Tämä "ensimmäisen aallon" goottikauhuun yleensä luettu kirja vuodelta 1824, on mestariteos, joka tutkii uskonnollista fanaattisuutta nokkelasti, hauskasti, oivaltavasti ja pelottavasti. Luonnollisesti en voisi olla pitämättä kirjasta, joka käsittelee niinkin kiehtovia aiheita kuin kalvinismia, ihmisluonnon heikkoutta ja paholaista, puhumattakan veljesvihasta. Kirjaa lukiessa tuli useasti mieleen, että tuo skottilainen lammaspaimen ja runoilija, kirjan luonut James Hogg on suorastaan sukulaissieluni. Näin suomalaisen kannalta ainoa vika suomentamattomassa kirjassa on paikoitellen hankala skottimurre, jota palvelijat yms. rahvas viljelee. Kirjan takaosassa oli onneksi sanasto, mutta eipä sitä ollut mitenkään erityisen nautinnollista selailla tarinaa lukiessa...
Tarina alkaa epäonnistuneesta avioliitosta äärikalvinistisen vaimon ja maallisen miehen välillä, joka päätyy asumuseroon ja siihen, että pariskunnan pojat kasvatetaan erillään toisistaan. Nuorempi pojista kasvaa äitiäänkin pahemmaksi fanaatikoksi ja alka uskoa (epärehellisestä ja kavalasta luonteestaan huolimatta) olevansa yksi niistä valituista, jotka pääsevät taivaaseen, tekivät mitä tahansa elämänsä aikana. Hän vihaa vanhempaa veljeään ja isänsä perijää ja vainoaa tätä tavalla, joka on ajaa koko lähiseudun sekasorron valtaan. Avukseen, oppaakseen ja ainoaksi ystäväkseen nuorukainen saa salaperäisen, maagisia kykyjä omaavan nuoren miehen, jonka kaikkea muuta kuin puhdasoppisten kalvinististen opetusten mukaan pelastetuksi valittu saa vapaasti murhata pahat ihmiset, kuten perinnon tiellä olevat sukulaiset... Näin alkaa kaikkea muuta kuin hyvillä aikeilla kivetty alamäki suoraa... noh, huonostihan siinä käy, kun paholaisen päästää uskonnolliseksi opastajakseen. Kirjan loppupuolella nuorukaista jo käy sääliksi, vaikka hänellä ei tunnu olevan yhtään hyvää luonteenpiirrettä.
Kirja on kaksiosainen, ja kertoo tavallaan saman tarinan kahteen kertaan. Ensin täysin normaaliin tapaan, hiukan yliluonnollisena murhamysteerinä, sitten, kuten kirjan nimi lupaa, murhaajan itsensä muistiinpanojen kautta. Tarina on aidosti synkkä, ahdistava ja vaatii paljon lukijalta, mutta samaan aikaan siinä on outoa ja oivaltavaa huumoria.
Oma lukunsa ovat päälikannet.
Tämä on minun versioni. Kirjassa ei kyllä surmata yhtään valkoisiin pukeutunutta neitoa ja ääriprotestantit eivät taatusti kanna rukousnauhoja mukanaan, mutta ainakin on synkkä ja uskontoon liittyvä kuva!
Tämä näkojään William Blaken kuva kieltämättä sopii kirjan aidosti outoon tunnelmaan,
Niin, sijoittuuhan se Skotlantiin ja kansanpuku (johon 1700-luvulla ei muuten kuulunut lyhyttä kilttiä) mainitaankin pariin kertaan. Päälikansi silti lupaa reipashenkistä historiallista seikkailua
Mutta mikä nerous, tyylikkyys ja kauneus tässä vanhemmassa versiossa! 