She is naturally gifted in the force, just as Luke was, yet Luke’s power is accepted without complaint while Rey is begrudged hers. Luke, a farm boy with no fighting experience, receives a bit of training from Yoda that seemingly contains zero combat skills, then leaves before his training is complete, but is still somehow able to stand against Vader for a lengthy lightsaber battle before escaping. Rey begins TFA at least knowing something about fighting, and is shown practicing with a lightsaber in TLJ. Yet once again, where Luke’s combat prowess was unquestioningly accepted, Rey’s is held up as a flaw in the filmmaking.

Onhan Lukeakin arvosteltu - hän on liian lahjakas, ja varsinkin, valittaa liikaa kaikesta! Rey on tyypillinen Tintti-hahmo - monilahjakas ilman, että saamme milloinkaan tietää miksi ja aika persoonaton tyyppi, joka on uskollinen ystävilleen ja kannattaa hyviä asioita. Tuollaisen henkilöhahmon pointti on olla katsojan fantasia, johon katsoja voi heijastaa itsensä. Tuollaisen hahmot persoonattomuus kiinnittää myös huomion enemmän sivuhahmoihin, emmeköhän me kaikki pidä Tinttiä enemmän Haddockista ja Tuhatkaunosta...

FINN AND POE. There’s much to be said about race in the new trilogy. We can always do better, but the diverse Lucasfilm story team, currently headed by a woman of color, is pushing everything in the right direction. What I consider to be the “right direction” is definitely at odds with a sizable number of white men. You’ll see white men all over the Resistance as pilots, techs, bridge officers, and soldiers, but because there are no white male leads by the end of the film but villains, many white men have complained they are being pushed out of the series entirely. They forget that, even now, the vast majority of films star white men, and women and people of color are expected to enjoy those films despite a lack of representation. When women and people of color discuss issues of representation, they’re denigrated as “feminazis,” “snowflakes,” and “whiners,” and even met with harassment, threats, and coordinated attacks like Gamergate. Many white men see themselves as rightfully at the center of all narrative, and believe any narrative that doesn’t feature them as heroes, even when they are featured in supporting roles, has displaced them.

Amerikkalaista hapatusta. Star Warsilla on kansainvälinen yleisö, jolle jenkit ovat vain jenkkejä ihonväristä huolimatta. Esim kun teininä katsoin leffoja, Han ja Lando olivat minulle hyvin samanlaisia vähän epäluotettavia hurmureita. Mieheni on fanittanut leffoja lapsesta saakka eikä niissä taatusti ollut ketään hänen näköistään. Koska olemme Imperiumin kannattajia, me kummatkin samaistumme tietenkin pahiksiin, ei mahdollisesti meitä ulkonäöltä muistuttaviin henkilöhahmoihin. Samoin eurooppalaiset fanittavat aasialaisia elokuvia, joissa kaikki ovat aasialaisia ja joku yksi hassu euraasialainen psykopaatin roolissa. 

Yksikään etninen ryhmä ei ole monoliitti. Ei ole olemassa mitään valkoisten ja ei-valkoisten universaalia kokemusta. Ei elokuvissa eikä missään muussakaan. 

Tietysti maailmasta löytyy ihmisiä, jotka eivät halua naisia tai etnisiä vähemmistöjä sankareiksi. Vastaavasti sitä löytyy ihmisiä, jotka innostuvat internetissä siitä, jos fiktiivisessä elokuvassa pääpahikset ovat valkoisia nuoria miehiä ja kirjoittavat asiasta riemastuneita artikkeleita. Kumpikin osapuoli voisi lopettaa hyvän sään aikana...

While not every white man who dislikes The Last Jedi overtly dislikes its gender balance or diversity, many feel a level of discomfort with this film that they can’t name, and that expresses itself through a wide variety of odd, conflicting complaints about its filmmaking.

What solidifies this for me is the apparent need for men to publicly pronounce their dislike of the film. Hollywood releases dozens of mainstream films a year, and the only films I’ve seen men rush en masse to publicly criticize in the past few years, all for their “flawed filmmaking,” were the all-female Ghostbusters, Mad Max: Fury Road, Wonder Woman, and The Last Jedi. I saw hundreds of men openly loving deeply flawed projects like Stranger Things, Deadpool, and the Blade Runner remake. We all love things that are sloppily constructed, politically problematic, or internally inconsistent. Hell, Hamlet is all three of those and you’ll have to pry Shakespeare from my cold, dead hands. But when you see thousands of men all rushing to the internet to publicly denounce something for its “flaws,” all of which contradict each other and all of which are routinely tolerated in male-driven films, including the original Star Wars trilogy itself, something else is afoot.

Blade Runner 2049 ei ollut remake ja se oli hieno elokuva! Noin muuten useat uudet vanhoihin klassikoihin liittyvät elokuvat saavat osakseen puhdasta vihaa - oletko tutustunut Alien-Franchisen uudempiin tuotteisiin? Prometheusta kritisoitiin villisti eikä kukaan edes maininnut, että sen päähenkilö oli nainen. En ole vieläkään päässyt yli siitä miten vihaan Avataria ja moni jakaa minun raivoni tuosta tuhlatusta kolmetuntisesta. 

I don’t think every human who disliked The Last Jedi is an evil, evil misogynist. I do think that we have so deeply internalized sexist narrative tropes that we see them as “correct” and “good filmmaking” while seeing their absence as “flaws.” We read female characters differently than male characters, and we have internalized expectations for female character arcs. Instead of seeing this film for what it is, people are criticizing it for not conforming to the expectations they have of female characters. It’s fine to dislike something, but we should all spend a little more time thinking deeply about why before we charge onto the internet with “I’m fine with female-driven films, BUT . . .”

Ei, vaan The Last Jedi on sekä viihdyttävää hömppää, että niin epätasainen teos, että ihmettelen miten paljon Disney huonoine puolineen oikein tunki lonkeroitaan ohjaajan luovaan projektiin. On sekä ok tykätä siitä, että haukkua sitä miten paljon hyvänsä. Mitä olen Disneyn tuotoksia muuten viime aikoina nähnyt, ei elokuvassa ollut mitään yllättävää naishahmojen osalta. Jos Disneyn Star Wars haluaisi oikeasti yllättää se kirjoittaisi tarinaan Voimia käyttävän kieron femme fatalen. I dare you! 

Saari kahdella aikakaudella - Aarresaaresta ja Kärpästen herrasta

Vähän aikaa sitten sosiaalisessa mediassa liikkui hiukan väkisin tehdyltä vaikuttava kohu liittyen suunnitelmaan tehdä tunnetusta kirjasta Kärpästen herra elokuvaversio pelkästään tyttönäyttelijöillä. Tätä pidettiin järkyttävänä ideana, koska naiset ovat niin paljon miehiä empattisempia ja moraalisesti parempia, tyttökaartilla tarina ei mitenkään voisi päättyä alkuperäisteoksen barbariaan.

Olen itsekin ollut joskus tyttö, joten minusta Kärpästen rouva kuulostaa ihan mahdolliselta. Mutta pohditaanpa hiukan alkuperäisteosta. Luin sen itse joskus 18-vuotiaana ja koin sen aika kiehtovana, mutta samaan aikaan tiedän, että moni vihasi lukea sitä koululaisena ja joidenkin lukuharrastus jopa päättyi siinä vaiheessa kun tuo kirja ja muut modernit kyyniset klassikot pakotettiin luettaviksi. Minusta idealistisessa teini-iässä oleva oppilas ei hyödy ollenkaan kyseisestä aikuisten maailmaan pettynyttä kyynisyyttä osoittavasta tarinasta. Tarinan pointti lienee se, että sivistys on vain ohut kuori, joka rapisee heti tilaisuuden tullessa ja vaihtuu kaikista brutaaleimpaan barbariaan. Vähän kuin Pimeyden sydän siis, mutta vähemmän modernismia. Jos tuo viesti on asia, joka teineihin halutaan länsimaissa ehdottomasti iskostaa, suosittelisin kirjan pariksi luettavaksi Stevensonin Aarresaarta, joka on 1800-luvun versio samasta aiheesta (vaikka kertookin muistaakseen 1700-luvusta) Kärpästen herrassa tarinan pojat itse viittaavat Aarresaareen, heistä autio saari tarjoaa tuon klassikon kaltaisia seikkailun mahdollisuuksia. Tuo viittaus on erikoinen, koska Aarresaari on poikakirjaksi yllättävän raaka eikä sen saarella nyt oikeasti tapahtu kivoja seikkailuja. Siellä taistellaan asein ja tykein, sairastutaan kuumetautiin ja miehet haavoittuvat ja kuolevat. Siellä ei ehditä uida hupimielessä tai tutustua maisemiin. Todennäköisesti kirjaan viitataan Kärpästen herrassa, koska sen asetelma on eräässä mielessä samanlainen: saareen muodostuu kaksi leiriä, joista toinen edustaa sivilisaatiota ja toinen barbariaa.

Kärpästen herrassahan yritys pitää yllä sivilisaatiota epäonnistuu, sen ylläpitäjien joukko harvenee ja sen älykkäin edustaja tapetaan. Lopulta mitään sivilisaatiota muistuttavaa ei olekaan ja koko saari palaa ilmiliekeissä. Aarresaaressa  on myös kaksi leiriä, joista toinen edustaa sivilisaatiota ja vastuullista aikuisten maailmaa ja toinen rikollisuutta, tuhoa ja barbariaa. Kirja on kasvutarina, jossa päähenkilön on valittava häntä houkuttelevan ja manipuloivan rikollisen maailman ja vastuullisen ja kunniallisen maailman välillä. Eikä tuossa tarinassa väkivallan käyttö itsessään erota jyviä akanoista (toisin kuin Kärpästen herrassa, jossa metsästyksestä käy suora tie ihmisuhriin) vaan myös kunnialliset sankarit kantavat aseita ja käyttävät niitä. Sankarit ja roistot erottaa käytöksestä, laivan lääkäri kulkee henkensä riskeeraten lääkitsemään myös haavoittuneita ja sairastuneita roistoja.

1900-luvulla kaksi maailmansotaa kokenut kulttuuri alkaa olla jo liian kyynistä tuollaiseen (mutta lapset ja nuoret eivät ole eikä tulevaisuuden aikuistenkaan tarvitsisi olla, ellei heitä siihen kouluteta). Kärpästen herra kuvaa kulttuuria, jossa aikaisemman vuosisadan näkemystä siitä, että kunnialliset ja sivistyneet ihmiset voittaisivat barbarian, pidetään jo naiivina. Kun Aarresaari filmattiin muutama vuosi sitten, sen tarina pilattiin kokonaan tuolla nykyajan mentaliteetilla. Koska nykyajan ihmisestä esim aatelismies ei voi olla kunniallinen, olivat tarinan sankarit heikkoja ja moraalittomia ja nuori päähenkilö senkun hapuili pahojen aikuisten ja vielä pahempien aikuisten välillä (jotka toki poliittisen korrektiuden nimissä edustivat jokaista mahdollista kuviteltavissa olevaa etnistä ryhmää, ollen samalla jokseenkin persoonattomia luonteeltaan).

Tämä kaikki huomioon ottaen, en usko kulttuurimme tarvitsevan enää yhtään versiota Kärpästen herrasta, pojilla, tytöillä tai yhtään kenelläkään. Sen sijaan tarvitsisimme enemmän Aarresaaren kaltaisia tarinoita, sen alkuperäisellä viestillä. Kyynistä harmaata suttua, jossa pahat ihmiset tekevät pahoja asioita ja lopulta kaikki tuhoutuu kynäillään aivan tarpeeksi muutenkin.

Hyvät, pahat ja poliittiset - eli raportti Helsingin Worldconista!

Lähtöasetelma oli mahdollisimman huono. Olin vuosia assosioinut koko Worldconin jenkkien kulttuurisotaan ja typerään Hugo-äänestys-sekoiluun, jossa omasta mielestäni kaikki osapuolet olivat omalla tavallaan väärässä. Olen myös vuosi vuodelta seurannut jenkkien kulttuurisodan asteittaista hivuttautumista Eurooppaan ja Suomeen ja viimeinen asia, mitä haluan kirjailijana ja spefifanina on jenkkityyppinen ideloginen kannibalismi, mikä on johtanut Requires Hate/Benjanun Sriduangkaew-tyylisiin vaarallisiin sekoiluihin (googlatkaa ihmeessä, jos ette tiedä, tuo takaa viihdettä tunneiksi!) Kun kuulin, että Worldcon tulee Suomeen, oli ensireaktioni kevyt ärtymys siitä, että tuo sirkus saapuu omaan maahani, sinä vuonna ei ole tuttua ja turvallista Finnconia ja että kerrankin tapahtumasta joutuu maksamaan sisäänpääsyn. En missään vaiheessa innostunut aiheesta ylenpalttisesti, vaikka lopulta itse tapahtumasta nautinkin.

Ensimmäinen tekijä, joka sai minut suhtautumaan tapahtumaan positiivisemmin oli se, että ystäväni Karo oli yksi sen järjestäjistä. Hänen kauttaan tutustuin siihen, miten kaoottista tuon mittaluokan tapahtumien organisoiminen on ja mitä kaikkea järjestäjiltä vaaditaan. Hänen takiaan toivoin siis tapahtuman onnistuvan ja välttyvän skandaaleilta. Päätin, että suhtaudun itse tapahtumaan ennakkoluulottomasti, vältän tarkoituksella ideologisia ja poliittisia ohjelmia ja keskityn sosialisointiin, mielenkiintoisiin ohjelmiin sekä kirjanmyyntiin.

Sillä minulla oli siellä ihkaoma romaani!

 

Ensin hyvät!

Nautin kirjanmyynnistä, sen seuraamisesta, mitkä kirjat kiinnostivat minkäkin tyylisiä asiakkaita ja Nysalorin Matin loistavista myyjänlahjoista. Huomasin, että monet kiinnostuivat kirjasta, jos saivat ensiksi tuon kirjanmerkin ja myös, että suomalaiset eivät ota ilmaismateriaalia, kuten kirjanmerkkejä, ellei niitä anna käteen. Aavetaajuuden, Nysalorin, Kuoriaiskirjojen ja Laura Luotolan Iriksen yhteistyö ja myyntipöytien leppoisa tunnelma oli tapahtuman parasta antia. Ehdin tavata ystäviä ulkomailta saakka. Alkusäikähdyksen jälkeen järjestäjät reagoivat hyvin valtaviin jonoihin ja jonotuksesta muodostui omanlaisensa yhteisöllinen kokemus. Pääsin suurimpaan osaan haluamistani ohjelmista, joista kaikki eivät kuitenkaan aivan täyttäneet odotuksia (avaruusooppera tuntui tarkoittavan jenkeille militaariscifiä yhteiskunnallisella aspektilla - en ole aivan samaa mieltä!) Lopulta, kuten aina, tykkäsin eniten hupiohjelmista, kuten kauheiden kirjankansien esittelystä ja suomenkielisestä sarjakuva-luennasta Jet-Ace Logan, jossa yleisöä naurattivat mm Petri Hiltunen ja Tapio Ranta-Aho. Näin myös ihan oikean astronautin, joka oli vielä todella komea! Avaruuteen liittyvä ohjelma oli ehkä itselleni mielenkiintoisinta antia. 

Monta päivää kestävästä tapahtumasta muodostui omanlaisensa kupla, jossa naurettavien kaulanauhojen pitäminen oli cooleinta ikinä, ventovieraiden kanssa saattoi alkaa juttelemaan avaruusoopperasta ja illalla sitä vain körötteli ilmaiseksi ratikalla hotelliin. Erityisnautintoa toivat pieni loma lapsesta, herääminen kahdeksalta ja rauhassa syöty aamiainen. Omat triplajulkaisijais-bileet sujuivat hyvin, vaikkakin väsyneesti ja paikalla oli vakioporukan lisäksi myös vieraita Kuolleen Silmät- ryhmästä, mikä oli iloinen yllätys. Hyvin järjestetty tapahtuma, kivaa porukkaa ja mukava reissu kaiken kaikkiaan. Amerikkalaiset vieraat olivat enimmäkseen todella vanhoja, suomalaiset kolme-nelikymppisiä usein lapset mukanaan ja aasialaiset nuoria ja hyvin innokkaita kauppaamaan omia tapahtumiaan - harmi vaan, että en ihan heti pääse matkustamaan Kiinaan!

Sitten pahat. Introvertti reagoi ihmispaljouteen IBS-oirein. Pitämämme paneeli oli kaamea kaaos. Tapahtuman mittaan myös pelkäämäni englanninkielisen maailman kaikesta loukkaantuva hössötys alkoi hiipiä sisään. Olin ohjelmaa lukiessani naureskellut uber-synkille ja realistisille LARPeille, mutta harrastajien puolesta suututti kun vanhusten muistitautiin liittyvä LARP peruttiin. Sitten joku englanninkielinen vieras tepasteli myyntipöytämme luo ja protestoi Anne Leinosen novellia! Tiedä sitten montako anglovierasta tuo tarina triggeröi, koska se löytyi myös jokaiselle kävijälle jaetusta ilmaisesta kokoelmasta... mutta tuo ja se LARP-homma alkoivat ketuttamaan. Mitäs jos ette kertoisi meille mistä me saamme kirjoittaa!

Lopuksi poliittiset, mutta se oli kyllä ihan oma vikani. Livahdin uteliaisuudesta syvälle vihollislinjojen taakse ja menin kuuntelemaan loistavaan Expanse-sarjaan liittyvää poliittista ohjelmaa. Mitä siitä opin: valkoinen nainen ei saa edes puhua värillis..äsht...no, etnisten vähemmistöjen kokemuksesta (tuosta tuli mieleen, että Vihreän Maailman henkilöhahmoista -yksi - on valkoinen, lisäksi, saanko sitten puhua oman lapseni kokemuksista?) Opin myös sen, että yleisö on aika hämmentynyt yleisökysymysten aikana, jos puhuja ei uskalla sanoa sanoja "gentleman" ja "lady" (yleensä käytetyimmät kun kysytään jotain vierailta). Mahtaa tuo olla hankalaa, jos ei viiksekästä vanhaa äijänkörilästä uskalla kutsua mieheksi. En oppinut mitään Expansen politiikasta, mutta opin sen, että toista kertaa en mene kuuntelemaan tuon lajin ohjelmaa yhtään missään. 

Mites lopputunnelmat? No, en ole vielä ostamassa lippua Dubliniin, koska tapahtuman parhaat puolet johtuivat mielestäni siitä, että se oli Suomessa ja suomalaisten järjestämä. En ainakaan saanut mitään kipinää anglotapahtumiin. Finnconia silti odotan ja taas uusia ohjelmia unohtuneista sarjakuvasankareista. Niiden takiahan minä näissä bileissä käyn. Ja kavereiden.