Toinen venereissu

Vaikka modernismin klassikoista ja ns. korkeakulttuurista ei saisi varmaan puhua samassa lauseessa kauhun kanssa, en voi malttaa olla vertailematta täällä hiukan Pimeyden Sydäntä ja George R Martinin vampyyrikirjaa Fevre Dream. Fevre Dreamin genre, teemat ja tyyli on tietenkin aivan toinen, mutta siinäkin matkustetaan sekä jokiveneellä pahaenteisissä maisemissa että pohditaan ihmisyyden ja sivilisaation syvintä merkitystä.

Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun Syvään Etelään, plantaasimaille. Kovapintainen kapteeni lähtee matkaan salaperäisen matkustajan kanssa, jota seuraa epäilyttävä retkue vain oisin liikkeillä olevaa väkeä. Tämän kirjan vampyyrit ovat ihmistä vanhempi laji, jotka kutsuvat ihmisiä "kauniiksi karjakseen" ja joiden keskinäinen dynamiikka tuo mieleen susilauman. Vampyyrien kulttuuriin kuuluu ehdoton auktoriteetin seuraaminen ja näin kaksi alfa-vampyyria: absoluuttisen paha Damon Julian ja vampyyrien messiaaksi haaveileva Joshua York, taistelevat johtajan asemasta.

Joshua on ehkä vampyyrikirjallisuuden oudoin sankari: hän yrittää tuoda vampyyrilajinsa "valoon" (vaikka ei kestäkään aurinkoa montaa tuntia), kehittää lääkejuoman, jota nauttimalla vampyyrit pääsevät eroon verenjanostaan ja muutenkin pyrkii taistelemaan pedonluontoaan vastaan. Hänen mielestään vampyyrien pedonluonne on estänyt näitä luomasta sivilisaatiota: taidetta, runoutta, teknologiaa ... koska kaikki energia, taidot ja tahto on käytetty metsästykseen ja ihmisiltä piileskelyyn. Lukija alkaa väkisinkin miettiä - onko tämä oikein? Mitä tapahtuu, kun kokonainen laji pakotetaan, kemiallisesti, luopumaan luonteestaan ja muuttumaan enemmän ihmisten kaltaisiksi. Onko ihmisten kulttuurin nopea kehitys luonut olosuhteet, joissa vampyyrien ainoa keino selviytyä, on luopua vampyyrinluonteestaan?

Tästä kirjasta on turha etsiä romanssia, vampyyrierotiikkaa tai Twilightia. Ihminen ei voi muuttua vampyyriksi ja vampyyrit ovat lähes aseksuaaleja - mitä nyt kerran sadassa vuodessa ehkä innostuvat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on tapa, jolla vampyyrit manipuloivat vallanhaluisia ihmisiä orjikseen - opettavat näitä huvikseen kannibaaleiksi ja lupailevat ikuista elämää, vaikka tietävät, ettei se tule milloinkaan toteutumaan. Amerikan Etelävaltiot sopivat tähän tarinaan - orjuuden aikana ihmishenki oli siellä hollässä ja ihmisten julmuus vertautuu hyvin vampyyrien vastaavaan. Romanssin tilalla on kertomus kahden miehen -ja eri lajin - välisestä ystävyydestä.

Tämän kirjan ansiosta innostuin romantiikan ajan runoilijoista, kuten Byronista ja Shelleystä, joita kirjassa aina välillä siteerataan. Jos vampyyrit jaksavat vielä kiehtoa, mutta teiniromanssit tai Poppy Z. Brite-tyylinen fanfiction ei ole se oma laji, tämä kirja tarjoaa nautinnollisen matkan - noh, pimeyden sydämeen. Runollisuuden ja moraalisen pohdinnan lisäksi verta ja suolenpätkiä piisaa K18-merkinnän edestä, mikä näin kauniissa teoksessa tuntui todella järkyttävältä.

Matka kirjallisuudentutkimuksen synkkään ytimeen

Viikon kurssikirjani - Joseph Conradin Pimeyden Sydän on hankala tapaus arvioitavaksi. Jo senkin takia, että luen noloa genrekirjallisuutta ja vältän modernismin klassikoita kuin Mustaa Surmaa (rasistinen termi. kirjallisuudentutkijan huomautus)
Conrad kirjoittaa vaikealla tavalla, joka kuitenkin muuttuu kiehtovaksi, kun siihen pääsee sisälle. Tarina alkaa kohtuu normaalisti, kuvaa painajaisenomaisesti Belgian Kongon siirtomaamaisemaa, joka vilisee kertojan ohi, tämän matkustaessa jokilaivalla kohti päämääräänsä ja muuttuu lopussa kuumeisen katkonaiseksi. Tämä nimenomaan on tarina, jota lukiessa ajattelee kuumetta (ja nähtävästi Conrad sairastuikin omalla Kongonmatkallaan), joka vain nousee viimeisen luvun lähestyessä.
Pimeyden Sydän on pahasti ylianalysoitu akateemisella puolella. Pieni, mutta tunnelmallinen ja syvällinen tarina, joka on nyt ajettu vaikka minkä postkolonialistisen, freudilaisen ja marxilaisen mankelin läpi. Joku professori tulkitsee vuorotellen joen ja laivan fallokseksi ja menee itsekin sekaisin mikä nyt sitten lopuksi symboloi mitäkin. Oma yliopistoni panostaa eipäs-juupas-kiistaan rasismin tiimoilta joten koko seminaari tullaan epäilemättä riitelemään siitä, oliko Conrad rasisti vai ei. Hänne kertojansa käyttää hyvin rasistista kieltä ja tietenkin jokaisen fiktiivisen henkilon mielipiteet ovat kirjailijan mielipiteitä. Ai ei vai? Tuhat kirjallisuudentutkijaa ei voi olla väärässä, ei mitään vastalauseita!

Mitä rasismiin tulee, tämän kirjan voi todellakin tulkita ihan miten oma puolue salliikin. Ensin kertoja sanoo eurooppalaisittain pukeutuneiden afrikkalaisten olevan kuin koiria polvihousuissa. Kuitenkin samassa kirjassa, sama henkilo pitää sivilisaatiota asiana, joka nopeasti rapisee jokaisen päältä. Hänen silmissään eurooppalaisen kokemus afrikkalaisista on samanlainen kuin Antiikin roomalaisten kokemus Britanniasta, näiden matkustaessa Thames-jokea pitkin. Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella? Että Conrad oli rasisti? Että Conradin mielestä koko ihmiskunta koostui eläimistä polvihousuissa, valmiina päästämään primitiiviset viettinsä valloilleen?

Entä tuo mystinen herra Kurtz sitten? Tuomassa valistusta, vaurautta ja valoa... päätyen kannattamaan kansanmurhaa? Hänen hahmoonsa liittyy erikoisia, antropologian inspiroimia teorioita, jotka seminaarissa tullan epäilemättää sivuuttamaan nopeasti...