tiistai 26. marraskuuta 2013

Jäädemonien tarina 1. Alkuperä

Tunnetusti lähes kaikki kirjoittamani liittyy enemmän tai vähemmän kehittämääni mytologiaan ihmisille vihamielisestä, merkillisillä kyvyillä varustetusta lajista jota kutsutaan usein jäädemoneiksi. Oman mytologin kehittäminen on hienointa mitä genrekirjoittaja voi tehdä, sillä se vapauttaa kätevästi vampyyreistä, ihmissusista ja muista jo tuhanteen kertaan käsitellyistä aiheista. Suurimmilla idoleillani: Tolkienilla ja Lovecraftilla oli omat mytologiansa. Mytologiaan voi liittää historiikit, kansantiedettä, teologiaa, kielitiedettä, kulttuuri- ja taidehistoriaa, mitä tahansa. Sama mytologia toimii niin fantasiassa, kauhussa kuin dystooppisessa scifissäkin.

 Mytologiani syntyi ollessani opiskelijavaihdossa Roubaixissa noin 8 vuotta sitten. Minulla oli vähän virikkeitä, alue oli niin vaarallinen, että en voinut poistua minnekkään iltaisin, minulla ei ollut nettiyhteyttä tai omaa televisiota. Harrastin  kaikenlaisia  mielikuvaharjoituksia (astut sisään portista, kuljet tietä pitkin, mitä näet?) Esoteerinen selitys voisi olla, että kutsuin niitä ja ne tulivat.

(kuvassa puoliverinen "jääväen" edustaja)

Fyysisempi selitys on se, että asunnossani veti armottomasti ja selkääni särki. Kerran kipu alkoi olla niin sietämätön, että istuin lattialla ja yritin venytellä tuskissani kun mieleeni tuli äkkiä nopea välähdyksenomainen kuva lumisesta maisemasta, jäästä rakennetusta kaupungista ja siitä, miten joku pujottaa hyytävän kylmän vanteen kaulaani vangiten minut näin niille sijoilleni. Ponkaisin äkkiä pystyyn ja kirjoitin tuon muutamaksi runonsäkeeksi. Mytologian pääpiirteet syntyivät oikeastaan siinä paikassa: ihmiselle vihamielinen arktisella alueella asuva albiino laji, joka pyydystää ihmisiä uhreikseen. Innostuin tuosta niin kovasti, että oloni oli kuin vastarakastuneella. Todellakin jollain tavalla ihastuin tuohon ajatukseen.

Mutta koska kaikki on tehty aiemminkin, olen jälkeenpäin tajunnut ettei jäädemonini syntyneet tyhjästä vaan ovat oikeastaan monen minua pienestä pitäen kiehtoneen kirjan inspiroimia. Ensimmäinen selkeä inspiraatio on Andersenin Jääneito Ei siis tunnetumpi Jääkuningatar , vaan tarina sveitsiläispoika Rudista, jonka jäätiköllä asuva jääneito merkitsee omakseen jo pojan lapsuudessa. Tuo tarina jäi vaivaamaan minua lapsena surullisen loppunsa ja fatalisminsa takia. Toinen, vähemmän synkkä inspiraatio oli Anni Swannin satu jääneidosta, jonka kuvitus varsinkin muistuttaa omaa jääväkeäni.

Myös genrekirjallisuus on inspiroinut jäädemonimytologiaa, vaikka en ole tietoisesti muita plagioinutkaan. Lovecraftilta sain varmasti ajatuksen siitä, että kyseessä on vieras, ihmisiä voimallisempi laji joka on alunperin saapunut toisesta maailmasta. Tad Williamsin ei mitenkään loistava kirjasarja Taru kolmesta miekasta on myös esimerkki fantasiasta, jossa vihamielinen ja kylmä laji juonittelee ihmisten päänmenoksi ja pitää maailmaa omanaan, jonne ihmiset ovat vain tunkeutuneet.

Mistä jäädemonit ovat sitten tulleet? Toiselta planeetalta, kauan ennen ihmiskunnan kirjoitettua historiaa. Heidän kotiplaneettansa on kokonaan arktinen ja näin he maapallollakin ovat hakeutuneet aina arktisille alueille. Toisaalta he kestävät kaikkia mahdollisia ilmasto-oloja ja pystyvät tarpeen vaatiessa ja elintilansa pienentyessä esimerkiksi piileskelemään maanpinnan alapuolella vuosituhansia. Heidän elinkaarensa on kymmeniä tuhansia vuosia. Heidän fysiologiansa ja kykynsä ovat ihmisille tuntemattomia, sekä ihmisen ymmärryksen että tieteellisten metodien ulottumattomissa. He elävät sekä ihmisten, että eläinten lihasta ja verestä, mutta tulevat toimeen myös synteettisellä korvikkeella ja voivat olla aterioimatta satoja vuosia.

Heillä on kykyjä, joita ihmiset kutsuvat yliluonnollisiksi ja joita on mahdoton selittää. Esimerkiksi "patsasilmiölle" tai heidän tavalleen kulkea nähtävästi vahvojenkin seinien läpi ei ole keksitty järkevää selitystä. Yhden teorian mukaan he koostuvat energiasta ja vain näyttäytyvät meille ihmistä muistuttavassa muodossa. Tämä selittäisi sen, että fysiikan lainalaisuudet eivät aina päde heidän kohdallaan. Heidän sukupuolensa tai lisääntymisensä on myöskin täysi mysteeri, varmaa on vain se, että he kykenevät lisääntymään ihmisen kanssa.

He muistuttavat hiukan albiinoa ihmistä. He ovat ihmismiestä pidempiä, notkeajäsenisiä ja voimakkaita. Heidän ihonsa on valkoinen, hiuksensa valkoiset, kasvonpiirteet ihmismäiset, mutta silmät keltaiset ja pupillit viirumaiset mikä viittaa pimeänäköön. Heidän ihonsa sisään on usein istutettu jonkinlaisia aseita ja he pukeutuvat vain koristautuakseen tai suojautuakseen taistelussa - he eivät nähtävästi palele tai koe kuumuutta epämukavaksi. Heidän hampaansa ovat hyvin terävät, mikä sopii petoeläinten ja ihmisten suonien avaamiseen. Heillä on oma kielensä, mutta yksikään ihminen ei ole oppinut sitä. He sen sijaan pystyvät puhumaan kaikkia ihmisen kieliä helposti.

Jäädemonien ja ihmisen suhde on ollut hyvin yksinkertainen alusta asti: Ihmiset ovat jäädemoneille riistaa, ruokaa, huvitusta tai jopa koristeita sekä joskus orjia. Ihmiset pitävät jäädemoneita pahoina, mutta jäädemonit katsovat vain olevansa korkeampi ja tärkeämpi laji. Jäädemonit nauttivat ihmisen huomiosta ja palvonnasta ja ovatkin houkutelleet ihmisiä seuraajikseen niin kauan kuin näitä on ollut olemassa. Vastalahjaksi he lupaavat antaa kyvyistään seuraajille ja nämä todellakin muuttuvat joissakin suhteissa isäntiensä kaltaisiksi. Joskus taas heidän pelkkä läsnäolonsa ajaa kokonaiset kaupungit raivopäisiksi ja saa ihmiset käyttäytymään mielettömän väkivaltaisesti.

Jäädemonit ja pohjoisilla alueilla asuvat ihmisheimot risteytyivät jäädemonien vielä avoimesti asuessa maapallolla. Ihmispopulaation kasvatessa vähälukuisemmat, vaikkakin voimakkaammat jäädemonit alkoivat kuitenkin olla vaarassa. Sekä ihmiset, että jäädemonit inhosivat yhteisiä jälkeläisiään ja pyrkivät tappamaan nämä heti syntymän jälkeen. Jotkut jääväeksi kutsutuista puoliverisistä kuitenkin selviytyivät, joten pohjoisissa maissa elää jonkin verran ihmisiä, joiden kaukaiset esi-isät olivat noita myyttien vihollisia.

Osa jääväestä muistuttaa suuresti pelottavia esivanhempiaan, mutta ei ole välttämättä perinyt mitään heidän kyvyistään. Tiedemiehet ovatkin huomanneet, että ne puoliverisen heimon jäsenistä, jotka muistuttavat tavallisia ihmisiä eniten ovat todennäköisimmin perineet yliluonnollisina pidettyjä kykyjä kuten telepatiaa tai telekinesiaa. Pitkään jääväkeä ei pidetty ihmisinä ollenkaan, mutta teologisen debaatin jälkeen heidän sortamisensa kiellettiin ehdottomasti. Jääväen itsensä parissa lojaliteetti on aina ollut hajaantunut - osa pitää itseään ihmisinä, osa taas samaistuu jäädemoneihin ja suhtautuu ihmisiin vihamielisesti. He ovat  harvinaislaatuisen nopeita ja voimakkaita ja  suuntautuvat usein soturiuralle.

Seuraavissa osissa käsittelen jäädemonikulttia sen eri muodoissa sekä salaperäistä kirjaa "Portti Jääkaupunkiin" (jolle en ole keksinyt vielä hienoa ulkomaankielistä nimeä), omaa Necronomiconiani.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Litisee litisee - eli miksi kauhugenre oli parempaa kunnon sensuurin aikaan

Suomen vaiherikkaassa sensuurihistoriassa oli tunnetusti vaihe jolloin kaikki ulkomaalaiset kauhuelokuvat olivat kiellettyjä klassikoita ja jopa kauhukomedioita myöten. Kauhukirjailijana ja kauhufanina en tietenkään arvosta tuollaista, kauhu on hieno genre joka sisältää mielikuvitusrikkaita tarinoita, mukaansatempaavaa tunnelmaa, visuaalista kauneutta ja oikeaoppisia moraalisia opetuksia. On aika naurettavaa, että joku byrokraattinen taho tuosta vain päätti että edes aikuinen elokuvayleisö ei saa nauttia noin sofistikoituneesta kulttuurimuodosta. Kauhulla on jokseenkin aina ollut huono maine ja vieläkin se on (ainakin Suomessa) ainoa genre, jonka kirjoittamista joutuu perustelemaan perheelleen aivan kun kyseessä olisi kovinkin epäilyttävä harrastus.

Mutta kauhu taitaa olla myös se genre, joka hyötyy kaikista eniten kunnon sensuurista. Koska aivan oikeasti, mitä enemmän sensuuri on höltynyt, sitä huonompia kauhuelokuvat ovat olleet järjestään. Tällä hetkellä kauhuelokuvat ovat aivan erityisen huonoja - niin huonoja, että kun jossain yhteydessä näin pätkän Scream-elokuvaa aivan innostuin. Siinäpä oli hieno leffa! Paitsi eihän Scream edes ollut hyvä elokuva. Mieltäni vain lämmitti kun siinä murhaajat vaivautuivat parilla sanalla selittämään jotain puolivillaista motiiveistaan.  Se oli jotenkin ihmeellistä, että niillä verikekkereillä olisi joku syy.

Kauhussa on oikeastaan alusta asti kaksi erilaista polkua, jotka ovat kulkeneet enemmän tai vähemmän lähekkäin 1790-luvulta asti. Uhkaavaan tunnelmaan ja jännittävään tarinaan keskittyvä polku ja shokkiefektiin keskittyvä polku, joka on aina välillä pysytellyt piilossa sensuurin takia. Ensimmäinen selvästi shokkiefektiin pyrkivä kauhuromaani on Matthew Lewisin "The Monk" jonka päähenkilö, naisdemonin viettelemä nuori munkki muistaakseen ainakin raiskaa oman sisarensa, tappaa oman äitinsä ja syöskyy lopulta suoraa helvettiin. Ikävystyttävä kirja muuten, koska se on kirjoitettu jotenkin ilman minkäänlaista tunnelatausta. Mikään ei tainnut tuntua miltään 1700-luvullakaan.  Mutta tuossa kirjassa kuitenkin on jo tarina, jossa luku luvulta tapahtuu aina vain kauheampia asioita. Ja vuosisatojen kuluessa kohti omaa sivilisaation huippuamme se, mitä sai kirjoittaa tai näyttää vapautui aina vain enemmän. Mikä aiheuttaa todella suuren ongelman genrelle, joka on aina hyötynyt vihjailusta, rivien välisistä viesteistä ja pienistä eleistä.


                                           Litisee litisee

Katsokaa nyt tuota kuvaa. Näyttääkö tuo pelottavalta? Tai edes mielenkiintoiselta? Tyttö siinä kierii ketsupissa moottorisahan kanssa. Tässä kohtauksessa taivaalta sataa verta. Tämä on Evil Dead-elouvan uusimmasta versiosta, ja tätä katsoessa sekä mieheni, että minä hihitimme lopulta halveksivasti. Loppua kohden missään ei enää ollut järjen hiventä. Yksi paperinohuista henkilöhahmoista sahasi oman käsivartensa poikki, demonimainen otus sahattiin kahtia, verta tursui maasta ja ripotteli taivaalta, kuten jo mainitsin. Jos elokuvassa oli alunperinkään ollut minkäänlaista uhkaa tai tunnelatausta oli se loppua kohden kyllä puhtaasti "for shits and giggles" osastoa.

 Tämä "torture porn" ongelma, eli se, että lähes mitä tahansa saa näyttää kauhuelokuvassa  on ensimmäinen kauhugenren ongelmista. Kidutuksella ja verikekkereillä on aikansa ja paikkansa, esimerkiksi Supernatural-sarjassa kumpikin toimii loistavasti, koska ne eivät ole se sarjan ainoa pointti ja koska sarjaformaatti takaa sen, että katsojalla on usein tunneside sarjan henkilöihin jolloin heidän kohtalostaan välittää. Kidutusporno ja suolenpätkissä ryömiminen on kuitenkin lähes yleisin kauhugenren edustaja ja tuo ihmetyttää minua kovasti, mitä noista elokuvista on tarkoitus saada irti? Juonet ovat geneerisiä ja ennalta-arvattavia, henkilöhahmot ikäviä ja tylsän alun jälkeen alkavat armottomat verikekkerit. Jos kidutuksen katselemisesta saa jotakin kicksejä niin sitäkään varten tällainen älyttömyys ei toimi, koska noin överiksi vedetty sekoilu ei enää vaikuta millään tavalla realistiselta. Ehkä kohderyhmä ovat ketsuppifetissit jotka kokoontuvat jonnekin katsomaan näitä taidepläjäyksiä ja roiskivat toisiaan samalla Heintz-pulloilla?

Liikaa näyttäminen on ongelma muissakin kauhuelokuvissa kuin ketsuppiosastossa. Kaikki nämä "Conjuring", "Sinister" etc -jutut toimivat ihan ok siihen asti kunnes näyttävät sen monsterin ensimmäistä kertaa. Siinä se sitten onkin. Lisäksi kaikissa näissä muka "tyylikkäissä" ja Aasialaisvaikutteissa (usein suoraan kopioiduissa) elokuvissa on aina sama juoni, joten en erota niitä toisistaan - perhe muuttaa jonnekin, outoja asioita alkaa tapahtua, pelottavia asioita alkaa tapahtua, joku ehkä juuri ja juuri yrittää selvittää asiaa, mutta lopussa kaikki kuolevat. Kiinnostaa kuin kilo pas... siis tarkoitan tietenkin, että tuollainen saman toistaminen ei pitemmän päälle ole kovinkaan palkitsevaa. Jos taas juoni onnistuu olemaan mielenkiintoinen niin kaikki pilataan heti sillä hetkellä kun se erikoisefektimonsteri näytetään. Uusin "Woman in Black" oli tuosta hyvä esimerkki.  Pelottava talo. Todella naurettava kummitus.

Ainoa, mihin nykykauhu elokuvapuolella pystyy tällä hetkellä on simppeli säikytteleminen ja mielenkiintoisen tarinan vältteleminen. Kauhuelokuvat olivat selkeästi parempia niinä aikoina kun elokuvissa ei kerta kaikkiaan voinut sahata ketään kahtia moottorisahalla. Kun kerta voisi tehdä mitä tahansa, miksi turvautua aina samoihin kliseisiin ja tylsistyttää kauhistuttamisen sijasta?