perjantai 13. huhtikuuta 2012

Itse kantoi pään kaloa - dissaan tässä kansalliseepostamme!


Pidän itseäni konservatiivisena ja traditionalistina, varsinkin esteettiseltä maultani - vihaan Damien Hirstiä niin palavasti, että eilen hermostuin kun jouduin odottamaan metroa mokoman epätaiteilijan näyttelyä mainostavan parimetrisen plakaatin vieressä. Tämän perusteella voisi luulla minun pitävän suomalaista kansallisromantiikkaa ja Kalevalaa erityisen arvokkaina, että olisin yksi niistä jotka väkisin kieltäytyisivät avaamasta ikkunoita Euroopaan. Päinvastoin! En ole erityisemmin kiinnostunut suomalaisesta folkloresta - oikeastaan koen sen pitkälti jopa jollain tavalla vastemieliseksi. Viimeksi Vapriikin Karhu-näyttelyssä oikein ihmettelin sitä primitiivisen rahvaanomaisuuden halveksintaa, jonka kaikki se hehkutus peijaisrituaaleista sun muista herätti mielessäni. Pikemminkin ihailen menneisyyden yleiseurooppalaista yhtenäiskulttuurintapaista, joka edelsi 1700-luvun lopulla alkanutta kansallisromanttista tapaa etsiä kansallisia mytologioita. Topeliuksen isänmaallisuus, joka näkee Suomen osana laajempaa kokonaisuutta on lähempänä sydäntäni kuin se, missä rämmitään jossain korvessa ja kerätään itkuvirsiä kylänämmiltä. Kansalliseepokset koen aina erityisen ikävystyttäviksi ja Kalevala on koetellut kärsivällisyyttäni jo kouluvuosista lähtien.

Steiner-koulun näkemys Kalevalasta on, noh, erilainen. Muistan mm teemapoydän luokassa, jota kutsuimme vitsaillen "alttariksi" (steinerilaiset ovat itse äärimmäisen tietoisia friikkimaineestaan ja se on heille loputon huumorin lähde) Neljännellä luokalla esitimme varjoteatterin Kalevalasta. Pidin silloin tarinakokoelmaa tahattoman koomisena ja pyrin sabotoimaan esitystä mielestäni nerokkaalla tavalla: leikkasin kuvan, jossa Ilmarinen piti kainalossaan luonnottoman suurta kalanpäätä ja onnistuin vielä kenraaliharjoituksissakin sujauttamaan sen piirtoheittimeen. Tuo vitsikäs hahmo ilmestyi kankaalle siinä kohdassa kun runonlausunnassa meni "Sitten Seppo Ilmarinen itse kantoi pään kaloa".

Voisi siis luulla, että asenteeni johtuu kouluaikojen ylisyotostä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Samalla tavalla juhlimme eri pyhimysten muistopäiviä teemanäytelmin ja kulkuein (katolisia vaikutteita!) mutta silti pidän vieläkin pyhimystarinoista ja kerään Pyhä Yrjänä-aiheista materiaalia. Lisäksi useimmiten aivan innostuin meille koulussa kerrotuista tarinoista ja otin niistä vielä lisää selvää vapaa-ajalla kunnankirjastossa. Mutta Kalevala tokkii ikuisesti. Olen yrittänyt lähestyä sitä avoimin mielin aikuisiällä - olihan se Tolkieninkin mieleen ja Tolkien on minun suuri esikuvani. Mutta siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään, mitä pitäisin kauniina tai ylevänä. Kullervon kosto- se tarina, jonka Tolkien lainasi lähes kohtaus kohtaukselta - on ihan mielenkiintoinen (onhan "revenge before reason" yksi suosikkiteemoistani omissa tarinoissani), ja siinä se sitten onkin.

Sama ongelma minulla on myos muiden maiden kansalliseeposten kanssa - luen ne yleissivistyksen nimissä, jos on pakko. Kuvataiteissa koen kansalliseeposten innostaman kuvaston aina vähiten kiinnostavaksi. Tämän takia, vaikka symbolismi onkin lähellä sydäntäni, en oikein innostu Gallen -Kallelasta (miten tästä tulee nykyään mieleen Gallen-Kallela-Siren ja Gutenbergin galaksit? Elämme todella ihmeellisiä aikoja!) koska vaikka tyylillisesti taiteilija olisi juuri minun makuuni niin pakkomielteinen Kalevalan kuvittaminen saa minut kiirehtimään askeliani museossa.

Jollain tavalla koen klassisen kulttuurin kiehtovammaksi. Tulin omassa opiskeluprojektissani siihen johtopäätokseen, että klassisen mytologian ja kuvaston Keskiajasta omalle ajallemme kestänyt suosio johtuu sen omasta ambivalentista luonteesta ja monitulkintaisuudesta - se tarjoaa jotakin jokaisen vuosisadan zeitgeistille ja on aikojen kuluessa luonut sellaisen symboliikan, jonka "lukeminen" tekee taidekokemuksesta erityisen nautittavan. Samoista syistä pidän pyhimyskertomuksista - siitä, mitä mikäkin esine, väri ja yksityiskohta symboloi. Kansallinen mytologia ei pystynyt samaan, vaikka se jäikin tärkeäksi osaksi kulttuuria Euroopassa. Suomessa selvästi horjuttiin itsenäisyyden alkuvaiheilla - toisaalta joka ikinen nuori valtio pystyttää klassiset valtiorakennuksensa koska muutakaan vapauden symbolia ei ole tarjolla, ja toisaalta pitäisi olla niin autenttisen suomalainen. Arkkitehtuurin puolella tämä tuotti hauskoja kuriositeetteja reliefikoristelussa männynkävyistä oraviin ja kaikenmaailman vuorenpeikkoihin.

En erityisemmin pidä alkuperäisistä Antiikin myyteistäkään alkuperäisversioina - juuri lukemani Muodonmuutoksia oli outo sekoitus väärään paikkaan iskettyä huumoria, mielenkiintoisen kohdat vietiin yli pikavauhtia ja sitten taas jotain nylkemiskohtausta herkuteltiin rivikaupalla. Selvästi ainakin veri, suolenpätkät ja taleban-tyyppinen mentaliteetti, jossa naisia rangaistiin raiskauksen uhriksi joutumisesta olivat Ovidiuksen sydäntä lähellä (tämä oli vähän ilkeästi sanottu, oikeasti Ovidius samaistui itse karkotettuna ja sensuroituna runoilijana tarinoittensa uhreihin) Silti, siinä lukiessani jouduin jatkuvasti taistelemaan kasvavaa halua vastaan - halusin heittää kirjat nurkkaan, hakea luonnosteluvälineet ja piirtää omat versioni Perseuksesta ja Andromedasta sekä Narcissoksesta. Sama reaktio minulle tulee kun näen Keskiaikaisen patsaan ritarista ja lohikäärmeestä - mutta ei milloinkaan Kalevalasta.










Boring!

Ps. Roomalaisissa seinämaalauksissa Perseus on aina alaston ja Andromeda täysissä pukeissa. Renessanssista eteenpäin taiteilijat ovat kuitenkin maalanneet tuon toisinpäin, vaikka Ovidiuksen runo oikein korostaa Andromedan siveyttä. Luin viime vuonna pitkällisen vuodatuksen Guardianista liittyen siihen, miten meidän kulttuurissamme alastomuus on ollut niin hirmuinen tabu. Voihan sitä taidehistoriaa noinkin kirjoittaa...

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Itse taas pidän vastakkainasettelusta ja kiivaasta mielipiteenvaihdosta!

Vasta viime yonä ehdin muilta kiireiltäni aloittamaan uusimman URS-lehtemme: http://urs.fi/index.php?c=pub#magazine4 Kultakuoriaisen “Barbaarinumeron” lukemisen. On aina mielenkiintoista huomata miten erilaisia kirjoittajia me kaikki olemmekaan ja miten yhdestä teemasta saa kehitettyä monenlaisia tarinoita. En ole vielä lukenut koko lehteä, oikeastaan haluaisin printata sen ja lukea paperilta, koska en pidä tietokoneenruudulta lukemisesta. Tai voisin kokeilla, saanko siirrettyä sen Kindlelleni. Edellisiin numeroihin verrattuna kuvitukset ovat parempilaatuisia - vihdoinkin hyvästit pikseleille!

Omaa tarinaani en tietysti uskalla lukea ollenkaan, mitä nyt vilkaisin, että kuvitukseni ovat siedettäviä ja pieni esittelytekstini Z-kirjaimen tärkeydestä paikallaan. Pidän aina päätoimittajamme Tuomaksen kirjoituksista, sillä hänellä on hieno tapa esittää asiansa sovittelevaan ja ystävälliseen tapaan. Tällä kertaa pääkirjoitus korosti sitä, miten me kirjoittajaryhmänä vältämme kiivasta vastakkainasettelua ja pyrimme tarjoamaan iloa lukijoille. Vaikka en tuollaista näkemystä vastusta millään tavalla, sai tuo kirjoitus minut hätkähtämään, koska oma tarinani tuossa lehdessä on brutaaleinta mitä olen varmasti tähän mennessä kirjoittanut ja sen mahdollinen opetuskin on sieltä ankarimmasta päästä.

Itse olen sitä mieltä, että vastakkainasettelu, kiivaus ja hyokkäävä kritiikki ovat lähes parasta, mitä kirjallisuudella ja taiteella ylipäänsä on usein tarjota. Tämä voi kuulostaa vähän kummalliselta, mutta minusta niissä ei ole mitään negatiivista ja ihmettelen nykyihmisten tapaa tulkita kiivas kritiikki aina uhaksi tai sensuuripyrkimykseksi (nykymentaliteetissahan jo se, että ei halua tukea jotakin asiaa rahallisesti vastaa edellisen vuosisadan vankileirejä). Taidehistorian näkokulmasta opintoni olisivat hyvin ikävystyttäviä ilman kiivailua, vastakkainasettelua ja suoranaista vihapuhetta.

Otetaan esimerkiksi valistusfilosofi, Ensyclopedian kirjoittaja, Diderot, jota sekä ihailen, että vastustan monesta eri syystä (minulle aivan normaali asenne). Kirjoittaessaan rokokoomaalari Boucherista hän aloittaa: “Mitkä värit! Mikä valikoima! Mikä aiheiden ja ideoiden rikkaus! Tällä miehellä on kaikki, paitsi totuus”

Tästä hän jatkaa kiivaammalla sävyllä: Boucher yksin koko taidemaailmassa on vastuussa maun, värinkäyton, komposition ja henkilohahmojen ja suunnittelun rappiosta. Tästä edetään sulavasti ad hominemiin: epäilemättä Boucher liikuskelee enimmäkseen alimman luokan prostituoitujen parissa. Boucher tuntuu olevan aivan erityisen vihattu taiteilija (en minäkään häntä voi sietää, koska käsitykseni estetiikasta ei liity pilvenhattaroilla lekotteleviin ylipainoisiin jumalattariin), 1800-luvun taidehistorialle hän edustaa koko 1700-luvun yläluokan rappiota, omalle ajallemme “maskuliinista, haltuunottavaa katsetta” ( ja vastaavaa roskaa, jokaisella aikakaudella on oma antipatiansa pilvenhattaroita ja hattaramaisia takamuksia kohtaan)

Diderotin esimerkki osoittaa, että asiattomuuksiinkin menevä kritiikki on ainakin omalla alallani oppikirjojen suola. Jatkuvalle eri vuosisatojen kiivailulle ja provoilulle altistuneena itsekin tykkään sohia aina välillä mehiläispesiä. En kuitenkaan fiktion puolella, vaikka sitä eivät kaikki uskoisikaan, käytän fiktiota enemmänkin erilaisten ideoiden tarkasteluun monesta eri näkovinkkelistä kuin kiivaaseen kantaaottavuuteen. Tietenkin henkilohahmoni voivat ottaa kiivaasti kantaa johonkin ikuisuuskysymykseen, mutta heidän sanansa eivät aina ole omia ajatuksiani. Vaikka toisin kuin Boucherille, minulle totuus on tärkeämpää kuin pilvenhattarat.