Indiana Jonesin edeltäjät ja goottikauhua viidakossa

Mikään ei periaatteessa ole helpompaa ja vähemmän palkitsevaa, kuin 1800-1900-lukujen vaihteen imperialistisen seikkailukirjallisuuden analysointi ummehtuneessa seminaariluokassa, brittiopiskelijoiden yltyessä sellaiseen itseruoskintaan, että Dan Brownin pahat katolisetkin kalpenisivat järkytyksestä. Onneksi kuitenkin jotkut näistä Indiana Jonesin edeltäjistä ovat niin merkillisiä, että jokainen yritys selitellä niitä binäärioppositioilla tai "valkoisella katseella" (tiedän kyllä, että lupasin pitää blogin jargonvapaana, mutta nämä termit ovat vain niin herkullisia) tuntuu vähän naurettavalta. Yksi esimerkki tällaisesta analyysiä pakenevasta teoksesta on Rider Haggardin "She" (suomennettu nimellä "Kuolematon Kuningatar")

"She" on yksi näistä vahingossa nerokkaiksi muuttuvista kirjoista, joka alkaa todellakin aivan kuin Indiana Jonesit tai sarjakuvapuolella Tintit: arkeologia yhdistetään nykyajan mysteereihin, joita urheat länsimaiset sankarit lähtevät selvittelemään eksoottisiin kaukomaihin. Kuitenkin tämän kirjan sankarit ovat varsin merkillinen parivaljakko: apinan näkoinen, ruma, mutta älykäs ja rohkea tutkija ja hänen suojattinsa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin typeräksi blondiksi. Tämä kaunokainen, nuori mies nimeltä Leo on todellakin kirjassa mukana pelkkänä naisten ihastelun ja rakkauden kohteena, kultakutrisena seksisymbolina, jälleensyntyneenä kreikkalaisena sankarina, jolla ei jalosta alkuperästään huolimatta ole luonnetta ollenkaan. Tarinan femme fatale on 2000 vuotta vanha barbaarikansan kuningatar, yhtä kaunis kuin älykäskin, arabinainen nimeltää Ayesha.

Kirja alkaa tavanomaisena siirtomaaseikkailuja, jossa paetaan krokotiilien kynsistä, kohdataan villejä ja matkustetaan uskollisten palvelijoiden seurassa. Loppupuolella taas eletään vanhoissa hautakammioissa, tanssitaan muumioista valmistettujen soihtujen palaessa, kolutaan kadonneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka ovat aina vain vanhempia ja vanhempia (aloin jo odottaa merkkejä Suuresta Cthulhusta) ja paljastetaan ikuisen elämän salaisuus. Kirja siis kiihdyttää kierroksia loppua kohden ihastuttavalla tavalla, päätyen kauhutarinaksi, joka on visuaalisuudellaan suorastaan häikäisevä.

Suomalainen sensuuri tunnetusti oli sitä mieltä, että suomalaiset aikuisetkaan eivät kestä kauhua ja näin ollen kauhukirjallisuutta on suomennettu vähänlaisesti. "She" suomennettiin kuitenkin jo 1920-luvulla, osana "parhaita nuortenkirjoja" -sarjaa, mitä voi näin jälkikäteen vain ihmetellä. Suomennos on herkullisen vanhanaikainen, mutta valitettavan valikoiva - suomentaja on poistanut alkuperäisteoksen arkeologiset selostukset ja mielenkiintoisen filosofiset pohdiskelut, joita kirjailija on lisäillyt alaviitteisiin.
Erikseen mainittakoon vielä Rudolf Koivun päälikansi, joka on todella kaunis ja paras niistä, jotka olen itse nähnyt. Oman versioni maksoi pari euroa kirpputorilla.

Ps. Huomasin tätä kirjoitustani tarkistaessani todella monta kirjoitusvirhettä, joissa olin yrittänyt kirjoittaa suomea englantilaisella kieliopilla. Tämä loyto saa minut kauhun valtaan - englanninkieleni ei suinkaan ole täydellistä ja suomeni alkaa takkuilla - täytyy siis kirjoittaa suomeksi sitäkin enemmän, että rakas äidinkieli pysyy notkeana.

Sankareita ja keisareita

Alunperin kiinnostuin Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertoja-historiikista Ranskan vallankumouksen ansiosta. Roomalainen elämänkertateos inspiroi ainakaan näytelmäkirjailijoita Shakespearesta saakka, mutta 1700-luvulla siitä tuli suosittu sekä ideologisista syistä, että antiikki-muodin sivutuotteena. Ranskan vallankumouksen aikana se antoi inspiraatiota poliitikoille ja wannabe-marttyyreille - kuten Charlotte Cordaylle, Marat'n murhaajalle, joka piti Brutusta esikuvanaan. Kirjan suomennos alkaa mielenkiintoisella 50-luvun alkupuheella, jossa arvioidaan kirjoittajaa tavalla, joka on nykylukijalle melkein yhtä eksoottista kuin antiikin Roomakin. New Age ei tainnut olla kovassa huudossa 50-luvulla, koska alkupuheen lopussa suomentaja toteaa nykylukijalle tuottavan vaikeuksia ymmärtää roomalaisten luottamusta ennemerkkeihin.

Jos lukija kaipaa todella merkillistä maailmankatsomusta, jossa korostetaan kunniaa, uhrautuvuutta, uskollisuutta ja pidetään nautinnonhaluisuutta jotenkin tuomittavana, tällä pääsee oikeaan tunnelmaan. Ei mikään ihme, että Plutarkhos oli bestseller rokokooajan lopulla ja sitä seuraavaan uusklassismia piinasivat pitkään synkeät roomalaismiehet ja hiukan teatterimaiset taistelukohtaukset.

Elämänkerrat on kirjoitettu pohtivalla ja filosofisella otteella, keskittyen luonnekuvauksiin. Se on kiinnostava kurkistus Antiikkiin kaltaiselleni aloittelijalle ja herättää halun oppia lisää aikakaudesta. Suosittelen erityisesti Brutuksen elämänkertaa ja kehoitan vertaamaan sitä Rooma- sarjan antamaan kuvaan Brutuksesta. Kumpaa uskoisi, roomalaista historioitsijaa, jolla on taipumusta moralisointiin vai sensuurin puutteesta innostuneita kaapelikanavat tv-tuottajia?

Valomiekkoja ja kovia otteita

Olen aina pitänyt Star Warseista (tietysti niistä alkuperäisistä) niiden luoman kiehtovan maailman ja tietysti valomiekkojen takia. Star Warsin heikoin kohta on dialogi, joka oli vanhoissa elokuvissa hassua ja uusissa säälittävää. Tuon dialogiongelman takia kiinnostuin jossain vaiheessa Star Wars kirjoista, jotka olivat sentään oikeiden kirjailijoiden tuotoksia ja vahvempia tuolla saralla. Kirjoittajan näkokulmasta tuollainen franchise-kirjallisuus on sekä kiehtovaa, että uhkaavaa. Star Warsin puolella se avaa uusia mahdollisuuksia, kuten pelkästään Sithien keskinäisiin kahinoihin ja koulutusmetodeihin keskittyvät kirjat osoittavat. Sithit ovat aina kiehtoneet minua enemmän kuin jedit (punaiset valomiekat ja keltaiset silmät)

Samoihin akoihin kun filosofiankurssi oli vaikeimmillaan, aloin lukea aivot narikkaan-tunnelmissa Legacy of the Force -kirjasarjaa. Minun on usein vaikea loytää samaistumisenkohdetta fiktiosta, mutta jo sarjan ensimmäinen kirja sai minut samaistumaan hurjasti Jacen Soloon. Tuo Han ja Leia Solon poika ja Darth Vaderin lapsenlapsi osoittautui epäonnistuvaksi Sithiksi joka sai pahaa jälkeä aikaan, ennen kuin kuoli hurjassa kaksintaistelussa sisartaan vastaan. Jacen oli tällainen well intentioned extremist ja hänen mukaansa tarkoitus pyhitti kaikki keinot kiduttamisesta wookieiden metsien polttamiseen asti. Nautittavinta tuossa kirjasarjassa olivat Jacenin ja hänen metodejaan vastustavien sankarien dialogi. Oma itsetuntohan nousee siinä aina huomattavasti, kun tietää toisten vastustuksesta olevansa ehdottomasti oikeassa. Tästä pääsemme nyt siihen samaistumiseen. Oikeissa olosuhteissa minusta tulisi hirveän hyvä (tai kauhistuttavan huono) ääriliikkeen johtoportaan jäsen. Minulla on siihen sopivia luonteepiirteitä (ylimielisyys, epäilevä suhtautumien "kansaan", empatian puute vieraiden suhteen ja taipumus kannattaa kuria ja järjestystä)

Fiktiossa, varsinkin länsimaisessa sellaisessa, pahikset ovat yleensä puhtaita psykopaatteja, jotka nauttivat väkivallasta puhtaasta tappelemisen ilosta, nauravat demonisesti ja ovat muutenkin tosi rumia ja tosi pahoja. Tietysti historia osoittaa, että suurta tuhoa aiheuttavat aivan kansalleen parasta tarkoittavat ja itsestään liikoja luulevat johtajat, jotka ovat koska tahansa valmiita uhraamaan itsensä asiansa puolesta. Ranskan vallankumous (anteeksi) on tästä hyvä esimerkki - tosielämän Robespierre oli omahyväinen ja marttyyrihenkinen johtaja, joka eli vaatimattomasti ja yritti auttaa ystäviään. Malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun Rousseaulaiset fantasiat jalosta kansasta kohtaavat todellisuuden ja idealisti loytää itsensä ihan tavallisten opportunistien seurasta. Elokuvissa Robespierre on aina kuvattu jonkinlaisena Suurena Saatanana, joka uneksii koko Ranskan giljotiiniin joutumisesta. Periaatteessa länsimaisen fiktion pahis kulminoutuu hurjasti nauravaan Disney-hirvioon, joka lopussa heitetään rotkoon ja sen jälkeen kaikki tanssivat kukkaniityllä piiritanssia.

Ei mikään ihme, että koin ensimmäistä mangaani lukiessani miellyttävän yllätyksen. Japanilaisessa populaarikulttuurissa omasta mielestään hyvällä asialla olevat pahikset ovat vakiotavaraa - hassuksi sekoiluksi asti - kuten opimme Code Geassista.

Tiesin tietysti alusta asti, että Jacen kuolisi sarjan lopussa - Star Warsin logiikan mukaan tuollaisen henkilon olemassaolo liian pitkään on aina ongelmallista. Olin silti hyvin surullinen lopussa, enkä pelkästään King Learista lainatun kuolinkohtauksen takia.

Hankin vähän aikaa sitten uusimman Star Wars-romaanin, mutta se osoittautui ikäväksi. Minulla ei kerta kaikkiaan ole siinä ketään, jonka puolesta pelätä ja riemuita.