tiistai 27. joulukuuta 2016

2016 oli ihan okei!

Jos jotain asiaa aletaan toistamaan tarpeeksi usein, on satavarmaa, että alan vastustamaan sitä kiihkeästi. Hermostuin vuoden 2012 maailmanloppuhysteriaan niin, että suorastaan toivoin jotain kauheaa tapahtuvaksi ja Skotlannin itsenäisyysäänestyksen retoriikka ja lipunheilutus ketutti lopulta niin armottomasti, että aivan hurrasin kun SNP hävisi. Olen iloinen, että vuosi 2016 on kohta ohi eikä minun tarvitse enää ikinä kuulla yhtään versiota siitä, miten 2016 on kauhein vuosi ikinä. 2016 ei sitäpaitsi edes ollut kauhein vuosi ikinä, mitä nyt jostain syystä se vuosi kun aikuiset ihmiset alkoivat käyttäytymään kuin hysteeriset lampaat.

Ensinnäkin, vuodessa 2016 ei itsessään ollut mitään erityisen hirvittävää, paitsi sota-alueilla, joita on aina jossain päin maailmaa. 1914 oli huono vuosi, näin vertailun vuoksi. Myös 1940-luvun alkupuoli oli aika scheissea ja 1790-luku jos olit ranskalainen. Tai se vuosi kun rutto levisi Eurooppaan. Vai ahdistaako väärät vaalitulokset? Laukkaavatko maailmanlopun hepat kun väärät puolueet ja ehdokkaat voittivat vaalit? No hyvänen aika, tervetuloa kerhoon! Yhdysvaltojen presidentteihin kohdistuvat antipatiani alkoivat jo Clintonin aikana, jota hänen puoluetoverinsakin kuvailivat 90-luvulla "pelkkänä hurmaavana pintana, jonka alla on pelkkää tyhjyyttä ja suunnaton kunnianhimo" tjsp. Bush Jr ja Obama vaikuttivat jatkuvasti olevan kaukana oman osaamisalueen ulkopuolella ja aiheuttivat sekasortoa ulkomailla, eikä tähän todennäköisesti tule muutosta. Koska en kannata yhtäkään tällä hetkellä olemassa olevaa puoluetta en oikein muista vuotta, jolloin vaalit olisivat menneet juuri oman makuni mukaan. Epätoivotut vaalitulokset eivät aiheuta "pahinta vuotta ikinä". 2016 oli myös kova terrorismivuosi, mutta hyökkäykset siviilejä vastaan ympäri Eurooppaa ja viranomaisten ja poliitikkojen avuttomuus asian suhteen ei nyt ole mikään tämän vuoden ilmiö. Pikemminkin 2010-luvun yleinen ajanhenki.

Vai surettaako kun suosikkinäyttelijät ja muusikot kuolevat? Tämä on ehkä se 2016-meemien ärsyttävin idea, se, että 2016 olisi jotenkin erityisen "murhanhimoinen". Sinänsä tämä ilmiö on paljastanut mielenkiintoisen piirteen lähinnä nuoremmista sukupolvista - Suuret ikäluokat dominoivat populaarikulttuuria ja ovat myös nuorempien suosikkeja. Suurista ikäluokista tulevat legendat, ikonit, kulttisankarit ja "kansallisaarteet". Joku nuorempi stara voi olla seksikäs, lahjakas ja omata teinifaneja, mutta ei minun feedini Facebookissa ainakaan täyttyisi Megan Foxin tai Justin Bieberin kuvista jos heistä aika jättäisi. Nuorempia julkkiksia pidetään usein feikkeinä ja myönnän tämän piirteen itsessänikin. Minulle esimerkiksi Miley Cyrus ei ole mitenkään aito henkilö, aina jos näen hänen kuvansa, pohdin millainen hän on oikeasti. Suurten ikäluokkien kohdalla ei ole vastaavaa ilmiötä. Nuorempia julkkiksia pidetään vastemielisinä tyrkkyinä.

Lisäksi nuorempien sukupolvien populaarikulttuuri on hyvin pirstaloinut ja täynnä eläviä, pieniä ja valtavirran näkymättömissä olevia alakulttuureita. Jos joku minun suosikkimuusikoistani kuolisi ei sitä edes uutisoitaisi. He ovat ihmisiä joilla on päivätyö, vaikka heillä on myös innokas fanikunta ympäri maailmaa. Eivät he ole mitään julkkiksia.

Suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, sairastuvat ja kuolevat tavanomaisimpiin tauteihin. Lisäksi ns taiteilijanelämä, vaikkakin usein taakse jäänyt, vie veronsa terveyden suhteen, usein nuorempana kuin tavallisen suht terveellisesti eläneen tallaajan. Suuret ikäluokat loivat nykyisen pop-kulttuurin (heitä ennen oli vain kourallinen artisteja ja Hollywood-tähtiä ja moni staroistakin kävi tapattamassa itsensä maailmansodissa) ja televisio, kaupallisen nörttikulttuurin syntyminen ja pop-musiikki bisneksenä loivat suuren määrän julkkiksia, joilla on faneja kaikissa sukupolvissa. Heitä tulee kuolemaan tulevaisuudessa enemmän ja enemmän enkä usko, että tilalle syntyy uusia legendoja. Olisi tietenkin hyvä jos olisin väärässä, minusta on aika kiusallista elää keskellä tällaista retromania-kulttuuria, vaikka osallistunkin siihen itse innokkaasti. Olisi hienoa, jos elävät legendat olisivat itseni ikäisiä ja loisivat jotakin suunnattoman hienoa, uutta ja ihmeellistä. Ehkä 2017 voisi tuoda jotain uutta tullessaan ja jättää prequelit, sequelit, franchise-teokset ja muun retroilun vähemmälle?

Viimeiseksi, "2016 on pahinta ikinä" ei ole näkynyt henkilökohtaisessa elämässäni. Mieheni sai työpaikan ja sitten työsuhde loppui. Ei mitään uutta auringon alla. Aloitin itse viikonlopputyöt ja se on ihan jees. Olen edelleen kiitollinen ja iloinen jokaisesta päivästä lapseni kanssa, jopa vaikeina päivinä. Yleensä vuodet tuovat mukanaan sekoituksen hyvää ja pahaa, pari vuotta sittenkin meidän perheeseen mahtui vakava sairaus ja ensimmäisen lapsen odotus. Tämänkin takia herää kapinamieli pessimistejä kohtaan: miten niin pahin vuosi ikinä, lapseni oppii juuri puhumaan!

Ps. Kukaan ei muuten sanonut "2008 on pahinta ikinä" globaalin taloudellisen romahduksen keskellä, kun nuorisotyöttömyys monessa maassa hyppäsin useaan kymmeneen prosenttiin, tuhannet menettivät työpaikkansa etc. Tai "2014 on pahinta ikinä" kun Venäjä aloitti sotatoimet Euroopassa. Kuten sanottu, 2016 oli se vuosi kun aikuiset ihmiset muuttuivat lampaiksi.



maanantai 12. joulukuuta 2016

Paras lukemani fantasiakirja - C.S. Lewisin kasvoista kasvoihin

Samalla tavoin kuin kauhun tai scifin kanssa, pidän fantasiasta sitä enemmän mitä rohkeammin se lähestyy myyttiä. Avaruusteknologia, lohikäärmeet tai zombit ovat minulle kohtuu yhdentekeviä, samoin spekulatiivisin fiktion käyttäminen Tärkeisiin Ajankohtaisiin Teemoihin. Tämän takia pidän niin paljon Tolkienista, mutta jätän usein fantasiakirjat kesken. 

C.S Lewisin viimeinen romaani Kasvoista kasvoihin (vuodelta 1956 mutta suomennettu vain pari vuotta sitten) on paras lukemani  fantasiaromaani. Se ei ole osa kymmenosaista tiiliskivisarjaa, jonka loppupäätä kohden kirjailija joko maalaa itsensä nurkkaan tai kuolee vanhuuteen. Se ei ole nykyajan ongelmia siirrettynä jännittäviin kulisseihin. Se on yksittäinen, täydellisyyttä hipova teos, jossa kaunis kieli, kiehtova maailma, antiikin mytologia (mutta ei klassisena, vaan antiikin periferioiden barbaariversiona), mielenkiintoiset teemat ja moniulotteinen päähenkilö yhdistyvät saumattomasti. Se alkaa verisesti tavalla, joka filmattuna saattaisi peitota minkä tahansa HBO-rämistelyn vieden lukijan maailmaan, jossa sekä pohditaan syvällisiä filosofisia kysymyksiä, että kuohitaan kuninkaan tytärtä tirkistellyt nuorukainen. Usein kun luen jotain 1950-luvulla kirjoitettua spefiä alan ihmetellä miksi ihmeessä ihmiset kuvittelevat, että väkivalta ja vai aikuisille sopivat teemat olisivat tulleet spefiin vasta omana aikanamme. Ehkä koska suuri osa yleisöstä tuntee 50-luvulta vain Tolkienin? 

Aikuisuudesta puheenollen, Kasvoista kasvoihin on kypsin ja aikuisin lukemani fantasiatarina sanan varsinaisessa merkityksessä (ei siis aikuisviihdemielessä!). Se käsittelee kysymyksiä, jotka liittyvät kypsymiseen ja kehittymiseen. Sen tärkein teema on rakkauden eri muodot klassisen filosofian mukaan ja varsinkin omivan ja uhrautuvan rakkauden erot. Fantasiaa siis, joka pistää lukijan pohtimaan asioita ihan arkielämässä. 

Tarina sijoittuu Antiikin Kreikan reunamille barbaariseen pikku kuningaskuntaan, jonka kulttuuri ja uskonto ovat karkea ja raaka versio Kreikan kulttuurista. Helleeninen sivistys on heistä vähän kummallista, mutta kreikkalainen orja on kuitenkin hankittu opettamaan kuninkaan tyttäriä. Tarina itsessään on versio Psyyken ja Amorin myytistä, mutta Psyyken vanhemman sisaren ja rakastavan sijaisäidin, Orualin näkökulmasta.

Orual on hyvin mielenkiintoinen päähenkilö ja huomauttaisin, että tässä olisi nyt naispäähenkilö fantasiatarinassa, suoraa 50-luvulta! Sitäkään ei siis keksitty omana aikanamme! Orual on ruma ja jollakin tavalla epämuodostunut, mutta perheensä älykkäin, isänsä kuoleman jälkeen hänestä tulee maansa hallitsija. Hän hunnuttaa aina kasvonsa ja näin hänen ulkonäöstään liikkuu mitä merkillisempiä huhuja. Hän on soturikuningatar, joka kouluttautuu miekkailutaidoissa miesten lailla. Ja mikä tärkeintä, hän muuttuu ja kehittyy tarinan edetessä lopulta ymmärtäen omat virheensä ja heikkoutensa. Muutkin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, niin rahvaan palvoma Psyyke kuin isähahmona toimiva kreikkalainen orjakin, jota prinsessat kutsuvat Ketuksi. Yksi prinsessoista muuten välittää vain ulkonäöstään ja miehistä, mutta lopulta Orual ja lukija ymmärtävät häntäkin uudella tavalla. Tuo pisti silmään sen takia, koska Lewisiä moititaan usein siitä, miten hän käsitteli Narnian Susanin henkilöhahmoa. Aika harvinaista millekkään kirjallisuudenlajille, että lukijan annetaan ymmärtää, että jotkut tytöt välittävät vain pojista ja heistä kasvaa usein naisia, jotka välittävät vain miehestään ja lapsistaan, mutta sekin on ihan okei, kaikkien ei tarvitse olla viisaita, hyviä taistelijoita tai mitenkään ihmeellisiä. 

Kauhukirjailijana pidin myös siitä, että tarinassa käsiteltiin minulle tärkeää ihmisuhrin teemaa (tämä kuulostaa aina yhtä epäilyttävältä). Koko tuo primitiiviversio Antiikin mytologiasta veriuhreineen ja Psyyken "avioliittoseremonia" oli äärimmäisen kiehtovaa. 

"Holy places are dark places. It is life and strength, not knowledge and words, that we get in them. Holy wisdom is not clear and thin like water, but thick and dark like blood.” 


tiistai 29. marraskuuta 2016

Suurmiehiä vastaan

Reaktiot Fidel Castron kuolemaan saivat minut taas kerran pohtimaan sitä, miten kategorisesti olen kaikenlaisia vahvoja johtajia ja suurmiehiä vastaan. Yleensä kun oikeistolaiset syyttävät vasemmistolaisia diktaattorien romantisoimisesta vastaukseksi esitetään oikeistolaisten tukemia ja kannattamia diktaattoreita, mutta minulla ei ole tuota piirrettä - en löydä koko historiasta suurmiestä, vahvaa johtajaa tai diktaattoria, jota ihailisin. Tarpeeksi sekopäisiltä vaikuttavat persoonat (Ruotsin Kaarle XII:stä Ranskan vallankumousjohtajiin ja nykydiktaattoreihin) aiheuttavat eräänlaista huvittunutta innostusta mikä lienee historianopiskelijan versio kiinnostuksesta junaonnettomuuksiin. Ihailemani historialliset henkilöt ovat joko olleet enimmäkseen politiikan ulkopuolella tai Edmund Burken tavoin haastaneet liiallista poliittista valtaa - oli kyse sitten vallankumouksellisesta diktatuurista tai suuryhtiöistä (hän taisteli vuosia East India Companya vastaan). Mieleeni ei tule presidenttiä tai pääministeriä, jota ihailisin.

Olen aika autoritäärinen persoona, mutta auktoriteetin on ansaittava kunnioitukseni kunnolla, osoittaen, että on asemansa arvoinen. Ammattipoliitikolta tuo ei onnistu ollenkaan. Poliitikon ammattiin kuuluu kaksi asiaa, joita en voi sietää sen enempää vasemmalta kuin oikealtakaan: "jack of all trades" henkistä päätöksentekoa, jossa ihmisen ammatti on tehdä päätöksiä asioiden suhteen, joista ei tiedä mitään ja joista hänellä ei ole edes aikaa ottaa selvää (aseet, internet, jopa japanilaiset sarjakuvat 2000-luvun alussa) sekä esiintyminen moraalisena auktoriteettina, joka tietää mikä meille muille on parasta. Vuosituhansia vanha traditio ja vuosituhansien varrella kertynyt kirjallinen materiaali ihmiskunnan tärkeimmiltä ajattelijoilta kertoo mikä meille on parasta ja toimii moraalisen auktoriteettina, eivät miehet tai naiset, jotka ovat päättäneet, että he ovat niin paljon tavallista rahvasta parempia, että heidän tehtävänsä on päättää asioista heidän puolestaan ja kyynärpäätaktikoida itsensä huipulle saakka sabotoiden samalla ideologisia vihollisiaan. Vihaan jokaisia vaaleja, koska niissä minun pitää valita joku vastenmielinen pyrkyri jota äänestää pitkin hampain. Aika usein en äänestä ollenkaan.

Paljon melua aiheuttaneet USA:n presidentinvaalit järkyttävine ehdokkaineen olivat hyvä esimerkki siitä, millaiset ihmiset haluavat huipulle ja ovat valmiita taistelemaan sen puolesta. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin halu tulla presidentiksi tai pääministeriksi. Hajautetun ja paikallisen vallan ystävänä - ja tämän takia vastusta EU:ta ja toivon sen pikaista hajoamista - suhtaudun kunnioittavammin vaikka Lontoon pormestariin tai pienen kaupunkivaltion johtajaan. Ainakin pormestarin aiheuttamat vahingot koskevat vain yhtä kaupunkia, eivät kokonaista valtakuntaa.

Lisäksi suurmieskultit ja vahvat johtajat ovat rehellisesti sanottuna nolostuttavia. En ymmärrä mitä kukaan näki Napoleonissa, Mussolinissa tai Castrossa. Tai siis tavallaan ymmärrän ne syyt mitkä saavat ihmiset innostumaan suurista johtajista, mutta se ei tee ilmiöstä yhtään vähemmän noloa. Johtajan naamalla koristellut julisteet, tunteja kestävät puheet ja innokkaat alamaiset aiheuttavat puhdasta myötähäpeää. Pidän esimerkiksi muuten Singaporesta, mutta paikallinen, vaikkakin mieto Lee Kuan Yewin henkilökultti oli museoissa ja muissa kulttuurikohteissa vaivaannuttava. Kaikista pahimpia ovat johtajat, jotka kieltävät itseensä kohdistuvan kritiikin ja jopa huumorin, kuten Turkin Erdogan.

Koska kaikista pahimmat  ihmiset katsovat kuuluvansa vallan huipulle, kannatan kaikista mahdollisista poliittista järjestelmistä eniten monarkiaa ja vieläpä sellaista, jossa hallitsijalla on poliittista valtaa (ei kuitenkaan missään tapauksessa absoluuttista). Perinnöllinen monarkia on paras tapa hallita, koska se on ainoa, joka takaa sen, että hallitsija ei ole pyrkinyt asemaansa vaan kasvaa velvollisuuteensa, halusi tai ei.

torstai 20. lokakuuta 2016

Klovnipaniikki vigilantismin innoittajana -lyhyt analyysi ilmiöstä

En erityisemmin pidä klovneista. En kilteistä enkä ilkeistä sellaisista. En ole oikeastaan edes kiinnostunut aiheesta, en edes sen vertaa, että Stephen Kingin kauhuklovni olisi mitenkään tuttu tarina. Ehkä sen takia tämä urbaanilegenda ei herättänyt heti mielenkiintoani. Ei ennen kuin uutisia klovneiksi pukeutuneista hyökkääjistä ilmestyi täällä Englannissa. Nyt lukemani mukaan pelottavasti käyttäytyviä klovneja on bongattu jopa Suomessa asti. Kyseessä on selvästi kansainvälinen trendi, jota liioitteleva klikkimedia villitsee entisestään.

Guardian tapaisten rupattelevan luokan viestimien artikkeleista päätellen rupatteleva luokka ei oikein ymmärrä tätä ilmiötä - sitä pidettiin pitkään täysin fiktiivisenä ja keksittynä paniikkina ja se aiheutti tavanomaista hömpötystä "toiseuden pelosta". Pidätyskuvissa poseeraava nuorukainen ei kuitenkaan ole mielikuvituksen tuote. Useassa eri maassa taitaa aivan oikeasti olla joukko ihmisiä, jotka huvikseen pukeutuvat pelottaviksi klovneiksi ja säikyttelevät ohikulkijoita. Heidän motiiveitaan ja sitä, käytetäänkö naamioitumista myös todellisten rikosten tekoon, kuten ryöstöihin, voin vain arvailla.

Mielenkiintoisinta ilmiössä on ehdottomasti tavallisen kansan kommentit näihin uutisiin liittyen. Niin kauan, kun uutiset kertoivat vain Yhdysvalloista, maasta, josta eurooppalainen on valmis uskomaan mitä pahaa tahansa, liittyivät kommentit usein siihen, että kohta joku klovniksi pukeutunut ammutaan vahingossa tai tahallaan. Yksikään tietämäni amerikkalainen, joukossa myös aseharrastajia, ei muuten itse kehottanut ampumaan klovnihäiriköitä. Mutta muut olivat jo päättäneet, että kohta joku amerikkalainen ampuu klovnin. Amerikkalaiset ovat niin väkivaltaisia. Myös amerikkalaiset pohtivat sitä, että kohta joku pellepukuinen päätyy vahingossa ammutuksi.

Ja sitten asuinmaani viestimet ilmoittivat paikallisista klovnihavainnoista.
Kommentit uutisiin liittyen olivat taas mielenkiintoisia. Useampi britti kirjoitti, omalla nimellä ja kuvalla, Facebookissa, että jos klovni tulisi ahdistelemaan heitä, he ajaisivat häirikön yli autolla. Muuten kommentit liittyivät turpiinvetoon ja vastaavaan. Sama asenne jatkui kun klovniuutisia ilmestyi Suomesta. Samana päivänä näin Facebook-feedissäni Makvan Amirkhanin, Jason Lepojärven ja Jussi Karin päivityksen asiaan liittyen. Jussi oli jopa blogannut lakimiehen näkökulmasta siitä, voiko klovniahdistelijaa pahoinpidellä. Kaikki nämä päivitykset liittyivät tavalla tai toisella vigilantismiin. En ole aiemmin törmännyt aiheeseen, joka useassa eri maassa liittyisi näin voimakkaasti vigilantismiteemaan.

Lähtökohtaisesti sekä Britanniassa, että Suomessa suhtaudutaan epäluuloisesti vigilantismiin ja omankädenoikeuteen. Tietysti yksittäisiä sankaritarinoita hurrataan, mutta silti maissa on - ehkä tosin vähenevässä määrin - korkeahko luottamus virkavaltaan. Tästä johtunevat myös kommentit siitä, miten asehullut amerikkalaiset menisivät aiheuttamaan tuhoa kun yrittäisivät leikkiä sankaria. Huonostihan siinä käy. Joten mikä klovneissa on sellaista, että lainkuuliaiset eurooppalaisetkin alkavat uhoamaan?

Pidätyskuvasta ehkä näkee millaiset ihmiset näitä pelletemppuja todennäköisesti harrastavat. Se sama populaatio, joka saattaa heittää sinua kaljapullolla ilman mitään syytä pikkukaupungin hengauspaikan ohi kulkiessa. Tai teini-ikäiset, jotka ovat lukeneet ilmiöstä. Tavallisia ihmisiä ärsyttää ajatus siitä, että he säikähtäisivät jotakin ns verkkariväestön edustajaa, joka on ostanut typerän naamion supermarketista. Vaikka moni uhristatuksesta haaveileekin, ei kukaan halua olla pelle-vandaalin tai ryöstäjän uhri. Ainoa keino selvitä tuollaisesta kohtaamisesta ilman kasvojenmenetystä ainakin omassa mielessä, on se, että pelleä onnistuu pamauttamaan punanenään. Ei ihme, että lasten uutisoidaan olevan peloissaan ja aikuiset haaveilevat väkivallasta. Aikuiset eivät voi olla tästä peloissaan, toisin kuin vaikka terrorismista. Vihollisen kuuluu olla vaarallinen - todellakin sellainen, jonka kynsistä päästyäsi voit kertoa monet kauhutarinat leiritulen äärellä. Pelleasuisen chavin uhriksi joutuminen on pelkästään nöyryyttävää. Ellet pääse iskemään pellen tantereeseen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

"Will he be there!" - Goottilaisen konnan kehityskaari

"Paradise!" Uttered Isidora, with her last breath - "Will he be there!"(Melmoth the Wanderer)

Alusta asti gottilaisen tarinan mielenkiintoisin henkilöhahmo oli juonitteleva konna. Uhmakkaat pahantekijät eivät vielä 1700-luvun puolessavälissä olleet kirjallisuuden vakiokalustoa, joten luulisin Walpolen inspiraationa  tässäkin  suhteessa olleen Shakespearen (jotenkin odotan aina salamaniskua taivaalta kun mainitsen Walpolen ja Shakespearen samassa yhteydessä). Castle of Otranton Manfred on henkilöhahmona varsin lattea versio Shakespearen suosituista juonittelijoista. Varhaisessa goottilaisessa kauhussa konnan motiivit liittyivät lähes väistämättä perintöasioihin, niin banaalilta kuin se nykylukijasta tuntuukin. Siinä sivussa toki uhkailtiin neitokaisia ja sankaria, joka yleensä oli se, jonka linna yms olisi pitänyt periä oikeasti. Epäilemättä hurjan mielenkiintoisia kuvioita 1700-luvun frouvaslukijoille. Mutta eteenpäin!

Jo useaan otteeseen haukkumani Ann Radcliffen yksi monista heikkouksista oli heikko henkilökuvaus, mutta hänen konnansa Montoni oli ehdottomasti mieleenpainuvin hänen luomistaan paperinukeista. Montoninkin motiivit ovat perimysasioissa, hän menee naimisiin saadakseen vaimonsa maat itselleen ja kun vaimo kieltäytyy hän paljastaa koko tyrannimaisuutensa. Montoni johtaa myös jonkinlaista sotarosvojoukkoa ja harrastaa uhkapelejä - ei siis mitään yliluonnollisia paheita tai demonisia kytköksiä vielä tässä vaiheessa. Montonin motiivit ovat siis aika yksioikoisia ja hän on pohjimmiltaan tavallinen ahne kotityranni. Mutta Radcliffe kuvailee hänet kuin minkäkin romanttisen sankarin - tumma, komea keski-ikäinen mies, jolla on erityisen pistävä katse - nämä piirteet löydämme vielä monelta konnalta hänen jälkeensä. Epäilemättä osa lukijattarista koki hänet tahtomattaan kiehtovammaksi kuin jatkuvasti itkevän ja sievistelevän "sankarin" Valancourtin.

Ensimmäinen kauhukirjailija, joka nosti konnan päähenkilöksi oli William Beckford. Vathek kuvaillaan saman näköiseksi  ja oloiseksi kuin Montoni, mutta hän sentään jo tekee sopimuksen pahojen voimien kanssa. Hänen demonisuuttaan vain häiritsevät Beckfordin nähtävästi camp-mielessä harrastamat humoristiset kohtaukset, mm yhdessä vaiheessa eräs hänen (useista) vaimoistaan kantaa häntä reppuselässä. Vasta Matthew Lewisin saatanallinen munkki keskittyi päähenkilön pahuuteen ja tuhoon sataprosenttisesti.

Ambrosiokin on tumma, pistäväkatseinen ja synkännäköinen ja hurmaa  ankarilla saarnoillaan koko kotikaupunkinsa naisväen. Rehellisesti sanottuna hänkään ei ole kovinkaan monitahoinen persoona. Hän on luonteeltaan ylpeä ja intohimoinen ja hänen pahat tekonsa johtuvat siitä, että hän rikkoo munkinlupauksensa ja ryhtyy suhteeseen ensin viettelijänsä Matildan kanssa ja yhteen naiseen kyllästyttyään ahdistelee uutta uhria. Tämä nyt ei ole ainoa valheista ja viettelyksistä kirjoitettu kirja 1700-luvulla, vaikka mukana onkin tällä kertaa graafista väkivaltaa, mustaa magiaa ja kaikenlaisia taikatemppuja. Charlotte Dacren Victoria on yhtä lailla rakkausjuttujen vuoksi juonitteleva naispuolinen konna, joka vailla mitään omaatuntoa juonittelee saadakseen haluamansa. Hän eroaa mieskollegoistaan siinä, että hänen pahuutensa on täysin banaalia ja arkipäiväistä, ilman muka renessanssiajan italian kulisseja hän olisi kuin kuka tahansa henkilö sensaatiolehtien rikosuutisissa.

Ryhtyessään kirjoittamaan Charles Maturin uhosi vetävänsä kaikki Radcliffen teemat täysin överiksi ja loikin Melmothissaan sen ainoan monitahoisen ja salaperäisen konnanhahmon. Olen jo vuosikymmenen ajan fanittanut Melmothia, mutta vasta tutustuttuani varhaisempaan goottilaiseen kirjallisuuteen olen ymmärtänyt miten nerokas hahmo hän on verrattuna konnamaisiin edeltäjiinsä.

Ensinnäkin hän ei ole täysin inhimillinen eikä täysin tästä maailmasta. Hän on elänyt vuosisatoja ja siirtyy helposti maasta ja paikasta toiseen nähtävästi silkalla ajatuksen voimalle. Edeltäjiensä tapaan hän on tumma keski-ikäinen mies, jolla on pistävä katse - mutta niin merkillisesti hohtavat silmät, että ne paljastavat hänen demonisuutensa hänen uhreilleen. Hänen motiivinsa ovat mysteeri, joka selviää vasta lopussa eikä oikeastaan selitä kaikkia hänen tekojaan. Hän, toisin kuin edeltäjänsä, on kuitenkin puheliasta sorttia ja kuulemme hänen monologejaan maailmanmenosta, sillä vaikka hän ei paljasta tarkoitusperiään, hän ei pyri peittelemään raivoaan ja kyynistä inhoaan koko ihmiskuntaa kohtaan. Hän on suoranainen yliluonnollinen vihapuhuja (näin muotitermiä käyttääkseni), sillä yhdessä kohtauksessa hän osoittelee uhrilleen Intian eri uskontokuntia ja käy yksityiskohtaisesti läpi näiden pahimmat julmuudet ja alistavimmat käytännöt just for the evulz.

Yksi mielenkiintoinen piirre Melmothissa on se, että hän ei, toisin kuin edeltäjänsä, käytä väkivaltaa uhrejaan vastaan. Kirjan lomittaisissa tarinoissa ihmiset kokevat kauheita toistensa käsissä ja Melmoth ilmestyy houkuttelemaan heitä tilanteissa, joissa hänen uhrinsa ovat heikoimmillaan. Ainoa henkilökohtainen uhri on Isidora, johon hänellä tuntuu olevan monimutkainen viha-viha-viha-rakkaussuhde.

Minulla on Melmothiin monimutkainen rakkaussuhde ja kynäillessäni kirjaani Kuolema on ikuista unta loin hänen inspiroimanaan useampiakin kuolemattomia konnia. Omat kuolemattomat houkuttelijani, jotka esiintyvät myös useassa novellissani, eivät kuitenkaan ikinä ylety Melmothin eeppisyyteen. Onkohan hyvän goottilaisen konnan luominen nykyään edes mahdollista?


tiistai 4. lokakuuta 2016

Vihreä Maailma - erään tarinan synty

Ehkä olisin saanut ideani ilman Breivikiä ja Morriseytäkin. Olin pohtinut jo usean vuoden ajan populaari-ja valtakulttuurin kummallista ihmisvihaa ja sitä, miten kevyesti aivan järkevät ihmiset sanovat sellaisia asioita kuin "ihminen on pahin eläimistä". Avatar häiritsi minua aivan erityisesti. Siinähän parasta, mitä ihminen saattoi tehdä oli pettää jopa oman lajinsa. Halusin kirjoittaa jotain oikein anti-Avataria. Ja sitten Morrissey kommentoi Utoyan verilöylyä, muistaakseen sanoen, että broilerin tehotuotanto oli pahempi rikos.

Minä en ota mitään ideaa kevyesti. Tuollaiset kommentit saavat minut aina pohtimaan mitä se tarkoittaisi käytännössä, vietynä loogisiin johtopäätöksiin. Jos ihmisen henki on samanarvoinen kuin kanan, mites muiden eläinten? Mitäs jos tuhohyönteiset valtaisivat viljelykset, kumman selviytyminen olisi arvokkaampaa - hyönteisten vai maanviljelyksestä riippuvaisen ihmisyhteisön?

Tarina kahdesta pojasta, jotka päätyvät lainsuojattomiksi kalastettuaan nälänhädän aikana syntyi kuin itsestään. Kehitin kauaksi tulevaisuuteen sijoittuvan dystopian, jossa primitiiviset heimot elävät vihamielisen luonnon keskellä avaruussiirtokunnissa, kaukana toisistaan. Aluksi suunnittelin useita aiheeseen liittyviä novelleja, joka käsitteli eri yhteisöjen elämää, tuon dystopian koossapitävää eliittiä ja heitä vastustavia kapinallisia. Yhdessä tarinassa rikollinen esim sujautti Raamatun vihaamansa yhteisön kirjastoon (Raamatussahan mainitaan mitä eläimiä saa syödä, joten koko yhteisöä olisi rangaistu tuosta). Novelli-idea jäi kuitenkin siinä vaiheessa, kun huomasin, ettei näiden yhteisöjen jokapäiväinen elämä ollut aiheena kovinkaan kiehtova.

Noihin aikoihin (2011-12) YA-dystopiat nousivat myös suosiossa. Minua ei voisi vähemmän kiinnostaa mikään teini-taistelee-tyranniaa-vastaan- kuvio. Minuahan kiinnostaa se äärimmäisyys. Mitä sen jälkeen tapahtuu kun tyrannia on kukistettu? Millaiset motiivit kapinallisilla on? Entä millaisia keinoja he käyttävät?

Lopulta Vihreä Maailma jäsentyi päässäni. Ei ole mitään tyranniaa, joka huvikseen kiusaa alamaisiaan. Yhteiskunta on rauhallinen ja sen hallinto tarkoittaa pelkkää hyvää. Kapinalliseni sen sijaan ovat raakoja ja väkivaltaisia - eivätkä pelkästään siksi, että se auttaisi heidän asiaansa. Ei, se on heidän ideologiansa. Heistä ihmiskunnan rauhallisuus, väkivallattomuus ja harmonia estää ihmiskuntaa kehittymästä. Heistä ihmiskunta tarvitsee sotaa ja anarkiaa, jossa vain vahvimmat selviävät. He ovat vähän kuin 1910-luvun yli-ihmisaatteisiin hurahtaneita 2010-luvun utopiassa. Heidän kauttaan pääsin purkamaan taas niitä ideoita, jotka liittyivät kandintyöhöni 2010. Astuttuaan kaiken sallitun tuolle puolen - syötyään kalaa - he voivat tehdä mitä tahansa. He ovat jo tehneet rikoksen, joka heidän kulttuurissaan vastaa murhaa. Tai niin he ainakin vakuuttavat itselleen.

Pari päivää sitten luettelin kaikki tarinaani inspiroineet asiat (Unohtaen Avatarin ja YA-dystopiat) Facebookissa:

Morrisseyn kommentit Utoyan verilöylystä - varsinainen idea
-Project Pitchfork -bändin kappaleesta Green World - tämä bändi on kunnostautunut ihmisvihaisessa haihattelussa parissakin kappaleessa. Tässä on vain luontotunnelmointia-Yli-ihmisideologiasta, johon törmäsin kandiaikoina - tarinani kapinalliset pitävät itseään yli-ihmisinä. -Väkivallan ja luovuuden kytkös, myös kandilukemistoani, 1900-luvun alun muotiaatteita -Jack Vancen Demon Princes - Näinkin voi tehdä infodumppausta!-Visiitti Tokiossa näköalatorniin -Yksi uni, josta sain dialogi-idean



Olen pitänyt tarinaa pöytälaatikossa useita vuosia, kirjoittanut sitä uudestaan, laajentanut sitä kuvailemalla (Jack Vancen inspiroimana) luomaani maailmaa ja sen mytologioita, tarinoita ja ihmisten loputtomia fantasioita ja pelkoja liittyen mahdolliseen vieraaseen älylliseen elämään avaruudessa. Näillä tarinoilla on tärkeä osa kuvaamassani kulttuurissa, joka on lähes kokonaan oraalinen - eri yhteisöt kertovat erilaisia tarinoita, Maan historiasta liikkuu suoranaisia satuja ja tarinan henkilöt näkevät mielellään itsensä jonkinlaisen mytologian sankareina. Olen hionut jokaista lukua niin kauan, että ne tuntuvat kaikki päättyvän piikikkääseen onelineriin. Keksin piikikkään myyntilauseenkin tarinalleni: "Yli-ihmiset avaruudessa!" Mutta näillä näkymin kirja näkee vihdoinkin päivänvalon Helsingin Worldconissa - jotenkin en usko, että myyntilauseeni otettaisiin siellä kovinkaan hyvin vastaan.

Ystävällinen beta-lukijani huomautti, että Vihreän Maailman voi tulkita usealla eri tavalla. Pointtini oli kuitenkin esittää vastaväite Avatarille ja muille vastaaville misantrooppisille ekofantasioille. Kyllä, ihmiset ovat väkivaltaisia ja saavat aikaan paljon tuhoa ja pahaa. Mutta se ei ole koko tarina ihmisestä.

Yksi uusimpia dystopiagenrejä on ekodystopia. Kävin aiheeseen liittyvässä akateemisessa ohjelmassa Finnconissa saadakseni tietää onko Vihreä Maailma ekodystopiaa. Ei ole. Se on dystopiaa ekoutopiasta.





lauantai 1. lokakuuta 2016

Mutta entä jos oma viiteryhmäsi vaikuttaa täysin muukalaisilta?

Luin taas artikkelin siitä, miten vaikeaa kirjailijan on kuvata muita kuin omaa viiteryhmäänsä - siis eri rotuisia, maalaisia, eri sukupuolta, vähemmistöjä etc. Tämä lienee yksi kirjoittajapiirien kuumimpia aiheita juuri nyt. En itsekään heti alkaisi kirjoittamaan kyökkirealismia brittiläisen työväenluokan elämästä Liverpoolissa tai afrikkalaisen pygmiheimon perinteistä - koko keskustelussa on itse asiassa vahva itsestäänselvyyksien toistelemisen maku, sillä jokainen joka mitään on kirjoittanut kyllä tietää miten aikaa saa tuhlattua etsimällä nimiä, titteleitä, kulttuurisiin piirteisiin liittyviä artikkeleita, valokuvia etc netistä jotain ihan lyhyttäkin tarina varten. Tietenkin tuo on hankalaa ja tietenkin kuvaamasi populan edustajia ketuttaa, jos kirjoitat ihan mitä sattuu tai vaan toistelet pahimpia stereotypioita.

Tuota pohtiessa tuli mieleen toinen ongelma. Oman viiteryhmän kirjoittaminen pitäisi sitten olla helppoa, eikö vain? Oma viiteryhmäni on kolmekymppiset suomalaiset naiset, ulkosuomalaiset, aikuisopiskelijat, äidit, taiteista ja kulttuurista kiinnostuneet ihmiset, eri alakulttuurien edustajat (goottijutut, kauhuharrastus, japaniharrastus etc)

Mutta tuo ei oikeasti ole noin yksinkertaista. Oman aikani ja oma kulttuurini on minulle lähes täydellisesti vierasta. Suomalainen kolmekymppinen nainen on minulle aika vieras olio.



Minulla on teinivuosista asti ollut vahva kutina siitä, että olen syntynyt väärään aikakauteen. Olen aina ollut tavallaan enemmän kotonani vanhusten parissa. Fanittamani kulttuurit ja aikakaudet ovat vaihdelleet rankasti, mutta yleisfiilis on ja pysyy. Nyt aikuisena olen varma siitä, ettei mitään parempaakaan tällä hetkellä ole tarjolla, ei ole olemassa mitään pakopaikkaa, missä tuntisin olevani kotona. Ehkä olen vain luonteeltani ulkopuolinen tarkkailija. Monet kirjoittajat ovat. Ja olen luonteeltani konservatiivinen nainen liberaalin kulttuurin keskellä. Se ei ole vaarallista, mutta eipä se kyllä hauskaakaan ole, eikä ollut varsinkaan teini-iässä.

En pystyisi ikinä kirjoittamaan ei-spekulatiivista proosaa nykysuomesta. En ymmärrä nykyistä kulttuuria ollenkaan. Ehkä siksi, että luin koululaisena paljon ns tyttökirjoja, käsitykseni seurustelusta, parisuhteesta ja avioliitosta ovat aivan toiselta vuosisadalta kuin omaltani. Olen vieläkin aika ihmeissäni, että edes päädyin naimisiin, koska en ymmärrä nykyajan seurustelukuvioita ollenkaan. En ymmärrä asioita, joita muut pitävät tärkeinä, en ymmärrä oman viiteryhmäni arvoja ja moraalia. Oma viiteryhmäni on minulle aivan yhtä eksoottinen kuin ne pygmitkin.

Ulkosuomalaisena tuo pääsee joskus unohtumaan. Äitiys ja suomalaisuus on vienyt suomalaisten äitien pariin ja tykkäänkin seurustella muiden ulkosuomalaisten kanssa. Mutta ei vaadi paljoa, kun huomaan taas ulkopuolisuuteni. Suomalainen, intialainen ja ranskalainen elokuva kertoo yhtä paljon omasta arvomaailmastani. Ei juuri mitään.

Kaltaisiani ihmisiä on toki ollut ennenkin. He kansoittavat niin romanttisten runoilijoiden kuin kauhukirjailijoidenkin surkuhupaisia rivejä. Itse ainakin kirjoitan spefiä juuri siksi, että niin kauan kun kirjoittaa menneistä vuosisadoista, avaruussiirtokunnista, apokalyptisestä selviytymistaistelusta ja jäädemonien linnoituksista antarktisella, pystyy mitä tahansa oikeasti olemassa olevaa viiteryhmää - oma mukaan lukien ja etenkin sitä - välttelemään äärimmäisen tehokkaasti.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Ken vanhoja muistelee...eli ex-yliopistoni parhaat sjw-palat

Nykyään yliopistojen ylipolitisoitunut ilmapiiri on kovasti tapetilla täällä Englannissa. Ennennäkemättömästi opiskelijat vaativat sensuuria ja tiukkoja sääntöjä. Itse en jatko-opiskelijana ole mitenkään osallinen varsinaiseen opiskelijaelämään, mutta minulla on oma kokemukseni hyvin hyvin vasemmistolaisesta Brightonin yliopistosta (tämä ei ole mitään paranoiaa, yliopiston seinällä oli Karl Marxin kuva julisteessa). Kuulin tavallaan nykyisen sjw-huuman alkurytmejä ja olin pääkallopaikalla todistamassa miten luennoitsijat - itse useimmiten 60-70-kauden radikaaleja - tuputtivat oppejaan meille opiskelijoille. Luettelen tässä nyt typerimmät jutut mitä kuulin kandinopintojeni aikana. Nykykulttuuriin verrattuna tuossa vaiheessa yliopistokulttuuri oli vielä hyvin avoin, yliopistoni kunniaksi on sanottava, että kaikenlaisia mielipiteitä hyväksyttiin ja professorini selvästi tykkäsivät siitä, että haastoin heidät seminaareissa. En ikinä kärsinyt toisinajattelustani. Tulin yliopistoon ihan tavallisena radikaaleja juttuja puolittain kannattavana vihreiden äänestäjänä ja lähdin konservatiivina kristittynä. Kutsun vieläkin professorejani "käänteiseksi moraaliseksi kompassiksi"


Palestiina sitä ja tätä
Valehtelisin jos sanoisin, että koen Lähi-Idän ikikonfliktin erityisen läheiseksi. Luentojen aikana alkoi hiukan kypsyttää kun professorit ujuttivat palestiinalaiset kaikkiin aiheisiin, yleensä niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida siihen ollenkaan. Olisin halunnut liittyä yliopiston filosofiaseuraan, mutta se oli pelkkää politikointia, sähköpostiini saapui jatkuvasti mainosta uusista palestiinalaisista vierailijoista.

1960-70-luvun "vastakulttuurin" surkuhupaisa akateeminen opiskelu
Jotenkin luulisi, että historianopiskelijoiden kannattaisi ennemmin vaikka opetella latinan alkeet kuin tuhlata aikaansa jonkin OZ-lehden oikeudenkäynnin ihmettelyyn. Muutenkin opettajat antoivat aivan liikaa painoarvoa oman nuoruutensa hörhöilylle.

Tulevaisuudessa ei ole ydinperheitä ja se on hyvä asia
Erään naispuolisen professorin mukaan ydinperhe on jäänne 1950-luvun ahdistavasta kulttuurista. Tulevaisuudessa normi olisi tällä hetkellä köyhän alaluokan parissa suosittu 7 lasta 5 eri miehen kanssa kuvio, jossa partnerit vaihtuvat jatkuvasti. Tulevaisuudessa kaikki perheet tulisivat olemaan tuollaisia ja se on hyvä asia.

Tästä on pakko sanoa, että joka ikinen opiskelija oli aivan eri mieltä professorin kanssa. Kukaan meistä ei ymmärtänyt miten tuollainen kaoottinen elämä olisi hyvä asia

Neuvostoliitto ei aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana


Neuvostoliitto joutui miehittämään osan Euroopasta "Buffer Zoneksi" Yhdysvaltojen aggression suojaksi

Muinaiset kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymiseen 
Mutta new-age nyt on aika vähäinen synti edellisiin historianluentojen sammakkoihin verrattuna

Kaikki oli imperialististen brittien syytä. Kaikkialla. Aina

Kolonialismin historiasta puhuttaessa sitä tosiasiaa, että Intia oli jo muiden valloittama Brittien sinne ehtiessä ei mainittu. Muita suurvaltoja ei mainittu ollenkaan. Orjuuden historiasta puhuttaessa ei afrikkalaisten tai arabien osuutta orjakauppaan mainittu ollenkaan. Britit jopa lopettivat orjakaupan silkkaa ahneuttaan, koska se ei ollut tuottavaa. Orjuudesta puheenollen.

Orjuutta oli toki muuallakin kuin Karibialla ja Amerikan etelävaltioissa. Mutta muualla orjat olivat vähän kuin perheenjäseniä!

Burmalaiset orjat thaimaalaisilla kalastusaluksilla -juuri nyt - olisivat tuosta varmasti vähän ihmeissään

Maailmansodatkin olivat enimmäkseen Britannian vika
Luimme esimerkiksi jo aika marginaaleja teorioita siitä, miten ilman Britannian aggressiivisuutta Saksa ei olisi oikeasti ryhtynyt maailmanvalloitukseensa.

Professorini näkivät aina mustat sorrettuina ja valkoiset sortajina. Esimerkiksi 1800-luvulla vaikuttaneesta jamaikalaisesta Mary Seacolesta puhuttaessa professorini selitti seuraavaa: Seacolen äiti oli jamaikalainen vapaa majatalonpitäjä ja isä hänelle nähtävästi tuntematon skotlantilainen sotilas. Professorini mielestä oli itsestäänselvää, että Seacolen äiti oli raiskattu sotilaan toimesta. Ihan tavallinen seksisuhde sotilaan ja vapaan majatalonpitäjän välillä on mahdottomuus?

Kurssini afrikkalaisia ja karibialaisia opiskelijoita myös kannustettiin valitsemaan kandinaihekseen jonkin rotukysymykseen liittyvän jutut. Tyyliin mustat amerikkalaisissa elokuvissa tms. Muutenkin mustat opiskelijat eriytyivät omaksi porukakseen ja sivusta kuunnellessa tuntuivat aina puhuvan rasismista milloin missäkin. Yliopisto oikein kannusti tuollaista, vaikka afrikkalaiset opiskelijat olivat omien maittensa hemmoteltua ja rikasta eliittiä.

Salaliittoteoriat
Postiluukkuni pursui aina lehdykkäisiä milloin mistäkin mielenosoituksesta ja miten "9/11 was an inside job". Koska asuimme kerta Britanniassa, tarkoittiko tuo sitä, että britit juonivat senkin konnanteon?



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Valancourt sucks! Eli miten goottilaisen romaanin sankarit ovat epäonnistuneita

Minä en osaa kirjoittaa sankareita. Epäilen sen johtuvan siitä, että olen, silloinkin kun kirjoitan scifiä tai fantasiaa, kauhukirjoittaja ja lähestyn henkilöhahmoja kauhukirjoittajan näkökulmasta. Henkilöhahmot ovat pahiksia tai uhreja. Sankarillinen hahmo muuttaa tarinan kauhusta yliluonnolliseksi seikkailuksi. Tämän takia Dennis Wheatleyn musta magia-romaanit eivät oikein pelota (Poikkeuksena loistava "The haunting of Toby Young") eikä Supernatural tai Grimm säikäytä samalla tavalla kuin kauhuelokuva. Jos tarinan henkilöt taistelevat aggressiivisesti ja aktiivisesti, ja voittavat, pahan voimat, ei tarina oikein pelota.

Tämä sankaruuden sopimattomuus kauhuun on vaivannut genreä jo 1700-luvulta saakka. Ensimmäisissä romaaneissa - Horace Walpolen "Castle of Otrantossa" ja Clara Reeven romaanissa "The Old English Baron" tämä ei vielä ollut niin näkyvissä. Kummassakin esiintyy uljas nuorukainen, jolta on juoniteltu hänen perintöoikeutensa. Mutta 1790-luvun lähestyessä goottilaisen romaanin pahis kasvoi tarinan tärkeimmäksi mieheksi. Kaikki huomio kiinnittyi tuohon romanttisen rikollisen hahmoon, joka aina kuvattiin komeaksi ja miehekkääksi. Kunnolliset miehet jäivät sivurooleihin, mutta sentään pääsivät aina lopulta onnellisesti avioliiton satamaan. Tämä kuvio löytyy niin "Munkista" kuin Radcliffen romaaneistakin.

Radcliffe tarinoissa tietysti päähenkilö-Suen, herkän, romanttisen ja täydellisesti hyveellisen neidon kärsimykset olivat pääroolissa ja tätä neitoa vastassa oli lähes demoninen, mutta jollakin tavalla lukijoita kiehtova pahis. Ensirakastajan epäkiitollisen roolin saivat sirostelevat ja hyvin feminiiniset nuoret miehet, joiden kanssa sankaritar lopulta menee naimisiin pahan saatua palkkansa. Sankaritar on myös vähän kyseenalainen termi, lopultakin Emily esimerkiksi ei ole kovinkaan aktiivinen, kunhan vaeltelee vanhassa linnassa, kirjoittaa keskenkertaista runoutta ja ihailee maisemia. Hänen joutuessaan Udolphon linnan vangiksi hänen sulhasensa Valancourt ei saa aikaan muuta kuin pelivelkoja ja lopussa he kuitenkin jostain syystä saavat toisensa.

Udolpho oli tuskallista luettavaa monestakin eri syystä ja tarinan ärsyttävin hahmo oli ehdottomasti tämä Valancourt. Muka sotilaskoulutuksen saanut vätys, joka keskustelee henkeviä maisemista, kirjoittelee runoja ja jonka kestää useita sivuja saada kosittua kierrellen ja kaarrellen rakastettuaan. Emilyn ollessa vankina Udolphon linnassa Valancourt häslää Pariisin peliluolissa, joutuu vankilaan tms, mutta lopussa käy jotenkin ilmi (alkoi jo mielenkiinto hiukan lopahtaa), että osittain kyse oli vihollisten juonittelusta.

Udolpho on aivan käsittämättömän ontto ja pinnallinen teos ja Radcliffen henkilöhahmojen luominen todella heikkoa verrattuna vaikka Lewisiin, Maturinista puhumattakaan. Mutta yksi kohtaus kirjasta löytyy, jossa Valancourt yhtäkkiä tuntui aivan oikealta ihmiseltä. Todennäköisesti aivan vahingossa. Emilyn saatua tietää hänen peliveloistaan ja vankilakeikastaan seuraa tunteellinen kohtaus, jonka aikana Valancourt rypee itsesäälissä vakuuttaen, ettei ansaitse Emilyä, ruinaa tämän myötätuntoa, syyttää tilanteesta vihamiehiään aggresiiviseen sävyyn ja itkeskelee. Olin aivan innoissani, kerrankin realistista luonnekuvausta! Juuri noin kuka tahansa kunnoton lurjus toimii jäätyään kiinni! On oikeastaan aika erikoista, että Radcliffe kirjoitti tuollaisen kohtauksen, kun ottaa huomioon aikakauden konventioiden vaatimukset onnellisesta lopusta.

Antaisitko sinä toisen mahdollisuuden peliaddiktille joka joutuu velkojen takia vankilaan? Tai luottaisitko että hänestä tulee vielä hyvä taloudenpitäjä avioliitossa? Njaa...

Radcliffen kirjojen jälkeen edes tuollainen "sankarin" irvikuva katoaa goottilaisesta kauhusta, Maturinin "Melmoth the Wanderer"-klassikossa ei ole enää kuin pahiksia ja uhreja ja sama koskee montaa muuta aikakauden teosta. Tuollainen henkilökaarti ei ole omiaan innostamaan suurta yleisöä, joten ehkä tuosta löytyy syy Draculan useaan filmatisointiin - se oli tietämäni ensimmäinen kauhutarina, joka nosti sankaruuden taas keskiöön ja tarjosi näin suurelle yleisölle vähän enemmän samaistumisenkohteita.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Luen goottiromaanien kirjoittajien elämänkertoja ettei muiden tarvitsisi

Goottilaiseen kirjallisuuteen tutustuessa tutustuu myös aika eksentriseen porukkaan. Lukija törmää  mielenkiintoiseen arkkitehtuuriin, skandaaleihin, juoruihin ja jopa murhaan. Olen lukenut niin vakavasti otettavaa tutkimusta, camp-henkistä hehkutusta kuin anakronistista psykoanalyysiakin (oman professorini kynästä muuten) ja koonnut melkoisen määrän anekdootteja ensimmäisen aallon goottilaisen kauhun kirjoittajista, jotta muiden ei tarvisi lukea heidän elämänkertojaan:

Horace Walpole
Horace Walpole 1717-1797 on kauhukirjallisuuden isä (Otranton Linna), pääministerin poika, eksentrinen (pienen) linnan herra, taidehistorioitsija, loputon tiedonlähde 1700-luvun kulttuuriin ja politiikkaan liittyen ja, hienoa kyllä, tavallaan myös trollikulttuurin edelläkävijöitä. Itse ainakin arvostan sitä, miten hän lietsoi halveksimansa Rousseaun vainoharhaa väärennetyllä kirjeellä ja miten hän kutsui naisasianaista Mary Wollstonecraftia "hyeenaksi alushameissa" Ranskan vallankumoukseen liittyvän flamewarin aikana. Professorini kirjoittaman elämänkerran mukaan hän oli homo, mutta muut ovat veikanneet myös aseksuaalisuutta. Varmaa on vain, että hän piti enemmän koiristaan kuin ihmisistä ja sotkeutui loputtomiin riitoihin milloin kenenkin aikakauden nimihenkilön kanssa ja kävi aivan valtavaa kirjeenvaihtoa jossa jälkipolvilla on ollut tutkimista.
Horace Walpole rakensi itselleen goottilaisen pikkulinnan nimeltä Strawberry Hill ja kokosi itselleen valtavan kokoelman taidetta ja kuriositeetteja jotka hänen sukunsa perillinen 1800-luvulla myi silkkaa ilkeyttään valtavassa huutokaupassa.
Eräs Yalen yliopiston akateemikko hurahti Walpoleen 1950-luvulla ja omisti elämänsä tämän kirjallisen materiaalin keräämiselle. Yalen nettisivuilla on nykyään koko Walpolen kirjeenvaihto (tuhansia kirjeitä) sanahaulla, jota suosittelen vilpittömästi. Ilkeyksien, onelinereiden, nokkavien kommenttien ja paatoksellisen vuodatuksen määrä on lähes loputon. Olen itsekin fani, vaikkakin vähän tahtomattani.


Clara Reeve (1729-1807), oli papin tytär ja sisartensa ja äitinsä kanssa elänyt vanhapiika, joka julkaisi goottilaisen romaanin "The Old English Baron" ja mm romaanikirjojen historiikin. Hänestä tiedetään hyvin vähän, hän ei ollut mikään julkisuuden henkilö.

William Beckford
William Beckford 1760-1744 oli rikas mies. Hänen isänsä oli Lontoon pormestari ja tilanomistaja Jamaikalla, jossa orjat sen kun raatoivat. Näillä rahoilla William saattoi keskittyä taiteenkeräilyyn ja arvovieraiden viihdyttämiseen. Hän tutki itämaista kirjallisuutta ja julkaisi kauhuromaanin (Vathek). Hän piti Walpolen linnaa "rotanloukkuna" ja rakennutti itselleen valtavan goottilaisen linnan, joka sisustettiin ja koristeltiin aivan mahdottomasti. Paikalla palkatut kääpiöt vielä korostivat linnan massiivisia mittasuhteita. Beckford oli myös rehellisesti sanottuna paska tyyppi ja kerronpa vielä miksi:

Hän pakotti työmiehet rakentamaan liian nopeasti ja tuloksena oli valtava linna ilman perustuksia. Linna sortui jo 1800-luvulla, mutta se ei häntä juuri surettanut. Hän aloitti suhteen serkkunsa vaimon kanssa ja hylkäsi tämän kun tämä tuli ikävystyttävän keuhkosairaaksi. Hän joutui maanpakoon suhteen takia, jonka toinen osapuoli oli 13-vuotias poika. Nykyään hän olisi varmaan päätynyt vankilaan.



Matthew Lewis
Matthew Lewis (1775-1818) oli diplomaatin poika, teini-ihme ja kaikista pahamaineisin kauhukirjailijoista, mutta oikeastaan, verrattuna moneen muuhun, jotenkin hyväntahtoinen ja harmiton tapaus. Ikuisesti nuorekkaan ja jotenkin kypsymättömän näköinen, hänen isänsä kutsui häntä "hölmöksi pojaksi" koko ikänsä. Hänen vanhempansa olivat asumuserossa ja hän alkoi kirjoittaa osittain auttaakseen taloudellisesti äitiään. Matthew sai diplomaattikasvatuksen ja hänet lähetettiin ympäri Eurooppaa harjoittelemaan tulevaa ammattiaan. Maailmalla hän kiinnostui saksalaisesta kirjallisuudesta, mikä näkyy myös Munkissa, tuossa englantilaisista kauhukirjoista saksalaisimmassa. Munkin lisäksi hän kirjoitti näytelmiä ja teki käännöstöitä.
Hänen kirjansa aiheutti paheksuntaa, jota nykyään on vaikeaa edes oikein kuvitella, mutta hän itse ei ikinä oikein tajunnut mikä hänen jutussaan oli niin väärin, kun moraalinen opetus oli kerta oikea!
Myös hänen perheellään oli orjaplantaaseja, vaikka hän itse vastusti orjuutta. Perittyään plantaasit hän vietti paljon aikaa matkustamalla Jamaikalle ja tekemällä parhaansa parantaakseen orjiensa oloja. Tällaisella matkalla hän sai kuumetartunnan ja kuoli.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli vähän aikaa aikansa suosituimpia kirjailijoita, jota, käsittämätöntä kyllä, verrattiin Miltonin kaltaisiin kirjailijoihin ja jonka Udolpho oli varsinainen oman aikansa Twilight-ilmiö. Hän oli alempaa keskiluokkaa, vanhemmat ja sukulaiset kauppiaita, ja naimisissa radikaalin lehtimies William Radcliffen kanssa. Kirjoista saaduilla rahoilla pariskunta matkusteli pittoreskeissa maisemissa ympäri Eurooppaa ja Englantia.
Radcliffe oli ujo ja neuroottinen, nähtävästi yliherkkä sankarittariensa tapaan. Hän ei osallistunut kirjalliseen elämään ja kauhukirjallisuuteen kohdistuvan kritiikin voimistuessa hän masentui niin, ettei enää julkaissut mitään. Hän oli niin suosittu, että hänestä alettiin levitellä juoruja turismin kasvattamisen toivossa, mm, että häntä pidettiin mielisairaalassa erään romanttisen linnan lähellä.

Charlotte Dacre
Charlotte Dacre 1771/72-1825 julkaisi runoutta ja romaaninsa (Zofloya ja muita) nimellä Rosa Matilda (Matildan Lewisin kirjan naispahiksen mukaan). Hänen isänsä oli juutalainen rahanlainaaja ja radikaali kirjoittaja, joka erosi vaimostaan ja meni naimisiin aatelisnaisen kanssa.
Charlotte Dacre on siitä mielenkiintoinen, että hänen perheensä tarina kuulostaa itsessään goottilaiselta romaanilta ja on oikeastaan parempi kuin hänen kirjansa. Hän sai lapsia naimisissa olevan miehen kanssa ja meni naimisiin tämän kanssa tämän ensimmäisen vaimon kuoltua. Hän itse kuoli luonnollisista syistä, mutta hänen miehensä murhattiin Charlotten kuoleman jälkeen - tuntematon hyökkääjä puukotti hänet kuoliaaksi hänen toimistossaan ja suku ei pyrkinyt selvittämään rikosta ollenkaan, heidän epäiltiin peitelleen rikollista jostakin syystä ja kyseessä olevan pahan perimysriidan.
Koko Zofloyan juoni muuten pyörii aviorikoksen ympärillä, aviorikoksen, josta on seuraamuksia vielä seuraavalle sukupolvellekin.

Charles Maturin (1782-1824 oli irlantilainen protestanttinen pappi ja sen takia hänen loistava teoksensa Melmoth the Wanderer vaikuttaa välillä protestanttiselta vihakirjoittelulta. Hän oli lahjakas saarnamies (saarnoja saisi vieläkin tilattua Amazonilta kirjamuodossa), jonka ei-kirkollisiin intohimoihin kuului kauhutarinoiden kirjoittaminen ja tanssiminen! Oscar Wilde oli hänelle kaukaista sukua ja maanpakonsa aikana käytti nimeä Sebastian Melmoth Maturinin luoman pahiksen mukaan.

James Hogg (1770-1835), on nimellä paiskatun (The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner" kokeellisen kauhuromaanin, historiallisten romaanien ja runokokoelmien kirjoittaja, skotlantilainen itseoppinut kirjailija, maatalon renki ja paimen. Omana aikanaan hän oli suosittu ja tunnettu juurikin "ryysyistä kuuluisuuteen" taustansa takia, sittemmin tullut epämuodikkaaksi, mutta löydetty uudestaan myöhemmin. "Justified Sinner"- tarinaa on jopa kutsuttu postmoderniksi teokseksi ennen aikaansa, sillä se on kirjoitettu useasta eri näkökulmasta ja hajoaa lopulta kerronnallisesti kuvaten päähenkilön mielen murtumista.

Mary Shelleystä en jaksa kirjoittaa, koska en ole kiinnostunut Byron-Shelley-porukan tekemisistä ja hänestä tiedetään kyllä kaikki mahdollinen. Kuten lukijani varmaan huomaavat, kauhukirjallisuus oli alusta asti varsin tasa-arvoinen genre, kuka tahansa aatelismiehestä paimeneen saattoi kokeilla onneaan - niin kauan kun elanto ei ollut kynäilystä kiinni! Koko porukasta Ann Radcliffe lienee ainoa, joka hankki elantonsa kirjoittamalla. Noinhan se menee nykyäänkin, pari ammattikirjailijaa ja lopuilla on päivätyö (tai suunnaton perintö).

perjantai 26. elokuuta 2016

Luen goottiklassikoita ettei muiden tarvitsisi!




Olen tänä kesänä kahlannut läpi ensimmäisen aallon (1760-1820) goottilaisen kauhun klassikoita ja vähemmän tunnettuja tuotoksia opiskeluprojektia varten. Tein graduni goottilaisen kauhun isän, Horace Walpolen goottilaisesta puutarharakennuksesta, joten jatkan oikeastaan siitä mihin jäin - tämä kirjallisuusrupeama liittyy siihen, miten aikakauden arkkitehtoriset ja kuvataiteelliset trendit näkyvät kirjallisuudessa. Olen lukenut obskuureja 1700-luvun puolivälin kirkonmiesten hautuumaarunoja ja kahlannut läpi pelkät punnankuvat silmissä rustattuja kauhukirjoja - tuo on oikeastaan aika erikoista nykylukijalle, kukaan ei omana aikanamme kirjoita kauhua koska se myy niin hyvin. Mutta 1790-luvulla oli toisin. 




Vanhin goottilainen romaani on Horace Walpolen Castle of Otranto 1764. Otranto ei ole mitään suurta kirjallista taidetta, mutta loi joukon goottilaisen kauhun tropeita, jotka ovat ahkerassa käytössä edelleenkin. On sukusalaisuuksia, esi-isien kummittelua, vanhaa linnaa, maanalaisia käytäviä ja synkkä pahis. Koko tarina on kirjoitettu jotenkin kiireisesti ja ilman mitään tunnelatausta, vähän kuin teatterin käsikirjoitus, ja tarina olikin suosittu näytelmäversioina.

Walpole itse sanoi kirjeessään saaneensa idean kirjaan unessaan eikä pitänyt sitä mitenkään kummallisena, sillä, kuten hän sanoi "pääni on täynnä goottilaisia tarinoita". Walpole omisti sympaattisen pienen goottilaistyylisen linnan jännittävine kokoelmineen ja hänen kotinsa arkkitehtuuri inspiroi myös tarinaa. Ilmestyessään kirja herätti melko lailla ihmettelyä, aikakauden rationaaliseen tyyliin ei kerta kaikkiaan kuulunut yliluonnollisen käyttäminen romaanissa. Tyypillinen 1700-luvun loppupuolen aatelismies tai herrasmies oli varsin skeptisesti yliluonnolliseen suhtautuva deisti, jolle kummitusjutut tarjosivat vain mukavaa jännitystä. Mielenkiintoista miten lyhyessä ajassa zeitgeist muuttuu niin valtavasti - Daniel Defoe, joka on meille tuttu tyypillisestä valistusajan ihanteellisuudesta Robison Crusoessa esimerkiksi uskoi ihan tosissaan yliluonnolliseen ja kirjoitti ilman mitään goottitunnelmointia niin kummituksista, demoneista kuin siitä, miten luonnonkatastrofit olivat jumalallinen rangaistus. On suorastaan mahdotonta kuvitella Walpolea kynäilemässä vastaavaa tekstiä.

Seuraavaksi goottilaisen romaanin kirjoitti Clara Reeve, jonka mielestä Otranto vei kummitusjutut vähän liian pitkälle. Hän kirjoitti Otrantosta tavallaan oman versionsa The Old English Baron 1778, joka keskittyi Walpolea enemmän henkilökuvaukseen ja piti kummittelut soveliaan hillittynä. Pidän itse tästä kirjasta kovasti, mutta sen arvostaminen vaatinee melkoista omistautumista 1700-luvun tapakulttuurille. Siinä 1700-luvun ihanteet on siirretty aika näppärästi muka keskiaikaan.

Kaikkea muuta kuin hillittyä meininkiä oli luvassa kun eksentrinen aatelismies William Beckford kirjoitti - omien sanojensa mukaan parissa päivässä - itämaisten tarinoiden inspiroimana orientalistisen kauhutarinansa Vathek 1787. Vathek on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se paljastaa paljon kirjoittajastaan, niin tämän suuruudenhulluuden ja eskapismin kuin kiinnostuksen nuoriin tyttömäisiin poikiin... Kirjan yleisasenne on groteskilla tavalla humoristinen ja pilkallinen, mikä korostaa entisestään lopun subliimia kauhua, jonka kuvaus Iblisin helvetillisestä palatsista vetää vakavaksi kyynisen nykylukijankin. Kirjasta sanotaankin, että sen loppu saa sen tuntumaan paremmalta kuin se onkin.

Tunnetuin ensimmäisen aallon goottikauhun kirjoittaja oli omana aikanaan hirvittävän suosittu Ann Radcliffe, joka lyhyessä ajassa kirjoitti muutaman bestsellerin, joista muodostui suoranainen sukupolvikokemus ja sitten vetäytyi kokonaan kirjallisuudesta koska ei yliherkkänä kestänyt saamaansa kovaa kritiikkiä. Olen kahlannut läpi Udolphon (1794), jotta teidän ei tarvitsisi ja vaikka sitä oli ihan mukava lukea historianopiskelijan näkövinkkelistä ja se tarjosi aikakauden muotioikkuja sivukaupalla ei se tarinana tai kauhuromaanina ole mistään kotoisin. Lisäksi se on aivan tuskallisen pitkä, luetellen dramaattisia maisemia ja pastoraalisievistelyä sivukaupalla. Olen pohtinut kirjan kummallista onttoutta ja vielä kummallisempaa suosiota kovasti ja tullut siihen tulokseen, että se on oman aikansa Twilight. Kirjallisilta arvoiltaan vähäinen teos, joka kuitenkin koskettaa jotain yleensä hyvin nuoren lukijakunnan sisimmässä tietyllä hetkellä. Tunnen itse suorastaan turhautunutta antipatiaa Radcliffea kohtaan, hän on ehdottomasti listan ikävystyttävin kirjoittaja ja hänen henkilökuvauksensa on aivan toivotonta. Sankarittaret ovat Mary Sue-osastoa, pahikset pinnallinen versio Romantiikan salaperäisistä tummista synkistelijöistä ja sankarit jotain niin onnetonta, jos haluatte nauraa hysteerisesti kauhukirjalle, lukekaa Udolphon sankarin Valancourtin kosintapuhe Emilylle ja se loputon jahkaaminen ja sievistely mikä siitä seuraa.

Pahamaineisin ensimmäisen aallon kirjoittajista oli Matthew Lewis, jonka 1796 romaani
the Monk taitaa nykyään olla se luetuin ja tunnetuin 1700-luvun kauhuromaaneista ja tarjoaa runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Lewis oli kiinnostuneempi saksalaisesta kauhuperinteestä (joka nähtävästi oli brittiläistä raaempaa) ja aikalaiset olivat kerta kaikkiaan järkyttyneitä tuon eliittiin kuuluvan teinipojan tuotoksesta- tavallaan hänen kirjansa leimasi koko kauhugenren. Mielestäni The Monk on ihan hyvä kirja ja alan puolesta tykkään varsinkin  kirjan lopun Ranskan vallankumouksen terrorin inspiroimasta puhdasverisestä antijacobinismista, jossa hysteerinen ihmisjoukko tuhoaa luostarin välittämättä siitä kuolevatko viattomat rikollisten mukana ja jääden itse sortuvan rakennuksen alle. Itsekään en pidä ihmisjoukoista. Mutta eteenpäin...

En tunne saksalaista kauhua, mutta olen lukenut yhden Britanniassa julkaistun käännöksen, jossa Britanniassa asuva saksalainen Ludwig Flammenberg kirjoitti joukon tunnettuja urbaaneja legendoja yhdeksi varsin hajanaiseksi romaaniksi nimeltä The Necromancer of the Black Forest 1794. Tästä on pakko tykätä jo Montague Summersin loistavan alkupuheen takia, jossa aina yhtä epäluotettava tutkijamme kertoo 1700-luvulla vaikuttaneesta mustaa magiaa harjoittaneesta rosvoveljeskunnasta, joka piti kauhun vallassa kyliä ja jonka jäsenet surmattiin hirvittävällä tavalla. Lisää tällaista! Itse romaani tarjoaa hyvin erilaisen maailman kuin brittiläiset kauhutarinat ja jonkinlaista tunnelmaa ja vimmaa, johon britit harvoin kykenevät. Mielenkiintoista kyllä lähes kaikki henkilöt kirjassa ovat ammatiltaan armeijan rekrytoijia, mikä kertonee jotain tuon ajan saksalaisesta poliittisesta tilanteesta ja kulttuurista.

Lewis legendaksi muodostuva naispahis Mathilta sytytti kokonaisen demonisten naisten genren, josta yksi omana aikanaan suosittu esimerkki oli Charlotte Dacren Viktoria romaanissa Zofloya 1806. Zofloya ei ole mitenkään hyvä kirja ja sen henkilökaarti on harvinaisen epäsympaattista. Itse pahiksetar, Viktoria on puhdasverinen psykopaatti ennen kuin termiä oli keksittykään, itsekäs, manipuloiva ja vailla mitään omaatuntoa. Hän on oikeastaan aika mielenkiintoinen pahis aikakauden tuotokseksi, koska hän ei ole mikään salaperäinen ja synkkä romanttinen antisankaritar (kuten alkuperäinen Mathilda) vaan yksiselitteisesti paha aivan banaalilla ja nykylukijaakin inhottavalla tavalla. Hölmöintä tarinassa on hänen helposti manipuloitavissa oleva ja usein silmänruokana toimiva veljensä, joka päätyy hyvin epäluonteenomaisesti maantierosvojen päälliköksi. Maantierosvot muuten kuuluvat oleellisesti varhaiseen gotiikkaan ja niiden kuvaus on usein lainattu barokkitaiteilija Salvator Rosalta.

Yleensä parhaaksi ensimmäisen aallon kauhukirjaksi mainitaan Mary Shelleyn Frankenstein, 1818 mutta minusta se on tylsä ja hajanainen romaani, jossa on vain muutamia vaikuttavia kohtia. En oikein ymmärrä mihin Shelleyn suosio perustuu - runoilijayhteyteen vai useaan filmatisointiin? Paljon parempi samoihin aikoihin julkaistu kauhutarina on skotlantilaisen itseoppineen lammaspaimenen James Hoggin äärikalvinistien maailmaan sijoittuva The Private Memoirs and confessions of a Justified Sinner 1824. Vielä parempi samaan aikaan julkaistu kirja on irlantilaisen protestanttipapin Charles Maturinin Melmoth the Wanderer 1820, eräs suosikkikirjoistani. Melmoth eroaa edeltäjistään siinä, että siinä on aivan hirvittävä tunnelataus ja vimma ja se keskittyy ihmisen sielunliikkeisiin, ei pelottaviin maisemiin. Omasta mielestäni Melmoth on enemmänkin huumetta kuin kirjallisuutta. Lovecraft on tässä samaa mieltä kanssani, omassa kauhuhistoriikissaan hän kirjoittaa, että Melmoth tavoittaa jotakin, mihin sen edeltäjät eivät kyenneet. Maturin kirjoitti myös varhaisemman Radcliffe-kopion The Fatal Revenge 1807, joka on Radcliffea paljon parempi ja Melmothin tavalla käy melkoisilla ylikierroksilla.

Kindlessäni odottaa vielä suuri joukko vähäisempiä goottiromaaneja, mutta suurin osa niistä on täysin lukukelvottomia. 1790-luvulla genre oli niin suosittu, että sitä kirjoitettiin rahasta. Tarinat ovat siis usein lässyttäviä romansseja, joihin on näön vuoksi liimattu päälle vähän kummittelua ja vanhoja linnoja. Ei ihme, että genre oli parodia-altis jo 1800-luvun alussa. Parodioista suosittelen Jane Austenin Radcliffe-versiota Northanger Abbey 1817 ja James Love Peacockin tarinaa The Nightmare Abbey 1818, jossa niin kauhukirjallisuus, aikakauden trendikäs ihmisviha ja hörhöilevät filosofiset suuntaukset saavat kyytiä viihdyttävällä tavalla.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Sananvapauden puolesta jo 1700-luvulta lähtien

Viime aikoina singaporelaiset tuttuni ovat jakaneet Facebookissa innokkaasti artikkelia, jonka pointti tuntuu olevan se, että ilmaisunvapaus johtaa vain rasistiseen vihapuheeseen ja väkivaltaiseen sekasortoon, kuten niinkin hurjissa maissa kuin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Ihan heti mieleeni ei tule ilmaisunvapaudesta johtuvaa väkivaltarikosta asuinmaassani - yksi Ahmadi murhattiin nettikommenttien takia, mutta sekin oli oikeastaan pakistanilaisyhteisön ongelmien tuomista kotimaasta Britanniaan eikä briteillä ollut asiaan osaa eikä arpaa. Niin tai näin, olen viime aikoina huomannut myös eurooppalaisissa tiettyä intoa sensuuriin ja sananvapauden rajoittamiseen. Ei tietenkään heidän oman sananvapautensa, vaan suurten pesemättömien massojen, kuten asuinmaassani sanotaan. Ikävien junttien, jotka levittävät vihapuhetta ja trollaavat. Ystäväni tietenkin levittävät vain rakentavaa ja korkeatasoista älypuhetta tai ehkä rakkauspuhetta?

Singaporen virallisen näkemyksen mukaan sananvapaus johtaisi monietniseen väkivaltaan ja kaaokseen. Mutta missä nimenomaan sananvapaus on aiheuttanut väkivaltaa? Yhdysvalloissakin sananvapaus aiheuttaa pikemminkin väkivaltaisten ryhmittymien supistumista - mitä vapaammin Ku Klux Klan saa saarnata julkisilla paikoilla, sitä enemmän sen rivit harvenevat. En myöskään usko, että Singaporen rauha ja vauraus johtuu sananvapauden rajoittamisesta. Pikemminkin Singaporella menee hyvin tiettyjen vapauksien rajoittamisesta huolimatta. Myös heidän naapurimaillaan on tiukat sensuurit, mutta rauhan ja vaurauden kanssa on vähän niin ja näin.

Autoritäärisenä luonteena ymmärrän sensuuria kaipaavan impulssin. Onhan se ikävää, kun ihmiset sanovat ikäviä asioita. Eihän siitä hyvä mieli tule. Kuvan pappismies ajoi ensimmäisenä koko maailmassa Ruotsiin ja Suomeen painovapauslain,  vuonna 1766, joka oli sen hetkisen maailman edistyksellisin (vain hallitsija ja uskonto olivat arvostellun ulkopuolella - itse asiassa näinhän se menee usein nykyäänkin!). Kuvan pappismies ajoi sananvapautta aikana, jolloin ikävä puhe saattoi johtaa kaksintaisteluun. Mutta sananvapauden puolustajat ovat aina olleet sitä mieltä, että vihapuhe, tyhmä puhe, jopa haitallinen puhe - se on kaikki sen arvoista. Sananvapaus tarkoittaa vapautta valita mitä puheita uskot. Chydeniuksen sanoin, englanniksi, koska hän kirjoitti kielellä, jota en, kröhöm, osaa:

"No evidence should be needed that a certain freedom of writing and printing is one of the strongest bulwarks of a free organisation of the state, as without it, the estates would not have sufficient information for the drafting of good laws, and those dispensing justice would not be monitored, nor would the subjects know the requirements of the law, the limits of the rights of government, and their own responsibilities."

Sensuuria kaipaavat tahtovat tietämättään maailmaan, jossa tarjolla on vain yksi narratiivi. Muut äänet on vaiennettu. Yhteiskuntarauhan nimissä tietenkin. 

Miksi sitten suhtaudun tähän niin kiivaasti, vaikka pidän säännöistä ja tiukasta kurista? No, kauhukirjoittajana tiedän, että oma viiteryhmäni on aina ensimmäisten sensuroitavien joukossa. Kauhukirjoittajat kirjoittavat asioista, joista ihmisille tulee paha mieli. Suomessa kiellettiin aikoinaan kauhuelokuvat sen takia, koska suomalaiset (aikuiset) eivät sensorien mielestä pystyneet ymmärtämään niitä. Ja näin yksi (paras) genre jäi pimentoon vuosikymmeniksi. Jos kannatat sananvapauden sensuuria kannatat haluamattasi sitä, että juuri sinun suusi tukitaan silloin kun se sopii sinua vaikutusvaltaisemmille ihmisille, kaikkine virheineen ja itsekkäine tavoitteineen. En tiedä teistä, mutta itse olen valmis ottamaan vastaan aika paljon vihaista ja typerää puhetta tämän vapauden puolesta. 


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Niin on puhuttu - Finncon raportti ja analyysi omasta nynnyilystä!

Finncon 2016 on nyt ohi ja jäljellä pari päivää kestävä uupumus, jonka introvertti saa aina useamman päivän sosialisoinnista. Finncon on monella tavalla kirjallisen ja sosiaalisen elämäni huippuhetki, se viikonloppu kun tapaan kirjallisia ystäviäni ainoan kerran vuodessa ja jopa istun teemukini kanssa terassilla yötä myöten.

Tänä vuonna pidin myös paneelin "Sadut, portti kauhun maailmaan" jota jännitin kovasti etukäteen. Jännitys onneksi katosi heti paneelin alkaessa tyypillisen teknisen sekoilun jälkeen. Pariinkin kertaan heijastin Facebook-feedini valkokankaalle ja vastaavaa. Tekninen sekoilu rentouttaa aina mukavasti tunnelmaa.

Sain hyvää palautetta paneelista, joka oli yllättävän suosittu. Paneelin onnistuminen johtui varmaan siitä, että minä, Juha ja Artemis olemme kaikki hyvin erilaisia luonteita ja kirjoittajia, hyvin erilaisin kiinnostuksenkohtein. Tuo toi paljon erilaisia näkökulmia keskusteluun eikä paneeli päätynyt kirjoittajien keskinäiseksi selkääntaputteluksi. Pyysin yleisöä osallistumaan muutenkin kuin kyselemällä, koska tiedän itse, miten kivaa on päästä vähän pätemään spefipaneeliin.

Jälkeenpäin sain myös palautetta, joka pisti vähän miettimään omaa luonnettani. Muut panelistit kertoivat enemmän itsestään- millä tasolla opiskelivat ja mainitsivat omat kirjoituksensa ja teoksensa - minä taas en. En kertonut, että teen tohtorinopintoja. En maininnut omaa jäädemonimytologiaani, vaikka se liittyy lähes kaikkeen mitä kirjoitan. En maininnut omia julkaisujani. Vain epämääräistä vihjailua siitä, että arktiset teemat (kuten Swannin Jääimpi tai Andersenin Jääneito) saduissa ovat inspiroineet tms. Minun oikeasti pitäisi oppia tuomaan itseäni edes vähän esille. Olen kuitenkin julkaissut materiaalia jo useamman vuoden, minulla on oma silmäänpistävä tyylini ja ainakin yksi fani. Tai kaksi?

Huonon itsetuntoni takia en myöskään hakenut akateemiseen ohjelmaan, mikä olisi ollut minulle aivan mahdollista. Jo ensimmäinen akateeminen luento vakuutti minut siitä, että kyllä, tämä onnistuisi minultakin. Ekodystopian luento oli mielenkiintoinen, toinen luento eri aiheesta, mitä ohjelmassa luvattiin, joten vietin sen ajan suunnittelemalla Vihreän Maailman taustatarinaa. (Tästä pian lisää)

Populaariohjelman puolelta Star Wars-luento oli hauska ja informoiva ja sai vähän innostumaan siitä tulevasta leffasta.

Tärkeintä oli kuitenkin sosialisointi ja uusien juonien punominen. Tapasin lähes kaikki, joita kaipailinkin ja uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia. Sain ilmaiseksi kirjoja, ostin Lovecraftin muistiinpanoja ja kaksi riipusta. Koska tienasin omilla kirjoilla, tulos oli pari euroa plussan puolella. Finncon 2016 oli niin kiva, että nyt odotan tulevaa Worldconia varovaisen vihamielisesti. En ole kovinkaan innostunut jenkkien skenestä ja skenedraamasta.

Tosin ensi kesänä julkaisen näillä näkymin seuraavan kirjani, Vihreän maailman. Olen jo kehittänyt Worldcn-sopivia iskulauseita: "Yli-ihmiset avaruudessa!" "Tähän ei eläin pysty!"




keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Patriarkaalista sortoa vai hassua eskapismia?- pohdintaa goottilaisesta kauhusta

Goottilainen kauhu oli siitä erikoinen genre, että se tuntuu herättävän enemmän ylitulkitsemisen ja "kriittisen" analysoinnin tarvetta kuin ihastusta sen tarjoamien eskapististen visioiden edessä. Koska useat genren kirjailijoista olivat naisia, on koko genre truutattu naistutkimuksen läpi ja ehkä koska moni akateemikko ei pohjimmiltaan ymmärrä kauhun viehätystä, on koko genre patologisoitu kummallisesti. Juuri nyt edessäni on kirja nimeltä "The Oxford Book of Gothic Tales", jonka esittelytekstissä selitetään, että pohjimmiltaan gotiikassa on kyse patriarkaalisesta oppressiivisuudesta tilassa ja naisten taistelusta sitä vastaan. 
Tämän jälkeen esittelyn kirjoittaja kehottaa lukijaa hyppäämään suoraa Edgar Allan Poeen, sillä ensimmäisen aallon gotiikka on pelkkää kuriositeettia. 

Gotiikkaan liittyvä ylitulkinta ja yksipuolinen jumittaminen siinä, miten kyse on aina neidoista vanhojen linnojen vankityrmissä saa epäilemään, että suurin osa aihetta tutkivista ei oikeasti lue ensimmäisen aallon goottikauhua, kunhan nyt selaa pari Radcliffen kirjan takakantta. 


Tutkin itsekin gotiikkaa akateemisesti. Tein graduni kuvassa näkyvästä rakennuksesta ja parasta aikaa tutkin sitä, miten romantiikka ja gotiikka vaikutti perinteisesti klassisia ihanteita promotoivaan arkkitehtuuriseen kirjallisuuteen. 

Termi "goottilainen" oli epämääräinen haukkumasana siinä vaiheessa kuin genre syntyi eksentrisen aatelisherran, Horace Walpolen toimesta. Goottilainen tarkoitti jotain samantapaista kuin meille "viktoriaaninen" - alistavaa, barbaarista, taikauskoista. Kidutus saattoi olla "Goottilainen rangaistus" ja niin edelleen. Gotiikka kuitenkin hiipi muotiin arkkitehtuurissa ja muotoilussa, ensin osana rokokoon innostusta kaikkea eksoottista ja erilaista kohtaan ja sitten isänmaallisena symbolina, sillä gotiikkaa pidettiin autenttisesti britannialaisena tyylilajina. Horace Walpole oli vain yksi monista, jotka rakensivat itselleen gotiikan inspiroiman kartanon, mutta hän otti eskapismin tosissaan ja kirjoitti uneensa pohjautuvan ja kartanonsa arkkitehtuurin innostamana genren ensimmäisen romaanin - The Castle of Otranto (1760-luvulla). Vuosisadan loppua kohti genre otti vauhtia ja muuttui yhdeksi suosituimmaksi kirjallisuuslajiksi. Ensimmäiset parodiatkin kirjoitettiin jo 1800-luvun alussa. 

Mistä goottilaisessa romaanissa sitten oli kyse?
Yksinkertaisesti siitä, että turvallisesti ja naapurimaihin verrattuna varsin rauhallisesti ja vauraasti elävä sivistynyt luokka viihdytti itseään tarinoilla "barbaarisesta menneisyydestä". 1700-luvun lukija tiesi olevansa maailman rationaalisin olento, joten höpöjutut kummituksista ja sukukirouksista olivat heistä jännittävän erilaisia. 1700-luvun sivistyneistön kulttuuri oli huomattavasti vähemmän taikauskoista kuin omamme, joten ensimmäisiä goottilaisia kauhutarinoita arvioitiin ihmetellen siitä, miten joku "modernina aikana" saattoi todellakin kirjoittaa kummituksista. Ihmeellistä! Ei ihme, että ensimmäiset goottilaiset romaanit myös teeskentelivät olevansa muka keskiaikaisia käsikirjoituksia. *
Goottilainen romaani tarjoili menneisyyden viihdyttävää barbaarisuutta modernille valistuneelle lukijalle. Tarinat sijoitettiin kauas menneisyyteen ja usein vieraisiin kulttuureihin, joita pidettiin erityisen taikauskoisina ja barbaarisina. Goottilainen romaani - toisin kuin myöhempi, 1800-luvun uusgotiikka tyylilajina - ei ihaillut menneisyyttä.**

Kirjailijat edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia ja kumpaakin sukupuolta. Kuten usein sanon, kauhukirjailija saattoi jo ensimmäisen aallon aikana olla yhtä hyvin aatelismies, porvarisrouva tai skotlantilainen paimen. Osa kirjailijoista keskittyi dramaattiseen tunnelmoitiin ja ihmissuhdekiemuroihin, osa taas pyrki tarkoituksella shokeeraamaan kauhulla. 

Tyypillinen goottiromaani kertoi jostakin aatelissuvusta, jota varjosti perhesalaisuus - perintökiistat, murhat, aviorikokset etc ja usein jokin suvun jäsenistä juonitteli muiden päänmenoksi. Viaton sankari tai sankaritar koki kovia pahiksen kynsissä, mutta lopulta pahis sai ansaitsemansa rangaistuksen*** ja viattomat uhrit päätyivät onnellisesti avion satamaan****. Usein pahiksen apuna oli myös demonisia voimia, jotka lopulta kääntyivät seuraajaansa vastaan. Nämä pahishahmot kiinnostivat kovasti aikalaisia, sillä ne olivat yksi versio romantiikan tyypillisestä karismaattisesta ja pahojen tekojensa takia kärsivästä hahmosta. Kokonaisia alagenrejä nimettiin tunnettujen pahisten, kuten vaikka "The Monkin" Matildan mukaan. 

Toisin kuin goottilaista kauhukirjallisuutta esittävät tekstit antavat ymmärtää, tarinan pahis ei aina ollut mies eikä uhri aina "neito vanhassa linnassa", kuten Janes Austen parodioi jo 1800-luvun alkuvuosilla. Naispuolisia pahiksia oli useita: Lewisin demoninen Matilda, William Beckfordin Vathekin sulttaanin äiti, Charlotte Dacren Victoria ja useita sivuhahmoja. Ja miehet saivat samanlaista kyytiä kuin neidotkin, heidät saatettiin myrkyttää hitaasti, pakottaa luostariin, vangita inkvisition toimesta, lavastaa syylliseksi rikokseen ja laittaa nukkumaan linnan kummittelevassa raunioituneessa osassa. Ja kirjoitusajankohdan takia miehet eivät ehkä nykylukijan mielestä vaikuta kovinkaan urheilta - koska romantiikka piti tunteiden näyttämistä autenttisen ja hyvän luonteen merkkinä, saamme nauttia miehekkäiden sankareiden itkukohtauksista ja pyörtymisistä paljon useammin kuin kaksintaisteluista. 

Harva pystyy nykyään sanomaan nauttivansa 1700-luvun kauhukirjan lukemisesta. Aikakauden kirjoitustyyli oli hyvin erilainen kuin nykyään ja usein etäännyttää lukijan hurjistakin tapahtumista ja juonenkäänteistä. Radcliffe oli aikakautensa bestseller-kirjailija, mutta ainakin itse koen hänet suunnattoman ikävystyttäväksi (pelkään etukäteen sitä, että minun on opiskeluprojektia varten kahlattava läpi "Mysteries of Udolpho"). Monet luettavammat kirjat ovat armotonta siirappia ja melodraamaa ja vaikuttavat naurettavilta. Parhaina ensimmäisen aallon gotiikan kirjoina pidetään yleensä James Hoggin (se lammaspaimen) tyylillisesti kokeilevaa ja teemallisesti ajatonta kirjaa "The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner" ja suosikkini Charles Maturinin psykedeelistä klassikkoa "Melmoth the Wanderer". Nämä kirjat osoittavat psykologista kypsyyttä ja Maturinilta onnistuu myös hienot shokkiefektit ja piinava kauhu. 

Juuri nyt olen lukemassa obskuurimpia ensimmäisen aallon kirjoja, kuten Charlotte Dacren "Zofloyaa", Clara Reeven "The Old English Baronia" etc. 

Koen hiukan ongelmalliseksi, että nykyään lähes kaiken kauhun ja kartanoromantiikan katsotaan olevan gotiikkaa. Itse sanoisin, että Charlotte Bronten "Kotiopettajan romaani" ei ole goottilainen romaani, mutta on saanut joitakin vaikutteita gotiikasta. Angela Carter taas ei omasta mielestäni ole gotiikkaa ollenkaan (enkä ikinä saa takaisin niitä tunteja jotka menivät hukkaan yliopiston kirjallisuudenkurssille määrätyn romaanin "Heroes and Villains" parissa, kirja oli selvä allegoria hippiajan pettymyksistä eikä sillä ollut mitään tekemistä gotiikan kanssa. Lisäksi se oli ikävystyttävä ja huonosti kirjoitettu). 

Perhesalaisuuksista ja murjottavista pahiksista emme ole päässeet eroon vieläkään, mutta muutama ensimmäisen aallon gotiikkaan kuulunut tropee on kadonnut lähes kokonaan. 1700-luvun gotiikkaan vaikuttivat suuresti Salvatore Rosan maalaukset (italialainen barokkimaalari) ja näin kirjailijat kuvailivat maisemia aivan kuin Rosan maalausta - kallioita, ukkosmyrskyä ja vuorilla vaanivia maantierosvoja. Rikollisliigat olivat tärkeä osa varhaista gotiikkaa, Dacren "Zofloyan" Leonardo päätyy jopa maantierosvojen päälliköksi. Nykykirjoittajan mielestä myöskin omana aikanaan rationaalinen ja moderni viktoriaaninen aika on jotenkin "goottilaisempaa" kuin gotiikan suosima keskiaika tai renessanssi, alppimaisemista puhumattakaan. Ehkä Victoria Holtin takia koko genre assosioituu 1800-luvun kartanoihin. Jos 1700-1800-luvuilla keskiaika oli ahdistavaa ja barbaarista, meille viktoriaaneihin liittyvät kliseet tarjoavat samaa kauhuviihdettä. 


* Ensimmäisen aallon gotiikan (1760-1820) kirjoissa on usein kohtia, joissa lukee yhtäkkiä, että "tässä kohtaa tarina katkeaa käsikirjoituksen muuttuessa lukukelvottomaksi homeen takia etc. Haluan ihan tosissani käyttää tuota jossakin tarinassani! Clara Reeven romaanissa sitä on käytetty selvästi, jotta 1700-luvun papintyttären ei tarvitsisi yrittää kuvata keskiaikaista joukkotaistelua. 
** Clara Reeven "The Old English Baron" on tähän asti lukemastani poikkeus säännöstä, hän kuvaa keskiaikaa selvästi ihannoiden - aikakauden kulttuurissa vieraanvaraisuus, kiitollisuudenvelka, uskollisuus etc ovat tärkeitä hyveitä ja harvinaisesti myös katolinen kirkko ja papisto kuvataan positiivisesti. Myöskään Charlotte Dacren "Zofloya" ei kuvaa aikakautta niinkään negatiivisesti ahdistavaksi - päähenkilöt esimerkiksi asuvat rakastajiensa kanssa kenenkään paheksumatta - hänen pointtinsa on se, että oli aikakausi mikä tahansa, ihmiset voivat tehdä todella huonoja ja vastuuttomia valintoja ja pilata elämänsä.
***Tyypillisin loppu on pahiksen syökseminen suoraa helvettiin. Tätäkin käytetään nykyään aivan liian harvoin! Rohkeasti moralisoimaan, se on tärkeä osa genreä! 
****Maturinin "Melmoth the Wandererissa" tosin pahis nai uhrinsa eikä kummallekaan käy hyvin. Oikeastaan kenellekään ei käy kovinkaan hyvin. 




tiistai 3. toukokuuta 2016

Merirosvouden disneyfikaatiosta - tasa-arvoisesti nais-ja miesmerirosvoja taaperoille

Merirosvouden latistuminen fiktiossa pelottavasta aiheesta lastenkulttuuriksi on yksi kulttuurimme mielenkiintoisimmista aiheista. Merirosvous on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se ei ole pelkästään lastenjuhla-aihe, vaan aivan todellisuutta hiukan omiamme eksoottisemmilla vesillä. Merirosvouden todellisuus ei ole muuttunut vuosituhansien aikana, vain sen pr.

Mitä merirosvous sitten on käytännössä? Tämä on helppoa. Kautta historian kuvio on ollut suunnilleen samanlainen. Isketään rahtilaivojen kimppuun. Kaapataan arvokas lasti. Pyydetään lunnaat tärkeistä vangeista. Suurimman osan historiasta ei-tärkeät vangit on myyty orjuuteen tai surmattu. Reippaille merimiehille on joskus annettu vaihtoehdoksi liittyminen merirosvoihin. Eri valtioiden laivastoja välteltiin ja niitä ei missään tapauksessa haastettu. Se taistelu olisi ollut epätasapainoinen. Sota-aikoina osa merirosvouksesta oli laillinen osa meritaistelua, jossa kaapparit häiritsivät vihollismaahan kohdistuvaa tuontia. Siinä vaiheessa kun rauhansopimus allekirjoitettiin pyssyt piti pistää piiloon tai ura muuttui äkkiä laillisesta kaapparista laittomaksi merirosvoksi.

On tietysti ymmärrettävää, että rikolliseen elämään liittyy eräänlaista glooriaa ja romantiikkaa. Varsinkin tilanteessa, jossa voimme itse matkustaa ilman vaaraa siitä, että päädymmekin aurinkorannan sijaan orjiksi marokkolaiselle kaivokselle tai rakennustyömaalle. Kaikenlaiset bandittit ja roistot alkoivat olla tosi cool jo 1700-luvun mittaan siinä kun maantie-ja merirosvous alkoi vähetä ja lopulta katosi länsimaista kokonaan. Mutta siinä vaiheessa kun rosvot alkoivat olla osa jännittäviä seikkailutarinoita, kirjailijat vielä ymmärsivät tuohon elämäntapaan kuuluvan moraalisen ongelman.

Stevensonin Aarresaari lienee se teos, joka synnytti tunnetuimmat merirosvoihin liittyvät kliseet puujaloista ja aarrearkuista alkaen. Sen ilmestymisestä lähtien merirosvotarinat on myös usein sijoitettu 1700-luvulle, vaikka aiempina vuosisatoina merirosvous oli huomattavasti suurempi ongelma ja välillä merirosvojoukot tuhosivat kokonaisia rannikkokaupunkeja. Koulupojille suunnatuksi kirjaksi tarina on yllättävän inhorealistinen ja esittää merirosvouden moraalisena valintana. Useampaa tarinan henkilöä houkutellaan rikollisille teille ja heistä kukin tekee omat ratkaisunsa. Stevensonin toisessa kirjassa Master of Ballantrae tarinan pahis ja nimihenkilö päätyy merirosvoksi juurikin matkustaja-aluksen kaappauksen seurauksena. Mutta jopa hänelle, tarinan kieroilevalle ja lähes sosiopaattiselle pahikselle, merirosvonelämä on ahdistavaa. Käy oikeasti miehen kunnian päälle hyökätä aseettomien siviilien kimppuun ja surmata heitä. Merirosvojen elämä kuvataan lähinnä alkoholinhuuruiseksi, juopottelulla vähennetään omantunnontuskia ja lopulta pahiksemme pääsee pakenemaan laitettuaan jotakin myrkkyä merirosvotoveriensa viinaksiin.

Huomasitteko tuon moraalisen ongelman? Ottaa kunnian päälle surmata siviileitä.

Mistä johtuu siis teeman "coolius", suoranainen SJW-uskottavuus? Joku väitti minulle aivan tosissaan nettikeskustelussa, että merirosvojen kulttuuri oli tasa-arvoisempaa kuin valtakulttuuri ja että moni valitsi merirosvon elämän paetakseen valtakulttuurin rasismia ja seksismiä.

heh heh heh heh heh

Syy tuohon on helppo arvata. Koska kaikki valtakulttuuri kaikkialla ja varsinkin eurooppalainen kristillinen kulttuuri aivan erityisesti oli pelkkää hurjaa ja hirveää sortoa ja synkkyyttä suunnilleen eiliseen asti, on kaikki sitä vastustava tietenkin automaattisesti moraalisesti parempaa. Jos noin ajattelee pitää vetää muutama mutka suoraksi - olivatko vitaaliveljet esim osa inhottavaa hegemoniaa ollessaan kaappareita ja muuttuessaan merirosvoiksi taas tosi jees ja miten monta SJW-pistettä antaisit arabimerirosvoille, jotka ryöstivät kokonaisten rannikkokylien asukkaat orjamarkkinoille?

Merirosvous on aina ollut siviileihin kohdistunutta väkivaltaa. Tarkoittiko tuo nettikommentti sitä, että se, että (joillakin) merirosvoilla (saattoi olla) oli jonkinsortin tasa-arvoisia ihanteita sitä, että tappaminen ja orjuuttaminen on ihan ok jos kannatat oikeita aatteita? En tiedä mitä mieltä edes 1400-luvun merirosvot olisivat olleet tuosta ajatuksesta.

Mutta se aikuisten hullutuksista, nyt lastenkulttuuriin. Merimuseon lastenosastolla huomasin leikkihuoneen, jossa oli merirosvojen aarrearkku ja kuvia tunnetuista merirosvoista. Tasa-arvon nimissä sekä mies-että naisrosvoja oli tietenkin tasapuolinen määrä! Koska tasa-arvo kuuluu tappamiseen ja orjakauppaankin tai jotain. Lastenosastolla ei ollut mitään Britannian kuuluisiin merisankareihin liittyvää, joten tulkitsin tuon sillä tavalla, että Amiraali Nelsonit sun muut edustavat nykyään epäsuosittuja Ilkeän Imperiumin voimia, mutta merirosvot ovat ihan kivoja esikuvia.

Tasa-arvoisesti nais-ja miesmerirosvoja taaperoille.

Loppujen lopuksi merirosvot kärsivät nykyään samasta ongelmasta kuin vampyyritkin. Jos jonkun ryhmän koko olemassaolo perustuu syvään moraaliseen ongelmaan, josta ei vain pääse yli eikä ympäri (veren juominen ihmisistä, siviilien murhaaminen ja orjuuttaminen) kaikenlainen kaunistelu, falski romantisointi, vastakulttuuriglooria ja glitteröinti poistaa aiheesta sen, mikä alunperin ja aina kaikkina aikakausina on tehnyt siitä jännittävän. Jos vampyyrit kimmeltävät eivätkä metsästä viattomien verta, ne lakkaavat olemasta vampyyrejä ja muuttuvat fetissiksi. Jos merirosvot eivät hyökkää laivojen kimppuun surmaten ja orjuuttaen, ne muuttuvat jonkinlaiseksi Fonzieksi hassuissa vaatteissa ja lavasteissa. Looking at you Pirates of the Carribean! Kai tuossa on taustalla joku sekava arvorelativismi - koska sankarit eivät kerta kaikkiaan saa olla sankarillisia, pahisten on pakko olla jotenkin parempia.
Mutta siitä seuraa huonoa fiktiota.

Tuo saa myös pohtimaan mikä nykyajan väkivaltainen porukka saa osakseen samanlaisen disneyfikaation muutaman sadan vuoden päästä. ISIS? Dan Simmonsin kirjassa Flashback menneisyyden sarjamurhaajat, terroristit, diktaattorit etc ovat kaikki osa pop-kulttuuria ja torilta voi ostaa t-paidan vaikka Osama Bin Ladenin tai Dylan Kleboldin kuvalla varustettuna. Tämä on mielenkiintoista spefikirjoittajalle, mutta myös aika masentavaa.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Aina yhtä ajankohtainen kirjoitus kulttuuripolitiikasta! Vuodelta 2011

Taiteesta ja kansakunnan tilasta - muutamia tosiasioita 


Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on julkaisunsa jälkeen herättänyt kovaa debaattia - ainakin lehdistossä ja internetissä, ulkomailla asuvana en toki ole päässyt tarkkailemaan puhutaanko nyt taiteesta, identiteetistä ja kansallishyveistä kahvitunneilla ja baaripoydissä vai onko koko keskustelu myrsky kahvikupissa-tasolle. Kaikki älykäs on toki aiheesta sanottu parisataa vuotta sitten, ja kaikki militantti edellisellä vuosisadalla. 

Vaaliohjelman kulttuuriosuudesta on kirjoitettu paljon - sitä on verrattu omaperäisesti natsien poliittisiin ohjelmiin, sen pilkkaamiseksi on perustettu heikkotasoisia huumoriryhmiä Facebookiin ja sitä on analysoitu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kymmenillä, ellei sadoilla nettisivuilla. Toivottavasti tulevaisuuden protestipuoleet pistivät tämän korvan taakse, suomalaiset ovat kokeneet niin kovia viime vuosisadan kulttuuritaisteluissa, että taiteen ja politiikan yhdistäminen herättää usein tunneperäisen reaktion.

Taiteen yhdistäminen puoluepolitiikkaan paljastaa ihmisluonteen pikkumaisillaan. Poliittinen taide ei koskaan voi olla laadukasta. Taide ylittää puolue-ja kuppikuntarajat kulttuurimme sielun ja sydämen ilmentäjänä.

Perussuomalaiset taistelevat näennäisesti tervehenkisemmän ja elinvoimaisemman kulttuurin puolesta vastustaessaan sitä, mitä kutsuvat postmoderniksi tekotaiteeksi. Silti he hyvin ristiriitaisesti esittävät suurina kulttuurillisina saavutuksina Kalevalaa sekä kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallelaa. Tämä paljastaa heidän oman taantuneisuutensa sekä todellisen sivistyksen puutteen - heidän mielestään primitivistinen talonpoikaiskulttuurin runoteos sekä taidesuuntauksena symbolismia edustava maalari edustavat kansallemme hyvää tekevää ja ylevää kulttuuria. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta kun symbolismia pidetään terveenä ja elinvoimaisena kulttuurinilmentymänä. Ellei kyseessä olisi niin vaarallinen virhe, olisi tämä väite suorastaan huvittava - taidetyyli, joka tarjoaa meille Baudelairen, Huysmansin, Beardsleyn sekä Moreaun on nostettu jonkinlaiselle jalustalle.

Todellisuudessa symbolismi, jota Gallen-Kallelakin edustaa on dekadentin ja degeneroituneen aikakauden tuotos vailla teknistä taituruutta tai sisällollistä ylevyyttä. Tässä vaiheessa muistutan rakkaita lukijoitani sanan "taide"" historiasta, - taide tarkoittaa taitoa, eikä sairaalloisen sielun levittelyä kaikelle kansalle muutaman epäonnistuneen siveltimenvedon ja alkoholin liiallisen nauttimisen avuin. Gallen-Kallelan tyo "Ad Astra" on epäilyttävän okkulttinen ja teosofinen aihemaailmaltaan ja muuten maalari tuntuu liiallisessa määrin kiintyneen barbaarisia taisteluita ja rivoja tapoja kuvaavaan Kalevala-mytologiaansa. Perussuomalaiset paljastavat ohjelmallaan todellisen sivistyksen ja ymmärryksen puutteen jättäessään mainitsematta koko kulttuuripiirimme tärkeämmät taideteokset ja niiden universaalin sanoman.



Suuri Winckelmann sen jo sanoi aikoinaan: "Meille ainoa keino saavuttaa suuruus on seurata kreikkalaisia" Tällä hän ei tarkoittanut orjallista matkimista vaan sielun ymmärrystä - sitä subliimia olotilaa, jonka vain Antiikin suurteoksia katsellessan tai lukiessaan voi kokea. Antiikki tarjoaa meille Vitriviuksessa kaiken, minkä arkkitehtuuri voi saavuttaa, Aristoteleessa ja Platonissa kaiken jonka jälkeinen filosofia on vain reunamerkintojä näihin suurteoksiin ja veistotaiteessa Laokoon, Niken sekä Apollon, jonka näkemisen aiheuttamaa tunnekuohua Winckelmann, mieskauneuden ihailijana kuvaa niin koskettavasti teoksessaan.
Mitä koristetaiteeseen tulee Pompeijin raunioiden loytäminen sekä Piranesin ja Tathamin loistavat piirrokset Antiikin arkkitehtuurin yksityiskohdista tarjoavat inspiraatiota meille vähäisemmän kulttuurin edustajille. Vertaa Piranesin roomalaisia vaaseja mihin tahansa nykyään kotejamme kansoittavaan turhanpäiväiseen rihkamaan.

Vaikka tekninen ylivertaisuus unohdettaisiinkin, tarjoaa Antiikki myos ylivertaisesti ylevimmät aiheet kuvataiteilijalle. Tällä en tietenkään tarkoita rokokoolle tyypillistä tapaa koristella kevytmielisiä kiinalaisrihkamalla pilattuja budoaarejaan rehevillä jumalattarilla ja sopimattomilla lemmenkohtauksilla - tuolle aikakaudelle kun oli tyypillistä tietynlainen matalamielisyys, jonka heidän paimentytto-innostuksestaankin voi havaita. Antiikki tarjoaa mytologian lisäksi todellisiin kansalaishyveisiin inspiroivia aiheita Rooman sankareiden ja suurmiesten elämäntarinan muodossa. Hyvä esimerkki tästä on Jacques-Louis David, jonka "Horatiuksen Vala" saa meidät suomalaisetkin isänmaallisen innoituksen valtaan! Kunpa voisimmekin seurata näitä ihanteellisia esikuvia, joista Plutarkhos niin elävästi meille kertoo elämänkerroissaan! Tyrannian vastustaminen sen jokaisessa muodossa, uhrimieli isänmaan puolesta, hyveellisyys, naisväen noyryys ja miesten uljuus - tässä aiheita jotka puhuttavat kansalaisia kaikkialla!
Platonin esimerkkiä seuraten on Antiikin jumalien rakkausseikkailujen ja muiden kevyiden aiheiden kuvaamista syytä välttää. Sankarit pitää esittää kaikessa suuruudessaan eikä dekadenttien tapaan korostaa heidän mahdollisia inhimillisiä heikkouksiaan! Muistakaamme Kreikan viisautta ja Rooman suuruutta!

"Tämän taiteen ihmeen edessä minä unohdan universumin... ihailusta päädyn ekstaasiin"

Kirjoitti Winckelmann Apollosta. Käsi sydämelle kansalaiset - herättävätko Väinämoisen harharetket tai humalaisten taiteilijoiden kuvaaminen kahvihuoneessa milloinkaan samanlaista tunnereaktiota?