Rebel Sell- kapinoi ja osta

Rebel Sell päätyi käsiini, koska etsin kriittistä luettavaa skeittikulttuurista. Ylistävää ja pilvissä leijuvaa luettavaahan yliopiston kirjastosta loytää pilvin pimein- juuri vähän aikaa sitten loysin sellaisenkin artikkelin, jonka mukaan skeittikulttuuri kapinoi materialismia, toissäkäyntiä, konformismia ja kapitalistista kaupunkikuvaa vastaan.

Materialismia vastaan?

Heh heh. Selvästikään sen artikkelin kirjoittaja ei ainakaan ole käynyt länsimaiden ulkopuolella skeittareita haastattelemassa.

Rebel Sell esittääkin, että, toisin kuin vastakulttuurien ja alakulttuurien edustajat antavat ymmärtää, valtakulttuuri, Mainstream, ei vaadi konformismia eikä konformismi myoskään ole se, millä bisnestä pyoritetään. Päin vastoin. Kapinallisuus, joukosta erottuminen, vaihtoehtoisuus - nämä kaikki pyorittävät miljardibisnestä. Ne ovat osa "systeemiä", eivät sitä vastaan kapinointia.
Kirjan kahden kirjoittajan mukaan aivan todellisia yhteiskunnallisia ongelmia ei saada ratkaistua, koska 60-luvusta lähtien niitä on yritetty ratkaista vastakulttuurin keinoin, ei todellisella poliittisella vaikuttamisella. LSD, love-init ja myohemmillä vuosikymmenillä katujen valtaamiset ja vastaavat eivät johda mihinkään. Vastakulttuuri on osa valtakulttuuria ja jopa ruokkii sitä - esimerkkinä kirjoittajat kertovat miten mm. konformistisella 50-luvulla miehet eivät käyttäneet juuri ollenkaan rahaa vaatteisiin ja pitivät samaa pukua koko viikon - vasta alakulttuurien tultua muotiin alkoi bisnes kannattaa miestenosastollakin.


En ole taloustutkimuksen asiantuntija, joten en osaa ottaa kantaa siihen, miten paljon virhepäätelmiä kirjoittajat tekevät markkinatalouden analyysin suhteen. Pidän luvusta, jossa käsitellään Freudilaista ja Hobbesilaista näkemystä sivilisaatioista ja viettien tukahduttamisesta. On aina hienoa, kun akateemikko ymmärtää, että Freudilaisuus on vain yksi teoria muiden joukossa, eikä mikään luonnonlaki. Hobbesin mainetta on siis syytä pitää vielä yllä kaikkien näiden vuosisatojen jälkeenkin.


Kirja käsittelee asioita, jotka ovat vaivanneet minua itseäni jo pitkään. Oma yliopistonihan tunnetusti kannattaa tuota vastakulttuuriajattelua, mutta minusta se ei ole ikinä vaikuttanut missään suhteessa vedenpitävältä. Tämä tuli erityisen paljon esille debaatissa, jota kävin sekä professorini, että opiskelutovereitteni kanssa Brightonin Mayday-mellakan jälkeen. Minusta on itsestäänselvyys, että asetehdas ei sulje oviaan keskellä pahinta lamaa, vaikka miten hajoitettaisiin McDonaldsin ikkunoita ja hypittäisiin 1800-luvulla rakennetun Fish &Ships-kioskin katolla. Ennen kaikkea minusta on ilman muuta selvää, että tuolla tavalla toimivat ihmiset välittävän enemmän kapinallisesta hauskanpidosta kuin varsinaisesta (tosielämässä pitkäveteisestä ja hankalasta) poliittisesta vaikuttamisesta.

Ja entäs skeittaus?
"Ohikulkevat bisnesmiehet saattavat katsoa sinua paheksuvasti ja vartijat ajaa sinut pois"
Siinä sitä tilan haltuunottoa ja vallankumouksellisuutta kerrakseen.
Kuka nyt ei haluaisi 15-vuotiaana saada paheksuvia katseita pukumiehiltä?

Vanhentuneet kansalliskirjailijat osoittautuvat kiinnostaviksi

Lomallani Suomessa luin lähes ainoastaan Zacharias Topeliuksen tarinoita. Ei mikään kaikista trendikkäin ratkaisu, mutta innostuin kirjailijasta aivan tosissani.

Olen pitkään pitänyt kirjailijaa osana tätä kesyä ja ruotsinkielistä kansallisperintoämme, romantiikan edustajana, joka ei voi missään tapauksessa koskettaa nykylukijaa millään tavalla. Toisaalta pidän yleensä enemmän 1800-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta kuin nykyisestä joten päätin kokeilla Jungarin taru- nimistä romaania. Tuosta innostuin niin paljon, että aloin lukea kaikkea muutakin Topeliuksen kirjoittamaa. Välskärin kertomuksille en oikein lämmennyt, joista ehdin lukea vain ensimmäisen kirjan. Liian sotahistoria-pitoinen minun makuuni.

Historian opiskelijana ja harrastajana etsin tietenkin historiallista viihdettä kirjallisuuden ja elokuvien puolelta, mutta harvoin olen historialliseen fiktioon tyytyväinen. Se keskittyy turhan usein joukkotaistelukohtauksiin huipputehosteilla tai pistää selkeästi nykyaikaiset sankarit seikkailemaan kivoissa historiallisissa kulisseissa (esimerkkeinä tästä Kaari Utrion koko tuotanto ja elokuva Kingdom of Heaven) Tai, mikä pahinta, suhtautuu ivallisesti ja jollain tavalla väheksyen kuvaamaansa aikakauteen (taas Kaari Utrion 1800-luvun alkupuolelle sijoittuvat kirjat) Lisäksi, historiallinen fiktio elää trendien mukaan: tietyt aiheet kiinnostavat ja toiset taas eivät. Yhtä varmaa kuin Ylen näyttämien Austen-filmatisointien empirepukujen väistämättomyys on se, ettei ihan lähiaikoina tulla tekemään suuremman luokan elokuvaa tai sarjaa isostavihasta. Tai mistään Ruotsin vallan ajan tapahtumasta.

Osa Topeliuksen viehätyksestä johtuu siis siitä, että tarinat sijoittuvat aikakausiin, joista en etukäteen tiedä lähes mitään (mikä alan puolesta on todella häpeällistä). Sitäpaitsi, mikä oikeasti olisi kiinnostavampi aihe kuin ruotsalainen hovijuonittelu? Topeliuksella on myos muita hyveitä aiheiden lisäksi: nykyaikana jo kadonnut romanttinen käsitys sekä kansoista että ihmisistä, ajoittainen kuiva huumori ja selittelevä tapa kirjoittaa (tietysti 1800-luvun kirjoitustavalla ei nykyään saada Finlandia-palkintoa, mutta se hidastaa lukutapaani tavanomaisesta ahmimisesta hitaaksi nautiskeluksi)
Pikku miinuksina mainittakoon jonkinlainen herätyskristillinen paatos, joka, vaikka onkin osa Topeliuksen kirjojen kauneutta, menee välillä liian pitkälle näin uskonnollisesti epäilevälle lukijalle. Ja, vaikka en pasifisti olekaan, en suoranaisesti näe mitään kadehdittavaa teini-ikäisten sotilaiden kuolemassa - hyvänen aika sentään - kuninkaan - puolesta.

Ulkosuomalaisen kotimaanmatkoihin kuuluu todellisuuspakoinen nostalgia, jossa vältellään festariorvellystä ja luetaan topeliaanisia sankaritarinoita perheen kanssa seurustelun ja hienoissa kansallismaisemissa matkailun lomassa.

Een jälkeen kun on vuoden saanut kuulla yliopistossa miten kaikki entisten aikojen arvot: uhrautuvuus, itsekieltämys, kunnia jne ovat pelkkää ideologisen hegemonian luomaa kontrollia, on välillä pakko paeta menneiden aikojen optimismiin ja romanttiseen ihmiskuvaan. Oli se sitten totta tai ei.

Pitää kuitenkin vierottautua varovasti ja välttää mitään Ballardin tapaista supernihilismiä monen kuukauden ajan. Maamme-kirja tulee onneksi kohta postilaatikkoon!