Kerrankin asiallinen kauhun historiikki!

Itsensä Lovecraftin kirjoittama essee kauhukirjallisuudesta, Supernatural in Horror Literature, osoittautui viihdyttävämmäksi kauhuhistoriikiksi, kuin yliopistoni aiheesta tarjoama materiaali. Olen Lovecraftin lailla kiinnostuneempi kauhusta, jossa aidosti on kyse ihmisparan ja jonkin tuntemattoman voiman kohtaamisesta, kuin viktoriaanisia perhetraumoja penkovasta ihmissuhdekauhusta. Tiedättehän, miten nykyään kaikki "vähäisemmät genret" tulkitaan joko freudilaisen tai feministisen analyysin kautta (ai, eiko teillä?)
Se ajaa kauhun ystävän välillä epätoivoon, sellaiseen, jota vaikkapa arkeologi voi kokea, jouduttuaan faaraoiden vankikammioon todistamaan kummallista rituaalia, johon tuntuu osallistuvan aika epäinhimillisiä otuksia...

Supernatural in Horror Literature aloittaa esittelemällä muutaman klassisen esimerkin kauhuvisioista ennen varsinaista kauhugenreä - ja siirtyy sitten käsittelemään 1700-1800-lukujen vaihteen goottikauhua. Kuten kaikki rehelliset ihmiset ovat valmiita myontämään, suurin osa tuon ajan kauhusta on hirveää kuraa - sekä allekirjoittanut, että Lovecraft arvostaa tuon ajan klassikoista eniten Melmoth the Wandereria (lempikirjani, jota kukaan muu ei ole lukenut) vaikka myontää sen rakenteelliset ongelmat.

Kirja esittelee kauhun historiaa, keskittyen Lovecraftin ihailemaan "kosmiseen kauhuun" 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Koska Lovecraft nimenomaan etsii muuta kuin psykologisointia (hän itse alkusanoissa vinoilee freudilaiselle analyysille) hän loytää sitä sellaisistakin tarinoista, jotka itse asiassa eivät sukella kovinkaan syvälle, kuten vaikka Keltaisesta Seinäpaperista. Lovecraft arvioi kauhukirjoittajia taidon ja vision mukaan, nauttii enemmän omaperäisestä otteesta, (kuten Edgar Allan Poen teoksista) kuin muodikkaista spiritualistisista selityksistä ja suhtautuu naiskirjailijoihin yllättävän positiivisesti, ottaen huomioon sen tosiasian, että hänen itsensä tarinoissa naiset eivät juurikaan seikkaile. Outouden klassikoita, kuten Night Landia hän käsittelee rahellisesti, kehuen hyviä puolia ja kritisoiden heikkouksia (Night Landin tapauksessa tarpeetonta alkukertomusta ja feikkiarkaaista kirjoitustyyliä)

Kirja etenee kronologisesti ja puokkoilematta, esitellen sekä uusia tuttavuuksia, että vanhoja suosikkeja. Muuta moittimisen arvoista materiaalia ei koko teoksesta loydy, kuin sen lyhyys ja hämäräperäiset rotuteoriat. Ei kirja täysin rasistinenkaan ole (mikä Lovecraftin tuntien on melkoinen saavutus) koska Golem ja muut juutalaisten kirjailijoiden kauhutarinat saavat kehuja.

"The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown"

Nuoruusajan suosikkeja: kulkurielämää ja 1800-luvun maaseutua

Koska perheelläni ei yli kymmeneen vuoteen ollut televisiota laisinkaan, jäivät kaikki vahingossakin näkemäni tv-ohjelmien ja elokuvien pätkät mieleen pitkäksi aikaa, aiheuttaen joskus painajaisia (Disneyn piirretyt) ja joskus innostusta. 8-vuotiaana, asuessani Ranskassa, näin kerran ollessani naapurin luona kyläillessässä pienen pätkän mustavalkoista elokuvaa, jossa joukko ihmisiä oli jäänyt loukkoon luhistuneeseen hiilikaivokseen. 9-vuotislahjakseni sain isovanhemmiltani parhaan mahdollisen lahjan, jota ulkomailla asuvalle voi antaa - suomenkielisen kirjan. Kirja oli alunperin ranskalainen, Hector Malot'n 1800-luvun lopulla kirjoittama Koditon. Luin kirjan siltä istumalta ja olin ihmeissäni, kun tormäsin samaan kaivoskohtaukseen, jonka olin nähnyt aikaisemmin televisiossa. Kirjasta tuli suosikkini, johon palasin aina uudestaan ja uudestaan - viime kesällä viimeksi, jolloin loysin siitä mielenkiintoista materiaalia 1800-luvun kulttuurihistorian ja maantieteen kannalta!

1800-luku oli fiktiossa sentamentaalisuuden ja suurisilmäisten orpolapsien kulta-aikaa. Kodittoman inspiraationa on epäilemättä ollut Oliver Twist, koska siitäkin loytyy ilkeän sukulaisen juonittelun takia kurjiin oloihin joutunut pikkupoika, yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jaloja hyväntekijoitä ja ammattirikollisia. Koditon on kuitenkin, vähäisemmästä klassikkostatuksestaan huolimatta joissain suhteissa parempi. Ensinnäkin siinä kierrellään ympäri Eurooppaa ja tutustutaan pikkukylien ja kaupunkien elämään 1800-luvulla ja minä pidän vaellustarinoista (jopa Peukaloisen retket villihanhien seurassa on hyvä!) Mikä ihmeellisintä, päähenkilo, Remi, on oikeasti sympaattinen poika, ei mikään Dickensiläinen pikku enkeli. Remi on ahkera ja lahjakas, eikä vailla inhimillisiä heikkouksia. Ja hän matkustaa mielenkiintoisessa seurassa.

Tarinan alussa Remi asuu Ranskan maaseudulla koyhän naisen kasvattina, jonka mies on Pariisissa toissä. Kun hänen kasvatusisänsä loukkaantuu ja rampautuu, 8-9-vuotias Remi myydään kulkevalle vanhalle laulajalle ja viihdyttäjälle oppipojaksi. Remin isäntä, Vitalis, on yksi 1800-luvun monista kiertävistä minisirkuksen pitäjistä, jalkaisin matkaavaan seurueeseen kuuluu Remin lisäksi koiria ja koulutettu apina.

Vastoin lukijan odotuksia, Vitalis osoittautuu kiltiksi (joksikin tempperamenttiseksi) mieheksi, joka opettaa Remin lukemaan ja kirjoittamaan laulu -soitto - ja pantomiimitaitojen ohella. Sekalainen retkue vaeltaa kyläpahasesta toiseen, herättäen aina huomiota. Matkan aikana lukija saa oppitunnin sekä 1800-luvun Ranskan ilmastosta (talvet olivat tuolloin kylmiä ja lumisia), vanhasta kunnon tasavaltalaisesta byrokratiasta (seurue joutuu vähän väliä vaikeuksiin viranomaisten kanssa, koska koirien kuuluisi pitää kuonokoppia ja kaiken maailman papereiden puutteesta) sekä 1800-luvun hygieniasta ja kaupunkikuvasta (Pariisi kuvataan lannanhajuisena, likaisena ja ikävänä loukkona)

Vitaliksen dramaattisen kuoleman jälkeen Remin hupeneva seurue koostuu Remin sydänystäväksi päätyvästä italialaispojasta Mattiasta ja yhdestä koirasta. Vuosien kuluessa Remi yrittää asettua aloilleen pariin kertaan, aina epäonnisesti, tyoskentelee hetken aikaa sekä puutarhurina, että kaivoksessa (kaivosonnettomuus kohdalla kirjailija ottaa kantaa lapsityovoimaan ja vaarallisiin kaivosoloihin) ja kuulee lopulta entisen kasvatti-isänsä loytäneen oikeat vanhempansa, Lontoosta.

Englantilaiset osoittautuvat yllättäen juopoiksi ja roistoiksi, mikä tuskin yllättää Englannissa asuvaa lukijakuntaa. Remi suhtautuu aluksi vanhempinaan esiintyviin petkuttajiin hyväuskoisesti, vaikka Mattia, englannintaitoisena ja kyynisyyteen taipuvana epäilee alusta asti heidän rehellisyyttään. Nämä väärät vanhemmat ostavat varastettuja vaatteita, leikkaavat niistä nimilaput irti (historianopiskelijan kannalta mielenkiintoinen ammatti) ja kiertelevät kesätapahtumissa vankkureilla myymässä saalistaan. Lontoosta etelään pidettävillä kuuluisilla hevosajoilla Remin "perhe" murtautuu kirkkoon koko miesväen voimin ja päätyy vihdoinkin vankilaan. Viime kesänä, kun luin kirjan pitkästä aikaa, päättelin murtovarkauden tapahtuneen kotikaupungissani Brightonissa, joka on 1700-luvun lopulta asti ollut suosittu kesälomapaikka ja erityisen tunnettu laukkakilpailuistaan.

Vasta lopussa kirjailija siirtyy 1800-lukua piinaavaan melodraamavaihteeseen ja kaikki päättyy tyypillisesti: Remi pääsee takaisin rikkaan äitinsä helmoihin, joka ottaa hoiviinsa koko seurueen, Vitalis paljastuu entiseksi oopperasuuruudeksi, Mattiasta tulee kuuluisa muusikko ja Remistä kirjailija. Mielenkiintoista, miten wanhan ajan romaaneissa kiltit orpopojat ovat aina pohjimmiltaan porvarissukua (suomalaisissa kirjoissa aatelissukua, mikä on oikeasti vielä kummallisempaa) Kirjan aikana Remi kehittyy itkevästä 8-vuotiaasta omillaan toimeen tulevaksi teini-ikäiseksi, joka selviytyy sekä virkavallan, että roistojen kynsistä ja jopa lehmäkaupoista kunnialla. Kirjan parasta antia on Remin ja Mattian ystävyyden kuvaus ja matkustaminen... on helppo ymmärtää miksi se ilahdutti pikkukaupungeissa jumittavaa nuorta Lucifelia aikanaan.

Kirjasta on tehty useita ranskankielisiä filmatisointeja ja tietysti animesarja! Kuvan perusteella tuo ei vaikuta kovinkaan lupaavalta - japanilaiset ovat toki tunnettuja herttaisten ja hiukan raaempien elementtien yhdistämisestä, mutta en usko animen ohjaajan pysyvän kovinkaan uskollisena 1800-luvun kulttuurille. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää loytyyko noin karamellivärisestä paketista synkkiä itsemurhapuheita luhistuneessa kaivoksessa tai kuoliaaksi paleltumista lumihankeen... Entäs kuka tuo irvistelevä hattupäinen tyyppi on? Onko tuo tonttulakkinen naurava pikkupoika Mattia, joka kirjassa oli sairaalloisen näkoinen eikä mikään mahdottoman hilpeä nuorimies?

En oikeastaan halua nähdä noita filmatisointeja, koska 1800-luvulla kirjoitettu kirja ei ollut lastenkirja, vaan kaikille sopiva kehityskertomus - uudemmat elokuvaversiot sen sijaan ovat selvästi lastenosastoa, ja tuskin näyttelijäkään kasvaa niissä maagisesti viittä vuotta.

Valehtelijoiden lista

The Times - lehden internetsivun mukaan tämä on top 10 lista kirjoista, joita ihmiset keskustelun yhteydessä ovat väittäneet lukeneensa, vaikka ovat jättäneet kesken muutaman sivun jälkeen.

1) 1984 by George Orwell (42 percent)

2) War and Peace by Leo Tolstoy (31 percent)

3) Ulysses by James Joyce (25 percent)

4) The Bible (it doesn't say which testament! 24 percent)

5) Madame Bovary by Gustave Flaubert (16 percent)

6) A Brief History of Time by Stephen Hawking (15 percent)

7) Midnight's Children by Salman Rushdie (14 percent)

8) In Remembrance of Things Past by Marcel Proust (9 percent)

9) Dreams from my Father by Barack Obama (6 percent)

10) The Selfish Gene by Richard Dawkins (6 percent)

Olen itse lukenut (ihan oikeasti) tästä listasta vain Raamatun, 1984 ja Madame Bovaryn. Madame Bovaryn suhteen ymmärrän hyvin, miksi se jätetään kesken. Olen lukenut Raamatusta jopa ne nimiluettelot - itse asiassa pidän niistä nimiluetteloista, koska spefikirjailija tarvitsee aina jännittäviä nimiä nimienkeräysvihkoon. 1984 on minusta todella hyvä kirja ja Madame Bovary jotenkin...no, turha, mikä on ilkeästi sanottu, kun ottaa huomioon, miten Gustave Flaubert piti taidetta tärkeimpänä asiana koko elämässään ja hioi klassikkoaan viiden vuoden ajan.

Historianopiskelijana varmasti tartun Sotaan ja Rauhaan sopivan loman aikana ja varmasti arvostankin sitä - venäläinen kirjallisuus tuntuu olevan aivan erityisen vaikeaa briteille, minkä huomaa jo siitä, että harva edes tietää kuka on Dostojevski. Ulysseusta olen joutunut lukemaan pätkittäin yliopistossa ja -erään Timesin lukijakommentin kirjoittajan tavoin haluaisin mielelläni käyttää sitä ovenpidikkeenä.

Modern Art and the Death of a Culture

H. R. Rookmaakerin Modern Art and the Death of a Culture on kristillinen näkokulma taide-ja mentaliteettihistoriaan. Se tarkastelee kuvataiteen trendejä renessanssista nykytaiteeseen, mieltäni lämmittävällä tuomiopäivän otteella.

Oma suhteeni nykytaiteeseen on varovaisen vihamielinen. En ole yksi niistä, jotka eivät ymmärrä nykytaidetta - olen opiskellut taidehistoriaa tarpeeksi moneen otteeseen lukiosta ammattikorkeakouluun asti ja istunut ihan kiinnostavilla käsitetaiteen luennoilla. Taide on oman aikakautensa kuva, joten on aivan luontevaa, että minulla on vaikeuksia hyväksyä nykytaidetta - minun on nimittäin vaikea hyväksyä nykymaailmaa noin muutenkin, miltei jokaisella elämänalueella.

Kävellessä läpi taidemuseon aikakausien mukaan, keskiajasta nykypäivään sen huomaa aivan selvästi - jossain vaiheessa tekniikka kehittyy tasolle, jonka toivon aiheuttavan lievää häpeäntunnetta nykyisissä taidekoulujen opiskelijoissa ja sitten lasketaankin jo alamäkeä. 1900-luvulla katoaa taiteen magia, joten taidemuseokierroksen jälkeen olen aina lievän pettymyksen ja ahdistuksen vallassa. Magialla tarkoitan sisältoä, vahvaa näkemystä ja varmuutta jostain meitä suuremmasta voimasta ja omasta paikastamme universumissa - 1800-luvulla jo alkoi usko horjua, mutta silti symbolistit osasivat kuvata tuota horjumista kauniisti. 1920-luvun myotä katoaa kauneus, mikä on ihan luonnollista - niin se katosi muustakin kuin taiteesta. Kurjuuden huippu saavutetaan pop-taiteessa, joka tuo museoihin nykykulttuuria riivaavan mustan surman, eli ironian.

Näin taide liittyy mentaliteettihistoriaan. 1900-luvulla alkoi modernin kulttuurin kriisi, jonka hedelmistä nautimme-tai kärsimme, kuten minun tapauksessani - vieläkin. Aikamme relativismi, kaikki käy-meininki ja rumuus, kaikessa taiteessa - kertoo syvemmästä kriisistä kulttuurissamme. Uskon (enkä tarkoita tällä pelkästään kristinuskoa, vaan uskoa ainutlaatuisuuteen, tarkoitukseen ja päämäärään) menetyksen jälkeen meillä on vain tyhjyys ja vuorottain ironiset ja tuskaiset yritykset yrittää olla välittämättä siitä.

Modern Art and the Death of a Culture on hiukan epätoivoinen kehoituksessaan uuteen kristillisen taiteen luomiseen. Tyhjästä on vaikea nyhjäistä ja kuolevaa sivilisaatiota potkaista takaisin jaloilleen. Kirja on 1970-luvun tuotoksena vanhentunut, on tässä jännempiäkin juttuja nähty kuin hippien surkuhupaisa yritys luoda kemiallisesta päänsekoittamisesta uutta uskontoa. Populaarimusiikki on sitäpaitsi minun mielestäni niin vähäarvoista, etten mainitsisi sitä samassa kirjassa oikean taiteen kanssa. Parasta kirjassa on taiteen ismien käsitteleminen historiallisessa kontekstissaan - ja lopun vihjailut siitä, että Tuomiopäivä on lähellä!

En kyllä itse ole kristitty, mutta nautin todella paljon yliopistoni oppien ulkopuolisista näkemyksistä. Rookmaakerin mukaan me olemme menettäneet uskontomme, mutta minun mielestäni kyse on paljon monimutkaisemmasta menetyksestä. Ateisti Jacques-Louis David ei vielä ollut menettänyt varmuuttaan maalatessaan Marat'n kuoleman. Modernistit olivatkin jo menettäneet kaiken.

Seuraava sivilisaatioteoriaa liippaava kirjani (se saapui tänään postissa ja oli niin painava, että pudotti kerrostaloni yhteisen postilaatikon) on Jacques Barzunin liki satavuotiaana kirjoittama From Dawn to Decadence - 500 years of Western Cultural Life
Nimestä huolimatta tuota kirjaa on väitetty optimistiseksi. Käsittääkseni jotkut näkevät länsimaiden nykyisen surkean tilan vain alkusoittona uudelle renessanssille - minä en kyllä pidättele tuon suhteen hengitystäni.

Seuraava tekstini tulee liittymään modernin kulttuurin ongelmallisuuteen - luvassa on Franz Kafkan Metamorphosis. Maltan tuskin odottaa.

Blogin esittely

Valitsin viime kesänä kurssivaihtoehdoksi kirjallisuuden tutkimuksen kurssin nimeltä "Fictions in History" ja olen jälkeenpäin katunut tuota melkoisesti. Ensimmäisellä lukukaudella käytiin läpi kauhufiktiota suorastaan fanaattisella freudilaisella ja feministisellä otteella, mikä ei käytännossä opettanut mitään kyseisestä genrestä, mutta sitäkin enemmän 2000-luvun akateemisesta kirjallisuudentutkimuksesta.



Kirjoittajana ja kirjojen ystävänä minulla on erilainen ote tuohon nuoruuteni pelastajaan ja parhaaseen vapaa-ajan aktiviteettiin (lukeminen) Kirjat ovat joko hyviä tai huonoja. Hyvissä kirjoissa on kolmiuloitteisia henkilohahmoja, nautinnollista dialogia ja mukaansa tempaava dialogi.
Hyvien ja huonojen kirjojen lisäksi on olemassa outoja kirjoja. Kirjoja, joiden kirjoittaja ei ole kiinnostunut aikakautensa trendeistä ja tuntuu elävän aivan omassa todellisuudessaan. Jos olette lukeneet fantasiaklassikon Night Land, tiedätte mitä tarkoitan.

Minä kerään outoja kirjoja.


Tässä blogissa tulen kertomaan oman, jargonvapaan ja mahdollisesti poliittisesti epäkorrektin mielipiteeni niistä kirjoista, joita minun pitää (kirja viikossa periaatteella) lukea kurssiani varten. Tämän lisäksi käsittelen artikkeleita (aiheina filosofia, historia ja uskonto) sekä omaa vapaa-ajan lukemistani, johon kuuluu kaikenlaista Lovecraftista taidehistoriaan ja sivilisaatioteorioihin. Yliopiston BA-loppuprojektia (opiskelen Englannissa) varten tutkin parasta aikaa fascismia ja futurismia, joten 1900-luvun omituisuudet tulevat ajoittain hallitsemaan lukulistaani.

Suosikkigenrejäni ovat kauhu, scifi ja fantasia, mutta olen valikoiva suosikkieni suhteen.

Mahdollisilta lukijoiltani toivon lukuvinkkejä. Ei, en aio lukea Darren Shania tai Twilightia. Etsin parasta aikaa kirjoja, joissa on demoneita.